Part 7

-- Herra Huttunen on esimerkeillä todistanut väitteensä, vastasi Kyllikki. Viisi kappaletta kahden vuoden kuluessa... numeroita ei voi lahjoa, tunnustakaa vain voitto voittajalle, maisteri.

Kilpailijani ei vastannut sanaakaan enää. Hän koetti kääntää puhelua uusille aloille, mutta Kyllikin huomio ei tällä erällä kiintynyt minnekään. Hän pysyi naurutuulella erojaishetkeen saakka.

Siitä lähtien olin rohkeaa rohkeampi. Loppu meni loistavasti, kuten voi arvatakin. Eräänä iltana ryntäsin huoneeseni mielettömänä pelkästä onnesta -- kihlasormus oli sormessani.

Syleilin "viimeistä ateenalaista" ja virkoin reuhtovan iloisesti:

-- Voitto on minun, kuuletko, syntysanojen säiliö... voitto on minun.

-- Tarkoitatko Kyllikkiä ja viittäkymmentätuhatta?

-- Juuri niitä, molemmat ovat minun enkä kummastakaan luopuisi, vaikka koko maailma julistaisi minua vastaan sodan. Pekka Huttunen näytti sille pitkäkoivelle, mitä hän on miehiään. Hih-hei, hih-hei! Kihlauksemme julaistaan huomenaamulla kaikissa pääkaupungin lehdissä... pyyhi partaasi, oppinut maisteri.

-- Miten kävi itse pääkohtaus, kerro.

-- En muista kuin osia... olimme vanhalla hautausmaalla... istuimme puusohvalla... ei, ei, Kyllikki vain istui, minä olin polvillani hänen edessään.

-- Sanat, sanat, niitä haluan kuulla.

-- No, sanoin minä silläkin lailla: ihanin, armahin Kyllikki, ei maailmassa löydy yhtään miestä, joka teitä niin sokeasti jumaloi ja rakastaa, kuin se, joka nyt on polvillaan edessänne. Kyllikki, armas Kyllikki, vasta teidät nähtyänne rupesin elämään. Ensimmäinen silmäyksenne oli kuin taikasauvan kosketus sieluuni, uudet, oudot ajatukset ja tunteet syttyivät...

-- Tuo kohta oli kaunopuheliaasti esitetty. Entä hän, mitä vastasi?

-- Veti minut ylös ja sanoi: sinä olet suloisin ylioppilas maailmassa... ja aika veitikka sinä myöskin olet. Enempää hän ei saanut puhutuksi, sillä minä suutelin häntä.

-- Nyt tulit kokemaan, mikä arvo klassillisilla opinnoilla on, klassillisesti sivistynyt mies on aina kaunopuhuja. Ilman sitä oppia olisi sinun käynyt...

-- Sinä tulet häihini ja pidät puheen nuorelle parille, Kyllikille ja minulle... hih-hei, hih-hei!

Viskausin sänkyyn, riuhtoilin iloissani.

-- Kyllä tulen, poikani.

-- Ylihuomenna lähdemme Kyllikin kanssa Hämeen rakkaille vesille, ja silloin hyvästi oppineet klassikot, maisterit, tohtorit, romukalut, hyvästi kaikki.

Sytytin paperossin, puhaltelin savuja kattoon ja annoin ajatukseni lentää yläisiin taivoihin. Siellä oli niin kaunista, ihanaa, somaa.

Mutta kaunein, ihanin, somin oli kuitenkin Kyllikki, minun morsiameni. Hänen rinnallaan himmenivät yläiset taivotkin koko lailla.

Ei ollut missään hänen vertaistaan.

Maailmankiertäjä.

Istuimme pesän edessä, kumpikin nauttien haavemaisesta mielialastamme, joka siinä liekkien räiskyessä vähä vähältä valtasi meidät kokonaan. Tuttavani polvilla oli sanomalehti, josta vastikään olimme lukeneet erään langenneen suuruuden elämänvaiheita. Tragedia, joksi se lopulta muodostui, värähytteli melankoolista mieltämme, vaihetimme joitakuita ihmettelyn sanoja toisillemme, sitte painauduimme kumpikin omiin mietteisiimme. Emme virkanneet mitään, piippummekin sammuivat noin huomaamattamme.

