Part 3

-- Mikä tässä nyt auttaisi rahoihin? Rypyt Juhan otsassa syvenivät entistä syvemmiksi. Ei minun järkeni pysty enää mihinkään, joka puolella on yhtä syvää ja yhtä matalaa.

-- Jollet olisi joutunut viime syksynä tekemään sitä hevoskauppaa Poutalan isännän kanssa...

-- Mutta, herra siunatkoon, pakkohan siihen oli, salvuumiehet kun uhkasivat antaa manuun. Kyllähän minä sitte jälestäpäin huomasin että... Harmissaan kynsäsi Juha korvallistaan. Hevoskauppa oli tosiaankin ollut tuhma hänen puoleltaan, mutta pakottavat asianhaarat nehän ne olivat hänet siihen työntäneet. Vanha isän-aikuinen navetta vaati kaiken mokomin uudistamista, ja siitä johtui rahamenoja. Ja urakkamiehet uhkasivat lopulta viedä hänet käräjiin, jollei viikon kuluttua heiltä selviä hopeita. Hän meni silloin Poutalaan ja vaihtoi nuoren tammahevosensa vanhaan, pattijalkaiseeu koniin, markkinahaaskaan. Sai sata markkaa väliä, jolla summalla selvisi salvuumiehistä lopulliseen eroon. Tuhmuus oli vain siinä, ettei pinnistänyt isompia välirahoja. Kaksisataa, jopa kolmesataakin vakuuttivat muutamat, olisi Poutala ollut velvollinen maksamaan väliä sellaisesta rivakkaasta tammasta kuin Pehkojalla oli. Mutta se tarjosi vain satasen, yhden satasen, ja Juha Matinpojalla oli täpärä rahan tarve, hänen täytyi paiskata kaupat. Olisihan ne suuremmat välirahat nyt olleet tuimasti tarpeen, mutta paiskattu kuin paiskattu, ei se ruikuttelemisesta enää parannut. Ja toisekseen, miten sitte köyhä köyhänä pysyisi, jollei sitä aina kolitettaisi!

-- Jos saisi lainaksi jostakin... mutta mistäpä sitä saisi?

-- Ne antaisi, joilla ei ole; ne joilla on, ne ei anna. Pari päivää tuon keskustelun jälestä lähti Pehkojan Juha astelemaan kauppiaan luo. Hänellä oli mielessä sellainen oiva tuuma, että pantata kauppiaalle nuori, liinaharja varsa syksyyn saakka. Asia pantaisi paperin päälle, varsa jäisi Pehkojalle edelleenkin ja vero tulisi maksetuksi. Panttauskirja olisi vaan vakuutteena, että kauppias syksyllä saisi rahansa takaisin.

Kerrassaan mielevä tuuma kaikinpuolin. Ja Juha Matinpoika astui kauppiaan kamariin ja esitteli asiansa kankeasti ja kömpelösti, mutta vakuuttavasti ja luotettavalla äänenpainolla. Asia kokonaisuudessaan oli hänen mielestään tavallinen laina kelpomiesten kesken, mutta varovaisuuden ja paremman luoton vuoksi kuitenkin sopisi pistää paperille liinaharja varsa syksyyn saakka.

Kauppias kuunteli Juhan esityksiä levollisesti, nyökäytti väliin päätään, väliin hymyili, väliin puri huulensa tiukkaan. Ja virkkoi sitte lopulta:

-- Ei minun nyt sentään sovi sellaisiin asioihin ryhtyä.

-- Eikö sovi? Juha oikein tuhmistui, sillä asiaa esitellessään oli hän perin pohjin varmistunut onnistumisestaan. Mitä hulluja sanoitte? Etteikö sovi?

-- Ei tosiaankaan... ei nyt tällä kertaa.

-- Tuommoinen rahasumma ei teitä järveen vie... ja kuten sanottu, maksanhan minä syksyllä takaisin.

-- Kaupan käytössä tarvitaan käteisiä... mutta jos te möisitte varsanne, niin ehkä...

