Part 2

Saku oli varsin huumautunut ihmetapauksesta. Kotiin tultuaan näytti hän nololta sekä entistä totisemmalta. He olivat olleet Selmin kanssa tähän saakka jokseenkin tasa-arvoisia, mutta nyt oli tasa-arvoisuus saanut pahan kolauksen. Selmi oli kohonnut arvaamattomaan kunniaan, josta kunniasta hänellä, Sakulla, ei ollut kynnen vertaakaan osaa. Tasa-arvoisuuden laita markka-asian jälkeen oli noin ja näin. Muut ne vielä lietsoivat tuota alemmuuden tunnetta parempaan eloon. Puhuivat ihmetyksellä Selmin löydöstä ja lausuivat ihmetyksen ohessa koreita kehusanoja. Isäkin teki siten. Työstä kotiin tultuaan ja illallista syödessään, hiipi Saku hänen polviensa lähelle ja virkkoi:

-- Kuulkaahan, isä.

-- No, mitäpä nyt?

-- Yläsen Selmi löysi tänään markan.

-- Oh-hoh, sepä vasta peijakasta. Mistä löysi?

-- Raastuvan takaalta.

-- Oh-hoh, sitäpä oli vikkelä veitikka.

Yöllä näki Saku unia markasta tuhansissa eri muodoissa. Hän oli milloin löytävinään sadottain markkoja, milloin taas kadottavinaan ne. Aivan aamulla, kun hän jo oli hereillä ja silmät auki, alkoi hän tulisella innolla penkoa sänkyvaatteita.

-- Saku, mikä sinun nyt on? kysyi äiti.

-- Se markka putosi tänne, se hopeamarkka.

Äiti rupesi nauramaan ja silloin Saku selvisi unenpyörryksistä. Mutta alemmuuden tunne ei laannut kiusaamasta, ahdistamasta. Hän ei ollut enää Selmin vertainen, ei omissa silmissä eikä muidenkaan silmissä, hän oli jäänyt takapajulle aimo matkan.

Päivemmällä tarkastettiin löytömarkka perinjuurin, luettiin kirjoitukset, numerot, koetettiin sen helähdystä eikä mieli tahtonut ensinkään väsyä ihmettelyihin.

Iltapuolella meni Saku lastuja noutamaan Peliinin uudelta, tekeillä olevalta rakennukselta. Joku hämärä tunne sanoi hänelle, ettei muu kuin luja ponnistus voinut nostaa häntä alemmuuden tilasta Selmin tasalle. Siten oli ennenkin ollut, siten oli nytkin. Ponnistus, luja ponnistus tarvittiin taasen tehdä. Markan löytäminen oli elin-ehto hänelle, jos ei mielinyt tykkänään takapajulle jäädä. Hämärän tunteen ohjaamana alkoi Saku tarkkaan tirkistellä jalkoihinsa, sekä meno- että paluumatkalla. Jos sattuisi että hänkin löytäisi... Mutta eipä sattunut sinä päivänä eikä vielä seuraavanakaan. Luonteensa mukaisesti rupesi Saku ponnistelemaan yhä kovemmin. Minne menikin ja mistä tulikin, aina asteli hän etunojassa, aivan kuin olisi ottamaisillaan kadulta jotakin.

Lehtorin perhe asui aivan vastapäätä, ja rouva, joka tunsi Yläsen ja Alasen väet, tuli kummiinsa, kun ensi kerran näki Sakun etunojaisena kävelevän katua.

-- Mitä tuo Alasen Saku noin kurottaa kaulaansa? kysyi hän palvelustytöltään, kun torilta palatessaan kohtasivat Sakun kadulla.

-- Tiesi häntä, vastasi palvelustyttö. Yksikö kuje ja vehe niillä on?