Tuttavani kasvoilla kuvastui tuollainen katkeranpuolinen ilme, jota olin jonkun erän ennenkin luullut havainneeni hänessä. Ilmeesen sekausi surumielisyyttä, joka vaikutti aina minuun väkevästi ja veti minut yhä lähemmäksi häntä, vaikkei tuttavuutemme vielä ollut puolenkaan vuoden vanha. Hän oli nimittäin noita maailmankiertelijöitä, jotka ovat kokeneet kaikkea, yrittäneet kaikkea ja epäonnistuneet kaikessa. Tuskin löytyi sitä alaa, jossa hän ei olisi yritellyt, jossa hänellä ei olisi ollut omaperäisiä havaintoja, huomioita. Varsinainen piirre hänen luonteessaan oli uhkamielinen huolettomuus. Ei mitään väliä, kunhan vaan eli ja oli mukana, ei mitään hataria suunnitelmiä, pyrkimyksiä. Hän saattoi nauraa makeasti koko maailmalle, hän saattoi halveksia yksityisen pyhimpiäkin pyyteitä. Toinen piirre hänen luonteessaan oli ilomielisyys. Hän saattoi näyttää iloiselta miten tukalassa tilassa tahansa. Hänellä oli päällysmiehen virka muutamassa pienessä tehtaassa, tehtaanisäntä oli halpamielisin ihminen, mitä maailmassa milloinkaan on elänyt. Ken vaan jollakin tavoin oli riippuvainen hänestä, se kyllä tuli kokemaan, että on viikossa seitsemän päivää. Mutta tuttavani, vaikka hän tehtaan päällysmiehenä aina ensi kädessä joutui isäntänsä kynsiin, ei milloinkaan päästänyt vakavaa moitteen sanaa suustaan oloihinsa, päiviinsä. Mitkään loukkaukset eivät näyttäneet koskevan häneen, ja milloin hän koskettelikin niihin, olivat hänen sanansa mehevintä leikkiä ja pilaa, niin että kuulijan täytyi ruveta nauramaan hänen kanssaan. Mutta jolloinkin hiipi katkera ilme hänen kasvoilleen ikäänkuin ohimennen, ja silloin tuon ilomielisyyden ja uhkamielisen huolettomuuden takaa pilkisti joku toinen, kätkössä oleva olento esille. Hänen miellyttävät kasvonsa näyttivät silloin kokonaan toisellaisilta...

-- Elämä pitelee toisia ihmisiä kovemmin, toisia se hellittelee myötänään, virkkoi tuttavani melkein kuiskaamalla... sitä punoutuu joku lanka tai sattuu yksi ainoa tapaus, ja kaikki on suin päin onnettomuutta kohden. Tuon langenneen suuruuden elämäkerrassa on jotakin, joka muistuttaa omastani. Tahdotko että kerron miten minusta on tullut tällainen maailmankiertäjä, tällainen viides pyörä yhteiskunnan ajopeleissä.

-- Kerro, olen hyvin utelias kuulemaan.

Me sytytimme sammuneet piippumme, ja hän alkoi tarinoida:

-- Isäni oli alkeiskoulun opettaja, meitä oli vain kaksi lasta, pikku Aura sisko ja minä. Mikä nautinto minulle vielä tänäkin hetkenä, muistella lapsuuden kotiani. Siinä oli pieni puutarha, jossa oli joku kirsikka-, päärynä- ja omenapuu, siinä katu, jossa oli kaupungin paras kelkkamäki, siinä kauppatori, joka varsinkin markkina-aikana näytti silmissäni suurekkaalta, ja torin takalaidassa valkoinen lyseo, jonne poikajoukkoja aamuisin tulvaili joka taholta. Isäni kuoli äkilliseen tautiin, johonkin aivohalvaukseen tai sentapaiseen. Lienen silloin ollut viiden vuoden vanha. Muistan surusaaton, äitini kyyneleiset silmät, kellojen soiton, havutetut kadut, muistan kylmää pakkaispäivän, jolloin äitini rinnalla ajoin hautuumaalta kotiin...

