Part 6

-- En tuntiakaan tästä lähin, minä menen tieheni, minä menen kotiin lapseni kanssa, en minä anna tappaa itseäni, kuten Liisa-vainaja. Te petomainen mies tulitte Rantalaan Porvari-Jussin kanssa viettelemään nuorta, ymmärtämätöntä lasta kullalla ja hopealla. Kuvasitte sille elämän pelkäksi iloksi ja hypyksi rikkaan talon emäntänä. Ja kun saitte kynsiinne, niin imemään rupesitte ensi päivästä saakka niinkuin hämähäkki kärpästä. Kenellä on niin kurjat orjan päivät kuin rikkaan Markun emännällä? Sanokaa! Kenen täytyy sillä tavalla tehdä työtä henkensä edestä? Ei kenenkään. Mitä iloa minulla on teidän rikkaudesta, jolla minun saitte vietellyksi? Ei mitään. Kerjäläinen elää rikkaampaa elämää kuin Markun emäntä. Te viettelitte minut... veitte minut väkipakolla. Hyvä Jumala, kysyittekö kertaakaan minulta, josko huolin teistä miehekseni? Ette. Teitte vaan niinkuin hevoiskauppaa, ja pakotuksella saitte minut kirjoittamaan nimeni kuulutuskirjan alle. Uhkasitte viedä käräjiin, ja Porvari-Jussi... kirottu Porvari-Jussi, sen kieli tarvitsisi leikata juuria myöten poikki, ettei se enää tämmöisiä onnettomuuksia saisi toimeen. Ja te, te rikas Markun Kaarle Henrikki, te tarvitsisitte saada vaimon hornan alimmaisesta kerroksesta. Minä en enää tuntiakaan ole teidän talossanne, sillä te olette itse hornan musta henki. Minä lähden nyt oitis, enkä pyydä muuta kuin lapseni ja nämä vaatteet mitä on ylläni.

Ja Aina Maria viskasi maitokiulun kädestään nurmelle ja astui askeleen mennäkseen tiehensä. Mutta samassa Kaarle Henrikin raskas käsi löi häntä vasten suuta, vasten silmiä, niin että maailma musteni. Ja hän kaatui nurmelle. Siinä raskas käsi löi häntä uudestaan ja kovemmin... yhä kovemmin.

-- Älkää enää, Kaarle Henrikki, älkää enää, Jumalan...

-- Pyydätkö anteeksi? Rukoiletko?... kaksi pientä, harmaata silmää tuijotti Aina Mariaan... kaksi käärmeen silmää.

-- Rukoilen, rukoilen, älkää enää, Kaarle Henrikki kulta... kyllä minä olen nöyrä ja tottelevainen... en minä koskaan enää, en koskaan... Kaarle Henrikki kulta...!

V.

Aina Maria joutui toisen kerran lapsivuoteelle, synnytti terveen tyttölapsen, josta Kaarle Henrikki oli erittäin tyytyväinen, sillä ensimmäisestä vaimosta eloon jäänyt tyttö raukka oli kuollut. Mutta tyytyväisyyttä häiritsi taaskin talon emännyyskomento, sillä taasen oli Jaakon Leena haettu Reetan apulaiseksi, taasen hävittivät rengit ja työväki aikojaan ruokaa odotellessa, ja karja ei tullut ruokituksi määrätunneilla. Kaiken tuon vuoksi Aina Maria jo kolmantena päivänä tuumi nousta makuulta, ollakseen Kaarle Henrikille mieliksi. Kohtauksen jälestä navetan takana oli hän tullut ikäänkuin hypnotiseeratuksi, hänellä ei ollut omaa tahtoa lainkaan. Vapauden halu kuiskasi hänelle: karkaa, pakene vaikka yöllä, äläkä palaa milloinkaan -- mutta samassa näkyi kaksi pientä, syvälle painunutta silmää, ja samassa Aina Maria rupesi vapisemaan ja ikäänkuin kutistui kokoon.

