Part 5

-- Kiitoksia... tuntematon mies ensin tervehti Rantalan emäntää. Rauha taloon ja onnea talon asukkaille.

-- Kiitos... emäntä veti kamarin oven auki ja vieraat astuivat sisään.

Kotvasen aikaa olivat vieraat ääneti, mutta vihdoin puhkesi rikas Markun isäntä puhumaan kumppaninsa kanssa. Kaivettuaan tupakkivehkeet esille, virkkoi hän:

-- Nämä ovat pieniä taloja täällä Hirsijärven kylässä, luulen ma.

-- Pieniä nämä ovat, vastasi kumppani, enimmältään kahdeksannesmanttaalin suuruisia.

-- Tämä Rantalakin, pieni tämäkin on, vaikka on upeasti rakennettu. Onkohan velkaa tässäkin?

-- Hm, kai sitä on. Olen kuullut sanottavan, ettei löydy velatonta taloa koko kylässä.

-- Hm... ja Markun isäntä puhalsi pitkän savun, heitti jalkansa ristiin ja nojasi selkäänsä enemmän taaksepäin. Tuo velassa oleminen ei haitannut, ei, päinvastoin... hm!

Puolituntisen lie vieraat istuneet kahdenkesken, kun jo kamarin ovi aukeni ja Rantalan Anna Maria astui sisään kahvitarjottimen kera. Rikas Markun isäntä näki nuoret, kukoistavat kasvot, pitkän palmikon, vesiharmaan pukineen mustine poikkirantuineen helmoissa, hän näki pyöreät käsivarret, jotka kannattivat tarjotinta... ja hän rykäsi kerran, kaksi, kolme, mutta ei saanut elävää sanaa suustaan.

-- Tunteeko neito näin vieraita? kysyi vihdoin tuo tuntematon kumppani.

-- Vähäsen, vastasi Aina Maria hiljaa ja sopertavalla äänellä.

-- No niin, vähäsen... ja lopun voi arvata.

-- Niin, ihan niin... ja rikas Markun isäntä rupesi nauramaan, jotta lihava ruumis hyllyi kuin suonsilmä astujan ohikäydessä. Sillä oli liukas leuka tuolla Porvari-Jussilla. Se aina osasi niin sopivasti jatkaa sanan. Ilmanko sitä puhemiehenä niin yleisesti käytettiin.

-- Niin, ihan niin, lopun sopii arvatakin... ja Markun isäntä nauroi uudestaan entistä leveämmin.

Aina Marian mentyä toista kupillista noutamaan, pistäysi Porvari-Jussi ulos, ja kun tyttö jälleen palasi ja aikoi mennä saman tien takaisin, virkahti Markun isäntä:

-- Eikö sovi istua? Hm... Markun isäntä rykäsi vahvasti pari kolme erää.

Aina Maria istui kakluunin eteen, katseli lattiaan ja nyperteli vesiharmaata leninkiään.

-- Miten vanha sinä olet?... kysyjän ääni tavoitteli olla mahdollisimman ystävällinen.

-- Täytän kohta seitsemäntoista.

-- Heikkarissa! Markun isäntä koetti näyttää hämmästyneeltä, vaikka hän jo ennen kosioretkelle lähtöä tiesi tarkoinkin tytön ijän... Mutta sinä olet jo täysikasvuinen. Luulisi sinut ainakin kahdenkymmenen vanhaksi.

Pitkä äänettömyys, sitten kuului rykimistä ja leveätä naurua.

-- Arvaathan sinä, Aina Maria, mitä varten minä olen tullut näin lauvantai-illalla Rantalaan Porvari-Jussin kanssa. Arvaathan sinä, täysikasvuinen neito.

-- En minä arvaa, en... Aina Maria punehtui ja joutui kovasti hämille.

-- Arvaat maar hyvinkin. Näetsä, minä olen leskimies ja...

Kamarin ovi samassa vedettiin auki ja sisään astui Porvari-Jussi Rantalan emännän kanssa. Ensin mainittu virkkoi iloisesti ja lipeästi:

-- Se sopii niin hyvin, niin mainion hyvin. Sellainen rikas pesä kuin Markku on ja sellainen kunniallinen, moitteeton mies. Ja tuo teidän Aina Maria... sopii Markun emännäksi niin mainion hyvin, vaikka sitä naimista tietysti kadehditaan viidessä pitäjässä. Näette, sellainen kunniallinen, moitteeton mies. Se sopii niin hyvin.