Mutta lehtorin rouva, tavattuaan Sakun vielä toisen ja kolmannen kerran etunojaisena astelevan kaupungilla, rupesi utelemaan asiaa tarkemmin, ja kun sai kuulla Yläsen Selmin rahalöydöstä ja löydön vaikutuksesta Alasen Sakuun, niin vedet silmiinsä nauroi rouva. Mutta Saku jatkoi yhä ponnistelujaan, huolimatta pienistä vastoinkäymisistä ja hullunkurisuuksista, joihin ponnistelut johtivat. Eräänä sunnuntai-ehtoona, jolloin kuu valaisi taivaalla, tuli hän kadun kulmaukseen eikä huomannutkaan etunojaisen asentonsa vuoksi, että kulmauksessa seisoi pitkäsäärinen leipurin sälli mielitiettynsä kanssa. Saku puksautti suin päin rakastaviin, ja sälli suuttui ja tiuskasi:

-- Sen herhiläinen, kun pusket ihmisiin kadulla.

Surkeita pettymyksiäkin sattui. Ponnistellessaan joutui Saku kerran pormestarin puutarhan kohdalle. Pisteaidan juuressa kiilti jotakin valkoista. Sakun silmät osuivat huomaamaan sen, sydän alkoi lyödä tiheästi, ja hän juoksi kuin nuoli valkoista, kiiltävää kohden. Tuli lähelle, kumartui ottamaan. Mitätön paperipalanen se vain oli -- ja itku tahtoi tunkeutua Sakulle kurkkuun. Niin vähälle jo veti ja kuitenkin...

Tuota kesti viikon päivät, ehkä hiukan enemmänkin. Eräänä sunnutai-iltapäivänä asteli Saku laiturilta kotia kohden, kumaraisena ja etunojaisena. Samaan aikaan läksi lehtori rouvineen huvimatkalle. Rouva näki Sakun Pitkälläkadulla ja tunsi hänet jo kaukaa. Kadunristeyksessä seisahti Saku ja näytti ikäänkuin miettivän, mikä kulkureitti olisi onnellisempi. Mutta pian hän teki ratkaisun; lähtien astelemaan suoraan huvimatkailijoita vastaan. Asteli etunojaisena, kumaraisena ja vilkuili sivuilleen.

-- Kuulehan, Alfred... ja rouva pysäytti miehensä ja rupesi vilkkaasti puhelemaan. Rouvan puhellessa levisi makea hymy lehtorin kasvoille, ja hän otti rahakukkaronsa esiin, etsi markan ja pudotti sen katukäytävälle. Lähti sitte astelemaan rouvineen kadun poikki, ja kun pääsi vastakkaiselle puolelle, niin jäi paikalleen seisomaan. Mutta Saku kulki kulkuaan, näkemättä ympärillään mitään, huomaamatta ketään muita kulkijoita. Ja hän saapui markan lähelle... ja hän pysähtyi ja näytti ikäänkuin kivettyneen. Hämmästyksen mentyä ohitse syöksähti hän yhdellä heitolla ottamaan markan. Ja sitte lehtori ja rouva näkivät pyöreän esineen ponnahtavan pari kyynärää ylös ilmaan, ja ponnahduksen jälestä näkyi pieni vilaus jostakin pallomaisesta kappaleesta, joka livisti, kiiti ja suhahti näköpiiristä pois kuin vihellys -- -- --

Selmi oli pihalla, Sakun joutuessa kotiin.

-- Missä olet ollut koko iltapäivän?

-- Enpähän juuri missään. Saku asettui nojaan tikapuille.

-- Tule heittämään nappia.

-- Tokkopa tuota viitsii... On tässä muutenkin lystiä.

-- Mitä lystiä?

-- No, kun on toinen käsi tällä lailla lakkarissa niinkuin minulla ja...

-- Tyhjä käsi lakkarissa... mitä suotta visertelet? Käy pois heittämään.

-- Eipä tiedä, jos on tyhjä... pensaassa on väliin jäniskin ja poikaset.

Selmi hääräili yksikseen napinheittoa. Saku loikoi selkä nojallaan tikapuilla, ja hänestä tuntui niin sanomattoman hupaiselta. Selmi ei tietänyt vielä mitään. Luulotteli, että on mahdotonta kenenkään muun löytää markkaa. Mutta hänellä oli oikea käsi housun lakkarissa, ja kädessä oli... no, olipa mitä tahansa, ei siitä tietänyt vielä Selmi.

-- Huonosti sulta käy heitto... en minä noin viitsisi syrjään...

-- Voi sirkan silmät, sinäkö tuota heittäisit paremmin?

-- Heittäisinpä niinkin... tällä lailla minä heittäisin.

