Part 10

Nick'in ääni vastasi heti:

"Voitte kyllä."

"Nojatkaa minuun, minä tuen teitä."

Nojautuen Nick'iin onnistui hän vihdoin hapuilevin askelin ja sangen hitaasti pääsemään viereiseen huoneeseen. Kirkas auringonvalo tulvehti häntä vastaan ja hän sulki silmänsä Nick'in auttaessa häntä nojatuoliin.

"Sanokaa minulle totuus", pyysi hän äkkiä kohottaen tuskaisen katseensa auttajaansa. "Onko kaikki jo lopussa?"

Nick vaipui polvilleen hänen tuolinsa viereen.

"Olga on pelastettu", sanoi hän vakavasti. "Hän on nukkunut auringonnoususta asti."

Muriel tuijotti häneen herkeämättä. Nick näytti olevan syvästi mietteissään ja kevyeen huoaten peitti hän kasvonsa käsillään. Samassa nousi Nick ylös ja poistui huoneesta hitain askelin.

Hetkisen kuluttua tuli talon sisäkkö kahvitarjottimineen tuoden terveisiä isännältä ja kehoitti häntä menemään levolle.

Neuvo oli varsin hyvä ja hän totteli heti. Kun vaikein jännitys nyt oli ohitse, tunsi hän todella tarvitsevansa lepoa. Mennessään vuoteeseen tuumi hän itsekseen, olikohan Nick'in mennyt nukkumaan. Se olisi kyllä ollut sangen tarpeellista, sillä hän muisti, miten väsyneen ja raihnaisen näköinen Nick äsken oli.

Myöhään iltapäivällä heräsi hän ja huomasi jonkun istuvan vieressään.

"Pysykää vain sängyssä" sanoi karkea ääni, ja kääntyessään ääntä kohti näki hän tohtori Ratcliffen. "Olga on jo paranemaan päin. Hän ei teitä nyt tarvitse."

"Entä Nick?" sanoi Muriel punastuen.

Tohtori Jim rypisti kulmakarvojaan ja koetti hänen valtimoaan.

"Niin, te olette kumpikin käyttäytyneet sangen somasti", murisi hän. "Mutta Nick'illä ei ole mitään hätää. Hän on parhaillaan ratsastamassa."

Noustuaan ylös tunsi Muriel olevansa yhä väsynyt ja oli iloinen kun teetä tuotiin hänelle sinne. Hän istuutui akkunan ääreen juomaan sitä ja hetkisen perästä kuuli hän hevosen kavion kapsetta ja näki Nick'in ratsastavan pihamaalla.

Nick istui ratsunsa selässä ohjat höllänä ja pää kenossa kuin takaisin palaava vallottaja, joka kenties oli hieman väsynyt, mutta silti ylpeä voitostaan.

Katsahtaessaan ylös huomasi hän Murielin akkunassa ja liehutti hänelle kädellään ihastuneesti hymyillen.

"Jo pystyssä? Oletteko tavannut Jimmiä?"

Muriel nyökäytti päätään. Nick'in hyvätuulisuus tarttui häneenkin.

"Tulkaa alas puutarhaan", pyysi Nick jättäessään ohjat vastaantulevalle palvelijalle.

"Älkää sentään tulko, ellette itse sitä halua", sanoi hän nauraen.

Muriel hymyili ja hänet valtasi äkillinen halu tehdä Nick'in mieliksi. Hänen korvissaan kaikuivat yhä Olgan sanat: "Hän oli saanut kiviä leivän asemesta."

"Lupaatteko odottaa hieman?"

"Vaikkapa tuomiopäivään asti, jos niin tarvitaan", vastasi Nick iloisena.

Hetkisen perästä meni Muriel hänen luokseen tyytyväinen hymy huulillaan.

XXXVI.

Eräs totuus.

Kun taudin käännekohta oli ohitse, parani Olga nopeasti.

Daisy kirjotti, ettei voinut vielä vähiin aikoihin palata, jos vain Muriel tulisi toimeen ilman häntä. Ja Blake oli Skotlannissa. Hän kirjotti harvoin, ja vaikka loma jo pian oli lopussa, ei hän maininnut mitään takaisintulostaan.