-- Ei, ei siitä ei puhutakaan. Nähkääs, kun syksyllä jo vaihdoin emän Poutalan isännälle... Minä jäisin tuota pikaa hevosettomaksi... Varsa on koko talon ainoa hevostoivo... Ei minun sovi, ei millään ehdolla.

-- Oma asianne... ei minunkaan sovi.

-- Kun ette tahdo. Te olette köyhää kohtaan, te rikkaat, sellaisia nylkyreitä, sellaisia kurkusta kiristäjiä. Jos tulisi Poutala pyytämään, kyllä sitte sopisi, sopisi hyvinkin, mutta kun tulee köyhä, kun tulee Pehkojan Juha, sitte ei sovi, ei vaikka kuolema olisi... Te olette sellaisia nylkyreitä, sellaisia kurkusta... Juha oli kovasti suutuksissaan. Hän nousi ylös ja painoi lakin päähänsä.

-- Ei auta muu, täytyy olla, ei auta... oma suu lähinnä. Isännällä on entistäkin rätinkiä. Olisi parempi selvittää ne käteisillä, kuin turskailla ja röystäillä.

-- Milloin Pehkojan Juha on jättänyt velkansa maksamatta? Eikö ole aina syksyllä tehnyt selvät? Kuinka te kehtaatte...? Onko jäänyt maksamatta?

-- Ei, ei, eihän siitä väitöstä olekaan, mutta tehdäänpä kerran selvät kevätpuolellakin. Kyllä minä ostan varsan, hi-hi-hii.

Juhalle pisti niin vihaksi, että hän astui ulos hyvästejä sanomatta. Häntä suututti, ja hän raapi ihan korvallistaan, kun nuo rikkaat olivat sellaisia nylkyreitä ja kurkusta kiristäjiä. Veisivät köyhältä vaikka sydämmen rinnasta, jos se vain olisi raskasta ja helisevää metallia, veisivät mielistikin.

Kievarin vieraskamarista loisti kirkas tuli, rapun edessä tepasteli räyhääviä miehiä. Kuului Poutalan karkea ääni, ja kuului jonkin tutun isännän räyhääminen. Sen verran mitä Juha eroitti sanojen sisältöä, oli kysymys rahasta. Poutalan isäntä vakuutti antavansa, ja kuului sanovan: tuoss' on, ota vaan, kyllä niistä sovitaan... Sitte räyhääjät menivät jälleen rappuja ylös vieraskamariin. Mutta Juhan päähän tuli astellessa pieni tuumailun kipenä. Tuolla kievarin vieraskamarissa oli joukko onnen suosikkeja, joiden kannatti veronmaksonkin lähellä kallistella laseja huolettomina, suruttomina ja jotka ihan tuputtelivat rahaa toisilleen. Mitäpä, jos hän menisikin kievarin vieraskamariin ja sanoisi niille: hyvät ystävät, hyvät naapurit, tulevalla viikolla on veronmakso, teillä on rahoja, minulla ei ole. Lainatkaa, hyvät ystävät, minulle kuusi-, seitsemänkymmentä markkaa syksyyn saakka. Saatte vaikka paperin liinaharjan varsani päälle. Ainoastaan kuusi-, seitsemänkymmentä markkaa syksyyn saakka, hyvät naapurit... Ne ehkä antaisivat. Ja miksei ne antaisi, olihan hän sanansa pitävä, rehellinen, kunniallinen mies. Miksei ne antaisi, kun kuulevat asian.

Ja Juha Matinpoika astelemaan kievarin vieraskamaria kohden, jonka ikkunoista loisti hohtavan kirkas tuli. Rappusien lähellä sattui hänen saappaansa kärki johonkin pehmeään, mustuneesen esineesen. Esine liikahti, muutti asentoa. Ja se oli pehmeä ja pullea. Koukistus, tarkempi tirkistys... ja Juha Matinpojan kourassa oli paksu lompakko, paksu ja pehmeä.

-- Taivas varjelkoon noita humalaisia, miten ne huolimattomasti.