Saku kiepsahti tikapuilta alas, kumartui etunojaan, ojensi kätensä, tähtäsi ja heitti kiiltävän markan nappikuopan pohjalle.

-- Käyppä katsomaan putosiko paikalle.

Selmi oli vilaukselta nähnyt heittoesineen ja hän harppasi parilla askeleella nappikuopan ääreen. Katsoi ja tirkisti...

-- Hyvänen aika, tämähän on...

-- Markka, keskeytti Saku välinpitämättömästi... Se sen pitäisi olla.

-- Ketun korvat, markka tämä on selvästi... Selmillä oli jo raha kädessä... Onko se omasi?

-- Eiköhän tuo liene omia.

Pojat katsoivat "kissan silmää" tuokion. Sitte vierähti Selmin huulilta kysymys:

-- Miten sinä sen olet saanut?

-- Aivan samoin kuin sinäkin. Tämä minun markkani on sinun markkasi veli, ja se lähti veljeään etsimään. Pitkälläkadulla minä sen yhätin äsken, kun se oli matkalla. Oli niin veitikan lystiä... ja Saku kertomaan löydöstään seikkaperäisemmin. Kun hän oli lopettanut, virkkoi Selmi:

-- Tietävätkö ne tuolla jo?

-- Eihän ne vielä...

Ja pojat menivät uutista kertomaan ensin Alaselle ja sitte Yläselle. Ja markat pantiin rinnakkain, syrjät, paksuus, vuosiluvut, kaikki verrattiin toisiinsa. Ja siihen päätökseen tultiin, että markat olivat yhtä arvokkaat.

Ja Ylänen virkkoi ihmeissään Sakulle:

-- Voi veitikka, vai löysit sinäkin. Nyt olette taas yhtä kyvykkäitä kumpainenkin. Ei ole yhtään eroa.

Ja sepä se juuri olikin pääasia. Koulutkin taasen piakkoin alkoivat vaikutuksensa, ja jollei Sakukin olisi löytänyt markkaa, olisi tasa-arvoisuus pahasti häiriintynyt.

Se markan löytö reipastutti ja innostutti vastaisiin ponnistuksiin.

Kesäinen kertomus.

Enoni tunsi todellakin itsensä onnettomaksi, siinä sohvalla nyyhkyttäessään ja ajatellessaan kaikkea mikä oli synkkää, surullista, ikävää. Surullinen mieli-ala tuli äkkiä. Postitoimistoon mennessä olivat ajatukset vielä hilpeät, silmäys rusotti onnea, mutta takaisin palatessa suru jo ahdisti rintaa, ja silmäykset olivat niin haikeita, kuin olisi kaikki onni ja ilo mennyttä.

Ja syy tuohon kaikkeen oli eräs pikkuinen seikka: Yrjöltä ei tullutkaan päivän postissa kirjettä, vaikka sen oli määrä tulla. Kolmesti kuussa kirjoittivat he toisilleen, väliin neljästikin, kun sattui olemaan jotakin tärkeämpää ja huvittavampaa sanomista. Kolme kertaa kuitenkin oli vakituinen määrä, niin olivat he suostuneet erotessa ja molemmin puolin vakuuttaneet täyttävänsä suostumuksensa... ja kuitenkaan ei Yrjöltä tullut kirjettä. Postinhoitajatar oli hymyillyt veitikkamaisesti ja lausunut, ettei ole tällä kertaa. Käsittihän se hyvinkin, mitä merkitsi kolme neljä värikuorista kirjettä kuussa, joissa osoitekirjoitus oli pelkkää taidetta.

Tähän saakka ne olivat kirjeet saapuneet säännöllisesti, siten nuo kolme päivää saivat ihan erityisen merkityksen. Niillä oli ihana värityksensä, joka näkyi ainoastaan hänen silmäänsä, niitä päiviä kohtaan oli sydämmesssäkin erityinen tunne, sellainen suositteleva, hyväilevä ja ilostava tunne, joka pani ajatukset vilkkaiksi ja kultasi ne kauneimmalla ruusunvärillä.

Miten Yrjö saattoi noin unhottaa kirjeen lähettämisen, kun hyvin tiesi, että hän sitä niin palavasti odotti. Miten saattoikaan tuottaa sellaista surua, ikävää, mielihaikeutta, miten?