-- Sopii se, sopii se, hoki Rantalan emäntä, kyllä se sopii.

-- Mikä Markun talossa emännän keikkuessa? Elää vaan ja on, ei puutu mikään. Pellot talon ympärillä, karjaa ja lampaita, kultaa ja hopeaa, silkkiä ja samettia. Oho-ooi, Aina Maria, oho-ooi, ei toista kertaa tule sulle tarjolle tällaisia.

Porvari-Jussi näytti verrattoman puhemiestaitonsa.

Kaarle Henrikin korvissa nuo ylistykset olivat aivan paikallaan, olivat vallan välttämättömiä, sillä tyttö oli nuori, ja nuoren järki tarvitsee nyhjäystä. Niillä on tähän maailman aikaan monenlaisia hassutuksia päässä niillä nuorilla tytöillä. Menevät monasti köyhälle miehelle, joka päälle päätteeksi on hurjakin, ainoastaan sen vuoksi, että se sattuu olemaan nuori -- ja hylkäävät vanhan ja vakavan, vaikka onkin rikas. Jos tuo Aina Mariakin, mutta ei, kyllä se on toki viisaampi. Se teki jo vuosi taaksepäin häneen sellaisen vaikutuksen, että on viisas. Liisa-vainaja sairasti silloin ja hän kävi kaupungissa rohtoja hakemassa. Aina Maria seisoi Rantalan kaivolla, kun hän teki paluumatkaa. Silloin jo tuli ajatus hänen päähänsä kuin leimaus... että jos Liisa vain kuolee tautiinsa, niin tuo tyttö... tuo tyttö se toki on viisas. Siitä pitäen oli hän asiaa ajatellut ja...

-- Saanko jättää kihlat? Markun lihava isäntä nousi ylös ja katsoi kysyvän näköisenä Rantalan emäntää.

-- Saatte, hyvä isäntä, ei meidän puolesta ole mitään estettä. Parempaa onnea emme ole osanneet Aina Marialle toivoa.

Ne oli komeat kihlat, jotka vedettiin esille. Kultakello, kolme paksua kultasormusta ja viidensadan markan seteliraha.

-- No, Aina Maria, mitä sanot? Kelpaako ottaakses? kysyi Porvari-Jussi.

-- En minä oikein vielä... jos antaisitte olla toiseen kertaan... en minä näin äkkiä.

Aina Maria sopersi jotakin kiellontapaista, mutta äiti kaappasi häneltä suunvuoron, vakuuttaen että tottahan ne kelpaa... ujostelee vaan, kun on nuori ja lapsellinen.

Rantalan isännän ja emännän saattamana kosija puhemiehineen vihdoinkin lähti, luvaten piammiten uudistaa käyntinsä. Vasta heidän mentyään tuli Aina Maria täydellisesti tajuihinsa. Hän viskasi kihlat pöydälle ja vannoi pyhästi, ettei se aurinko ikinä nouse, jolloin hän lähtisi pappiloihin ja vihille Markun Kaarle Henrikin kanssa. Ei ikinä, siitä luonnollisesta syystä, että hän jo vuoden kaksi on ajatellut myllärin Lauria siksi, jonka kanssa hän polvistuu vihkituolille. Lauria, jolla oli niskassa niin kauniit kähärät, joka aina puhui päinvastoin kuin ajatteli, joka aina härnäili muita tyttöjä sen vuoksi, ettei kukaan olisi päässyt heidän vehkeittensä perille... että he kattelivat toisiaan eri tavalla kuin muita, että he puhuivat silmän luonneilla monta asiaa. Sitte kun Laurin vanha isä kuolee, tulee Laurista mylläri ja hänestä myllärin emäntä. Niin kauvan ei kumpainenkaan huoli kenestäkään toisesta, vaan odottavat vaikka vuosia kymmenen. Asiasta ei oltu virkattu sanaakaan heidän välillään, mutta se oli niin luonnollista, ettei se vakuuttelemista tarvinnut. Hän ja Lauri, Lauri ja hän, se oli niin luonnollista. Ketään kolmatta ei heidän väliinsä. Ei rikasta, ei köyhää, ei nuorta, ei vanhaa. Ei milloinkaan, ei milloinkaan.

Noiden ajatusten tuudittamana Rantalan Aina Maria sinä yönä nukkui uneen.