Se oli Poutalan isännän lompakko, Juha tunsi sen. Oli saanut juuri saman lompakon välikkeistä hevosen välirahat edellisenä syksynä.

Erinomaisia aatoksia sylmähti Juhan mieleen, aatoksia, jotka olivat kamalia ja suloisia, mustia ja valkoisia. Ennenkuin hän ehti ottaa askeltakaan taakse- tai eteenpäin, tuntui siltä kuin olisi joku kuiskannut hänen korvaansa: pistä lompakko povitaskuusi... älä hiisku mitään... lähde joutuin kotiisi... ei kukaan nähnyt sinua.

Mutta samassa toinen ääni kuiskasi: Häpeä ajatellaksesikaan tuollaisia... Olet kunniallisesti asunut maailmaa jo lähes viisikymmentä vuotta, ja nytkö sitte vanhuuden puolella löydetyn tavaran salaajaksi, varkaaksi. Häpeä ajatellaksesikaan tuollaisia. Tiedäthän että löytyy yksi silmä, joka näkee, vaikkei kukaan muu näkisi.

Juha Matinpoika seisoi paikallaan, pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, ei voinut astua kievarin rappuja ylös, ei voinut pyörtää takaisinkaan. Molemmat kiusanhenget kävivät rutosti hänen kimppuunsa, toisella pelottimena veronmakso, toisella tahraantunut omatunto, varasmainen työ.

Vihdoin ensimmäinen kiusanhenki virkkoi: ota lompakko, ota. Poutalan isäntä petti sinut hevoskaupassa, nyt voit ottaa vahingon takaisin. Raikasta vain luontosi, kukaan ei nähnyt löytöäsi... se tulee sinulle perin salliman suomasta. Veronmakso on nousevalla viikolla, kukaan ei auta sinua, kukaan ei sääli sinua. Nuo räyhääjät tuolla nauravat sinun köyhyydellesi, ja kun vaan suinkin voivat, niin pettävät ja puijaavat sinulta viimeisenkin kolikon. Muista hevoskauppaa, ota vahinko takaisin tällä lailla, ei tämä ole sen pahempaa petosta kuin...

Silloin suljahti paksu ja pehmeä lompakko Juha Matinpojan syvään povitaskuun, ja silloin hän pyörti ympäri. Asteli kiukkuisesti kotia kohden, asteli ja pyhkieli tuontuostakin kylmää hikeä otsaltaan.

Veronkantopäivänä nähtiin hän muiden maksajien joukossa.

* * * * *

Joku vuosi on vierähtänyt eteenpäin...

Juha makaa sairaana, kuolema näyttää pääsevän voitolle varmoin askelin. Pieni, raatamisessa ja elon huolissa vaivaantunut vartalo, on kalmean laiha, suonet ja luut hohtavat esiin joka paikasta. Mutta kasvot ja otsa ovat omituisen kirkkaat, tuonen kylmä henkäys on puhaltanut niihin ijäisyyden leiman.

-- Äiti, virkahtaa Juha vaimolleen, joka äänettömänä istuu huoneen perällä ja pitää silmällä sairaan tilaa... äiti.

-- Mitä nyt? Janottaako sinua?

-- Ei... mutta lähetä hakemaan Poutalan isäntä tänne, minulla on jotakin...

-- Nytkö heti?

-- Nyt heti... minulla on omallatunnollani jotakin.

-- Kyllä lähetän... vaimo poistuu silmänräpäykseksi ja palajaa jälleen entiselle sijalleen. Juha huokailee anteeksi pyynnön sanoja, otsa ja kasvot näyttävät kirkastuvan yhä kirkkaammiksi.

Hetkisen kuluttua astuu rikas Poutalan isäntä sairashuoneesen, istuu tuolille, lausuu jonkun tavanmukaisen lohdutus-sanan, ja on sitte vaiti.

-- Naapuri, tule lähemmäksi, virkahtaa sairas.

Poutalan isäntä siirtää tuolinsa likemmäksi.

-- Hyvä naapuri, lausuu taasen Juha hiljaa, mutta hitaasti ja selvästi... se lompakko, jonka hukkasit kolme vuotta takaperin, sen löysin minä.

