Part 8

Tietystihän me olimme hyviä ystäviä, Heikkas-ukko ja minä -- Heikkanen ei hänen nimensä oikeastaan ollut, vaikka minä erityisistä syistä tässä jutelmassa häntä siksi nimitän -- etenkin silloin, kun ukko oli hyvällä juttelutuulella, ja sitä hän tapasi melkein aina olla, kun vain suuripesäinen nysäpiippu oli oivassa palokunnossa. Päinvastaisessa tapauksessa ei kertoilemisesta tullut mitään. Jos suuren pesän savureitti vain jollakin tavoin joutu; epäkuntoon, heitti ukko kertoilemisen tuokseen, vaikks olisi ollut jännittävin kohta käsissä, ja rupesi noitumaan nysäpiippuaan senkin seitsemäksi syntipukiksi. Peijakkaan pihkakuono, oli hänen tavallinen nimityksensä, kun kehtaa kärtyä tukkeutumaan kesken parasta paloa. Ja sitte oli taasen vaikeanpuoleista saada häntä hyvään alkuun.

Kertoillessaan noita piirteitä ja pikkuromaaneja ylimystöjen elämästä asettui hän tavallisimmasti kokonaan objektiiviselle kannalle, jättäen omat mielipiteensä lausumatta ja ikäänkuin välttäen, ettei värittäisi ketään henkilöä omien mieskohtaisien huomioittensa ja tunteittensa mukaan. Tapaukset saivat itse kertoa, ainoastaan oleelliset tosiseikat pääsivät vaikuttamaan mukaan, seikka, joka ehkä eniten hnvitti minua, sillä siten sain itse miettimisen aihetta ja runsaasti työtä vilkkaalle mielikuvitukselleni. Kuitenkin yksi moraalinen ohjesääntö ilmeni hänen omana mielipiteenänsä, nimittäin se, ettei ihmisen ole tähtäileminen pelkältään rikkautta, ulkonaista kiiltoa ja loistoa. Sen ohjeen sovitti hän usein tapahtaman alkusyyksi, jos nimittäin pikkuromaaneille sukeutui onneton loppu, kuten joskus tapasi käydä ylimystöjenkin elämässä. Rikkauden ja säätyloiston tavoitteleminen on ollut maailmassa syynä moneen murheesen, onnettomuuteen ja moniin kyyneleihin, tapasi hän sanoa, eikä niitä pitäisi niin sokeasti tavoitella, kuin ihmisillä yleensä tapana on, ei maar pitäisikään.

Omasta elämästään ei hän milloinkaan kertonut pienintäkään johtavaa piirrettä, mutta ympäristön yleisö kertoili siitä paljokin. Nulikkavuosina minäkin jo kuulin Heikkas-ukon elämästä yhtä ja toista, joka painui syvälle mieleeni, kasvaen siellä salaperäiseksi tarinaksi, johon oma mielikuvitukseni lisäsi runsaasti tenhoa ja taikaväriä. Sanottiin että ukko oli miehuutensa päivinä ollut harvinaisen pulska ja kaunis mies. Ylhäällä töyränteellä sijaitsevan kartanon omisti silloin everstivainaja, täydellinen vanhan kansan mies, joka sodassa oli saanut vamman käsivarteensa ja ristin rintaansa. Heikkas-ukko oli kartanossa pehtoorina, everstillä oli yksi ainoa lapsi, Juliaana neiti, ja miten olikaan, niin tämä rakastui komeaan pehtooriin. Everstivainaja, asian perille päästyään, raivostui ensin suunniltaan pois ja tyyntyi sitte toki sen verran, ettei tehnyt samassa silmänräpäyksessä tuhoa pehtooristaan. Kun Juliaana neiti ei kuitenkaan lakannut itkemästä, lähetettiin hän ulkomaille, mutta silloin sanottiin everstinnan itkeneen kahta katkerammin. Hän nimittäin piti nuorten puolta; kuului itsekin olleen alhaista syntyperää. Palattuaan ulkomailta, meni Juliaana neiti kihloihin muutaman majurin kanssa, jota elähtäneemmät kartanon alustalaiset moittivat kevytmieliseksi ja tuhlariksi. Hääiltana pehtoori lähti pois kartanosta ja pois koko paikkakunnalta. Palasi sitte harmaatukkaisena miehenä takaisin, osti asunnokseen puutarhuri-vainajan huoneet, jotka sijaitsivat järven poukaman toisella puolella, aivan kartanon kohdalla. Suuria muutoksia oli aika sillä välin tehnyt oloissa. Juliaanakin makasi jo kalmistossa, kartano oli joutunut vieraisiin käsiin, majuri, Juliaanan mies, oli kadonnut tietymättömille teille. Pelihimo, takaukset, kevytmielinen ja loistokas elämä oli niellyt kitaansa everstin jälkeen jättämän omaisuuden niin tyystin, että majuri lopputöikseen ryhtyi väärennykseenkin, jonka paljastuttua hän sitte katosi tietymättömille teilleen. Hänen ansiokseen pantiin koko häviö ja kaikki onnettomuus, joka oloissa oli tapahtunut.

