Part 4

Eukko rupesi hymyilemään. Tuo ilta, jolloin Tuomo viiden vanhana poikanallikkana yksin vietti Onnelan isännän ja emännän häitä mökin kalliolla, muistui elävästi hänen mieleensä. Miten poika oli innostunut klaneetin soittoon, häävieraiden paljouteen, pölyyn, miten hän ahdisteli äitiään utelevilla kysymyksillä, ja miten hän päätti, suureksi tultuaan, viettää yhtä komeasti häitään!

Mikä onnekas tapaus, että nuo kaksi, Eeva ja Tuomo, saivat toinen toisensa. Kovakourainen maailma niin usein erottaa toisistaan ne, jotka pelkän mieltymyksen nojalla, unhottaen varakkuudet ja erilaiset asemat, pyrkivät yhteen. Ani harvoin toteutuu nuoren neidon ja pojan ensimmäinen rakkaus, useimmiten se murskautuu, jääden joko kirveleväksi muistoksi tai taivahan takaiseksi tähden väikkeeksi, jonka heloitus vielä vuosikymmenienkin takaa panee sydämmen sykkimään lämpöisemmin. Siten oli käynyt hänen itsensäkin. Kivelän vanha eukko istahti mökin kynnykselle, nojasi laihtuneita kasvojaan käteensä ja siirtyi ajatuksissaan nuoruutensa kevätpäiviin. Hän palveli pappilassa Tuomon kera. Tuomo oli leikkisä, vallaton poika ja niin solakka ja notkea vartaloltaan. Ei ihme että hän mieltyi, ei ihme että hän rupesi rakentelemaan. Mutta siitä ei tiennyt kukaan kuolevainen, ei Tuomo itsekään. Hän kykeni salaamaan kaikki. Pastori toimitti Tuomon maanviljelyskouluun, siten he erotettiin. Eikä hänestä tullutkaan Tuomon vaimo, se oli verrempi ja varakkaampi neito, joka siksi pääsi. Paljo oli hänellä silloin surua ja kaihoa, mutta elämän hyörinässä täytyi surut ja kaihot viskata kauas. Täytyi näyttää iloiselta, vaikka mieltä karvasteli kuinkakin, ja täytyi oppia unhottamaan.

Eeva säästyi toki moisesta kohtalosta, tarvitsematta tehdä valintaansa vastoin hennoimpia tunteitaan. Se se teki hääpäivän niin satumaisen hauskaksi. Onnelassa vietettiin nyt todellisia häitä, vietettiin kahden nuoren liittojuhlaa, jotka olivat lapsesta saakka samoilta poluilta maailmaa silmitelleet. Toinen mökin poika, toinen varakkaan talon tytär, mutta molemmilla ensimmäiset lämpöiset tunteet ehjinä ja raastamattomina, molemmilla nuoruuden muistot niin yhteisiä kuin kahdella puulla, jotka saman kiven kyljessä ovat latvojaan kohottaneet, henkineet, huojuneet, varttuneet.

Siunattu hääpäivä!

Mökin kynnyksellä istui eukko vielä kauan. Soitto, joka kuului häätalosta, koko tuo meteli ja kohina teki hänen korvilleen niin hyvää, hän ei väsynyt sitä kuulemasta ja siitä nauttimasta.

Tyhjää varjoa vain.

Tämän tarinan kertoi minulle vanha, kylmähymyinen mies, joka vihasi maailmaa ja ihmisiä. Sanottiin että hän oli elämässään kärsinyt ankaran haaksirikon, ja ettei hänessä sykkinyt ainoakaan lämmin tunne ihmiskuntaa kohtaan. Kukaan ei voinut sivuuttaa hänen terävää haluaan moittia, hänen iroonillista kykyään maalata ihmiset mustiksi. Elämä ja olot näyttivät aina jonkun kulman, johon hän pääsi iskemään kiinni, joko hellemmin tai rutommasti, lievemmin tai musertavammasti. Ihmisten hyveet ovat varjoa vain, tapasi hän usein sanoa, päästyään kiinni johonkin semmoiseen kulmaan, josta sai tukea mielipiteilleen, tuomiolleen... Ei ole ihmisten seassa ketään huonompaa tai parempaa...