Kummastus leviää Poutalan isännän kasvoille.

-- Silloin oli veronmakso lähellä.

-- Niin oli.

-- Ja kiusaaja sai minut pauloihinsa. Lompakossa oli kolmatta sataa.

-- Niin oli.

-- Anna anteeksi, hyvä naapuri, ihminen on heikko. Meillä oli silloin kova köyhyys ja puute... ja kiusaaja kävi kovasti päälle. Tuolla tallissa on nuori liinaharja hevonen, ota se siitä summasta, mutta älä häväise nimeni muistoa, lasteni ja miniäni tähden. Ymmärräthän, naapuri.

-- Kyllä minä ymmärrän... olkoon niinkuin sanot.

-- Jumal' armahtakoon minua... sairas veti pari rajua, vihlovaa henkäystä... äiti, älä sinäkään puhu pojille, että heidän isänsä oli varas... Jumal' armahtakoon minua... Älä hukkaa, naapuri, sitä liinaharjaa markkinoille, se on kovin arka piiskalle ja suusta repimiselle... hoida sitä hyvin...

Pari vieläkin rajumpaa ja vihlovampaa henkäystä ja Juha makasi liikkumattomana.

Rikas Poutalan isäntä mutisi jotakin siunauksentapaista.

Pois mennessään talutti hän marhaminnasta Pehkojan muhkeata liinaharjaa, joka oli kyllä enemmänkin arvoinen, kuin mitä lompakossa oli silloin rahaa ollut...

Kaksi hää-iltaa.

-- Nyt ne tulee, nyt ne tulee... Kihamoivan riemun valtaamana syöksyi Tuomo mökkiin, viemään äidille tietoa, että hääjoukko juuri saapui Onnelaan. Ja niitä on niin paljo, niin paljo, ja hevoset hirnuvat, klaneetti soi, ja pöly nousee niin korkealle...

Tuomo nosti käsiään ylös, pienet ja kirkkaat silmät säihkyivät kuin pakkaisyön tähdet, vartalo ikäänkuin kirpuloi riemuissaan.

-- Työnnä ovi auki, käski äiti, joka makasi lapsivuoteessa... että kuuluu klaneetin soitto tännekin.

Tuomo juoksi ulos, jättäen oven auki jälkeensä. Mökin lähellä oli tasainen kallio, josta oli näkö-ala koko Onnelan talon ylitse, ja sinne kalliolle asettui Tuomo pitämään silmällä häiden menoa. Hän oli vielä pieni poikanallikka eikä hän ymmärtänyt häistä juuri sen enempää, kuin että ne olivat jotakin verrattoman riemukasta, että niihin kuului etupäässä syöntiä, juontia, tanssia ja soittoa. Nämä Onnelan häät varsinkin olivat ärsytelleet hänen mielikuvitustaan ja uteliaisuuttaan, sillä puolisen vuotta niistä oli myötänään puhuttu, niiden viettämiseen valmistauduttu, sekä puolella että toisella. Oli korjattu Onnelan huoneitakin, olipa portit ja pihan aitakin maalattu uudestaan häitä varten. Kaikki tapahtumat, tuomen kukkimiseen ja rukiin heilimöimiseen saakka, yhdistettiin Onnelan häihin ja mainittiin aina niiden yhteydessä.

Onnetar pyöräytti asiat kuitenkin sille kannalle, ettei Tuomo päässyt näkemään häitä lähemmältä. Äiti joutui makuulle, isän täytyi mennä häätämään metsäpaloa, joka kuivan kevään vallitessa oli päässyt irti jossakin Onnelan alueella; yksin meneminen hääväen jalkoihin ei voinut tulla kysymykseenkään.

Mutta huttua onnettarelle, olipahan siinä Tuomon häätupana tuttu, omahinen kallio, johon näkyi koko Onnelan talo, kuului soitto, ja kuuluipa toisinaan häävieraiden puheet ja naurutkin. Ja lisäksi vielä kesäinen aurinko paistaa hulmutteli niin makean lämpöisesti, niin leikillisesti ja viehkeästi, että olisipa ollut aika tuhmasti tehty, ruveta enempiä toivomaan ja vaatimaan.