Neljäntenä päivänä hän todenteolla nousi toiselta lapsivuoteeltaan ylös ja rupesi taaskin vähin erin tarttumaan talon toimiin kiinni. Hän sairastui ja parani, sairastui taasen ja parani taasen, ja sillä lailla kului kokonainen kuukausi, jolla ajalla Aina Maria oli toisen päivän terve, toisen päivän sairas. Mutta sitte tuli ankarampi, pitkällisempi koettelemus. Eräänä iltana karjaa ruokkiessa kaatui Aina Maria navetan lattialle ja rupesi huutamaan apua kaiken tähden. Reeta juoksi hakemaan Kaarle Henrikkiä, yhdessä sitte kantoivat hänet kamarin vuoteelle. Kun ei taudin kohtaus mennytkään seuraavana päivänä ohi, kuten oli jo säännöllisesti kuukauden aikaa tehnyt, haettiin Jaakon Leena taaskin auttamaan Reetaa.

Kaarle Henrikki toivoi päivä päivältä, viikko viikolta Aina Marian parantumista, mutta toivo siirtyi yhä kauvemmaksi, jota pitemmälle tautia kesti. Sairaan kasvot muuttuivat kalpeiksi, katse kävi tuikeaksi, ääni teräväksi. Tuskallisten silmänräpäysten aikana se huusi äitiään... rukoili että Kaarle Henrikki panisi noutamaan. Mies vihdoin suostui... lähetti hevosella hakemaan Rantalan emäntää. Hetken huojennusta näytti sairas saaneen, kun äiti hoiti ja vaali kaikella hellyydellään. Mutta tauti ei siltä luopunut. Rantalan emäntä oli jo ollut toista kuukautta Markulla, ja yhä vielä virui Aina Maria tautivuoteella. Haettiin rohtoja ja apua jos jonkinlaisia, mutta mikään ei auttanut. Vihdoin virkkoi Rantalan emäntä Markun isännälle:

-- Sinun täytyy lähteä kaupunkiin tohtorin luo... tämä on vaarallista tautia eikä tähän meikäläinen ymmärrä...

-- Kai sitä täytyy mennä... ja tuumittuaan asiaa tarpeeksi, lähti Kaarle Henrikki vihdoinkin lääkärin apua hakemaan. Rantalan emäntä muistutti häntä tarkoin selvittämään tohtorille taudin laadun ja yksityiskohdatkin.

Avun hakijan lähdettyä muuttui sairas lauheammaksi, melkeinpä iloiseksi ja herttaiseksi mieleltään. Tahtoi nähdä lapsiaan ehtimiseen, vaati laittamaan itselleen monenlaisia nautittavia, joista ei sitte kuitenkaan maistanut enempää kuin kielen kostukkeeksi. Rantalan emäntä toivoi jo onnellista käännettä, mutta toisena yönä siitä pitäin kuin Kaarle Henrikki oli lähtenyt lääkärin apua hakemaan, muuttui sairaan tila äkkiä yhä vaarallisemmaksi. Ei saanut silmänräpäyksenkään lepoa, vaan riuhtoi ja vaikeroi ja vapisi. Äidin sydän oli haljeta, nähdessään lapsensa kovat tuskat.

Ja aamulla juuri ennen päivän tuloa meni sairaan järki sekaisin. Se rupesi puhumaan Laurista ja Porvari-Jussista, jonka kieli leikataan juurta myöten poikki, ja mustan peikon vaimosta, joka tuodaan hornan alimmaisesta kerroksesta ja jolla on korttelia pitkät kynnet ja kaksi tulista hiiltä silminä.

Rantalan emäntä meni herättämään Reetaa. Kun he yhdessä sitte tulivat kamariin, löi tuonen mies viikatteellaan viimeisiä lyöntejään.