Noiden kaukaisien tapahtumien muistoon, joiden todenperäisyyttä en minä eikä kukaan muukaan seudun asukas epäillyt, yhdistettiin vielä eräs omituinen seikka Heikkas-ukon elämässä, nimittäin se, että hän joka kesä määrättynä päivänä pukeutui mustaan juhlapukuun, ja meni Juliaanan haudalle, viipyen siellä yksikseen pitkän hetken. Jotkut uteliaat olivat kerran asettuneet kalmistoon vartioimaan, mutta eivät nähneet sen ihmeempää, kuin että ukko istui hautakiven juurella, silmät loistokkaan iloisina ja huulet liikkuen hiljaa ikäänkuin keskustelussa näkymättömän hengettären kera. Kädessä oli ollut pieni medaljonki, arvatenkin muisto Juliaana neidiltä. Medaljongin olivat seutulaiset huomanneet ukolla muissakin tilaisuuksissa; tiedettiinpä varmasti vakuuttaa, että hän sitä kantoi alituisesti kaulassaan mustaan rihmaan kytkettynä.

Everstin palveluksesta lähdettyään tiedettiin hänen koonneen melkoisen omaisuuden vuokraamalla itselleen sopivilla ehdoilla suurellaisen maatilan, mutta sitte oli hän lahjoittanut pois kaiken rikkautensa eräälle sukulaiselleen ja lähtenyt jälleen palvelemaan pehtoorina, kunnes ilmaantui harmaatukkaisena vanhuksena paikkakunnalle ja osti puutarhuri-vainajan huoneet kartanon uudelta omistajalta. Suurimman osan vuotta harjotti hän kalanpyyntiä, mutta ollen jonkinlainen kaluseppä, veisteli hän talvisin vähäsen tuota ja tätä käden pideltävää, kuten itse sanoi, ja omasi luulletikin, muiden tulojensa lisäksi, melkoiset säästötkin, koskapa ei mitään puutetta näkynyt hänen kotonaan.

Siinä pääpiirteet kaikesta, mikä kuului Heikkas-ukon elämän tarinaan.

Vaikka suuremmaksikin tultuani vietin useita hetkiä ukon kanssa, erittäinkin kesäisinä aikoina, ja vaikka tuon tuostakin jo alkoi uteliaisuuttani syyhyttää hänen elämänsä vaiheet, en kuitenkaan koskaan uskaltanut tehdä mitään kysymystä hänelle, vaan tyydyin yhä edelleenkin noihin mieleisiini piirteisin ja pikkuromaaneihin maamme ylimystöjen elämästä, joita niin herkin korvin olin viiden- ja kuudentoista vuotiaana kuunnellut. Liekö sitte kasvojeni ilme ilmaissut mieleni sisimmät toiveet, en tiedä, mutta varma totuus on, että ukko kerran innnostui kertomaan minulle elämänsä pikkuromaanin, vallan pyytämättäni ja odottamattani -- -- --