Kävin hänen luonaan usein, viivyin toisinaan lyhyemmän, toisinaan pitemmän hetken, vastenmielisyys, joka väliin heräsi minussa, vaihtui useimmiten kummalliseksi ristiriitaisuudeksi, joka pani minut häilymään omieni ja hänen mielipiteittensä välillä. Oli aivan kuin olisin puolella sydämmelläni uskonut häntä, puolella omaa itseäni. Henkensä väkevyydellä hän toisinaan veti minut kokonaan omiin katsantotapoihinsa, ja muistanpa sellaisien tapauksien jälestä kärsineeni monta kovaa ristiriitaisuutta, ennenkuin pääsin jälleen henkiseen tasapainoon, ennenkuin taasen kykenin luottamaan hyvien voimien olemassa oloon ihmiselämässä.

Toisinaan epäilin häntä hänen omaksi edukseen, kuten ystävää epäillään. Kylmässä hymyilyssä hengähti joskus jotakin lämmintä ja aivan päinvastaista, kuin mitä iroonilliset lauseet ilmaisivat, joskus koko hänen olentonsa ikäänkuin pani jyrkän vastalauseen hänen sanoihinsa. Hänellä oli kasvoilla sellainen henkevä sielun ilme, joka veti puoleensa, kiinnitti, ja joka väkisinkin herätti eleille jonkinlaisen alistumisen tunteen. Tunne oli minulle masentava. Toisinaan minä vasten tahtoanikin uskottelin itselleni, ettei hän sittekään ollut niin ehjä luonne, jommoiselta hän tahtoi näyttää, vaan että hänelläkin oli hengessään särkyviivoja, kuten muillakin, vaikka en minä eikä kukaan kyennyt niitä näkemään. Kun sitte taas menin hänen luokseen ja tapasin hänet entistä kyynillisempänä, purevampana, silloin tulin aina voitetuksi, silloin aina kokonaan kadotin vähäväkiset mielipiteeni.

Erään työmiesperheen kanssa oli hän läheisessä suhteessa. Oli aivan luonnollista, että tuota suhdetta selitettiin mitä erilaisimmilla tavoilla. Rikokset, rakkaus, petos, kaikki, sullottiin suhteesen, mutta täydellinen tietämättömyys vaikutti, että suhdetta sittekin pidettiin höyhenen kevyisenä. Siihen koskettaessa menivät huulet hymyyn, salaperäinen "hm" sai korvata lähemmän selvittämisen. Silloin tällöin voi joku hienolla viittauksella, huomauttaa, että puheena olevan käsityöläisperheen vaimo saattoi olla hyvinkin läheistä sukua hänelle, tai jos ei vaimo ollut, saattoi mies sitä olla. Mutta kaikikseen oli asia arvaamaton eikä toki kukaan julkisesti uskaltanut panna niskaansa pantiksi sen pätevyydestä. Ainoa, mitä varmuudella tiedettiin, oli se, että milloin tuo kylmähymyinen mies ja ihmisvihaaja ei ollut kotonaan, istui hän käsityöläisperheen luona. Sanottiin että hän silloin oli totisempi mieleltään, luonnoltaan. Lapsia kiikutteli polvillaan, loruili, nauraa hölitti eikä näyttänyt kipenääkään ihmisvihaansa. Mutta kadulle astuttuaan oli hän jälleen sama kivettynyt mies, joka oli valmis purevalla ivallaan paljastamaan ihmisten heikot puolet. Hänen suhteensa käsityöläisperheesen syyhytti minunkin uteliaisuuttani useamman kuin yhden kerran. Terve järkeni sanoi, että jonkinlainen side oli olemassa heidän, välillään, mutta millainen. Vaistomaisesti eväsin kaikki romantilliset syyt, sillä ihantelin häntä vallan toisenlaiseksi. Päättelin että jos hän olisi elämässään rakkautta löytänyt, olisi hän itsekin enemmän rakastanut, enemmän luottanut hyvän ihanteihin. Vaistoni ei pettänyt minua. Pääsin tuon suhteen perille, ja ansaitsee se ehkä kertomisen vaivan, vaikkei sekään luo mitään selvempää valoa kylmähymyisen miehen omiin elämänvaiheisin. Suhde käsityöläisperheesen kuitenkin paljastuu pienen kertomukseni kautta, joka hänen huuliltaan vieri hyvinkin kokonaisena ja ehjänä, vaikka se minun pitelyni kautta on ehkä särkynyt ja menettänyt paraat mehunsa. Se on pieni kertomus naisten ystävyydestä, joka sekin hänen mielipiteittensä mukaan, on tyhjää varjoa vain.