Ja siinä tutulla, omahisella kalliolla tähysteli Tuomo häätaloon. Hän nautti kaikesta, mikä nautittavaa oli, hänen pieni sydämmensä kuohahti tuon tuostakin reunojaan myöten iloa täyteen. Aina välimmiten juoksi hän äidilleen kertomaan näkemiään ja kuulemiaan.

Iltamyöhällä alkoi häätalosta kuulua viulun ja klaneetin yhteis-soittoa. Korvat hörpässä kuunteli Tuomo sulavia säveleitä, lyöden tahtia milloin kädellään, milloin jalkaa polkemalla. Äkkiä valtasi hänet tanssimisen halu. Hän kavahtihe seisomaan, asetti kädet lanteilleen ja alkoi notkutella ja keikutella itseään. Hän oli kerran sattunut näkemään, miten vanha Keihäs-Mikko, joka oli palvellut ruotuväessä, humalapäissään tanssi "venäläistä", ja Keihäs-Mikon liikkeitä ja elkeitä tavoitellen tanssi Tuomo omahisella kalliollaan Onnelan häitä. Hyppi toisinaan kyykyssä, toisinaan eteen- ja taaksepäin. Teki käsillään kaikenmoisia kummallisia liikkeitä, vihelsi ja huhautteli mitä erilaisempia ääniä rinnastaan ilmoille, joutuen sitä tehdessään aivan haltioihinsa innosta. Hengästyttyään piti hän pienen loma-ajan, ja alkoi sitte taasen leikin uudelleen. Mutta silloin raikuva nauru kuului hänen korviinsa. Joku joukkue nuoria poikia ja tyttöjä, jotka olivat menossa häitä kuokkimaan, olivat keksineet Tuomon ja jääneet ihmetellen seisomaan paikalleen.

-- Enemmän sitä lajia, huusi yksi joukosta... so, ala notkua vain.

-- Ja anna käydä oikein täydestä, lisäsi toinen... muljota kahta paremmin.

-- Se on ehkä Turkin katrillia, arveli kolmas.

Tuomoa vähäsen pisti sisulle, kun olivat keksineet hänet tanssimassa, mutta kun joukkue ehti ohitse ja revolverin laukauksiakin alkoi kuulua häätalon pihalta, unhotti hän heti harminsa ja elpyi iloitsemaan uudelleen. Läpi väsyneenä hän vihdoinkin astui mökkiin, paneutuen levolle, mutta mieli ja ajatukset olivat yhäti kiintyneet häihin.

-- Oletko sinäkin viettänyt häitä? kysyi hän äidiltään innokkaasti... Oletko milloinkaan?

-- Olen, Tuomoseni, vastasi äiti... olen minäkin viettänyt häitä.

-- Oliko paljo väkeä?

-- Oli kyllä, mutta ei toki niin paljo kuin Onnelassa.

-- Soitettiinko klaneetillakin, oliko paljo hevosia, ja nousiko suurikin pöly?

-- No, ei sitä niin tarkalleen osaa sanoa... Äiti koetti vastata kierrellen, kaarrellen, mutta Tuomo ei siihen tyytynyt. Totuus, ettei ollut semmoista ilonpitoa, täytyi pakostakin tulla ilmoille.

-- Miks'ei ollut? Miks'ei ammuttu pyssyillä ja miks'ei...?

-- Muuten vain, keskeytti äiti... nukutaan jo pois, että jaksetaan nousta aamulla ylös.

-- Kun minä vietän häitä, soitetaan klaneetilla, ammutaan pyssyillä, ja hevosia ja pölyä on niin mahdottomasti. Eikö niin äiti?

-- Ei tiedä... parasta on että nukutaan, aurinko jo kohta nousee.

-- Kylläpä minä vain tiedän...

Tuomo ahdisteli vielä äitiään muutamilla kysymyksillä ja vaipui sitte uneen.