Noihin muistoihin häipyy koko tapaus. Me asuimme yhä edelleenkin omassa kodissamme enkä minä muista mitään muuta eroa entisen suhteen, paitse että äitini usein iltasilla itki, hyväillessään pientä siskoani ja minua. Seuraava tapaus, jonka muistan paljon tarkemmin, oli häät. Paljo iloisia vieraita, soittoa, maljojen kilistystä, puheita ja onnitteluja. Pieni siskoni oli iloissaan, mutta minä olin nyreä ja vihamielinen, sillä minä käsitin että äitini meni uusiin naimisiin. Se oli minusta ihan häpeällistä. Vihasin tuota miestä, joka niin iloisesti hymyili äidilleni, joka niin rohkeasti tarttui häntä vyötäisiin ja suutelikin häntä vieraiden nähden. Suutuksissani menin kyökkiin, itkin siellä, puin nyrkkiä ja äköittelin etten ollut kylläksi suuri ja väkevä pelastamaan äitiäni vihatun miehen käsistä. Häitten jälestä muutimme me komeaan rakennukseen valtakadun varrella. Meillä oli palvelijoita, konttoristeja, kauppa-apulaisia, meillä kävi paljo vieraita, me olimme kaupungin rikkaimpia, mahtavimpia. Meille hymyilivät kaikki ihmiset, meille osotettiin huomiota ja palvelusta missä ikinä liikuimmekin. Tietysti minä koteuduin uusiin oloihin piankin. Alituinen kiire ja hyörinä, palvelusväen kirjavuus, tavarain paljous, väenliike, kaikki oli omiaan kiinnittämään huomiotani. Kuitenkin minä toisin hetkin kaihosin entistä pientä kotiamme puutarhoineen, kelkkamäkineen. Muistan miten syysiltoina joskus hiivin ikäänkuin varkain tutun puutarhan lähettyville, silmäilin pensaita, puiden juurella olevia istuimia, kyökin rappusia, tikapuita. Pieni Aura siskoni ei muistanut kaivata mitään eikä tehdä eroa uuden isän suhteen.