-- Lauri, johan tulit, virkkoi sairas, silmäin kiiluessa erinomaisen kirkkaasti. Lauri, Lauri, minä olen odottanut sinua joka päivä, joka hetki, joka silmänräpäys. Oi, miten hauskaa, että vihdoinkin tulit. Nyt me lähdemme yhdessä, Lauri ja minä... minä ja Lauri. Leikkasitko Porvari-Jussilta kielen poikki juurta myöten? Haa, vai leikkasit, se oli hyvä, oikein hyvä. Ja toitko sille pedolle vaimon hornan alimmaisesta kerroksesta, mustan vaimon, jolla on korttelia pitkät kynnet ja kaksi tulista hiiltä silminä. Vai toit, se oli oikein hyvä. Lauri, Lauri, minä tulen nyt oitis, nyt lähdemme Lauri, Lauri, Lau...

Sairas teki pari rajua ponnistusta ja henki korahti viimeisen kerran.

Samassa aukeni ovi ja Kaarle Henrikki astui sisään. Kuohuvien kyyneleiden seasta virkkoi Rantalan emäntä:

-- Tulit liian myöhään... Aina Maria on jo muuttanut majaa.

-- Hm, virkkoi Kaarle Henrikki... näin suotta vaivaa, ajoin niin kovaa että hevonen tahtoi tukahtua.

Muuta enempää ei hän sanonut.

* * * * *

Komeat maahanpaniaiset piti Markun Kaarle Henrikki vaimolleen. Kukaan ei vuodattanut haudan partaalla niin kuumia kyyneleitä kuin Rantalan emäntä. Hän itki sitä, että tyttärensä maallinen onni oli niin lyhyt. Kolme vuotta kaikkiaan, sitte tuli kuolema, säälimätön ja lahjomaton kuolema.

Komean hautakivenkin hankki Kaarle Henrikki Aina Marian haudalle. Se oli mustasta graniitista ja siinä oli kultaiset kirjaimet kahden puolen.

Pari viikkoa hautakiven pystyttämisen jälestä tuli Porvari-Jussi Markulle. Kaarle Henrikki rupesi siistimään itseään ja pani juhlavaatteet ylleen. Lähti sitte Porvari-Jussin kanssa kosioretkelle.

Eihän hänen auttanut ajatellakaan leskimiehenä oloa, kun oli suuri talo ja kaksi pientä orporaukkaa, joista nuorin ei ollut vielä puolenkaan vuoden vanha.

-- ... Hm, ei raha eikä rikkaus tule kysymykseen, hm, virkahti Kaarle Henrikki herkästi ja pehmeästi, kun istui rekeen ja sovitteli selkänsä mukavasti nojaan... jos vaan on muuten mieleiseni, niin, hm, hm...

-- No kyllä se on, minä menen takuusen, vastasi Porvari-Jussi... se on tyttö kaikinpuolinen...

Hevonen samassa karkasi juoksuun... Porvari-Jussin sanat hukkuivat kulkusten kilinään.

Taistelu ja voitto.

Ryntäsin huoneeseni kuin yltiöpää mieletön, heittäysin sänkyyni, peitin kasvoni kädelläni ja toivoin että maailma olisi räjähtänyt sinä silmänräpäyksenä tomuksi ja pirstaksi. Että olisi saanut särmänsä Kyllikin uusi armastelija ja...

Ystäväni, "viimeinen ateenalainen", istui kaikessa rauhassaan, lokien kuningas Learia -- hän ei koskaan välittänyt minun onnettomuuksistani.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, anna minulle...

-- No, virkkoi ystäväni, kesken kiihkeätä huokailemistani... no, poikaseni...

-- Anna minulle kaunopuhelias kieli. Hyvä Jumala, muuta minut vaikka irlantilaiseksi perunanviljelijäksi, kunhan vaan samalla teet minusta kaunopuhujan.

-- Tuopa ei ole hulluinta, virkkoi ystäväni, "viimeinen ateenalainen", kääntäen hitaasti kreikkalaisen naamansa minuun päin. Mutta syy, poikani, syy, syy...

-- No, näetsä, kun minä juuri äsken tapasin Kyllikin, ihanan, armaan Kyllikin.

-- Hm... kuului filosoofin tyyntä, halveksivaa naurua.