Ja Emmi painoi poskeaan lujemmin sohvaan ja nyyhkytti kovemmin. Sydämmetön Yrjö, kiusantekijä, pahan tuulen tuottaja ja...

Alma, Emmin kesätoveri ja rakkain naisystävä samalla tuli huoneesen.

-- No, taivas, mikä lapsen on, mikä?

-- Minä olen onneton, kerrassaan onneton... Emmi peitti kädellään silmänsä.

-- Pakottaako rakkauden hammasta niin kovin? Hi-hi, -hi-hi, hii...

-- Elä kiusaa minua, Alma, et kuitenkaan tiedä, miten minä kärsin tällä hetkellä.

-- Pium, paum, nauti elämää, sä silloin kuin se sulle hymyää...

Jalkaa polkien lauloi Alma Emmin mielilaulua pari värsyä.

-- Unhottiko Yrjö panna kirjeesen suukkosia?

-- Unhotti koko kirjeen.

-- Ja siitä on kyynel silmässä... oi sitä rakkautta! Mutta luetaanpas mitä "Pohjantähden" kertoelmissa sanotaan rakkauden pikkusuruista... ja Alma otti pöydältä muutaman novellikokoelman ja alkoi lukea: Kun rakkaus vielä on heilimäajallaan, silloin on se niin hentoa ja arkaa, että pienikin viima koskee siihen kipeästi. Elämän todellisuus sen kuitenkin aikaa myöten päivetyttää, ja kun se ehtii terää tekemään, varisee liiallinen hentous pois ja jälelle jääpi se, mikä on pysyvätä, ja se kestää kylmiäkin viimoja. Elämän todellisuus on rakkaudelle samasta merkityksestä kuin ahjo raudalle: todellisuuden rakkaus ei ole tunnetta, se on paljo suurempaa, syvempää, ja sitä ei kihlausajalla yleensä aavistetakaan, vaan vasta tuonnempana...

-- Lopeta jo, Alma, minä en tiedä rakkaudesta muuta kuin sen, että rakastan, rakastan hirveästi, ja muuta enempää en tahdokaan tietää. Rakkauteni, olkoon se sitte äsken herännyttä tai päivettynyttä, tekee minut onnelliseksi; mutta nyt tänään, kun ei tullut Yrjöltä kirjettä...

-- Tuollainen pikkusuru ei kannata kyyneliä, se menee pian ohi... ja niitä jaksetaan kantaa suurempiakin suruja rakkauden tähden, paljo suurempia. Mutta lähdetäänpä järvelle ja soudetaan Immenkivelle, siitä salmensuuhun...

-- Ei, en minä nyt lähde, mene sinä yksin... Emmi käänsi päätään pois ja liikahutti kärsimättömästi ruumistaan.