Hän, tuo kylmähymyinen mies, asui kaupungin syrjäosassa, köyhemmän kansan keskuudessa. Katu oli mutkikas, osaksi louhikkoinenkin, mutta aurinko paistoi sinne vapaasti, kesällä tuuli toi sinne metsän hyvää tuoksua, keväisin lorisivat purot virtoina louhikkojen uomissa. Hänen asuntonsa ikkuna oli kadulle päin, ikkunan pielessä istuimme monet hetket, silmäillen ohikulkijoita, jutellen keskenämme. Eräänä kevätpäivänä olin taasenkin hänen luonaan. Aurinko paistoi lämpimästi, katu oli paikottain silkosen kuiva. Ja hän oli mielipiteiltään miedompana entistä. Liekö luonto häävalmistuksillaan vaikuttanut häneen, vaiko muuten vain olivat tunteensa pehmoisemmat en osaa sanoa, mutta varma vain on, ettei hän taipunut sillä kertaa erin purevia sanoja laskettelemaan. Iatuessamme kumpikin omassa pielessämme, asteli katua alas kaksi kuudentoista vanhaa tyttöä, lauluvihkot kädessä, kasvot ilosta loistavina. Tytöt olivat työläisten lapsia, tuttuja meille molemmille ja tuttuja koko kaupungille sen vuoksi> että aina kulkivat yhdessä. Minne toinen meni, sinne ilmaantui toinenkin, mikä miellytti toista, saavutti toisenkin suosion. He olivat samalla pihalla kasvaneet ja leikkineet, yhdessä käyneet kansakoulun, eläneet samaa elämää kumpanenkin. Kiinteä ysfävyys vallitsi heidän välillään, lapsellisia liittoja ja lupauksia oli tehty monellaisia heidän välillään, monta muiston solmua vedetty lujittamaan kautta elon kestävää ystävyyttä.

-- Kas, Aina ja Laina menevät lauluharjoitukseen, virkoin minä, tarkoittamatta mitään pitempää keskustelua. Oikein somaa, kun nuo tytöt ovat niin hartaita ystävyydessään, lemmessään.

Silloin levisi kylmä hymy hänen kasvoilleen ja hän virkkoi purevan ivallisesti:

-- Uskotko tosiaankin tuommoisen ystävyyden ja lemmen olemassa oloon?

-- Miks'en uskoisi? vastasin minä. Onhan miestenkin välillä. Naisillahan on paljo enemmän tunteita ja siis...

-- Tyhjää varjoa vain ja teeskentelyä, keskeytti hän. Naisen ystävyys naista kohtaan, hm, korutavaraa, poikaseni.

-- Haluaisin kuulla todisteita, noin jyrkkää väitöstä en muuten usko.

-- Milloin minä sitte olen jättänyt väitteeni todistamatta?... ja hän melkein sävähti innoissaan.

-- No, en minä sitä sanokaan, muuten vain...

-- Naisen ystävyys, hm, kuule kuin kerron... Hänen kasvojensa ilme jo todisti että hän taas pääsi oikealle alalleen, pääsi iskemään kiinni ihmisten heikkoihin puoliin, ihmisolojen irvikuviin.