-- Älä naura tuolla tavalla... ethän sinä tunne Kyllikkiä, ihanaa, armasta...

-- Kuuleppas mitä Shakespeare sanoo... ja ystäväni, jota klassillisen luonteensa vuoksi sanottiin "viimeiseksi ateenalaiseksi", rupesi lukemaan: Älä anna kenkien narinan äläkä silkkien kahinan vietellä sydäntäsi... niskottele paholaista vastaan...

-- Hävytön Shakespeare, jalkapuuhun pantava mies. Kaikki nerot ja runoilijat ovat puolihulluja, mutta Kyllikki, ihana, armas Kyllikki... Hyvä Jumala, tee minusta kaunopuhuja, sellainen kuin Mirabeau tai Kossuth tai...

-- Hm, sinä olet tavannut Kyllikin, ihanan ja armaan Kyllikin, ja sinä mielisit kaunopuhujaksi, virkkoi ystäväni, sulkien samassa kirjan. Suhteet ovat kummallisia, hyvin kummallisia ja omituisia, niistä ja niiden keskinäisestä yhteydestä kannattaa ottaa selko. Ensiksikin, kuka on tuo Kyllikki, poikaseni?

-- Nuori, kahdeksantoista vuotias tyttö... lummekukka... tähtönen... ruusu... luojan taideteos... enkeli...

-- Tietysti niin, mutta suo anteeksi, poikani, hänen myötäjäisensä?

-- No, viisikymmentätuhatta alhaisimmankin arvion mukaan.

-- Jaha, jaha, luulen että mainitsemasi ominaisuudet melkein sopivat häneen. Enkeli ja viisikymmentätuhatta, ei se kuulu aivan hullummmalta. Ja nykyajan lapsena minun täytyy kunnioittaa sinua. Enkeli ja viisikymmentätuhatta. Täytyypä sanoakseni, että olet imenyt henkeesi aikamme paraan, tärkeimmän opinkappaleen ja että olet sen oivallisesti sulattanut. Enkeli ja viisikymmentätuhatta!

-- Luuletko että minä rahojen vuoksi...? Häpeä toki, sinä Shakespearen ja Homeron yönuttu, häpeä kymmeneen kertaan. Luuletko etten minä rakasta Kyllikkiä todellisesti?

-- Poikaseni, semmoista minä en lainkaan lunle. Sinussa juuri kirkkaimmin kuvastuu aikamme parhaat puolet, miehevyys, rakkaus, nais-aatteen harrastus ja polkupyöräurheilu... mutta, tullaksemme jälleen asianhaarojen keskinäiseen yhteyteen, milloin olet, poikaseni, tutustunut ihanan ja armaan Kyllikin kanssa?

-- Joulun edellä, hiihto-urheilijain juhla-illallisissa. Minähän olin siellä...

-- Ja hän oli siellä.

-- Oli, merensininen puku yllä, suuret silmät sädehtivinä. Hyvä luoja, niitä silmiä, niitä vyötäreitä, sitä vienoa, hopean pehmeätä äänen väreilyä, sitä kaulaa... oih, minä menetän järkeni, jollei minusta tule kaunopuhujaa pian... pian...

-- Siitä saakka olet tuntenut hänet etkä kuitenkaan ole minulle sanaakaan...

-- Muistamattomuus, näetsä, pelkkä muistamattomuus, ymmärräthän.

-- No, voihan tuon ymmärtää... mutta, poikaseni, onko hän pääkaupunkilainen?

-- Ei, mitäpä minä hänestä sitten? Maalta hän on, Hämeen järvien rannoilta.

-- Olette siis heimolaisia, ihana, armahin Kyllikki ja sinä?

-- Perin ollaan, sekoittamatonta hämäläisverta virtaa kummankin suonissa.

-- Mitä hän toimii? Käykö musiikki-opistossa vaiko...?

-- Ei, talouskoulua hän tätä nykyä käy. Sitten on aikomus ottaa kurssi sairaanhoidossa, sitten valokuvausoppilaaksi, sitte...