Aamulla tuli äiti kamariin, silmät ilosta loistavana. Ja virkkoi:

-- Sitä onnea kun sinulle tuli, Aina Maria, sitä onnea. Isä ja minä olemme...

-- En minä huoli koko onnesta, elkää toivoko. Lähden ennen vaikka kotoa pois.

-- Lapsi, ajattele mitä puhut. Rikas, kunniallinen mies tarjoo sinulle kätensä, talonsa, tavaransa ja sinä... Muista Viljolan Ainaa, joka rakastui renkimieheen ja hylkäsi kaikki kunnolliset kosijansa. Millaisen sai palkan? Nyt on lapsi kummallakin käsivarrella, mies juo ja elää huonoa elämää eikä kuulu kauniita juttuja Ainastakaan. Missä on rakkaus... rakkaus... rakkaus... se Viljolan Ainan kuuma rakkaus? Se hukkui silakan suolaveteen.

-- Minä viisi Ainasta, mutta Markun Henrikistä en huoli, elkää luulko sinne päinkään.

-- Lapsi, lapsi... ja äiti alkoi saman jutun uudestaan toisessa muodossa. Aina Maria kuunteli välinpitämättömänä, mutta siitä huolimatta jäi yksi ja toinen siemen itämään ajatusten rakoloihin. Pyörähdellä rikkaan talon emäntänä, jossa oli suuret vaate-aitat, suuri pellavamaa, hopeata ja silkkiä... olisipa se jotakin. Kirkonmäellä ja kaikissa tilaisuuksissa ihmiset kuiskaisivat toisilleen: näettekö, tuolla tulee rikkaan Markun emäntä!

Parin viikon kuluttua uudisti kosija käyntinsä ilman puhemiestä, sitte hän taasen tuli viikon päästä. Aina Mariaa vapisutti aina kun olivat kahdenkesken. Kaarle Henrikki teki häneen samallaisen vaikutuksen, kuin sadun vuoren peikko, joka söi herkukseen ihmisiä.

Kun ehdittiin niin pitkälle, että pappiloihin meno tuli kysymykseen, kuohahti Aina Marian vastarinta tulisen kovana ilmoille. Hän ei ikinä menisi Kaarle Henrikin rinnalla pappiloihin eikä myös antaisi suostumustaankaan. Ennen saisivat hänet vaikka tappaa.

Kuohahdusta seurasi hervostuminen, jota äiti osasi käyttää hyväkseen, tinkimällä Aina Marialta sanattoman suostumuksen.

-- Jos tietäisit, virkkoi hän äidillisen hellästi ja iloisesti, miten maailma hohisee ja kohisee pelkästä kateudesta, kun sinä pääset niin hyviin naimisiin, etpä hyvä lapsi...

-- Hohiskoot miten parhaiten lystäävät, ei minun yhtään pistä vihakseni. Vieköön Markun isäntä kihlansa noille kadehtijoille, minä en niistä kauvemmin huoli.

-- Ei se enää käy laatuun, hyvä lapsi.

-- Miksi ei käy? Aina Maria sävähti tulipunaiseksi.

-- Siksi että laki on siinä kohdassa ankara, ei leskimiestä saa narrata. Kun on kihlat otettu, niin...

-- Hyvä Luoja, enhän minä ole mitään kihloja ottanut.

-- Sinä olet suostunut, se ajaa asian. Ensi lauvantaina menette pappiloihin ja sillä hyvä. Kun aikaannut ja tulet järkeväksi, kiität äitiäsi.

Aina Maria ei vastannut mitään. Seuraavana lauvantaina tuli Markun isäntä Porvari-Jussin seurassa Rantalaan. Kirjoitettiin muuan paperi, johon Aina Mariakin piirsi nimensä, ja paperin kanssa lähtivät Porvari-Jussi ja Markun isäntä pappilaan.

Seuraavana huomisena kuulutettiin ensimmäisen kerran kristilliseen avioliittoon talonisäntä, kunniallinen leskimies Kaarle Henrikki ja kunniallinen talontytär, nuori neito Aina Maria...

Häät vietettiin jo syksyllä. Niiden kiirehtimiseen oli erityinen syy... Markun emäntävainaalta oli jäänyt puolen vuoden vanha lapsi, jolta puuttui kokonaan äidin hellä hoito. Sen vuoksi Kaarle Henrikki kiirehti häitä niin kovasti.

II.