-- Syntymäkaupungissani oli juuri tuollainen pari, kuin nuo äsköisetkin, virkkoi hän sitte, nostaen toisen säärensä polvelleen ja alkaen hiljalleen nuokutella vartaloaan, kuten tapansa oli, milloin oikein syventyi puremaan ihmiselämää. Oli aivan tuollainen ystäväpari. Toisen nimi oli Saima, toisen Naima, molemmat olivat työkansan lapsia. Saima oli vaaleahiuksinen, vienompi ja miettivämpi, Naima tumma-ihoinen, tulisempi ja vallattomampi. Molempain viehätys pistihe paraiten näkyviin toistensa rinnalla, luonneväritkin ilmautuivat ehjempinä, miellyttävämpinä kahden ollessa. He pitivät toisistaan kuin kaksois-sisaret, kävivät käsitysten koulussa, viettivät joutohetkensä yhdessä, kuin nuo äsköisetkin. Isäni, joka oli työnjohtajana eräässä tehtaassa, asui samassa pihassa, joten minä muistan tuon ystäväparin lapsuusvuosista saakka. Olin viisi vuotta vanhempi heitä, asemani myöskin oli toisellainen, mutta siitä huolimatta olimme kuin saman perheen väkeä, varsinkin tyttöjen ehdittyä neito-ikään. Saima, vieno ja kesä illan tapainen Saima oli sitä paitse äitini snosikki, enkä minä, mieheksikään tultuani, muista ainoatakaan päivää, jolloin ei hän olisi ottanut jollakin tavoin osaa kotini elämään. Naimalla oli omat suosijansa hänelläkin, joten tyttöpari kokonaisuudessaan oli ikäänkuin meidän kaikkien yhteistä omaisuutta. Heidän vanhempansa olivat rehellisiä ja kunnollisia työläisiä, eivätkä tytötkään pyrkineet säätynsä yläpuolelle, joka silloisina aikoina olisikin ollut hankalaa, sillä useimmat nykyajan edistysalat silloin vielä kokonaan puuttuivat. Paitse kansakoulua eivät tytöt saaneet juuri sanottavin muuta lisä-opetusta kuin kurssin leninki-ompelussa, jonka antamisessa äitinikin oli osallinen. Tehtaan väestön keskuudessa oli kuitenkin perustettu pieni sekakööri, johon tytötkin kuuluivat. Saimalla oli kaunis ja pehmeä altto-ääni, Naima lauloi heleästi sopraanoa. Kööri, johon minäkin kuuluin, esiintyi luonnollisesti kaupungin kaikissa huvitilaisuuksissa ja oli sillä, Saiman ja Naiman siihen kuuluessa, varsinainen loisto-aikansa. Köörissä oli myöskin muuan kirvesmiehen poika, konesepänammattilainen ja kunnon nuorukainen kaikin puolin...

Minä rupesin hymyilemään, tehtyäni hätäisen johtopäätöksen kertomuksen tulevaisuuden varalle.