-- On siis luonteeltaan taloudellinen, sääliväinen ja taiteellinen. Onnittelen sinua, poikani.

-- Ei ole vielä ansiota, luoja nähköön... mutta kerran päivä nousee idästä, kerran, vannon minä.

-- Ja sinä tapasit hänet nyt juuri.

-- Tapasin Kolmikulman lähellä. Oli kävelyllä raitista ilmaa nauttimassa ja virkistymässä, kuten sanotaan.

-- Ja sinä kurttiseeraamaan heti.

-- Kyllä niin, tosi se on. Siinä puhellessa satuin mainitsemaan, että olin aikeessa aina Korkeasaarelle asti, syystä että meri-ilma minusta on näin talvellakin puhtosempaa.

-- Ha-hahaa, poikaseni, vaikka olit menossa postikonttoriin rahakirjettä urkkimaan. Nykyajan kultainen nuoriso laskee keveästi naiselle pienen valeen.

-- No mutta, laupias luoja, mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani? Olisitko seistä jöllitellyt paikallasi? Olisitko kenties ruvennut selittelemään Kyllikille, miten suunnattoman hävytön Edvard Brandes oli, väittäessään että Shakespeare, sinun Shakespearesi käytti pitkiä kynsiä Hamletia kirjoittaessaan... että hän varasteli Montaignelta ajatuksia. Luuletko että se olisi sopinut paremmin?

-- Eipä olisikaan. Kun kaikki ympäri käy, täytyy minun myöntää, että teit parhaan, mitä sinun asemassasi voi tehdä, valehdellessasi olevasi Korkeasaareen menossa. Tietysti ehdottelit, että hän tulisi seuraasi.

-- Sen tein tietysti, aivan kohteliaasti, ja vakuutin että meri-ilma talvellakin on raikkaampaa ja puhtosempaa.

-- Mutta hän, armahin ja ihanin Kyllikki, nolasi sinut peijakkaasti... ei suostunutkaan ehdotukseesi.

-- Suostuipa sinun kiusallasikin, suostui ja vilkasi kelloaan pari kertaa. Me olimme juuri pääsemässä menovauhtiin, kun maisteri Halliparta saavutti meidät. Se jumalaton, jolla on koivet kuin telefoonipylväät... Oi, kuinka minä vihaan sellaisia pitkäkoipisia maistereita.

-- Poikaseni, se on mies, jolla on aatoksia päässä... ei ole knalli tyhjän jatkoa.

-- Minä annan palttua ja piimää hänen aatoksilleen. Olisi ennemmin lukenut korehtuuria aikakauslehteensä, kuin juossut meidän peräämme, mokomakin velkasaksa.

-- Siitä miehestä koituu vielä isänmaalle iloa ja kunniaa.

-- Ja se rupesi hakkailemaan Kyllikkiä, mokomakin klassillinen romukalu.

-- Ha-ha-haa...ystäväni, "viimeinen ateenalainen", nauroi ähittelevästi... ja vei voiton sinulta.

-- Vei, kaunopuheliaisundellaan. Oi, hyvä luoja, tee minusta kaunopuhuja, tee pian tai muuten...

-- Kuinka se laati sanansa, kun tapasi teidät.

-- Sulavasti kuin paras näyttelijä. Sanoi: hyvää päivää, ihana neiti. Mikä onni näin viikon alussa tavata teitä, nähdä teidän silmäystänne, kuulla teidän ääntänne. Mitä olisi tämä sievä pääkaupunkimme ilman teidänlaisianne olentoja? Kivikokoelma, tiedeluola. Olen suorastaan sitä mieltä, ettei pääkaupunkimme voisi säilyttää viehättävyyttään montakaan vuotta, jollei maaseudut alituiseen lähettäisi parhaimpia, kalliimpia aineksia tänne, hyväpäisiä nuorukaisia ja jaloja naisia, joilla on harrastuksia, lämmin rinta. Pääkaupungin asema on sama kuin sydämmen ihmisruumiissa. Sydäntä etupäässä on hoidettava, kehitettävä, sillä sen lyönneistä riippuu koko elimistön toiminta. Olenko väärässä, neiti?