Enimmäkseen oleskeli Muriel Olgan huoneessa sekä, milloin ei tyttönen häntä tarvinnut, tohtori Jimmin seurassa. Nick'in tapasi hän harvoin. He eivät koskaan olleet kahdenkesken ja Muriel oli huomaavinaan Nick'in käytöksen häntä kohtaan muuttuneen. Nyttemmin oli tämä aina ystävällinen, mutta ei koskaan tuttavallinen. Nick ei enää etsinyt hänen seuraansa, mutta ei karttanutkaan sitä, eikä hän enää koskaan viitannut heidän entisiin väleihinsä. Muriel alkoi jo vähitellen, uskoa Olgan erehtyneen sekä arveli, että tuo Nick'in epätoivon puuska, josta Olga oli kertonut, oli johtunut aivan toisista syistä.

Täten kului kuusi viikkoa. Niihin aikoihin palasi mrs Ratcliffe poikineen Schweizistä ja tohtori Jim päätti, kun jo tartunnan vaarakin oli ohi, viedä Olgankin kotiin. Yksissä tuumin Olgan kanssa koetti tohtori taivuttaa Murielin tulemaan heidän luokseen Wecriin, kunnes Daisy palaisi ystäviensä luota.

Päivää ennen lähtöä Redlandista meni Muriel huvilaan järjestämään tavaroitaan ja paluumatkalla poikkesi hän meren rannalle.

Tämä tapahtui eräänä aurinkoisena päivänä syyskuun puolivälissä. Meri kimmelsi peilikirkkaana ja Murielista tuntui sangen ikävältä lähteä tästä pienestä kylpylästä, jossa hän kaikesta huolimatta oli viettänyt hauskojakin päiviä.

Muutaman viikon perästä olisi kaikki muuttunut, sillä silloin valmistelisi hän jo kuumeisin kiirein läheneviä häitään. Ja sitten matkustaisi hän takaisin Intiaan, jossa heidät vihittäisiin lady Bassetin armollisesti ottaessa hänet siipiensä suojaan.

Muriel tunsi yht'äkkiä omituista pelkoa kuvitellessaan täten läheistä tulevaisuuttaan ja hän olisi tahtonut siirtää tuon kaiken paljo tuonnemmaksi. Hänen kesänsä täällä rakkaassa Englannissa oli ollut niin lyhyt. Kunpa hän vielä olisi saanut olla täällä edes yhden vuoden!

Samassa kuuli hän askeleita takanaan ja kääntyi katsomaan. Tulija oli Nick ja Muriel tervehti häntä iloisesti.

"Sanon jäähyväiset merelle", sanoi hän. "Tänne en palanne enää milloinkaan."

"Ettekö edes tervehtimään minua"? kysyi Nick piirrellen kepillään hiekkaan.

"Aiotteko te siis asettua tänne asumaan?"

"Luultavasti, jahka menen naimisiin."

"Menettekö naimisiin?" huudahti Muriel tahtomattaan.

Nick katsoi häneen tarkotuksellisesti hymyillen.

"Niin, mitä arvelette, sovinko minä mielestänne yksineläjäksi?"

Muriel tunsi sydämensä kevenevän.

"Minäpä käyn tuolta poimimassa vähän meriruohoja Olgalle. Viitsittekö odottaa?" jatkoi Nick.

"Enkö saa auttaa teitä?"

"Ette", sanoi hän vakaasti. "Te olette varmaankin kovin väsynyt. Istukaa tähän auringonpaisteeseen. Tulen aivan heti."

Nick eteni muutaman, pysähtyi sitten ja yritti sytyttää savuketta. Tämä epäonnistui kuitenkin kahdesti ja Muriel hypähti kiivaasti ylös.

"Miksi ette pyydä minua auttamaan?"

Nick loi häneen omituisen katseen.

"Ehkä en tahdo teidän apuanne", sanoi hän ärtyneesti.

Muriel sieppasi häneltä tulitikkulaatikon.