* * * * *

Vuodet kuluivat, Tuomo kasvoi pitkäksi, solakaksi nuorukaiseksi, jolle elämä oli pelkkää hymyilyä. Hän oli isän ilo, äidin ylpeys, ja vaikka hän olikin vain mökin poika ja renki, nautti hän kaikkein suosiota. Ei sitä hauskuutta nuorien kesken, jossa ei Tuomo ollut osallisena, ei sitä ilonpitoa, jossa ei Kivelän solakka poika ensimmäisenä heilunut.

Ja Onnelassa kasvoi tytär, kaunis kuin kedon kukka, ihana kuin kesäisen aamun henkäys. Rakkaus, tuo ijäti muuttumaton, syttyi Tuomon ja Eevan, rengin ja talon tyttären välille, mutta sitä ei sanoiksi sanottu, lauseiksi laadittu. Joku silmäys portailla vastaan tullessa, joku erityisempi hymyily arkipuheiden sekaan, siinä kaikki ulkonaiset ilmaukset nuorten keskinäisistä väleistä.

Tuomo sitäpaitse ei ollut oikein varma tytön tunteista. Toisinaan olivat todisteet kumoamattomia, mutta, toisinaan tulivat epäilykset ja tekivät mielen tummaksi, arkailevaksi, ja siitä taasen johtui tuiki varova käytös Tuomon puolelta. Hän oli kaikissa tapauksissa päättänyt välttää hyljätyn kosijan asemalle joutumista s.o. naurunalaiseksi tulemista, kiertyivätpä sitte asiat minne päin tahansa. Hän oli kuin purjehtija, joka, purjeet levällään, odottaa tuulen heräämistä.

Ja tuuli heräsikin. Pelkkien arvelujen ja ehkäpä osaksi salaisen kateudenkin perusteella ruvettiin kuiskailemaan Onnelan tyttären ja Tuomon väleistä yhtä ja toista, jotka kuiskailemiset saattoivat olla tyhjiä otaksumisia, mutta saattoipa niissä olla tottakin joukossa. Kukaan ei sitä varmuudella tiennyt, ja epävarmuus juuri kiihdytti, kuten tavallista, asiain pohtimista siihen määrään että kaiut ulottuivat Onnelan emännänkin korviin. Joku hyvä ystävä sivumennen huomautti hänelle, että Tuomo oli siksi solakka ja verevä veitikka, ettei ollut mitään takeita, vaikka se vielä vävyksikin ponnahtaisi Onnelaan. Silloin Onnelan emäntä löi kädellä otsaansa, vakuuttaen pyhästi ettei sellaista ikinä tule tapahtumaan. Heidän ainoa lapsensa, joka peri Onnelan maat ja mannut, sitäkö työnnettäisi rengille, eipähän, ei. Jos Tuomolla oli jotakin sinne päin mielessä, sai hän pian kokea että se oli hassutusta, ja jos Eevakin riivaantuisi, niin löytyipä hänessä, Onnelan emännässä, eukkoa Eevankin varalle.

Noin päätteli emäntä, toimien siihen suuntaan, että Tuomo sai päästökirjan kouraansa, kun palvelijain pestuuaika läheni.

Eeva ei näyttänyt olevansa milläänkään käännöksestä... ei ottanut koko asiaa puheeksikaan. Tuomo oli ohjelmansa mukaan vaiti hänkin. Hän käsitti ettei hänen toimintansa voinut mitenkään edistää asiain onnellista kehitystä, kaikki sai jäädä tapahtumien varalle.

Ja niin läheni päivä, jolloin Tuomon tuli lähteä Onnelasta. Lähtöpuuhissa tulivat he toisiaan vastaan aitan lähellä, seisahtuivat ja katsoivat toisiaan hätäisesti.

-- Ne ovat laverrelleet äidille, sanoi Eeva huolettomasti, että sinä tähtäilet minua, ja sen vuoksi pantiin sinut pois meiltä.

Tuomo ei virkkanut sanaakaan. Eevan ääni oli niin huoleton, hänen katseensa niin välinpitämätön.