-- Mitä vastasi armahin ja ihanin Kyllikki?

-- Vastasi, että kyllä se niin taitaa olla... kaunopuheisuus miellytti häntä.

-- No, entä sinä, etkö yrittänyt sinäkin tuomaan kantaasi esiin?

-- En, minä nolostuin... en osannut virkkoa selvää sanaa.

-- Tunsit olevasi lapsi, keltanokka miehen rinnalla. No, entä sitte?

-- Sitte se hirtehinen valehteli olevansa menossa Cygnaeuksen taidekokoelmaa katsomaan ja rupesi viettelemään Kyllikkiä seuraansa.

-- No, entä sinä?

-- Minä esitin itsepäisesti Korkeasaaren suuntaa ja puhdasta meri-ilmaa. Pitkäsäärinen Halliparta vei voiton. Kyllikki kallistui ensin puoleen ja toiseen ja virkkoi vihdoin: käykää tekin, herra Huttunen, Cygnaeuksen taidekokoelmaa katsomaan, jättäkää meri-ilma tällä kertaa...

-- Mutta sinä et mennyt.

-- En, sanoin että olin nähnyt sen moneen kertaan.

-- Viisaasti tehty sinulta, olisit kuitenkin työntynyt varjoon maisteri Halliparran rinnalla.

-- Eihän siinä muuta mitä, mutta se puhujataito. Oi kaikkivallan päivät, kun olisin kaunopuhuja.

Ystäväni ei hetkiseen aikaan virkannut sanaakaan. Minä voihkailin, raivoilin. Pelkkä otaksuminenkin, että maisteri Halliparta saisi Kyllikin vaimokseen ja saisi kuitatuksi velkansa noilla viidelläkymmenellätuhannella, teki minut puolihullnksi. Minulla ei ollut lainkaan halua opinnoihin, maanviljelys sitävastoin veti minua puoleensa vahvasti. En osannut ajatella mitään mainiompaa kuin laveatiluksinen talo, suuri karja, hevosia, hanhia, renkiä ja piikoja, joilla on loppumattomat varastot rekilauluja ja sanasutkauksia. Kyllikin jos saisin myötäjäisineen, niin veljeni ja siskoni maksaisin eroon ja rupeisin asustelemaan isäni tiluksilla, väännättäisin uusia maita viljelykselle, laulaisin Matin kanssa...

-- Minä tiedän neuvoa sinulle keinon, virkkoi vihdoin ystäväni. Sinun pitää ruveta opettelemaan kaunopuhujaksi, muu ei auta, sillä asianhaarat ovat sellaisessa suhteessa keskenään.

-- Miten, luojan nimessä? kysyin minä. Miten se käy päinsä?

-- Siten että menet jäseneksi raittiusseurojen puhujaklubiin.

-- Taivahinen, siinä on pelastus ja voitto. Näytänpä sille pitkäsääriselle velkasaksalle, että minä olen ylioppilas Pekka Huttunen, minä.

Syöksähdin ylös sängystä, syleilin "viimeistä ateenalaista" ja ryntäsin sitten ovesta ulos vielä kovempaa vauhtia kuin olin sisään tullut.

Siitä hetkestä saakka oli elämäni pelkkää ponnistusta puhujataidon alalla. Minä pidin puheita aina, sekä mahdolliset että mahdottomat aiheet joutuivat kokeilujeni esineeksi. Jos silmäni keksivät paperossi-pätkän kadulla, jos tapasin vanhan, hampaattoman akan, oitis pinnistin ajatukseni keksimään niistä puheen-aineita. Ystäväni, "viimeinen ateenalainen", valitti, ettei hän saanut yöllä nukkuakaan, kun minä pidin puheita unissanikin.