"Älkää olko noin pöyhkeä. Miksi en minä saisi auttaa teitä?"

Hän raapasi tulen ja ojensi palavan tikun Nick'ille, tämä ei huolinut siitä. Sen sijaan tarttui hän lujasti tytön ranteeseen, kumartui tulta kohti ja sytytti savukkeensa.

Muriel ei katsonut häneen, mutta tunsi kuitenkin itsessään Nick'in tutkivan katseen ja punastui hiusrajaan asti.

Vihdoin päästi Nick hänen kätensä.

"Saanko minäkin kunnian tanssia häissänne?" kysyi hän äkkiä.

"Miksikä ei, jos teitä huvittaa", vastasi Muriel hiljaa.

"Tulisin vaikka maailman toiselta ääreltä, jos niin olisi, saadakseni nähdä teidät onnellisena", sanoi Nick.

Muriel hämmentyi yhä enemmän.

"Olette kovin ystävällinen."

"Olenko?" kysyi Nick hieman ivallisesti. "Sitäpä ette ole milloinkaan minusta sanonut."

Muriel oli vaiti. Nick oli oikeassa, hän oli tosiaan äärettömän väsynyt, niin väsynyt, että hän oli vähällä purskahtaa itkuun pelkästä jännityksestä.

"Istukaa hetkeksi", sanoi Nick iloisesti. "Tulen jo toimeen yksinkin."

Mistä mahtoikaan johtua, että koko maailma tuntui niin kylmältä ja vieraalta näin kauniina päivänä. Muriel istuutui rantakivelle ja alkoi piirrellä hiekkaan Nick'in kepillä. Nick kuului hyräilevän itsekseen jotakin iloista säveltä. Olikohan hän tosiaankin noin iloinen ja hyvätuulinen? Vai koettiko hän vain ottaa kaiken noin kevyesti? Muriel toivoi hartaasti, että Nick edes kerran näyttäisi hänelle oikean luonteensa, antaisi hänen nähdä, mitä ajatuksia tuon omituisen naamarin takana piili...

Ja taasen johtui hänen mieleensä lähenevät häät. Aamulla oli hän saanut kirjeen Blakelta. Hän ja Daisy olivat yhdessä käyneet eräiden tuttavien luona, mutta nyt oli hän, Blake, paluumatkalla kaupunkiin. Noin kahden viikon kuluttua aikoi hän matkustaa, mutta sanoi sitä ennen tulevansa jäähyväisille morsiamensa luo. Häistä ei hän maininnut mitään, sanoi vain, että sitten yhdessä päättäisivät asioistaan.

Kirjeessä oli niin omituisen kylmä sävy. Hellyyttä hän ei tosin Blakelta vaatinutkaan, mutta juuri se, ettei hän olisi toivonut Blakella olevankaan mitään kiihkeämpiä tunteita, se teki hänet niin alakuloiseksi. Ajatus, että hän saisi Blaken kanssa jakaa elämän ilot ja surut, ei tuntunut hänestä lainkaan houkuttelevalta. Syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan. Elämä oli niin sanomattoman yksitoikkoista ja ikävää -- toisinaan taasen niin hirveätä, julmaa...

"Sanonko teille, mistä se johtuu?" sanoi Nick samassa.

Muriel säpsähti. Kääntyessään ääntä kohti näki hän Nick'in seisovan takanaan kallioon nojaten.

"Suokaa anteeksi, että säikytin", sanoi hän. "Teidän pitäisi jo oikeastaan tuntea minun tapani. Joka tapauksessa ei teillä ole mitään pelättävää, sillä olemmehan nyt ystäviä!"

"Uskonpa itsekin toisinaan olevani sangen lapsekas ja typerä!" huudahti Muriel.

Nick nyökäytti päätään. Murielin huudahdus ei häntä ihmetyttänyt.

"Olen jo kauan tuuminut, että vähitellen itsekin sen huomaisitte", sanoi hän.

Muriel nauroi vasten tahtoaan.

"Tuo ei juuri kuulosta lohduttavalta."