Siten kului moniaita vuosia. Minä olin jo lyseon kolmannella luokalla, kun eräänä iltapäivänä palasin koulusta suuttuneena. Joku pieni kinasteleminen toverien kanssa, ja minä erotin itseni joukosta ja astelin omia kiertoteitäni kotiin. En katsonut eteeni ennenkuin seisoin puodin rappusilla. Ovet olivat kiinni, ikkunat samoin. Säpsähdin kuin haavoitettu otus. Kodin ilmassa oli ollut niinä aikoina jotakin synkkää, painostavaa. Kerran olin nähnyt äitini painavan kädellä otsaansa, samalla huoaten sydämmen pohjasta, isäni luona oli käynyt vakavan näköisiä herroja, joiden kanssa keskusteltiin matalalla äänellä, joskus suljettujen ovienkin takana. Ja kirjanpitäjän ja isäni välillä oli kerran ollut tulinen sanailu. Ensimainittu löi silloin nyrkkiä pulpettiin, tiuskaten samalla ettei totuus pala tulessakaan, vaikka muutamat tilikirjat olivat palaneet. Ja isälläni oli ollut niinä aikoina kovin kiirettä, hän ei useinkaan näyttäytynyt ruokapöydässä. Puotilaiset kuiskailivat keskenään sillä salaperäisyydellä, jonka lähestyvä vararikko aina mukanaan tuo. Ällistellessäni suljettujen puodin ovien takana, välähti tuo kaikki äkkiä muistiini. Juoksin kyökin kautta sisään, näin isän huoneessa vieraita, vakavia herroja tutkimassa tilikirjoja, äitini istui kamarissaan silmät kyyneleisinä, muoto murheen murtamana. -- Ami, Ami, virkkoi hän, koettaen hymyillä iloisesti, nyt meille tulee surun ajat, mutta älä yhtään pelkää, se menee pian ohi. Ja jos tulemmekin köyhiksi, ethän pelkää köyhyyttä, Ami? Oikea nimeni oli Villiam, mutta se oli lyhennetty Amiksi. -- En pelkää, vastasin minä. -- Se on oikein, jatkoi äitini, pian tulee kaikki jälleen hyväksi, perin hyväksi. Tämä vaikea aika vaan menee ohi, sitte isä alkaa uudestaan. Sinä saat jatkaa koulunkäyntiäsi... Aura siskoni tuli hänkin samassa pikkukoulusta kotiin, äitini rupesi hyväilemään häntä, koettaen mitä huolellisemmin salata murhettaan, kyyneleitään. Hän oli vähäkasvuinen hento nainen, mun äitini, eikä ensinkään tuollainen hienomainen, joksi hän valokuvassaan näyttää. Kaunis hän myöskin lie ollut, ainakin minun sieluuni on jäänyt sellainen kuva hänestä. Kasvot vaaleahkot, sielukkaat, katse lempeä ja hiukkasen surunomainen, hellä ja tunteellinen ääni, jonka soinnun muistan korvissani nytkin -- sellainen hän oli...

Seuraava päivä koulussa oli minulle vaikeanpuoleinen. Olin hajamielinen, epäluulokas, kodin tapahtumat pyörivät myötänään ajatuksissani. Aiheettomasti keksin loukkauksia toverein katseissa, äänessä. Otaksuin heidän kuiskailunsa tarkoittavan yksinomaan isäni vararikkoa. Elettiin siitä sitte joku viikko, joku kuukausi, jolla ajalla meillä oli painostavan hiljaista. Ilman sitä että minä ikävöin entistä väenliikettä, pyörinää, häärinää, oli kodin ilmassa jotakin synkkää ja tuhoa ennustavaa, joka teki minuun kamalan vaikutuksen. Isäni oli kovin levoton, rauhaton, äitini vaaleni ja kuihtui ihan silmäin nähden -- joku uusi onnettomuus näytti putoavan päällemme, miltä taholta, en voinut käsittää. Eräänä aamupäivänä, jolloin minun luokkalaisillani oli lupaa jostakin syystä kaksi ensimmäistä tuntia, lähti isä kaupunkiin kovin levottoman ja rauhattoman näköisenä. Äiti saattoi häntä etehiseen, puhkesi siinä hillitsemättömään itkuun ja lausui joitakuita epätoivon sanoja, joiden sisältöä en ymmärtänyt, mutta jotka tekivät minuun hirmuisen vaikutuksen. Menin kuitenkin kouluun siksi yhdeksi tunniksi. Kotiin palattuani ei isä vielä ollut tullut takaisin. Äitini oli kuin tulisilla hiilillä. Näin miten hänessä taisteli epäilys ja luottamus, toivo ja toivottomuus. Juuri päivällisille ruvetessamme tuli muuan raastuvanpalvelija, jonka hyvin tnnsin, ja toi äidilleni pienen kirjelipun. Vapisevin käsin repäsi äitini auki sen, silmäsi siihen hätäpikaa, päästi samalla epätoivon huudahduksen ja meni tainnoksiin.