Markun talo oli kylän suurimpia ja rikkaimpia. Ja se sijaitsi aivan peltojensa keskellä. Tuvan ikkunoista sopi näkemään melkein koko tiluskuvion, joka kaarti ympäri tanhuata.

Ja siellä hääri nyt emäntänä seitsemäntoista vuoden vanha Aina Maria. Ei ollut muuta naisväkeä apuna, kuin muuan Reeta-niminen vaimo, joka oli kaukaista sukua isännälle ja jolla oli oma mökki riihitanhuan takana. Heti häiden jälestä oli Kaarle Henrikki ystävällisesti huomauttanut, ettei Liisa-vainajankaan aikana ollut enempi naisapua, kuitenkin tuli karja ruokituksi ja tavalliset talonaskareet tehdyiksi. Ja Aina Maria vastasi heti, ettei hänenkään emännyytensä vaadi useampaa naishenkilöä, hän kyllä kykenee toiminnassa sen kuin ensimmäinenkin vaimo. Ja siksi se sitten muodostui, että Reetta ja Aina Maria hikoilivat kaksikseen emännyyden taakan alla, kertaakaan valittamatta, että työ pyrki olemaan mahdottoman raskas.

Rikkauksien ja vaateaittojen sisällön ihaileminen vei alussa Aina Marialta ne lyhyet silmänräpäykset, jolloin sai hengittää irrallaan työn aisoista. Piirongin laatikossa löytyi vanhoja kulta- ja hopeakaluja, aitoissa liinakankaita, peitteitä ja kaikkea lajia siihen määrin, että silmä väsyi katselemiseen, käsi nostelemiseen.

Hellyyden kaipaus oli ainoa sora-ääni, joka heti ensi päivinä häiritsi oloa. Onneksi toki löytyi tuo pieni raukka, joka oli jäänyt orvoksi puolen vuoden vanhana. Se oli esine, johon Aina Maria sai vuodattaa ja purkaa kaiken naisellisen hellyytensä. Hän hoivasi lasta, nauroi ja soperti sille ja leikki sen kanssa. Kun vain rinnassa tuntui kylläiseltä, niin lapsi raukan luo meni, otti sen syliinsä ja purki sille hyväilyissä ja katseissa kaiken naisellisen lempensä ja hellyytensä, jota ei kehdannut miehelleen näyttää.

Äiti kävi pienen siskon kera pari kertaa talven kuluessa vierailemassa Markulla. Aina Maria koetti näyttää onnelliselta, tyytyväiseltä, ja Kaarle Henrikkikin pani pehmeyttä ääneensä. Talon elämä näytti tosiaankin päivänpaisteiselta. Mutta hyvästi jättäissä tulvahti kyyneleet Aina Marian silmiin, ja hän kuiskasi äidilleen, että menisihän se elämä muuten mukiin, mutta oli työtä niin hirmuisesti.

-- Nähkääs, on pieni lapsi, rengit ja karja, ja meitä ei ole kuin kaksi, Reeta ja minä. Sitä on niin uuvuksissa iltasilla, että tahtoo nykertyä polvilleen.

-- Noh, vastasi äiti, ole nyt vaan mieliksi sille, kyllä se tuonnempana ottaa piian, kun ensin koettelee, mihin kelpaat ja kykenet. Pääasia on, että voitat sen suosion.

-- Ei, ei se ota, se on liian itara ja luulokas. Se pelkää että tuhlataan ja hävitetään talon omaisuutta läpi käsien. Ei ensimmäisen vaimonkaan aikana ollut ketään, sitten täytyi pakosta ottaa Reetan.

-- Noh, koeta nyt vain olla mieliksi, kyllä perässä helpottaa, ole varma. Ei sitä ole kenenkään täällä maailmassa perin mukava olla... aina kenkä jostakin kohden pingoittaa.

Kului talvi ja tuli kevät. Yhä piukemmalle vedettiin Markun nuori emäntä Aina Maria. Hän sai joka päivä kuulla, miten Liisa-vainaja oli sen ja sen kohdan täyttänyt ilman mitään melaa ja ilman huokailemista, että oli liian paljo työtä, pyörimistä. Sanomaton vastenmielisyyden tunne täytti silloin aina Aina Marian sydämmen, ja hän vapisi pelosta ja vihasta. Kaarle Henrikki, pienine, syvälle painuneine silmineen, lihavine naamoineen oli hänestä kuin vuoren peikko, joka söi herkukseen ihmisiä... Reetalta pääsi silloin tällöin sananen, joka ilmaisi ettei edellisen vaimon kohtalo ollut hiuskarvankaan vertaa parempi. Aina sekin oli saanut moitteita osakseen, sama jos teki kohtuullisesti tai kaikin voimin. Äiti-vainajaansa oli Kaarle Henrikki aina vedonnut ensimmäistä vaimoa ohjatessa.