"En voisikaan lohduttaa teitä siinä surussanne. Hyvän neuvon tosin voisin antaa teille, jos tahtoisitte, mutta luulen, että te ette sitä kuitenkaan seuraisi."

"Ei, älkää sanoko sitä. Se olisi vielä pahempi."

Hänen äänensä vapisi. Hän tiesi liikkuvansa vaarallisella pohjalla, mutta hänet valtasi vastustamaton halu mennä vielä pitemmälle, saada nähdä tuo omituinen mies ilman ainaista, tutkimatonta naamariaan, vaikkapa vain lyhyen hetkisen.

"Älkäämme puhuko minusta", sanoi hän. "Kertokaa minulle jotakin omista suunnitelmistanne."

Nick katsahti häneen.

"Olen ajatellut tulla häihinne. Sen pitemmälti en ole vielä tulevaisuuttani suunnitellut."

Muriel teki kärsimättömän eleen.

"Ettekö koskaan ajattele tulevaisuuttanne?"

"En teidän läheisyydessänne", vastasi Nick nauraen. "Silloin ajattelen vain teitä, enkä mitään muuta. Ettekö sitä tiennyt?"

Muriel käänsi katseensa toisaanne. Kiusaisiko Nick häntä tahallaan? Vai eikö hän huomannut, että Muriel tarkotti totta?

Hetken hiljaisuuden perästä katsahti Muriel taasen Nick'iin ja kysyi vakavasti:

"Miksi te aina kohtelette minua tuolla tavoin? Miksi ette koskaan ole rehellinen minua kohtaan?"

"Lapsi kulta", vastasi Nick yhtä vakavana, "miten voitte odottaakaan, että minä olisin rehellinen teitä kohtaan, kun ette itsekään ole sitä itsenne suhteen?"

"Mitä sillä tarkotatte?"

"Tahdotteko tosiaan, että sanon sen?"

"Tahdon", vastasi Muriel kiivaasti.

Entinen pelko oli taasen vallata hänet, mutta hän ponnistelihe kaikin voimin sitä vastaan. Nyt tai ei koskaan selitettäisiin tämä arvoitus. Totuuden tahtoi hän tietää, maksoi mitä maksoi.

"Tarkotan, että pelaatte epärehellistä peliä, vaikka ette tahdo sitä itsellenne myöntää", sanoi Nick. "Olette astuneet väärälle tielle, siinä koko asia. Sentähden olette niin onneton. Mies, jonka kanssa menette naimisiin, ei ole oikea ja sen te kyllä tiedätte."

Muriel ei voinut vastata mitään. Hän seisoi katse alasluotuna ja piirteli kepillä kuvioita hiekkaan.

"Ja nyt", jatkoi Nick, "sanon teille, miksi sen teette."

Tyttö säpsähti ja katsoi häneen kuumeisin katsein.

"Ei. Älkää tehkö sitä. En tahdo sitä kuulla."

Nick kohautti olkapäitään.

"Niin, tiesin kyllä, ettette uskaltaisi katsoa totuutta suoraan silmiin. Onhan helpompaa vain jatkaa tuota itsensä pettämistä."

"Puhukaa siis", sanoi Muriel ylpeästi. "Sanokaa mitä tahdotte, mutta älkää luulko, että minä ymmärrän teidän olevan oikeassa."

Ivanhymy väikkyi Nick'in huulilla.

"Sitä en suinkaan odottanutkaan", sanoi hän. "Te kuolisitte mieluummin, kuin sen myöntäisitte. Läpi elämänne olette te valmis jatkamaan petollista menettelyänne itseänne, Grangea ja minua kohtaan, sillä te ette voi voittaa tuota ylpeyttänne, joka sai teidät hylkäämään minut Simlassa. Silloin en teitä niin suuresti moittinut, sillä tehän olitte siihen aikaan vielä lapsi. Te ette sitä silloin ymmärtänyt. Mutta teillä ei ole enää sitä puolustusta. Nyt olette nainen ja tunnette, millaista rakkaus on. Ette kutsu sitä tunnetta oikealla nimellä, mutta se on kuitenkin sisimmässänne."