Alman lähdettyä makasi hän vielä hetkisen sohvalla, mutta nousi sitten ylös, haki Yrjön kirjeitä käsille, selaili niitä, lukien rivin sieltä, toisen täältä ja koskettaen väliin huulillaan jotakin suloista sanaa. Ja niitähän siellä oli ihan kirjavanaan. "Rakas Emmi", "rakas lapsi", "rakas kullan nuppu" ja paljon muuta sellaista hyväilevää oli joka sivulla, ja niitä oli silmän hauska nähdä, niitä oli huulten hauska toistella. Vuosi taaksepäin ei Emmi vielä tiennyt rakkaudesta. Hänestä oli tuntunut vallan hullunkuriselta, kun seminaarikumppanit vehkeilivät mies-oppilasten kanssa, ihastuivat, rakastuivat, kylmenivät, olivatpa väliin hirveästi mustasukkaisiakin toisilleen. Rakastui Emmikin seminaarissa, mutta hän rakastui Almaan, omaan luokkatoveriinsa, ja rakastuminen tapahtui niin kiihkeästi, kuten olisi siinä ollut kysymyksessä taivas ja kadotus. Alma, tuo suurivartaloinen tyttö, jolta muka puuttui kaikki viehätys ja naiselliset avut, tuo "pitkä Alma", joksi miesoppilaat häntä nimittivät, se voitti ensi silmäyksellä Emmin sydämmen. He rakensivat liiton keskenään, ja liitto pysyi ehjänä rikkoutumatta kertaakaan, sillä Emmi suorastaan jumaloi Almaa. Hän ei astunut askeltakaan seminaarin aituuksesta ulos, ilman ettei Alma ollut rinnalla, eikä tehnyt pienintäkään työtä Alman mielipidettä kuulematta. Vertaillessaan omaa sisällistä olentoaan Almaan, joutui ensimainittu aina tappiolle. Hänellä itsellään oli oikkuja, pahoja tuulia, ja hän käytti mielellään teeskentelyä ja viekkautta tovereitaan kohtaan, mutta Alma oli aina sama tyyni, koristelematon ja lämmin olento, hänessä ei näkynyt naisen tavallisia heikkouksia. Ja niin iloinen ja viehättävä hän osasi olla, vaikk'ei sitä miesten seurassa näyttänyt. Muutenkin oli Almalla yleensä se ominaisuus, että hän vieraiden seurassa osasi peittää hyvät puolensa, josta seurasi, että usea toverikin piti häntä tyhjänä, vaikka asia yksinkertaisesti oli siten, ettei Alma ollut huvitettu mielittelemisestä enempää naisia kuin miehiäkään kohtaan. Seminaarista päästyään joutuivat he kauas toisistaan, mutta heti ensimmäisen virkavuoden jälestä viettivät he kesälupansa Emmin kotona, pienessä lukkarilassa, jossa heillä oli sievä vinttikamari asuttavana. Sitte, kun he taaskin vuoden kuluttua toisen kerran ehtivät kiertää yhteen, oli tapahtunut suuri asia: Emmi oli joutunut salakihloihin.

Kaikki oli käynyt nopeasti ja niinkuin kohtalon määräyksestä. Kun hän erosi Almasta elokuun lopulla ja lähti opettajapaikkaansa, tunsi hän itsensä erinomaisen virkeäksi, elonhaluiseksi. Iltapäivällä saapui hän perille. Ollen matkasta hiukan väsynyt, istui hän keinutuoliin, aikoen ensi työkseen tarkastaa miten huolellisesti suntion vaimo, joka siivosi hänelle, oli kesänaikana kastellut ja hoidellut kukkia, mutta samassa joku noputti oveen, ja ennenkuin hän kerkisi kunnolleen vastatakaan astui nuori apulainen huoneesen, esittäen itsensä ja mainiten jotakin muuttolinnuista, joiden paluuaika jo näytti olevan käsissä.

Emmi tunsi poskensa kuumenevan... ajatuksiin tuli outo rauhattomuus, joka toisin vuoroin tuntui suloiselta, mutta toisin vuoroin ahdisti rintaa. Hän katsoi apulaiseen. Lyhytkasvuinen, leveähartiainen mies, avomieliset kasvojenpiirteet, mutta katse ja esiintyminen hiukan epäröivä ja ujo. Vaatetuksessa, ihon hipiässä ja hiusten hoidossa näkyi syvien rivien rotumerkit, ja kun esittely oli tapahtunut ja jokunen sana vaihdettu, lausui nuori apulainen suoraan, että hän toivoi Emmistä itselleen henkiheimolaista, jonka kanssa saisi imartelematta vaihtaa mielipiteitä.

Siitä hetkestä se sitte alkoi. Kun Emmi illalla paneutui levolle, näki hän viimeiseksi kuvitelmissaan nuo avomieliset kasvot, kuuli tuon matalan, mutta hyväsointuisen äänen, ja kun hän aamulla heräsi, muisteli hän jokaista sanaa, minkä apulainen illalla oli lausunut. Oliko sitte mielikuvituksen ansio ehkä, mutta apulaisen puheet ja mietteet tuntuivat, kun niitä tarkemmin ajatteli, erittäin ytimekkäiltä; niistä leyhkyi jotakin uutta ja tuoretta, jota Emmi oli hämärästi itsekin tuntenut monia aikoja, mutta jota hän ei ollut kyennyt selvin lausein lausumaan.