Olin jälleen, oltuani koko talven poissa, tullut viettämään kesää kotikankahille, ja olin erittäin innostunut ongella käyntiin, tuohon lapsuusaikaiseen huvitukseeni, joka, samalla kuin se on niin kiihoittavaa ja nautintorikasta huvia, ikäänkuin viskaa ihmisen takaisin luonnontilaan ja erittää hänestä kaikki kultturi-ajatukset. Käytiin ukon kanssa ongella melkein joka päivä. Eräänä ehtoopäivänä soutelin tapani mukaan mökkiä kohden, mutta ovi olikin lukossa. Heittäysin nurmelle pitkäkseni, arvellen että ukko oli ehkä matosia etsimässä. Loikoiltuani siinä runsaan tunnin, kuului vihdoin jalan astuntaa, ja kun kiepsahdin istualle, näin Heikkas-ukon astuvan portista pihalle, mutta lievetakki yllä, kaulassa valkoinen kaulus. Arvasin heti, että hänen tiensä kävi Juliaanan haudalta, enkä siis, viisaasti kyllä, näyttänyt lainkaan kummeksivaa naamaa, ettei ukko olisi tarvinnut minun tähteni nolostua ja joutua hämille.

-- Oletko kauankin odottanut? kysäsi hän jokapäiväisimmällä äänellä.

-- En minä vielä kauan... ehkä korkeintaan tunnin, vastasin minä.

-- Pian tässä keritään vesille... madot ovat jo eiliseltä reilassa.

Hän pujahti mökkiin, ja palasi neljännestunnin kuluttua takaisin, arkitamineisin puettua, kuten kunnon kalamiehen tulee ainakin olla. Soudimme sitte kauas etäisimmän ruohiston rantaan, ja heitimme onget veteen. Kyrmyniskaiset ahvenat olivat ahnaalla syömätuulella, me tempoilimme niitä kumpikin veneen pohjalle ehtimiseen. Heikkas-ukko oikein innostui moiseen saaliisen, unhottaen suuripesäisen nysäpiippunsa, jopa unhottaen tavalliset juttelunsakin. Tämä nyt on tulista näppimistä, virkahti hän vain silloin tällöin, sylkien samalla matoon ja viskaten sen jälleen veteen.

Istuttuamme noin pari tuntia etäisen ruohiston rannassa, loppuivat madot. Niitä oli varattu vain tavallinen määrä, ja se ei riittänyt kauemmin syömähaluisen ahvenparven keskellä.

-- Mitä nyt teemme? kysyi ukko, kun ei onkeen enää ollut pistää matoa.

-- Soudamme kotiin, vastasin minä... onhan tuota saalista jo tuossa.

-- No, onhan tuota jo kerraksi. Jos sitte lähdetään.

Tartuin airoihin ja aloin soutaa; Heikkas-ukko piti peräsintä. Onkimisinnossaan oli hän työntänyt lakin enemmän raivolle, joten valkoinen ja korkea otsa oli kokonaan näkyvissä. Poskissa hohti vielä hieno puna, silmät loistivat. Ajattelin soutaissani, ettei ollut liiottelua väite, että hän oli ollut nuorena harvinaisen pulska ja komea mies. Näkyihän siitä vieläkin kajastusta, vaikka kahdeksas vuosikymmen oli jo kulumassa.

Reilattuaan suuripesäisen nysäpiippunsa paloon, virkkoi ukko yht'äkkiä:

-- On se sentään kummallista tämä ihmiselämä, kaikkine päivänpaisteineen, tuulineen.

-- Onhan se sitä, myönsin minä ja uteliaisuuteni heräsi heti... erittäinkin muutamain ihmisten elämä muodostaa niin kummallisia koukerolta.

-- Niin, koukeroita juuri, se oli oikein sanottu, iski ukko sanoihini kiinni. Minunkin elämäni on kokonaan tuollaisia kummallisia koukeroita täynnä.

Hän vaikeni tuokioksi, vetäen muutaman lihavan savun ja innostui sitte kertomaan:

-- Minä olen syntyisin torpan poika tuolta naapuripitäjän takaa, suurien metsien viertehiltä, jossa teiret ja metsot rauhassa soidintaan pitävät. Jouduin köyhyyden takia kotoa pois; torpan verot olivat tiukanpuoleiset, näetsä, ja meitä lapsia löytyi kyllä leivänsyöntiä varten, mutta emme kyenneet vielä kunnolla työhön tarttumaan. Isän oli pakko, erään katovuoden perästä, heittää torpan asustaminen tuokseen ja ruveta muonarengiksi. Minä, vanhin poika, siirryin ensimmäisenä kotikynnyksen yli, laveata maailmaa ja sen oloja kokemaan. Vierryin yhä etäämmälle, kunnes jouduin tuonne ylös everstivainajalle renkipojaksi. Olin silloin noin kuudentoista vanha pojan huitelo, joka en ajatellut sinne enkä tänne, vaan otin päivät sellaisina vastaan, kuin ne Luojan kädestä olivat lähteneet. Ties mitä ukko lie tuuminut minusta, ties mitä hän lie minussa keksinyt, mutta oltuani jonkusen vuoden renkipoikana hänellä, toimitti hän minut maanviljelyskouluun. Se oli aimo askel elämässäni, jonkamoista en ollut osannut unissanikaan ajatella. Hyvällä todistuksella palasin sitte kolmen neljän vuoden kuluttua opistosta takaisin everstin luo, asettuen pehtooriksi hänelle. Juliaana neidistä, joka opistoon lähteissäni vielä oli ollut pikku tytönlehväke, oli sillä välin tullut kukoistava impi, sellainen päivänsäde ja hopeakehrä, joka lämmöllään ja ihanuudellaan kultasi koko kartanon olot. Muistan vielä nytkin, miten kummalta tuntui sielussani, kun tapasin hänet ensi kerran poissa-oloni jälestä. Minua vapisutti ja värisytti joku ihana tunne, jota en ikinä ennen ollut tuntenut, ja joka saattoi minut sellaiseen häiriötilaan, etten saanut kunnolleen sanaa suustani ulos. Hän, Juliaana neiti, nauroi niin sydämmellisen iloisesti, siinä kukkaruukkuihin uutta multaa ajaessaan. Oi, miten suureksi sinä olet kasvanut, sanoi hän ja työnsi multaisen kätösensä minulle. Pehtoorina ollen kartanossa näin hänet joka päivä, tapasin hänet joka päivä. Ja minä tahdoin nähdä ja tavata häntä, vaikka vain vilahdukselta ja silmänräpäykseltä: sitte olin tyytyväinen ja onnellinen. Yksi ainoa katse hänen silmistään, ja onnellani ei ollut mitään rajoja, mikään varjo ei päässyt nuoreen sieluuni. Tietysti minä salasin kaikki hänen silmiltään, tietysti olin mahdollisimman varovainen. Vältin mennä häntä varsin lähelle, vältin katsoa suoraan hänen hymyilyänsä. Salaa suutelin pensaita, joita olin nähnyt hänen koskettavan sormillaan, salaa ahmasin hänen hymyilyään nuoreen sieluuni. Kaksi vuotta kestettyäni tuota, tein päätöksen erota ja lähteä pois kartanosta. Ankaran ristiriitaiset tunteet taistelivat minussa. Toisaalla Juliaana neiti, jonka edestä olisin antanut vaikka henkeni ja viimeisen veripisarani, toisaalla nuhteleva omatunto, että sellainen entinen mieronkiertäjä kuin minä olen, julkesin palkita hyväntekijääni siten, että loin silmäni hänen tyttäreensä, hänen ainoaan lapseensa. Jälkimmäiset tunteet voittivat. Menin everstin kamariin eräänä iltana ja ilmoitin eroavani. Ukko joutui ensin kummiinsa, ja sitte, kun en voinut tuoda esiin ainoatakaan