Nick oli kotvan vaiti tarkaten Murielin pelästynyttä ilmettä.

"Ette tiedä, mitä sanotte", änkytti tyttö tuskin kuuluvasti.

"Niin, juuri tuolla tavoin te petätte itseänne halki elämänne", huudahti Nick kiihkeästi. "Mutta se ei teitä auta, tunne, joka nyt juuri pyrkii päivänvaloon sisimmästänne, sama tunne, joka pakotti teidät turvautumaan Grangeen, ei kuole milloinkaan. Siksi olette niin onneton. Tehkää sille mitä tahdotte, salatkaa se, polkekaa sitä, naurakaa sille, se ei tukahdu sittenkään. Koko ikänne", jatkoi hän vapisevalla äänellä, "koko ikänne olette te muistava, että valinta oli kerran teidän vallassanne, että rakastitte minua ja sittenkin hylkäsitte minut."

Muriel katsoi häneen kauhistuneena, kuin olisi maa hänen edessään auennut. Mitä hän sanoikaan? Hän oli yhdellä tempauksella vetäissyt pois verhon hänen silmiltään. Mutta miten kankea olikaan tuo näky?

Hetki hetkeltä odotti hän näkevänsä Nick'in kasvoilla tuon hirvittävän ilmeen, jonka hän vielä niin hyvin muisti. Mutta sitten hän ymmärsi, että Nick oli aivan tyyni. Taisteluvaatimus oli nyt lausuttu, mutta ellei hän, Muriel, ottaisi sitä vastaan, ei Nick'ään voisi jatkaa taistelua. Ja Muriel tiesi hyvin, kumpi siinä taistelussa voittaisi.

Jännittäen tahdonvoimansa koetti hän katsoa Nick'ia silmiin. Nick'in katse poltti häntä, mutta hän tahtoi voittaa pelkonsa. Ei hetkeäkään saisi tuo mies uskoa, että hänen luonnottomat sanansa olivat loukanneet häntä. Jälkeenpäin saisi tulla mitä tahansa, mutta nyt ei saanut näyttää siltä, kuin olisi hän pitänyt Nick'in sanoja totisina.

Muriel yritti hymyillä, mutta yritys ei lainkaan onnistunut.

"Minun mielestäni ette enää ole niin nerokas kuin muinoin", sanoi hän vapisevin huulin, "vaikka täytyneekin myöntää, että te toisinaan olette sangen lystikäs. Blake sanoi kerran, että teillä on samallaiset silmät kuin käärmeenlumoojalla. Lieköhän siinä perää? Joka tapauksessa en ainakaan minä ole koskaan tuntenut niiden tenhovoimaa."

Hän vaikeni äkkiä pelästyneenä. Nick näytti niin omituisen jäykältä. Ymmärsiköhän hän, ettei Murielin tarkotus suinkaan ollut häntä uhmata -- että hän vain ei aikonut antautua taisteluun?

Hetkisen jyskytti hänen sydämensä aivan kuuluvasti, mutta sitten pääsi häneltä helpotuksen huokaus. Niin, Nick ymmärsi sen. Hänellä ei siis ollut mitään pelättävää.

Nick peitti äkkiä silmänsä kädellään ja käänsihe pois.

"En ole koskaan koettanut voittaa teitä", sanoi hän omituisen kaiuttomalla ja epäselvällä äänellä. "Olen vain -- rakastanut teitä."

Taasen oli aivan hiljaista. Hitain askelin poistui Nick hänen luotaan.

Muriel tuijotti hänen jälkeensä, mutta ei uskaltanut huutaa häntä takaisin.

XXXVII.

Tohtorin vastaanottohuoneessa.

Tohtori Jim huomasi pian, että Murielia painoi jokin suru. Hän ei puhunut mitään tästä huomiostaan, mutta piti tyttöä tarkasti silmällä, eikä hän sen vuoksi hämmästynytkään, kun Muriel eräänä iltana tuli vastaanottohuoneeseen hänen istuessaan siellä työskentelemässä ja pyysi saada puhua hänen kanssaan.