-- Se oli turhaa, aivan turhaa. Vai mitä arvelet? jatkoi Eeva huolettomasti.

Tuomo tunsi miten rajusti hänen sydämmensä löi, miten hänen otsansa kuumeni polttavaksi. Mutta hän ei kyennyt sanomaan sinne eikä tänne, syystä että hän ei ymmärtänyt mitä Eeva oikeastaan tarkoitti. Sanat olivat niin kaksimielisiä, että ne voi otaksua joko noin tai näin.

-- Taisi olla turhaa, virkkoi hän vihdoinkin hitaasti, varoen ettei pieninkään väre ilmaisisi sydämmen kuohumusta.

Ja niin he erosivat. ** Loppujouluna vietettiin Onnelan naapurissa nimipäivätansseja, siellä tapasivat Eeva ja Tuomo toisensa ensi kerran eroamisen jälestä. Tuomo oli käytöksessään arkamainen, sillä Eevan sanat: "se oli aivan turhaa" kaikuivat yhäti hänen korvissaan selittämättömänä arvoituksena. Hän epäili, ja epäillessään päätti hän olla koko iltana Eevaa pyytämättä tanssiin, kuten oli välttänyt mennä tervehtimäänkään häntä. Rengin asemassaan ei hänellä ollut oikeutta ruveta tungettelemaan talon tyttären lähettyville ja osoittaa ihailuaan julkisesti, kuten talollisten pojat tekivät, jotka olivat vertaisia keskenään. Jos hän sen nojalla, että oli palvellut renkiä Onnelassa monta vuotta, olisi julkisesti lähennellyt Eevaa, olisi syystä voitu sanoa, että hän yritti lentää korkeammalle kuin siivet kannattivat, ja sitä hän kaikin mokomin tahtoi välttää.

Tuomo oli kylän paraita tanssijoita sekä semmoisena kaikkien tyttöjen suosiossa. Hänen solakka vartalonsa näytti edulliselta neitojen rinnalla, ja muutenkin tuo puolinainen veitikkamaisuus, joka aina ilmeni hänen olennossaan, teki hänet mielelliseksi seuroissa.

Tanssin pyörteessä joutuivat Eeva ja Tuomo toisiaan lähelle. Pikainen silmäys ensimainitun puolelta, ja Tuomon arkamaisuus oli kokonaan kadonnut. Hän meni tanssittamaan Onnelan kaunista tytärtä.

-- Tule Metsolaan kihlajaisiin, kuiskasi Eeva, kun pyörivät viimeisiä kertoja.

-- Kyllä, vastasi Tuomo, joka jo käsitti mitä merkitsivät nuo sanat: "se oli aivan turhaa."

Ja hän meni Metsolaan kihlajaisiin. Sillä retkellä teki Eeva semmoisen kepposen, että erottihe itsensä tuttavistaan ja tuli entisen renkinsä seurassa kotiin. Kepponen uudistui sittemmin useita kertoja, kunnes ehti Onnelan emännän korviin. Silloin oli maailma jo melua täynnä Tuomon ja Eevan väleistä. Yksi huusi yhtä, toinen toista, moitteet ja hyväksymiset, suosio ja kateus, kaikki olivat jo sekamylläkässä. Mutta asiain lopullinen kehitys kiihotti kaikkien mieliä. Tuliko rakkaus vaiko rikkaus -- Eevalla oli hyvinkin rikkaita kosijoita -- lopulta voittamaan, siinä kysymys, joka oli jokaisen huulilla.

Onnelan emäntä, joka aina oli toivonut rikkaita vävyjä, kadotti kokonaan mielenmalttinsa. Hänen puoleltaan eivät enää tavalliset toimenpiteet riittäneet, vaan meni hän äärimmäisyyksiin. Eräänä päivänä ilmaantui hän Kivelän mökkiin, uhaten ajaa sen asukkaat mieron teille, jollei Tuomo herkeisi härnäilemästä hänen tytärtään. Tuomon äiti pysyi alussa tyynenä, mutta kiihtyi sitte hänkin ja antoi sanasta kaksi takaisin. Ei hän voinut köyttä sitoa pojan jalkaan, emännän sopi paimentaa tytärtään huolellisemmin j.n.e.