Minulta jäi menemättä kouluun sinä iltapäivänä. Mutta lääkäri, joka kiireimmiten haettiin paikalle, ei päästänyt minua äitini luo, vaikka melkein väkisin koetin rynnätä sisään. Aavistin jo pahinta, mutta otin kuitenkin uskoakseni vanhan emännöitsijämme vakuutusta, ettei mitään erinomaista ole tapahtunut ja että kaikki selviää pian. Vihamiehet muka ahdistivat isääni, koettaen kaivaa kuoppaa hänelle, mutta pian tulee kaikki valkeuteen. Seuraavana aamuna menin kouluun, mutta näin heti toverien silmissä jotakin erinomaista, joka tarkoitti minua. Entinen itsekkäisyyteni ja ylpeyteni heräsi pian eloon; sitä paitsi mielentilani oli kiihkeä ja luulokas. Käyttäydyin sillä lailla että piankin sain toverini purkamaan tietonsa ulos. Ensimmäisellä välitunnilla jo muuan teurastajan poika, jota ehkä olin käytökselläni ja ylpeydelläni enin loukannut, virkkoi että isäni oli varas ja väärentäjä ja että hän edellisenä päivänä oli passitettu lääninvankilaan...

Olin vähin tottunut pitämään itseäni muita arvokkaampana... kuulemani sanat koskivat kunniantuntooni kuin tulikuuma rauta. Syöksin suoraa päätä lyseon rappuja alas ja tulin kotiin. Äitini lempeä, surullinen katse jäähdytti jonkun verran kiihtymystäni, mutta kuitenkaan en voinut olla ilmaisematta kuulemiani. Äitini silitti poskeani, myöntäen kaikki todeksi ja lisäten samalla, että kaikki ihmiset saavat töittensä mukaisen palkan. Elä sentään sure, Ami, sanoi hän, kyllä Jumala pitää meistä huolen. Muistan että silloin tyrskähdin rajuun itkuun.

Äitini ei elänyt kauan häpeätapahtuman jälkeen. Hän tosin tointui sen verran, että muutimme komeasta rakennuksesta kaupungin kallio-osaan ja että ehdimme saada pienen taloutemme järjestykseen, mutta sitte hän jälleen murtui sairasvuoteelle. Varhaisena aamuhetkenä hän veti viimeisen henkäyksensä. Ketään muuta ei ollut saapuvilla kuin vanha emännöitsijämme, Aura siskoni ja minä.

Tuttavani vaikeni tuokioksi. Mielenliikutuksen mentyä ohi, kohensi hän valkeata ja laittoi piippunsa kuntoon. Surullinen ilme hänen kasvoillaan muuttui katkeraksi, ilmeessä kuvastui halveksimista, inhoa...

-- Mies, josta onnettomuutemme sai alkunsa, oli noita oman voiman miehiä, jotka tyhjästä alkavat ja kohoavat äkkiä suurien rahasummien liikuttajiksi. Vailla kaikkea sydämmen jaloutta, korkeampaa näkökantaa, vailla kaikkea hengen aatelisuutta, omasi hän kuitenkin jonkin verran asioimiskykyä ja sen avulla kohosi hän mitättömyydestään kaupungin suurempien kykyjen rinnalle. Supistuneemmissa oloissa olisi hän ehkä hyvinkin pysynyt jaloillaan, mutta hän pyrki laajuuteen. Oman kykyrajansa ulkopuolelle joutuneena, kun ei hän enää kyennyt pidellä ohjaksia, harjotti hän liikettään kuin uhkapeliä; sattumat saivat määrätä seuraukset. Kun petosvyhti rupesi selvenemään, kävi ilmi että hän jo naidessaan äitini, oli selvillä liikkeensä epävarmuudesta ja että hän siitä pitäin alkoi peitellä asioitaan väärillä keinoilla. Petoksen tielle kerran jouduttuaan, rupesi hän menettelemään yhä rohkeammin, kunnes ehti huippukohtaan s.o. noiden tilikirjain hävittämiseen, joista kirjanpitäjän kuulin kerran mainitsevan. Lopuksi tuli ansaittu rangaistus, joku vuosi kuritushuonetta. Se maksoi äitini hengen; hän, hento olento, murtui.