"Puhuisin eräästä kirjeestä", sanoi hän. "Lady Bassetin sisar kirjottaa minulle matkustavansa Intiaan marraskuussa ja lupautuu ottamaan minut mukaansa. Hän kutsuu minua heti käymään luonaan kaupungissa."

"Entä sitten?" kysyi tohtori.

"En tahtoisi mennä hänen luokseen. Vai täytyykö minun noudattaa kutsua?"

"Ehkäpä se olisi teille edullista, mutta siihen te että tietenkään kiinnitä huomiota. Miksi ette tahtoisi mennä?"

"En pidä vieraista ihmisistä. Enkä sitäpaitsi tiedä, mitä suunnitelmia Daisyllä mahtanee olla. Ajattelin, että matkustaisimme yhdessä."

"Ei teillä ole mitään syytä seurata Daisyn päähänpistoja. Hänen mielensähän on niin vaihteleva. Nick on ainoa, joka mahdollisesti saisi hänet tekemään jonkin varman päätöksen. Ja sitä hän kenties yrittäneekin, niin ainakin luulen."

"Tarkotatteko, että Nick matkustaisi Daisyn kanssa?" Murielin äänessä oli sangen surullinen sävy.

"Niin, miksikä ei?" kysyi tohtori.

"En tiedä. En ole koskaan ajatellut sitä", vastasi Muriel hiljaa. "Ehkä on sentään parasta, että menen mrs Langdalen luo", jatkoi hän hetken perästä.

"Niinpä kyllä, sen minäkin tekisin teidän sijassanne. Komea sulhasenne ei varmaankaan mielellään suostuisi odottamaan teitä kovin kauan."

"Ah, siitä hän ei lainkaan välittäisi", sanoi Muriel hieman katkerasti. "Häneen ei mikään vaikuta."

"Entä te itse? Onko teillekin samantekevää, milloin häät vietetään?"

Muriel punastui korviaan myöten ja oli hetkisen vaiti. Mutta sitten suoristihe hän itsensä ja katsoi rohkeasti tohtori Jimmiin.

"Te varmaankin halveksitte minua", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta en voi auttaa sitä. Minä... minä en tahdo matkustaa Intiaan. En tahdo mennä naimisiin."

Ja samassa purskahti hän itkuun. Vihdoinkin oli se sanottu. Kauan oli hän sitä salannut, mutta nyt se pakosta purkautui esille.

"Siitä asti kun isä kuoli, olen aina tehnyt vain erehdyksiä", nyyhki hän.

"Sitenhän meille kaikille käy, kun alamme toimia omin päin, lapsi rukkani", sanoi tohtori Jim lyhyeen tapaansa.

"On niin vaikea tietää, mitä tulisi tehdä."

"Onko? Luulin, että olitte jo jättänyt kaiken horjuvaisuuden. Jos olette aivan varma siitä, että ette rakasta Grangea, niin on aivan helppo huomata, mitä velvollisuutenne vaatii teidän tekemään."

"Asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulette", vastasi Muriel hiljaa. "Nähkääs, kumpikaan emme rakastaneet toistamme..."

"Miksi siis kihlauduitte hänen kanssaan", kysyi tohtori vakavasti.

Muriel empi hetken.

"Blake tiesi syyn", sanoi hän vihdoin hiljaa. "Samasta syystä hän juuri tarjosi minulle kätensä."

"Onko sama syy olemassa vieläkin?"

"On", vastasi tyttö katse maahan luotuna.

"Häpeättekö sitä?"

Muriel oli vaiti ja tohtori rypisti tuuheita kulmakarvojaan.

"Ettekö tahdo kertoa sitä minulle?" kysyi hän vihdoin.

"Te... luulen, että te tiedätte sen."

"Kaikki tietoni tässä suhteessa rajottuvat siihen, että tunnen henkilön, joka ilolla uhraisi kaikkensa teidän hyväksenne ja ettei teillä ole suurempaa syytä pelätä hänen vainoaan kuin kuun ukonkaan."