syyntapaista, sitte hän suuttui ja sanoi minua kiittämättömäksi, sydämettömäksi olennoksi. Eroamisesta ei syntynyt mitään. Oli mahdotonta sanoakseni oikeata syytä, palkkaa ja muuta sentapaista en voinut ottaa huulillenikaan. Ensi kerran sen jälesta tavattuani Juliaana neidin, kysyi hän: mitä varten mielit, Harri, meiltä pois? Eikö ole hyvä ollaksesi? Seisoin sanattomana ja tunsin punastuvani vahvasti. Oikea nimeni on Bernhard, mutta Juliaana neiti oli heti ensi päivänä, kun tulin kartanoon renkipojaksi, osunut keksimään oivan lyhennyksen kankealle nimelleni. Sanomattakin on selvä, että lyhennys oli minulle rakas ja mieluinen keksijän vuoksi... Kyllä minun on hyvä ollakseni, vastasin vihdoin, mutta sittekin olisi parasta, että... Keskeytin lauseeni rajun mielenliikutuksen vuoksi... Mikä olisi parasta? kysyi Juliaana neiti... Että eroisin, vastasin minä, voimatta tukehduttaa ääneni väreilyä. Samassa katsoin häntä silmiin. Hän punastui vuorostaan, ja luulen, että hän mieli sanoa jotakin, mutta sanat hukkuivat katkonaisiin henkäyksiin. Kului sitte vuosi, kappale toistakin. Vähä vähältä pääsin selvyyteen, että Juliaana neiti rakasti minua, entistä mieronkulkijaa, että hän antoi minulle etusijan kaikkien muiden miesten rinnalla. Erään kerran sitte eversti vainaja lähti pitemmälle matkalle sukulaisiensa luo. Minä menin häntä kyytimään ensimmäiseen kievariin, ja Juliaana neiti pääsi mukaan saattamaan isäänsä. Kahden palasimme takaisin. Minusta tuntui kuin olisin seisonut kuumalla raudalla. Puhellessamme tunsin hänen henkäyksensä kasvoillani, kuulin äänen joskus värähtelevän arasti. Saavuimme jo paluumatkan puolitiehen, kun hän äkkiä tarttui käteeni ja virkkoi: Harri, elä aja niin kovasti... Hellitin ohjaksia, mutta hänpä ei irroittanutkaan kättään kädestäni. En muista mitä sitte tapahtui, mitä puhelimme, olin onnesta puolipyörryksissä. Aika, jonka eversti viipyi kotoa pois sukulaisvieraisilla, oli elämäni onnellisin, ihanin. Everstinna sai jo parin päivän jälestä Juliaana neidiltä kuulla aikeemme. Hänellä ei ollut mitään muistuttamista, pelkäsi vain miehensä suuttumusta; toivoi kuitenkin onnellista loppua. Everstin saavuttua kotiin, meni aikeemme ja koko suloinen onneni muruseksi, joka olikin aivan luonnollista. Jätän kertomatta kohtauksen, jolloin seisoin silmä silmää vastaan isäntäni edessä ja vapisevin huulin, mutta rohkeasti ilmoitin rakastavani hänen tytärtään. Hänkään ei enää raivoillut, ei ivasanaa lausunut, asia oli siksi vakavata laatua. Mutta horjumaton ja järkähtämätön hän oli loppuun saakka, ei mitään heltymystä, taipumusta, kuten everstinna oli laskunsa suunnitellut. Vanha sotaherra, joka oli oppinut komentamaan ja käskemään, hänkö olisi antanut naisväen komentaa ja pyörittää itseään. Ei, häntä piti totella, ja kun ei muu auttanut, lähetti hän Juliaana neidin kotoa pois. Pari naishenkilöä ilmaantui muutamana päivänä tuonne ylös, niiden kanssa lähti Juliaana neiti ulkomaille, Tukholmaan ja minne lie lähtenytkin. Ennen lähtöään viskasi hän minulle ikkunasta tämän medaljongin.