Ja minä ja Aura siskoni jäimme turvattomiksi maailmaan. Äiti oli ollut kasvattitytär jollakin leskirouvalla. Ketään sukulaisia ei löytynyt, joiden luona olisimme saaneet hoitoa, tarvitsematta tuntea nöyryytyksiä ja mielikarvautta. Äitini kuoleman jälestä alkoi minulle maailmankiertäjän elämä. Kaikkea olen kokenut, kaikkea kärsinyt. Pari vuotta yritin kauppa-alalla, mutta se ei sopinut lainkaan luonteelleni. Rehellinen valhetteleminen, jota aina tarvittiin, makea, miellyttävä muoto vastenmielisemmällekin ostajalle, lisäksi vielä menneisyyden häpeälliset muistot vaikuttivat, että lähdin maailmaa kiertämään heti kuin Aura siskoni asema oli edes jotakuinkin turvattu. Sittemmin olen kuljeskellut myötänään. Lapsellisten kuvitelmain haihduttua maailman kylmiin tuuliin, huomasin etten taida mitään enkä kykene mihinkään; minussa on kaikki keskeneräistä. Toisinaan sitten mielenkirvellys ajaa minut liikkeelle, minun täytyy ikäänkuin pakosta koettaa taaskin jotain umpi uutta ja outoa alaa. Olen ollut rautatiellä, merimiehenä, kirjurina, renkinä, opettajana, muurarina, niin, en tosiaankaan tiedä alaa, jota en olisi kokenut. Niin kauan kun toimella on uutuuden viehätystä, olen tyytyväinen päiviini, mutta sitte minä kylmenen vähä vähältä, käyn yhä välinpitämättömämmäksi, kunnes yhtäkkiä riuhtasen itseni irti koko toimesta ja lähden matkoihini. Tähän saakka on ainakin niin käynyt, luulenpa että käy vastaisuudessakin. Jos äitini olisi jäänyt henkiin, luulen, että olisin kunniakkaasti taistellut itseni vakituiseen asemaan, mutta äitini kuolema ikäänkuin murskasi sisällisen olentoni, kaiken tahdon pontevuuden. Minussa asuu sellainen välinpitämättömyys, sellainen ivallinen katkeruus maailmaa kohtaan, että on aivan samantekevä mitä toimin, missä oleskelen.

-- Entä Aura siskosi? kysyin minä.

-- Hän on naimisissa. Kävi opettajaseminaarissa, oli opettajana pari vuotta ja joutui sitte naimisiin muutaman hyvälahjaisen soittotaiteilijan kanssa. Miten sievä koti heillä on! Siinä pieni puutarha aivan kuin lapsuuteni kodissakin, ja järven ranta ja huvihuone. Noin vuoden kahden päästä käyn aina heidän luonaan, nautin sellaista taivahista onnea ja tyytymystä, että olisin valmis sanomaan hyvästit koko maailmalle.

-- Etkö itse milloinkaan ole rakastunut ja naimista tuumaillut? -- Kysymys tuli kuin itsestään huulilleni. Olin varma, ettei noin miellyttävän näköinen mies ollut voinut ikääntyä neljänkymmenen vanhaksi, joutumatta rakkausseikkailuihin.

-- Olen monestikin, mutta ne eivät ansaitse kertoilemista... paitsi ehkä yksi ainoa...

-- Kerro se, pyysin minä, vielä on iltaa jälellä.

Hän lisäsi puita pesään, laittoi piippunsa kuntoon ja kertoi:

-- Siitä on jo monta, monta vuotta. Kokeilin silloin kaunokirjallisuuden alalla.

-- Oh, vai olet sitäkin yrittänyt.