-- Erehdyt, poikaseni, lausui kertoja, huomattuaan hymyilyni, ei sulhosta tyttöjen välille riitaa tullut, maltahan vain kuunnella rauhoissasi. Koneseppä joutui Saiman, vienon kesä-illan tähden pyörälle. Kun asiat olivat edistyneet niin pitkälle, että tuleen syttynyt poika oli ilmaissut sydämmensä salaisuuden Saimalle, riensi tämä ensi kädessä ystävättärensä mielipidettä ja neuvoa kuulemaan, ennenkuin antoi vastausta tuonne tai tänne. Neuvottelun tulos oli se, että Saima antoi kätensä ja sydämmensä konesepälle. Ei kukaan iloinnut kihlattujen onnesta enemmän kuin Naima, ei kukaan vihkijäisvalmistuksiin niin riemullisesti ottanut osaa kuin hän, morsiamen lapsuusystävä. Häät olivat ihanammat kuin muistan elämässäni. Ei nautintojen ja loiston puolesta, mutta muuten häähuoneen ilma tuntui niin onnekkaalta, niin taivahisen riemukkaalta. Tehtaalaisten kööri lauloi silloin loistavimmat laulunsa, isäni piti puheen nuorelle parille siitä rakkaudesta, joka huojentaa huolet ain' asti kuolemaan. Muita onnellisempi oli Naima. Hänen silmänsä loistivat, koko hänen olentonsa riemuili iloa Saiman onnen vuoksi. Solmittu avioliitto tuli onnelliseksi, kuten oli varmuudella päätettykin jo ennalta. Mies oli hyvin Saiman tapainen. Hiljainen luonteeltaan ja sellainen pehmeänauruinen hissukka, jota kaikki suosivat työteliäisyytensä ja sopuisan mielenlaatunsa vuoksi. Nuorten avio-onnea lisäsi pienen pojan syntyminen. Minusta ja Naimasta tehtiin pojalle kummit. Ristijäisissä tarkastelin kummikumppaniani ja huomasin, että hän oli muuttunut entisestään. Ilo ja vilkkaus oli väkinäistä, siinä ilmausi jotakin sietämätöntä, vastenmielistä. Sanottiin että Naima osoitti erinomaista katkeruutta sanoissaan, hymyssään. Sanottiinpa vielä lisäksi, ettei hän onnistunut rakkaudessa. Osasi kyllä voittaa ja valloittaa, mutta ei säilyttää voittoaan. Lapsuustuttavansa luona hän kuitenkin usein kävi, ystävyyden side pysyi muuttumattoman lujana heidän välillään. Kummipoikani ollessa neljän vuoden' vanha, kuoli hänen äitinsä ihan terveeltä jalalta, kuten sanotaan. Ja samaan aikaan myllertivät elämän ankarat myrskyt minunkin kotoisen onneni. Tehdas joutui konkurssitilaan, isäni oli sekautunut takauksiin ja liike-yrityksiin, äitini vietiin kirkkomaahan jokseenkin samoihin aikoihin kuin Saimakin. Ja hän, joka oli vannonut jakavansa onnet ja onnettomuudet kanssani, hän käänsi kylmästi selkänsä minulle ja meni sen omaksi, joka oli varsinainen syy isäni häviöön. Jouduin ulapalle aukealle, soudin monet väylät ja jouduin yhä kauemmaksi synnyinkaupungistani. Kului sitte puolitoistakymmentä vuotta, jolla ajalla en saanut mitään viestiä entisiltä olinsijoiltani. Olin sitte jonkinlaisena apulaisjohtajana muutamassa uudenmoisessa teollisuuslaitoksessa. Eräänä talvipäivänä tuli konttoriin noin kahdenkymmenen ikäinen, repaleinen ja kurjannäköinen nuorukainen, pyytäen työtä mitä tahansa. Joku alipäällystön miehiä sattui olemaan konttorissa ja hän tarjosi repaleiselle nuorukaiselle, saatuaan kysymykseensä, oliko tällä kirjoja, myöntävän vastauksen, jotakin raaempaa ulkotyötä, johon oli vaikea saada muita ryhtymään. Nuorukainen suostui. Hänen mentyä konttorista väikähti mieleeni hänen kasvojensa piirteet. Ne muistuttivat minulle jotakin tuttua henkilöä, mutta en voinut saada selville ketä. Tuon tapaiset kasvot olin ennen nähnyt, mutta milloin ja missä? Tuumailin, mutta tuumailuni eivät johtaneet selvyyteen; parin päivän jälestä ne unhottuivat kokonaan, kun en sattunut silmä silmää vastaan nuorukaisen kanssa. Sitte jouduin liike-asiain vuoksi pitemmälle matkalle. Kotiin palattuani tuli heti kysymys tuosta rappiolla olevasta nuorukaisesta. Alempi päällysmies tuli konttoriin, ilmoitti nuorukaisen työansiot sekä lisäsi, ettei hänestä ole olevaksi mieheksi. Oli paheisin vaipunut, väkeviin taipuisa, räyhääjä, jopa