Ensimmäistä käyntiä seurasi toinen, kolmas. Ensi aikoina luuli Emmi vaan pelkältään ihailevansa apulaisen rikasta ja väkevää henki-ihmistä, mutta pian teki hän huomion, että ihailussa löytyi jotain muutakin hellempää ja ihanampaa, joka pani sydämmen sykkimään lämpöisemmin ja antoi uuden merkityksen nykyisyydelle. Avomieliset kasvojenpiirteet, teeskentelemättömyys, kaikkea hienomaisuutta karttava käytös veti Emmiä vahvasti puoleensa ja toi samalla onnen tunnetta ja tuollaista hienoa havaintoelämää, joka heräävälle rakkaudelle on omituista. Apulaisen seurassa unhottui Emmiltä oikullisuus ja kaikki muutkin luontaiset naisheikkoudet... elämä sai kokonaan uuden värityksen. Kaiken tuon lisäksi vielä vanha lapsuudenaikuinen unelma sievästä pappilasta puutarhoineen ja järvineen, joka unelma tuli rikki revityksi, kun veli vähää ennen ylioppilaaksi pääsemistä joutui tautivuoteelle ja sai valkoisen lyyrylakin sijaan mustan ruumiskirstun. Apulaisen olento loihti tuon lapsuusunelman esiin kaikessa vihannuudessaan... Emmi rupesi sitä yhä tiheämmin muistelemaan. Hän piirsi sen paperillekin, ja siihen pantiin lähelle kirkkomiesten venevalkama, lampaat, lehmät, pantiinpa suuri villakoirakin pihalle, jommoinen kotona oli ollut Otto-vainajan eläessä.

Ennen uuden kesän joutumista sitte tapahtui kosinta. Emmi oli aikeessa lähteä kävelylle eräänä iltana ja toimittaa samalla vihko-ostoksia, kun Yrjö monipäiväisen poissaolon jälestä astui sisään. Oli iloinen, kuten tavallisesti, mutta kun oli teetä juotu ja väitelty tarpeeksi erään äsken ilmaantuneen novellin johdosta, vaikeni Yrjö ja kävi miettivän näköiseksi. Emmi silloin kysyi, josko hän oli loukkaantunut väittelyn johdosta. Kysymykseen tuli kieltävä vastaus... ja ennenkuin Emmi ehti mitään huomatakaan, istui Yrjö hänen vieressään sohvalla, piti hänen kättään omassa kädessään ja nojasi päätään häneen. Unhottumaton ilta!

-- -- Muistelmat keventivät Emmin raskasta mieltä, paha tuuli tyyntyi, vähitellen tuli ihka kirkas, pilvetön sää. Tieto että Yrjö, tuo lujamielinen, itsenäinen ja väkevähenkinen mies rakasti häntä sielunsa kaikella voimalla, pääsi äkkiä valtavaksi tunteeksi, ja siihen tunteesen häipyi koko paha mieli, koko tuo pikku suru, joksi Alma sitä oli nimittänyt. Mutta kostaa hänen kuitenkin piti kärsimänsä ikävä, kostaa kovasti...

Ja Emmi pani kirjeet jälleen säilöön, otti kynän ja paperia esille ja alkoi kirjoittaa: -- -- -- että Sinä tällaista surua raskitsit tuottaa omalle tytöllesi, jolle olet luvannut ikuista hellyyttä ja jonka pieninkin suru ja ikävä pitäisi koskea Sinuun hirveästi. Mutta ehkä teidän miesten laita on siten, että kun vaan vähänkin pääsette varmuuteen naisen kaikkikärsivästä ja kaikkikestävästä rakkaudesta, tuosta sukupuolemme onnettomimmasta heikkoudesta, niin silloin luulette jo olevan oikean ajan ruveta vähitellen pingoittamaan jousta... Mikä esti sinua lähettämästä edes muutamaa riviä määräpostissa? Ei mikään muu kuin se, että ajattelit ettei se niin vaarallista ole... että morsianta pitää vähitellen totuttaa ja vähitellen ottaa takaisin kaikki mitä heikkouden hetkinä on tullut luvatuksi. Te miehet luulottelette itsekkäisyydessänne...

-- Mutta jopahan minä nyt olen mieletön... Emmi melkein punastui suuttumuksesta omaa itseään kohtaan... ja ihan naurettavan turhamainen. Että rakkaalle Yrjölleni noin tuhmia puhuisin.