-- Olen maarkin. Aivan satunnainen tapaus minut sille alalle johti. Jouduin kerran näkemään suuren tulipalon, ja tiesi mikä lie pistänyt päähäni, mutta minä lähetin tulipalosta pitkän kuvauksen erääsen sanomalehteen. Lähetykseni painettiin kokonaisuudessaan, minulle tuli halu jatkaa. Tein runokappaleita ja suorasanaisia, sain niitä julaistuksi vähin tuonne ja tänne, kunnes kirjailijatauti otti minut uhrikseen kokonaan. Vaeltelin ympäri maita, keräten aineksia kyhäyksilleni, tutustuakseni kansan oloihin rikastuttaakseni kielivarastoani. Luonnollisesti perustelin tulevaisuudelleni aimo kauniita rakennuksia... antausin kokonaan romantikon elämään. Noilla vaelluksillani rakastuin muutamaan torpan tyttöön. Hän oli puolivarakkaasta kodista, ujo luonnonlapsi, ja hänessä oli, luonnontilastaan huolimatta, jotakin hentoa, suomalaisen kansanlaulun tapaista, joka muistutti äitiäni, ja joka oli voidetta kaikkiin niihin haavoihin ja runnelmiin, joita maailma ja elämä oli minuun iskenyt. Torppa sijaitsi pienen metsäjärven rannalla. Usein tapasin käydä onkimassa järvellä, ja askeleeni johtivat piankin torpan alueelle. Ensin noin harvakseen ja sattumalta, mutta sitte yhä useammin ja tiheämmin. Inkeri -- se oli tytön nimi -- ujosteli alussa kovin, mutta vähitellen saavutin hänen luottamuksensa. Ja mikä vielä ihanampaa, saavutin hänen rakkautensa. Oli enemmän kuin maista onnea, kuin tuo ujo luonnonlapsi istui polvellani, kosketteli hellin käsin suortuviani ja lupasi aina, aina olla minun, aina rakastaa minua.

Minusta tulisi torpan isäntä, minä kyntäisin peltoja, kalastaisin, metsästäisin, en ikinä enää tuntisi vuolaita suruja ja mielikarvautta, en ikinä enää himoitsisi lähteä maailman kylmiä polkuja kulkemaan...

Jotakin lämmintä herää rinnassani vielä nytkin, kun tuota aikaa muistelen. En ole sellaista onnea maistanut ennen enkä jälkeen, luulen etten elon tielläni tapaa Inkin vertaista tyttöä. Me erosimme hellässä sovnssa. Hän itkeä tihrusteli hiljaa, ihan viimeisessä silmänräpäyksessä tuli minullekin kyynel silmään. Katselin hänea jälkeensä, kun hän katosi pellon veräjästä kellastuneesen viidakkoon. Silloin oli jo myöhä syys, kurjet tekivät poislähtöä, kaste ei enää kadonnut metsäpoluilta. Ulkomuististani olen piirtänyt Inkin kuvan, se on tällainen.

Tuttavani otti muistikirjastaan esille paperipalasen, noin neljännesarkin kokoisen, avasi sen ja kohensi valkeata. Näin miten ilme hänen kasvoillaan muuttui lapsekkaan helläksi.

Paperiin oli lyijykynällä piirretty pienikasvuinen tyttö, jolla oli suuret silmät, kauniit olkapäät, pitkä tukka. Kaulassa oli valkoiset helmet, kädessä sukankutimet...

-- Siitä pitäin ei kukaan tyttö ole vaikuttanut minuun, Inkin rinnalla ne himmenevät kaikki muut.

Hän vaikeni ja painautui omiin ajatuksiinsa. Valkeakin alkoi vähä vähältä hälvetä, sen mukana hälveni hänen kertomishalunsakin. Yritin saada häntä vielä jatkamaan, mutta en onnistunut. Hän vastasi kysymyksiini lyhyesti tai sivuutti ne kokonaan.

Oli nautinto nähdä, miten hellävaraisesti hänen sormensa koskettelivat paperia, joka säilytti Inkin kuvan, kun hän sen taittoi kokoon ja säilytti muisti-kirjaansa. Ja sitä kasvojen ilmettä, kuinka se silmänräpäykseksi tuli lapsekkaan helläksi, ja sitte jälleen kylmettyi ja kovettui entiseen välinpitämättömyyteensä.