Muriel ei vastannut. Hän istui aivan hiljaa pyöritellen kihlasormustaan.

"Todistaakseni sen", jatkoi tohtori Jim, "kerron teille jotakin, jota varmaankaan ette tiedä ja jonka aihetta minäkään en pitkin aikoin ymmärtänyt. Hän on jo uhrannut enemmän kuin yleensä kukaan uhraisi niin epävarman asian puolesta. Hänen tarkotuksensa ei suinkaan alkuaan ollut seurata teitä tänne Englantiin. Hän ponnistelihe tuota haluaan vastaan niin kovin, että se oli vähällä viedä hänen henkensä. Seurauksen kyllä tiedätte. Hänen täytyi vihdoin tulla, mutta kalliisti sai hän maksaa tuon mielettömyytensä."

Muriel hypähti ylös katsoen tohtoriin niin epätoivoisin katsein, että tämä ymmärsi jo sanoneensa kylliksi.

"Mitä sanottekaan?" huudahti tyttö vapisevalla äänellä. "Tarkotatteko te että... että hän teki sen... minun tähteni?"

"Niin, se oli kyllä liiankin suuri uhraus tuollaisista tunnesyistä, eikö totta? Toivokaamme siis, että hän toisin osottaa menettelevänsä järkevämmin tällaisissa tapauksissa."

Hän katsoi hymyillen Murieliin, mutta tämä käänsi kasvonsa pois. Tohtori näki vain hänen huuliensa värähtelevän.

"En kertonut tätä teille saattaakseni teidät onnettomaksi", sanoi hän, "vaan siksi, ettette enää pelkäisi."

Hän seurasi tyttöä ovelle.

"Luvatkaa minulle, että ette valvo ja mietiskele ensi yönä, vaan kiltisti nukutte heti vuoteeseen päästyänne."

Muriel nyökäytti päätään.

"Hyvää yötä", kuiskasi hän.

Asettuessaan jälleen kirjotuspöytänsä ääreen hymyili tohtori Jim itsekseen.

"Nick, poikaseni", sanoi hän kastaessaan kynäänsä mustetolppaan, "tyttö ei ensi yönä valvo sinun tähtesi, mutta hän itkee itsensä uneen sinun onnettomuuttasi säälien. Ja ennenkuin viikko on vierinyt, ennustan minä rakkauden nousseen kauniille ovelle hänen sydämessään."

XXXVIII.

Kohtaus rantakalliolla.

Tämänsyksyiset myrskyt Englannin rannikolla olivat niin ankaria, ettei sellaisia oltu miesmuistiin nähty.

Kun Nick, muutaman päivän oleskeltuaan kaupungissa, palasi jälleen Redlandiin, meni hän heti seuraavana päivänä katsomaan, vieläkö huvihuone rannalla oli jälellä. Myrsky ei ollut ylettynyt siihen asti, mutta sen alapuolella oleva kukoistava rinne, jossa hän muutamia viikkoja sitten oli istunut Murielin, Olgan ja kapteeni Grangen seurassa, oli kokonaan myrskyaallokon tuhoama.

Nick unohtui katselemaan aavaa levotonta merta. Vihdoin kääntyi hän aikoen poistua, mutta samassa huomasi hän kaksi henkilöä, miehen ja naisen hitaasti astelevan rautatiellä. He kävelivät nojautuen toisiinsa ja miehen käytöksessä oli jotakin niin omituisen tuttua. Kasvoja ei hän vielä saattanut erottaa.

Heidän lähestyessään kalliota, jolla Nick seisoi, pysähtyivät he etsien suojaa äkkinäistä sadetta vastaan rantapensaikosta.

Yhtäkkiä nosti nainen päätään ja kietoi kätensä kiihkeästi miehen kaulaan, ja vaikka Nick ei kuullutkaan sanoja, oli naisen kasvojen ilme kyllin puhuva. Rakkaus, epätoivo ja tuska kuvastihe niistä aivan selvästi.

Mies kumartui hänen puoleensa vastaten hänen syleilyynsä, mutta Nick oli jo nähnyt tarpeeksi ymmärtääkseen niiden epäluulojen, joita hän jo kauan oli hautonut, olevan täysin oikeutettuja.