tappelumieskin. Mutta muuten pystyvä työhön, etenkin kirvesmiehen ammattiin. Oikein sääli sitä poikaa, sanoi päällysmies, se on notkea työhön, mutta vielä notkeampi pahuuteen... Minkäs sille, maksetaan pois ja annetaan mennä, sanoin minä. Tunnin kuluttua seisoi nuorukainen konttorissa. Laskettuani hänen työpalkkansa, katsoin häneen kiinteästi, nojaten otsaani käteeni. Yhtäkkiä kysyin mistä hän oli kotoisin. P--n kaupungista, vastasi hän, luoden katseensa lattiaan. Minä sävähdin. Sitte kysyin hänen ikäänsä. Kahdenkymmenen tienoilla hän oli, kuten kasvoiltaan näyttikin. Vielä pari lyhyttä kysymystä, ja minulle selvisi, että kurjannäköinen nuorukainen olikin kummipoikani Johannes. Käteni alkoivat vapista, työnsin hänelle rahat, ja käskin hänet tulemaan illalla luokseni, jotta saisin puhua hänen kanssaan muutamasta tärkeästä asiasta. Hän tuli kellon lyönnillä, seisahti ovensuuhun, näytti katuvan ja pelokkaan näköiseltä. Nuori mies, miten olet joutunut tuollaiselle tolalle? kysyin häneltä ehkä liian ankaralla äänellä. Joutuuhan sitä, vastasi hän kylmäverisesti, mutta eihän se kehenkään koske, millä tolalla kuljen... Koskeehan itseäsi, sanoin minä, kerro minulle elämäsi, ehkä voidaan saada apua... Eihän tuossa mitään kertomista, tuumaili hän. Luojan luomat päivät on eletty iltaan ja eiköhän noita elettäne vastakin. Miten jaksaa isäsi? kysyin yhtäkkiä. Eiköhän tuo jaksane samoin kuin poikakin, vastasi hän uhittelevasti... Oltuamme kotvasen vaiti, käskin hänet istumaan ja tarjosin hänelle sikaarin. Vaikka kurja elämä oli lyönyt häneen leimansa, näkyi kasvojen piirteissä vielä jotakin miellyttävää, puhtaampaa. Hiukset olivat keltaiset kuin äitivainajalla, äänessä oli jotakin pehmeää ja hissukkamaista, kuten nuorella konesepälläkin oli ollut, Lempeillä sanoilla sain hänet vähitellen heltymään, sainpa hänen silmänsäkin vettymään. Kysyttyäni uudelleen, miten hän oli joutunut maailman liukkaita polkuja kulkemaan tuollaisessa kunnossa, vastasi hän värähtelevin äänin: no, kun isäni meni uusiin naimisiin... Kenen kanssa?... Sen Hurmasen Naiman kanssa... Löin kädelläni otsaani, aloin kävellä edes ja takaisin huoneessani, toistellen sanoja "Hurmasen Naiman kanssa". Kummipoikani näytti hämmästyneeltä, huomatessaan kiihtymykseni. En tahdo kuulla tällä kertaa enempää, virkoin hänelle kiihtyneesti. Mene päällysmies Päiviön luo, sano että minä asetin sinut asumaan hänen luokseen. Käy huomen-aamulla jälleen työhösi. Hän loi minuun hämmästyneen silmäyksen ja lähti. Olin sen jälestä monta päivää kiihtyneessä mielentilassa. Milloin vain ajatukseni pääsivät työstä vapaiksi, kuvastui kummipoikani surullinen kohtalo kamalana irvikuvana silmieni eteen. Sitte, kiihtymykseni tauottua noudatin hänet uudestaan luokseni. Hän kertoi surullisen elämänsä vaiheet tarkimpaan saakka. Isän mentyä uusiin naimisiin muuttuivat hänen kotiolonsa Vihavaisiksi. Äitipuoli alkoi vihata häntä, ruveten lopulta kerrassaan syöjättäreksi. Isän ollessa työssä sai hän ensin lyöntejä, sitte selkäsaunoja, lopulta rupesi äitipuoli käyttämään nälkäkuritustakin. Kaiken kukkuraksi rupesi isä ryypiskelemään, siitä koitui hänelle vain enemmän kurjuutta. Selväpäisenä ollessaan oli isä kunnokas ja ehkäsi äitipuolen kovuutta, mutta humalaisena muuttui siivo ja hellämielinen mies pahan äitipuolen yllytyksestä pedontapaiseksi. Monet kylmät yöt oli poika saanut viettää pakosalla halkovajoissa ja kellareissa. Sitte hänet vihdoinkin pantiin räätälin oppiin. Sai pahan mestarin, sisu oli kasvanut itsellä myöskin. Karkasi oppipaikastaan, saatiin kiinni, tuotiin takaisin ja annettiin vahvasti vitsaa. Karkasi uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes pääsi omille valloilleen. Kulkulaisena oli sitte elellyt, väärillä kirjoilla kierrellyt maita mantereita, onnenkaupassa oli ohjautunut minun luokseni.