Kyllikin tapasin usein, mutta pitempiin mielittelemisiin en vielä usein, ystäväni ohjeen mukaan, ruvennut. Tahdoin ensin kasvaa ja varttua ja edistyä puhelu-opinnoissani. Kilpailijaani vältin myöskin. Meidän välimme muodostui aikaa pitäin hyvinkin kireäksi. Hän aavisti minun pyyteeni, minä hänen, me emme huolineet salata toisiltamme asian todellista valoa. Kyllikki taisi hänkin arvata asemansa, mutta hän häilyi kummankin puoleen. Syvillä tiedoillaan ja puhujataidollaan veti maisteri Halliparta häntä puoleensa; minulla oli valttina sievät viikset, nuorekkaat kasvot, joihin ei vielä klassillinen home ollut ehtinyt levitä, ja suhdallinen ikä.

Vihdoin, kun Kyllikki jo harjoitti valokuvausopinnoita, kysäsin ystävältäni eikö olisi jo aika ruveta ryntäämään?

-- Koetetaan ensin, vastasi "viimeinen ateenalainen". Tuossa on pöydällä oma likainen kauluksesi, pidäppä puhe sille. So, aiota heti.

Hetkeäkään arvelematta pinnistin ajatukseni työhön ja alotin: Sinä uskollinen somuuden avustajani! Viime viikolla ostin sinut Petreliuksen paitapuodista, ja puhdas, lumivalkoinen olit silloin. Oi jospa sinulla olisi kieli ja suu puhua niistä ihanoista ja sädehtivistä silmäyksistä, joita Kyllikki sinuun loi, kun rinnattain istuimme Arkaadian parterilla... kun sähkövalo näytännön aikana heikkeni ja me kallistuimme lähemmäksi toisiamme... ja Kyllikin, ihanan armaan Kyllikin kuuma henkäys hiveli sinun valkoista, kiiltävää pintaasi ja lemmen enkelit...

-- Jo riittää, keskeytti "viimeinen ateenalainen" tyytyväisesti, voit aloittaa, poikaseni, mutta varovasti, hyvin varovasti, huomaa se. Ettet vain putoa ratsusi selästä; sitte et ole enää autettavissa.

Ja minä alotin. Kun ensikerran yhätin Kyllikin maisteri Halliparran seurassa, sanoin rohkeasti:

-- Tämä kaupunkilais-elämä on kerrassaan sietämätöntä, nämä ijankaikkiset iltamat, teaatterit ja muut huvitukset kuivaavat ihmisen kuiviin... eikä löydy niin tuhmaa olentoa kuin pääkaupunkilainen -- maisteri Halliparta oli nimittäin pääkaupunkilais-rotua. --

-- Herra Huttunen arvostelee ehkä muitakin oman itsensä mukaan, huomautti maisteri Halliparta pistelevästi.

-- En välitä teidän vitseistänne, herra Halliparta, asia on tosi noin ylimalkaan. Mennäänpä esim. teaatteriin. Maksetaan sisäänpääsö-maksu ja pidetään hauskaa näyttelijäin kustannuksella. Näyttelijät ovat tehneet kovaa työtä, hankkiakseen meille iloa pariksi tunniksi. Samoin on laita laulajaisissa, soittajaisissa, me aina maksamme käteisillä kaikki nautinnot, itse emme osaa huvitella lainkaan. Mutta kun tallaan maalle, heitetään hiiteen kaikki vaatimukset muiden suhteen, jokaisen pitää hankkia itse iloa itselleen, ja sitä tehdessä ei joudu tyhmäksi. Herra Halliparta, oletteko asuneet maalla?

-- Olenpa niinkin... te olette, herra Huttunen, itserakas ja...

-- Millä huvittelitte, pyydän luvan kysyä.

-- Hyvällä lektyyrillä tietysti ja lintujen laululla ja...

-- Entä soutomatkat, nuorison kisakentät? Te olette, herra Halliparta, oppinut, viisas mies, mutta maalaisen rinnalla te olette tuhma. Osaatteko syödä viiliä pytystä ja osaatteko puhella akkojen kanssa? Suulas akka ja viilipytty...