-- Myöhällepä tuo ilta jo on kulunut, virkkoi hän hyvästellessä... oli hupaista heittäytyä entisyyteen hetkiseksi, kun tämä nykyisyyteni on niin koleata, sisällötöntä.

Myönsin sydämmessäni, että niin oli asian laita.

* * * * *

Hiukan hämmästyin kun tuttavani tuli luokseni, ilmoittaen että hän oli jo sanonut irti itsensä tehtaanpäällysmiehen toimesta ja että hän piammiten aikoi lähteä muille maille. Aivan äskettäin olimme viettäneet illan yhdessä, olimme puhelleet monenlaisista asioista, mutta ei oltu puhuttu sanaakaan siitä, että hänellä kyti matkahankkeet mielessä.

-- Minne sitte lähdet? kysyin uteliaasti ja melkein ilvehtien.

-- No, ensiksikin käyn äitini haudalla, sitte pistäyn siskoani tervehtimässä.

-- Entä sitte?

-- En tiedä, sattuma saa ohjata tieni. Ehkä löytyy vielä joku ala, jota en ole kokenut.

-- Eiköhän tuota löytyne.

Emme puhelleet asiasta sen enempää. Hän oli hilpeimmillään. Laulaa hyräytteli, lausui sukkeluuksia ja näytti niin iloiselta, kuin olisi hänellä ollut varmassa tiedossa joku erinomainen onnenpotkaus.

Parin viikon kuluttua hän lähti. Kyyditsin hänet lähimmälle asemalle. Kun junan vihellys kuului, lausui hän minulle kuiskaten, että hän myöskin tahtoo tavata Inkin...

-- Menen kalastelemaan sinne metsäjärvelle kuukaudeksi... tehtaan öljyinen ilma ja tomu on vähäsen koskenut terveyteeni... tunnen itseni väsyneeksi ja raukeaksi... voin ottaa asuntoni torpassa... Inki on onnellisissa naimisissa... ei siinä mitään vaaraa ole... kiitos kaikesta... voi hyvin... olisi hauska jos vielä tavattaisi...

Hän syöksyi vaunuun, avasi ikkunan ja seisoi siinä iloisen näköisenä, puoli vartaloa ulkona.

Minuuttisen kuluttua vihelsi juna lähtöön. Hän nyökkäsi iloisesti minulle ja vetäysi sitte ikkunasta pois.

En ole tavannut häntä sen koommin, herra ties missä hän kiertelee.

Heikkas-ukon romaani.

Ukolla oli useita hyvän kertoilijan ominaisuuksia, etupäässä tavattoman tarkka muisti, pehmeä, miellyttävä ääni ja tuollainen vilkas ja leikillisen hymykäs puhetapa, joka ei väsyttänyt korvaa eikä käynyt milloinkaan yksitoikkoiseksi, uuvuttavaksi. Ja paljo hänelle oli tietoja ja kokemuksiakin, pehtoorina kun oli palvellut suurissa herraskartanoissa kaiken miehuuden ikänsä ja risteillyt Suomenmaata joka suunnalle. Maamme suurtilalliset ja heidän sukuhistoriansa tunsi hän tarkoin kuin viisi sormeansa eikä löytynyt sitä aatelishaaraa, josta hän ei olisi tiennyt kertoa joitakuita piirteitä, jotka minua huvittivat ylen määrin. Monet syksyillat istuin ukon luona, kuunnellen tarkkaavaisesti hänen laajoja tietojansa ja kokemuksiansa, monet kesäpäivät lähdin ongelle ukon kanssa vain sitä varten, että taasenkin saisin kuulla jotakin maamme muinoisista mahtavista, joiden jälkeläisiä olin oppinut tuntemaan vain nimeltä sanomalehdissä ja historian sivuilla. Monta huvittavaa piirrettä, monta pikkuromaania sain kuulla, joihin oma vilkas mielikuvitukseni lisäsi salaperäistä väritystä ja joiden kuulemiseen en minä, kuudentoista vuotias nuorukainen, milloinkaan väsynyt.