Aina Maria olisi pienestäkin hyväilysanasta tullut onnelliseksi, mutta sellaista hän ei saanut milloinkaan. Onnellisin tapaus se, ettei saanut suoria moitteita. Tuo kiittämättömyys, tuo hellyyden osoittamattomuus, se toisin hetkin ihan kuohutti verta.

Kerran kosketti Aina Maria palvelustytön tarpeellisuutta. Se oli eräänä iltana, jolloin hän, viimeiseksi työkseen lypsettyään Reetan kanssa karjan ja nukutettuaan orporaukan, oli niin uuvuksissa ettei kyennyt kunnolleen riisua vaatteitakaan yltään. Vuoteelle heittäydyttyään, virkkoi hän epäilevästi ja pelokkaasti:

-- Kuulkaa, Kaarle Henrikki, (-- hän ei koskaan sinutellut miestään --) eikö me oteta piikaa? Minä en kestä, minä en jaksa Reetan kanssa yksin. Sitä on työtä niin että ihan kätkee.

-- Ettäs kehtaat, nuori ihminen, valittaa väsymystä, vastasi isäntä. Ei Liisa-vainaja milloinkaan...

Aina Maria painoi käden korvansa päälle. Tuo ainainen vetoominen Liisa-vainajaan oli sietämätöntä, hän ei kärsinyt sitä enää kuulla...

Aavistuksen tapainen tunne ilmoitti hänelle, että hänellä oli Liisa-vainajan kohtalo edessä. Tehdä ja raataa aamusta varhain iltaan myöhään, aina vaan raataa ja tehdä kuin orja, siksi että kuolema lopettaa orjuuden. Niin oli Liisankin käynyt. Reetan suusta kerran pääsi sellainenkin viittaus, ettei Liisa-vainaja vielä makaisi mullan alla, jos vaan Kaarle Henrikki olisi toisin sitä kohdellut. Aina Maria ei heti ymmärtänyt viittausta, mutta nyt se alkoi selvitä... ja nyt häntä puistutti.

Päästäkseen peikon kauhusta vapaaksi, likisti hän silmänsä kiinni ja loihti mieleensä Laurin kuvan... niskakiharat, kirkkaat silmät, veitikkamaisen naurun...

Kuvaa muistellessa lämpenivät tunteet... rupesivat hyväilemään väsynyttä ruumista. Ja uni tuli pian...

III.

Varsinkin kesäiseen aikaan oli Markun Kaarle Henrikillä vakinaisena tapana istua aamusta iltaan saakka tuvan penkillä. Hän näki siitä pellolle, jossa rengit ja mökkiläiset työskentelivät, Ei tarvinnut muuta kuin siirrellä itseään ikkunan luota toisen luo, aina sen mukaan miten pikaista työn joutuminen milloinkin oli. Ja samalta istuimelta saattoi hän pitää silmällä naisväen s.o. Reetan ja Aina Marian toimia. Ei yksikään käden liike jäänyt häneltä näkemättä, ei yksikään epäkohta huomauttamatta. Missä pieninkin muistutuksen aihe ilmaantui, siinä oli muistutuksen tekijä aina saapuvilla ensi kädessä.

-- Onko se ollut koko ikänsä noin laiska? kysyi Aina Maria kerran Reetalta.

-- Se ei ole työhön kajonnut iki päivänä, vastasi Reeta. Ei muuta kuin istunut, tarkastellut ja ärähdellyt, sitä se on tehnyt elämänikänsä, ja sitä se osaa...

-- Se epäilee meitäkin, että tuhlaamme salaa ja varastamme. Se epäilee minuakin niin kamalasti.

-- Eipä niinkään, lapseni, enemmän se sinuun luottaa, kuin ennen Liisaan.

-- Ohoh, se ei voi olla totta.

-- Onpa ainakin. Tiedätkö, Liisa-vainaja ei milloinkaan päässyt yksin aittaan, ei saanut edes leikata lihaa ruokapataan. Kaarle Henrikki pääsi kerran pienen petoksen jäljille ja...