-- Ovat ehkä teidän ihanteitanne, myönnetään kernaasti, mutta kehittyneimmillä on erilainen maku, ja mitä tuohon teidän väitteeseenne tulee, että me kaupunkilaiset... Maisteri Halliparta alkoi saippuoimaan minua kaikella puhujataidollaan ja klassillisella viisaudellaan, mutta lauseiden välilomilla annoin hänelle takaisin pari kolme sattuvaa sanaa ja virautin sitten itseni aina toisaalta puhtaaksi. Ja voitto jäi kun jäikin ratkaisematta. Kukistaakseen minut, vetosi maisteri Halliparta Kyllikkiin. Virkkoi mairittelevasti:

-- Te, neiti, kun olette kuullut väittelymme, saatte nyt päättää itse ponnen, kummatko ovat tuhmempia, kaupunkilaiset vaiko maalaiset. Lausukaa sananne, se on ratkaiseva.

Kyllikki katsoi maisteri Hallipartaan ja katsoi minuun. Ja virkkoi sitten:

-- En minä voi päättää... en ainakaan vielä. Kun te, maisteri, puhutte, tuntuu siltä, että te olette ehdottomasti oikeassa, ja kun taasen herra Huttunen tuo havaintojaan esille, niin itse taivaskin myöntäisi ne todeksi. En minä voi päättää... en ainakaan vielä.

Luulinpa huomanneeni, että Kyllikki enemmän kallistui minuun päin, vaikkei hän pelkästä kunnioituksesta maisteri Hallipartaa kohtaan kehdannut suoraan sanoa ajatuksiaan. Yksi seikka oli varma, nimittäin se, että minä ensi kertaa olin kunniallisesti, melkeinpä voitokkaasti iskenyt säilää kilpailijani kanssa. Seuraavalla kerralla tavatessani Kyllikin, virkkoi hän viehättävän armaasti:

-- Te olette, herra Huttunen, viime aikoina muuttunut paljo, vallan paljo.

-- Kaikki on teidän ansiotanne, neiti, vastasin minä. Teidänlaisenne nainen vaikuttaa nuoreen mieheen niinkuin yökaste oraasen. Sitä oikein tuntee elpyvänsä elämään, sydän rikastuu, sinne herää uusia tunteita, uusia ihania kohinoita...

Sanomattoman lempeä oli se katse, jonka sain Kyllikiltä palkinnoksi.

Toisella kertaa syntyi tulisempi, ankarampi miekan mittely. Paisuneena ensimmäisestä onnestani, jolloin melkein jo jäin voittajaksi, viskasin kilpailijani silmille sellaisen väitelmä-sivalluksen, että jokainen maalaistyttö, jonka isällä vaan on myödä tukkimetsää kymmenenkin tuhannen markan edestä, saa täällä pääkaupungissa hyvä-oppisen maisterimiehen sulhasekseen, jos vaan huolii ottaa. Kyllikki purskahti hopean pehmeällä äänellään nauramaan. -- Oi kuinka hyvältä tuo nauru soi minun korvissani -- ja maisteri Halliparta oli tukehtua suuttumuksesta ja loukkauksesta. Hän yritti ivaa, kaunopuhetta ja kaikkia muitakin taitojaan, mutta mikään ei auttanut. Kyllikin poskikuopissa napersivat nauruhiiret myötänään. Hän ei koskaan saanut sanotuksi enempää kuin herra maisteri, tai herra Huttunen, sitten hän taas puri huultaan ja nauraa hihitti. Maisteri Halliparta oli joutunut naurunalaiseksi, asema, johon häntä ensi taistelu-hetkestä saakka olin tarkoittanut saada ajetuksi.

-- Sanokaa, armahin neiti, virkkoi hän vihdoin hätäilevästi, kuten uppoomaisillaan oleva henkilö ainakin, eikö tuo herra Huttunen väitä ihan mielettömiä? Maisterit ja maalaistytöt, mikä sääntö se on? Ennemmin keltanokat ja kansakoulun-opettajat. Eikö niin?