Kertoja vaikeni hetkiseksi, loi sitte minuun ivallisen katseen ja kysyi, eikö hän ollut todistanut väitettään, että naisen lempi ja ystävyys naista kohtaan on tyhjää varjoa vain. En vastannut hänelle mitään, vaikka teki mieleni sanoa, että hänen kertomansa tapahtuma voi ennemmin olla poikkeus kuin sääntö.

-- Sillä lailla Hurmasen Naima toteutti käytännössä palavan ystävyytensä lapsuustoverinsa muistoa kohtaan, jatkoi hän sitte kyynillisesti. Hävitti kunnon konesepän elämän onnen ja oli saattaa kummipoikani turmion kuiluun.

-- Nyt arvaan asian, sanoin minä, kummipoikanne Johannes ei ole kukaan muu kuin kirvesmies tuolla Rantakadulla, jonka luona te usein käytte ja jonka perhe on ainoa, johon olette kiintyneet hellemmillä siteillä.

-- Oikein arvattu. Minulla ei ole maailmassa veljiä, ei sisaria, ei ketään omaisia, mutta minulla on kummipoikani Johannes, hänen vaimonsa, lapsensa ja tupansa.

Kylmähymyisen miehen kasvojen ilmeessä näkyi jotakin kirkkaampaa, lämpöisempää. Olin ennenkin joskus huomannut tuon ilmeen pikaisena välähdyksenä, mutta se ei ollut milloinkaan ennen niin tehokkaasti vaikuttanut minuun, kuin nyt.

-- Monta mielisurua olen kärsinyt Jokanneksen tähden, monta polttavaa huokausta huoannut, mutta lopulta sain voiton. Asetettuani hänet Päiviön luo asumaan eli hän ihmisiksi jonkun aikaa, sitte hän teki tekoja, joista vain vaivoin suoriuduttiin. Kerran hän karkasi entiseen kulkulais-elämäänsä, sillä olin ollut siksi varomaton, että olin suorittanut hänen palkkansa toisaalta, kuten muillekin työmiehille, viipyi karkumatkallaan puoli vuotta, palasi takaisin ryysyisenä, kurjana. Alotettiin uudestaan, päästiin pieni taival eteenpäin, taasen lankeemukset, kurjuus, taasen uusi lähtö taivaltamaan. Mutta kaari päättyi kaunihisti, pääsi illalla iiohon. Alkanut muutos rupesi lopulta syöpymään juuria myöten hänen rauhattomaan henkeensä, hän tyyntyi, talttui. Sitte hän tutustui nykyiseen vaimoonsa. Omaten isän-isänsä taitavuuden kirvestyössä, ei hän epäillyt perustaa omaa kotia, omaa oloa. Siitä asti on hänen elämänsä sujunut mainiosti.