-- Semmoisen, joita mekin olemme tehneet välttämättömyyden pakosta.

-- Paljo pienempi se oli... muutama jauhokoura liiemmäksi minulle, enempää ei tarvittu, sitte hän ei enää saanut mitään liikuttaa. Luuletko, että Kaarle Henrikki itse lähtisi huomenna kuormaa ajamaan kaupunkiin, jollei hän luottaisi sinuun. Ei maar lähtisikään.

Aina Maria tuli niin hämille uutisesta Liisa-vainajan suhteen, ettei hän osanut muuta kuin ihmetellä.

Seuraavana päivänä lähti Markun isäntä kaupunkiin. Kuormana oli voita, herneitä, ryyniä, munia ja juottovasikka. Hänen lähdettyään tuntui ilma muuttuneen taloa huoneissa. Kaikki oli niin iloista, niin siintävän iloista ja ystävällistä. Aina Maria oikein hurmaantui elon halusta. Häntä nauratti, tanssitti, ja laulamaankin mieli sydän. Hänellä oli vapautta, kultaista ja ihanata vapautta kaksi päivää, ehkäpä kolmekin. Se ei ollut paljo, mutta se oli kuitenkin niin äärettömän paljo. Hän oli ollut naimisissa likimaihin vuoden eikä hetkeäkään sen ajan kuluessa omissa valloissaan. Mutta nyt hän oli vapaa. Kokonaista kaksi päivää, ehkäpä kolmekin, sai hän olla omana itsenä. Oi riemua ja iloa!!

-- Reeta, menkää te käskemään molemmat naapurin emännät tänne, virkkoi Aina Maria iltapuolella, kun rengit ja päiväläiset jo olivat syöneet päivällisen ja menneet elonkorjuusen, minä menen kauppiaalle hakemaan nisusia. Pidetään oikein hauskat kestit. Mutta eikö ryypätä viiniä ensin, minulla on. Tiedättekö, kun on oikeen väsyksissä, niin ettei enää tahdo eteensä nähdä, ja sitte ottaa lasillisen viiniä, niin ihan virkistyy uudeksi ihmiseksi... ryypätään.

Ja Aina Maria kaatoi kahvikupillisen viiniä itselleen ja Reetalle. Kumpikin sitte lähti omalle asialleen... Tunnin kuluttua oli Markun takakamarissa hauska seura koolla. Naapurien molemmat nuorekkaat emännät olivat ensi kerran Aina Marian kesteissä. Suuri kahvipannu törrötti keskellä pöytää, tarjottimella oli röykkiö paraita ja hienoimpia nisusia mitä kauppiaalla löytyi, tyhjiin juotu viinipullo oli työnnetty tarjottimen taakse. Lasien pohjassa vielä loisti punaista nestettä.

-- Eveliina, virkkoi Aina Maria kesken ilojaan, minä tahtoisin samallaisesta kankaasta itselleni hameen, kuin sinulla on. Eikö panna yhteen ja oteta kutoja?

-- Tehdään niin, vastasi puhuteltu, nuorekas naapurin emäntä, mutta minulla on vielä uudempaa mallia. Tähän poikkiraitaan kaksi sinistä ja yksi punainen lanka lisäksi, niin näyttää paljon sievemmältä. Hanki langat vaan, kyllä minä toimitan kudotuksi.

-- Hyvä, hyvä, huomenna tuon. Mutta juodaan kahvia neljäs kupillinen, juodaanhan?

-- Juodaan kai, vastasi kolme suuta yhtaikaa.

-- Nyt on kestit meillä, ensimmäisen kerran. Reetta, palottakaa sokuria lisää.

Ja kupit täytettiin. Aina Maria oli niin iloisella mielellä kuin kevätlintu lämpimällä päivällä. Hän nautti viisin kerroin pienestä vapaudestaan.

-- Sorsalassa on, kuulin ma, käynyt kosi...

Aina Maria keskeytti lauseensa äkkiä ja säpsähti, jotta oli vähällä pudottaa kahvilautasen kädestään... sillä porstuassa kuului askeleet, sellaiset hitaat ja raskaat ja pelottavat askeleet, jommoisia ei ollut kellään muulla kuin...

-- Kiesus sentään...