Hän vetäytyi hiljaa taapäin kallion reunalta ja katsahti taasen merta, mutta silmät näyttivät nyt räiskyvän tulikipeniä.

Tuntiessaan olevansa likomärkä palasi Nick kiireesti kotiin. Parin tunnin ajan asteli hän sitten kirjastossaan pysähtymättä edes takaisin.

Lopuksi istui hän kirjotuspöytänsä ääreen ja kyhäsi lyhyen kirjeen.

Tämän tehtyään soitti hän palvelijaa.

"Ota tämä kirje, mene hotelliin ja kysy, asuuko siellä eräs kapteeni Grange. Anna sitten kirje hänelle ja odota vastausta. Ellei hän asu siellä, niin tuo kirje takaisin."

Sitten jatkoi hän taasen kävelyään kunnes palvelija tuli tuoden vastineen.

Nick avasi heti kirjeen ja luki:

Parahin Ratcliffe, jos suinkin voin liikkua tällaisessa ankarassa myrskyssä, niin tulen luoksesi kello kahdeksalta.

Ystäväsi. B. Grange.

XXXIX.

Silmä silmää vasten.

Määräajalla saapui Grange ja Nick oli häntä vastassa alaeteisessä.

Grange ei juuri ollut tyytyväisen näköinen ja seurasi Nick'iä ruokasaliin vastahakoisesti.

"Luulin sinun olevan kaupungissa", sanoi hän istuen nojatuoliin.

"Tulin jo eilen kotiin. Milloin sinä aiot matkustaa?"

"Ensi perjantaina. Tulin tänne jäähyväisille."

"Muriel on Weirissa", sanoi Nick.

"Tiedän sen. Menen sinne huomenna. Daisy viipyy täällä parisen päivää järjestämässä tavaroitaan."

"Entä sitten?"

Grange nolostui silminnähtävästi.

"Enpä tiedä, mitä hän sitten tehnee. Hän tekee aina päätöksensä vasta viime tingassa."

Nick nauroi.

"Hän ei varmaankaan ole kertonut sinulle aikeitaan. Talveksi aikoo hän matkustaa Intiaan."

Grange katsoi häneen.

"Sitä en usko."

"Mutta totta se on joka tapauksessa", sanoi Nick hymyillen ja alkoi sitten puhua muista asioista.

Päivällistä syödessä kohteli Nick vierastaan niin ystävällisesti, että tämä tuli sangen hyvälle tuulelle. Aterioituaan menivät he kirjastoon tupakoimaan.

Grange meni suoraan uunin eteen lainkaan huomaamatta, että Nick lukitsi oven ja pani avaimen taskuunsa.

Muutaman minuutin olivat he kumpikin aivan vaiti. Nick loikoi mukavasti nojatuolissaan pää nojaten tuolinselustaan ja silmät ummessa.

Grangen valtasi äkkiä omituinen tietoisuus siitä, että jotakin epämiellyttävää oli tulossa.

Samassa sanoi Nick kääntämättä päätään:

"Päästäksemme asiaan tahdoin vain sanoa, että näin sinut ja mrs Musgraven tänään rannalla."

Grange säpsähti ja tarttui lujasti tuolinsa käsipuuhun.

"Näitkö?" sanoi hän sitten koettaen hillitä ääntään.

"Mitä aiot nyt tehdä?" kysyi Nick.

Grange teki väsyneen eleen.

"Tehdäkö? En mitään."

"Etkö mitään?" puuskahti Nick kiivaasti.

"En", vastasi Blake tuijottaen lattiaan. "Se on jo vanha asia ja mitä vähemmin puhumme siitä, sen parempi."

"Muistatko erästä puheluamme muutama kuukausi sitten tässä samassa huoneessa?" kysyi Nick. "Se koski sinun kihlaustasi miss Roscoen kanssa. Oletko kenties unohtanut sen?"

Grange nousi hitaasti ylös.

"En", sanoi hän, "en ole sitä unohtanut."