Vihavaisia tuulia puhalsi vielä vuoden ajan, sitte tyyntyä ja seestyä. Onnelan emäntä alkoi miettiä asiaa toiseltakin kannalta. Oliko se niin hirmuinen mullistus, jos köyhä, kunnon poika pääsee varakkaan talon vävyksi? Oliko ihan välttämätöntä lisätä varakkuutta naimiskaupoilla maailman tavan mukaan? Eikö kunto ja ahkeruus olleet tavallaan pääomia nekin? Moni varakas tyttö on ottanut varakkaan miehen, ja köyhyys on kuitenkin lopulta tullut tupaan. Esim. Pihkamäen Anna ja Verolan Sanna. Kun on miehessä juomarin ja herrastelijan vikaa, niin kaadutaan lopulta köyhyyteen, olipa sitte perittyjä rikkauksia miten paljo tahansa. Tuomossa ei ollut kumpaistakaan virhettä, hänen käsissään pysyisi Onnela kunnossa. Ja kun Eevakin on niin villiintynyt, lienee parasta antaa perään ja kääntyä myötävirtaan.

Ja jopas eräänä päivänä emäntä virkkoi isännälle:

-- Se on tuo Eeva taipumaton... parasta lie myöntyä.... minä olen aivan väsyksissä.

-- Miksi väsytät itseäsi? vastasi isäntä... Mieshän se on Tuomo, vaikk'ei ole tuhansia lakkarissa. Tässä on pidetty semmoista melua, että harakatkin ovat saaneet nauraa.

-- Eihän siinä ihmettä, ainoa lapsemme ja...

-- Mökin poika, kyllä sen virren jo osaan. Oli aivan turhaa että tunkeusit niiden väliin.

-- Turhaa se oli, mutta en minä luullut Eevaa niin itsepäiseksi.

-- Se on isänsä tytär!

Isäntä oli itse mieltymyksen perusteella solminut avioliittonsa sekä siten sivuuttanut monen rikkaan tytön ohitse.

-- On se isänsä tytär...

* * * * *

Kesän ihanimpana aikana, Juhanin tienoissa, vietettiin Onnelassa häitä. Pöly nousi korkealle ilmaan, kun häävieraiden taajat joukot ajoivat Onnelaa kohti.

Niin komeata morsiusparia lie harvoin nähty, kuin Tuomo ja Eeva. Sulhanen, viidenkolmatta vuotias nuorukainen, solakka ja kirkassilmäinen, morsian kahdenkymmenen vanha ja tuoreimmassa kukoistuksessaan. Ihastuksella heihin katsoi sekä suosija että kadehtija.

Häähuoneen perällä istui ijäkäs nainen, punaraitainen liina kaulassa, haalistunut puku yllä. Se oli Tuomon äiti, vanha Kivelän eukko. Hellittelevästä katseesta näkyi, mitä hänen sydämmessään liikkui, kun Tuomo polvistui vihille Onnelan tyttären rinnalla.

Kun vihkijäiskohtaus oli ohitse ja hää-illallinen syöty, sanoi eukko hyvästit nuorelle parille ja lähti ulos, ohjaten askeleensa mökkiä kohden. Hiljaa hän asteli, sillä kivulloisuus oli viimeaikoina rasittanut häntä, mutta nyt eivät toki kivut tuntuneet lainkaan. Nyt oli Tuomon ja Eevan hää-ilta.

Mökkiin saavuttuaan jätti hän oven auki jälkeensä. Pian alkoi häätalosta kuulua klaneetin ja viulun soitto. Säveleet ikäänkuin syleilivät Kivelän eukkoa... ne olivat kuin onnenhaltijattaren riemuhuutoa...

-- Ah, nyt on Tuomon häät, ken olisi sitä voinut aavistaa kaksikymmentä vuotta taaksepäin?