Ovi samassa aukeni hitaasti ja sisään astui Markun lihava isäntä Kaarle Henrikki. Hän virkkoi hampaittensa välistä:

-- Reservipäällikkö tuolla kasarmilla joutui pariini ja osti koko kuormani.

Sitten antoi hän katseensa siirtyä vieraisiin, kahvipannuun, nisuröykkiöön, tyhjiin viinilaseihin, sokurimöhkäleesen...

Viimeiseksi katsoi hän pienillä, syvään painuneilla silmillään Aina Mariaa.

Katse oli sellainen, että Aina Maria rupesi vapisemaan.

IV.

Aina Maria joutui äidiksi, ja poika oli terve ja reipas. Kirkui vahvasti ja söi ja voimistui. Kaikki olisi ollut muuten hyvin, mutta Kaarle Henrikki oli tyytymätön talon komentoon, kerrassaan tyytymätön. Reetan oli täytynyt hakea apulaisekseen muutama vaimo-ihminen, ja se oli tuo vaimo, joka toi pahan ilman taloon. Se ei pyörähdellyt isännän mielen mukaan, vaan teki työtä hiljaa ja tasaisesti, oman omituisen luonnonlaatunsa mukaan. Ei piitannut suurin, vaikka palkollisten ateriat menivätkin tavallisen ajan ohi ja vaikka ei karja tullutkaan ruokituksi niin ihan säntillisesti, kuin Markun talossa oli kuun päivän tapana ollut.

Kaarle Henrikki siitä valitti Aina Marialle... virkkoi harmillisesti ja korvallistaan kynsien:

-- Se ei kelpaa minnekkään tuo Jaakon Leena, se liikuttelee itseään kuin vanha honka. Tällä lailla eläen tässä tulee hukka käteen.

-- Kärsikää nyt muutama aika, pyysi Aina Maria rukoilevasti... vaikka menee huonommastikin.

-- Karja saa nähdä nälkää, rengeiltä ja työväeltä kuluu päivät ruokaa vartoessa.

-- Ottakaa joku kolmanneksi, esim. Mikko suutarin vaimo.

-- Se on pöyhkeä ja suupaltti. Ja sitäpaitse eihän sitä nyt ruveta keräämään koko kylän akkoja Markulle.

Päivän kahden kuluttua veti Kaarle Henrikki taasen samaa virttä. Muitten surkeuksien lisäksi oli hän huomannut, että Jaakon Leena kahmiskeli pivoonsa leivän paloja, lihan kappaleita ja muita kouraan mahtuvia. Vei niitä arvatenkin nälkäisille lapsilleen.

-- Liisa-vainaja ei maannut kuin kaksi päivää, virkkoi hän sitte virtensä päätökseksi, kolmannella jo...

Aina Maria tukki korvansa kädellään. Kaarle Henrikin poistuttua nousi hän ylös ja rupesi vähä vähältä tarttumaan käsin kiinni talon komentoon. Jaakon Leena sai mennä tiehensä.

Rantalasta tultiin ristiäisiin Markulle; pojalle pantiin nimeksi Lauri, äidin innokkaan vaatimuksen mukaan.

Sitte meni elämä taasen tavallista rataansa jonkun aikaa. Aina Maria hääri ja raatoi Reetan kanssa, Kaarle Henrikki istuskeli tuvassa aamusta iltaan. Onnettomien kestien jälestä ei hän enään luottanut muihin kuin omaan itseensä.

Mutta sitten Aina Maria väsyi. Hän makasi sairaana päivän, toisenkin. Nousi taasen työhön ja sairastui taasenkin. Kaarle Henrikki oli päivät umpenaan pahalla tuulella. Hänen kaksi pientä, syvälle painunutta silmäänsä väijyivät alituiseen terävinä, vihaisina. Kerran keksi hän Aina Marian rikkomassa jotakin sääntöä vasikkain juottamisessa, ja silloin hän äkimystyi ja päästi suustaan raakoja haukkumasanoja. Aina Maria ei voinut hänkään enää kytketä kiukkuaan ja vastenmielisyyttään, joka lähes kaksi vuotta oli hautunut mielessä. Vapauden himo leimahti yht'äkkiä ilmoille mahtavana liekkinä.

-- Juottakaa itse vasikkanne, virkkoi hän rajusti, en minä ole teidän orjanne.

-- Jaa etkö sinä ole?... pienet silmät kävivät vieläkin pienemmiksi; niiden ilkeä terävyys pani Aina Marian yhä hillitsemättömämpään raivoon.