Heikkas-ukko avasi takkinsa ja liivinsä napit ja otti esille pienen, mustaan rihmaan kytketyn, kultaisen medaljongin. Olin utelias näkemään, mitä sen sisällä oli. Painettuani vieterin auki, näin hiussuortuvan ja rypistyneen paperiliuskan. Liuskassa oli kirjoitusta pari riviä, mutta rivit olivat niin haalistuneet, etten pitkään aikaan saanut niistä mitään tolkkua. Vihdoin, kovasti ponnistaen näköhermojani ja pitäen liuskaa ilta-auringon valoa kohden, luin melkein arvaamalla seuraavat sanat: ... täytyy erota, Harri... velvollinen tottelemaan isääni... jääköön muistoksi sinulle... askeleesi siunatkoon... hyvästi.

Juliaana neidin mentyä matkalle, jatkoi Heikkas-ukko jälleen kertomustaan, laadittuaan nysäpiippunsa savukuntoon, käyttäytyi eversti-vainaja kovin ystävällisesti minua kohtaan. Vetosi mielevyyteeni ja koetti kiinnittää ajatuksiani uusiin viljelyssuunnitelmiin. Siten jäin yhä edelleenkin asemaani. Vuoden kuluttua ruvettiin sitten tuolla ylhäällä häitä valmistamaan. En nähnyt Juliaana neitiä enkä puhutellut häntä, mutta valju hän kuului olleen yksinäisinä hetkinään, vaikka isänsä edessä koki näyttää iloiselta, tyytyväiseltä. Hänen sulhonsa, majurin, näin usein. Kaunis mies, käytös notkea ja hieno, kuten upseereilla tavallisesti. Hääpäivän edellisenä iltana minut kuitenkin valtasi semmoinen tuska ja epätoivo, että lähtemisen täytyi pakosta tapahtna. Neljännestunnissa oli välit selvitetty isäntäni kanssa; naisväelle en sanonut hyvästejäkään, he kun eivät olleet saapuvilla. Myöhäisenä iltana istuin nelipyörille, jotka pian vierivät töyrännettä alas. Loin vielä silmäyksen Juliaana neidin ikkunaa kohden. Sieltä loisti tuli. Ikkunaverhon lävitse näin ihmisolennon kamarissa verkalleen liikkuvan edes ja takaisin. Siinä on elämäni tarina. Lopun tiedät niistä monista tarinoista, joita olen sinulle jutellut. Olen risteillyt vähän tuolla ja täällä ja siten ne ovat elonpäivät tulleet vierineeksi päivänlaskun lähelle.

-- Ettekö ollut omintakeisena miehenäkin jo kerran? kysyin minä.

-- Oltiinhan sitä sitäkin, ja hyvin se olisi edistynytkin, mutta tuli heitettyä tuokseen. En saanut oikein lepoa, mieleni himosi aina näille seuduille, siten ajelehdin ristiin rastiin. Vihdoin noudatin mielihimoani, lähdin tänne ja ostin nämät olot. Täällä olen löytänyt levon ja tyydytyksen, näillä muistorikkailla seuduilla olen kokonaan voinut elää menneisyyden muistoissa ja hengittää joka päivä niiden tuoksua.

-- Juliaana neidin naimisesta ei liene koitunut iloa eikä onnea, jos juttuihin voi luottaa, virkoin taasen minä. Kaikki vanhat ihmiset puhuvat siitä yhteen tapaan.

-- Ei, onnea siitä ei koitunut, vaan murhetta ja kyyneleitä. Se oli kokonaan pakkonaiminen ja semmoisenaan pelkkää säätyloiston tavoittelemista, jota aina olen tuominnut.

-- Majuria moititaan yksimielisesti kevytmieliseksi tuhlariksi, joka vietti vain loistavaa elämää ja siihen sulatti koko...

-- Häntä tuomitaan ehkä liiaksi. Joku onneton takaus lie pyörittänyt hänet kokonaan suunnilta pois. Ja kun hänen tapaisensa mies kerran joutuu epätoivoon... niin, eipä meistä tosiaankaan ole hänen tuomarikseen. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Ihmiselämä on kirjavaa, häilyväistä ja useinkin kummallisia koukeroita täynnä. Minä odottelen vain päivää, jolloin tämä hämäryys vaihtuu uudeksi kirkkaudeksi, uudeksi elämäksi, jossa ei säätyloisto enää turmele ikuista onnea. Kaikessa mitättömyydessään ja vähäpätöisyydessään on tämä katoavaisen elämäni tarina kuitenkin Vaikuttanut minuun puhdistavasti, jalostavasti. Henkeni on paremmin kypsynyt ijäisyyden elämää varten. Sielussani elää valtava tunne, joka sanoo, että hän odottaa minua luokseen.

Heikas-ukko vaikeni. Silmäili kesäistä iltataivasta, joka kuultavan sinisenä heloitti päämme päällä. Ja nyökäytti päätään, ikäänkuin olisi tervehtinyt jotakin näkymätöntä avaruuden asujanta.

-- Soudahan jo toki, virkkoi hän sitte minulle, joka olin kokonaan unhottanut airojen liikuttamisen...

Loppumatkalla emme vaihtaneet enää sanaakaan. Olimme kumpikin omissa ajatuksissamme. Rantaan saavattuamme jaoimme saaliimme, lausuimme lyhyet hyvästit toisillemme ja erkanimme.

Se oli viimeinen kerta, jolloin kuuntelin ukon tarinoita. Hän ei enää elänyt kauan sen jälkeen, vaan muutti majansa uuteen parempaan elämään, jossa ei säätyloiston tavoitteleminen enää tuota murhetta, kyyneleitä.

Sen kultaisen medaljongin vei hän mukanaan hautaan.