-- Oletteko kertoneet hänelle, että hän on teidän kummipoikanne, kysyin minä.

-- En vielä, mutta aion sen piakkoin tehdä.

Hän vaikeni. Tarkastelin hänen jalopiirteisiä kasvojaan, joihin vähitellen alkoi levitä kylmä hymy. Epäluuloni ettei hän ollutkaan niin ehjä, kuin tahtoi näyttää, oli saanut pätevän vahvikkeen. Hänenkin hengessään oli särkyviiva: hellä rakkaus kummipoikaansa kohtaan, vaikka tämä oli niin paljo sydänsurua hänelle tuottanut.

-- Ihmisessä täytyy löytyä kipenä rakkauden elämää, joko yhdessä tai toisessa muodossa, virkoin minä, kun olimme istuneet hetkisen äänettöminä... henki ei muuten kestä murtumatta aineen musertavaa painoa.

Hän ymmärsi, mitä tähtäsin. Kylmähymyisesti mutisi hän, että rakkaus on vain tyhjää varjoa sekin.

Kesän tultua katosi hän pariksi viikoksi kaupungista, kirvesmies Rantakadulta katosi hänen mukanaan. Juhannusaattona hänet sitte odottamattani kohtasin kadulla yhtä kylmähymyisenä kuin ennenkin.

-- Käy luokseni tarinoimaan, virkkoi hän entiseen tapaansa puoliystävällisellä äänellä.

Noudatin kutsua mielelläni, sillä olin kaivannut häntä jo monet illat. Istuttuamme utelin heti, missä hän oli ollut kokonaisen kaksi viikkoa.

-- Matkoilla, poikaseni, vastasi hän. Teimme Johanneksen kanssa huvimatkan syntymäkanpunkiini.

Tuota olin vähän arvellutkin. Kertoessaan matkastaan, suli hänen mielensä, kylmä hymy lämpeni, ääni muuttui sydämmelliseksi. He olivat molemmat käyneet äitien haudoilla, siellä oli hän kertonut kummipojalleen nuoruutensa elämän vaiheista ne kohdat, jotka lähemmin liittyivät kummipojan äidin elämänvaiheisin. Hänen silmilleen oli tehnyt hyvää nähdä syntymäkaupungin kadunkulmia, portinloukkoja, pihoja ja rakennuksia. Monta ihmistä ei hän enää tuntenut eikä kukaan tuntenut häntä.

-- Entä Naima, kävittekö hänen luonaan? kysyiu minä äkkiä.

-- Johannes kävi, mutta en minä, vastasi hän varsin tyynesti.

-- Millaiselta siellä näytti? Olivatko vielä elossa?

-- Isä makasi jo kuolinvuoteella, Naima vanhentunut ryppykasvoiseksi. Ihmiselämä on sekin tyhjää varjoa vain.

-- Mitäpähän se muuta olisi, virkoin minä, tähystäen sivulta päin hänen henkeviä, jalopiirteisiä kasvojaan.

Niissä oli joku väkevämpi voima, joka oli ylempää kotoisin.

Surman sijoilla

I.

-- Onko se itse Markun Kaarle Henrikki? Eihän nyt toki, sinä erehdyt.

-- On se itse Markun isäntä tuo toinen, tuo lyhyempi.

-- Jolla on kaksi taloa ja rahaa lainassa?

-- Aivan sama... rikas Markku se on.

-- Herran terttu, missähän lienee Aina Maria, mene hakemaan sitä.

Piian juostessa taka-oven kautta karjapihalle viemään tietoa Aina Marialle vieraiden tulosta, meni Rantalan emäntä itse ottamaan vastaan Markun Kaarle Henrikkiä, joka tuntemattoman miehen seurassa noin odottamatta ilmaantui lauvantai-illalla Rantalan rapun eteen.

-- Käykää sisään, hyvät vieraat, käykää.