Hän repi kirjeen palasiksi, pureskeli palaset pieneksi palloksi, jonka viskasi avoimesta ikkunasta ulos. Alkoi sitte astella ympäri huonetta...

Kuinka tämä kesä sentään oli ollut ihanampi kaikkia muita kesiä hänen elämässään. Kuinka se oli muistoja täynnä siitä unhottumattomasta illasta saakka, jolloin Yrjö tuli istumaan hänen viereensä sohvalle. Vielä yksi tällainen ihana kesä, niin Yrjö ottaa vakinaisen tutkinnon, ja sitte? No, sitte heidät vihitään täällä isän ja äidin luona, ja vihkimisen jälestä lähtevät he matkalle, kohden sievää pappilaa, jonka puutarhan alla on järvi, kirkkomiesten venhevalkama...

Kävellessään ympäri huonetta, sattui Emmi silmäämään ulos järvelle. Näki Alman juuri saapuvan Immenkivelle. Vene suljui hiljaa kivenkylkeen, soutaja työnsi airon pystyyn mutapohjaiseen järveen ja kiipesi ylös kivelle. Emmi istui ikkunalle, veti nenäliinansa esille ja liehutti sitä. Jotakin valkoista vilmehti Immenkiveltä... Alma oli huomannut merkinannon ja vastasi siihen...

Nyt hän varmaan viritti lauluksi, hänellä olikin niin kaunis, taipuisa ääni. Emmin korva melkein erotti Alman lempilaulun säveltä: Honkain keskellä mökkini seisoo, ja samassa tuokiossa Emmille itsellekin tuli laulun into. Onnensa yltäkylläisyydestä hän äkkiä heläytti:

Kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää; Paimenten soitanto laitumen tieltä, ääntänsä korviini vilistää. Hoi laari laari laa -- -- --

Herettyään laulamasta, näki hän veneen suljuvan salmensuuta kohden. Katuen ettei ollut lähtenyt mukaan, juoksi Emmi alikertaan -- -- --

-- -- Seuraavassa postissa tuli Yrjöltä kirje. Hyppyjalkaa kiirehti Emmi mutkikkaita portaita ylös vinttikamariin, heittäysi keinutuoliin ja alkoi lukea kirjettä. Luki rivin, kaksi, niin jopas silmä kirkastui, jopas kasvoilla leikki onnen ilme.

-- No, onko kaikki hyvin? kysyi Alma, istuen sohvalla, virkkaustyö kädessä.

-- On, on, sairaan luona käynnit estivät kirjeen kirjoittamista viime postiin.

-- Ei olisi siis kannattanut "kyyneleitä poskille vuodattaa".

-- Omia kyyneleitäni ne oli, ei niistä kellekään vahinkoa.

-- Niin, niin... oikein oiva lohdutus.

-- Yrjö kysyy milloin joudun lähtemään täältä.

-- Ei lähdetä, Emmi kulta, ennenkuin vasta viimeisessä tiukassa.

-- Sitte on vielä liki kaksi viikkoa aikaa.

-- Minne tämä kesä on oikein joutunut? Päivät ja viikot ovat ihan hukkuneet hyppysistäni, ja tuntuu siltä kuin olisin eilen saapunut tänne. Tämä virkkaustyönikin, tämä on samalla alullaan kuin ennen tänne lähtöäni.

-- Alma, kuulehan... Emmi taittoi kirjettä kokoon ja sitä tehdessä häntä alkoi naurattaa kovin... Alma...

-- No, sano pois vaan...

-- Kuulehan, joudutkohan sinä milloinkaan naimisiin?

-- Tiedät sinä sen kysymättäkin.

-- Mutta jos sentään... ei siitä niin varma voi olla kuin kuolemasta.

-- Luuletko että pelkään vanhaksi-piiaksi joutumista?

-- Enhän minä sitä ensinkään.

-- No, ole sitte hupsuttelematta. Yhteiskunta kyllä minusta imee hyödyn itselleen, vaikken joudukaan perheenemännäksi.

-- Jos minä olisin poika, niin...

-- Ole hupsuttelematta... olisit yhtäläinen kuin kaikki muutkin.

-- Enpähän olisi... saataisiin nähdä että minä...

-- Elä tyhjiä... parempi että mennään vattujen etsintään.

-- Mennään, ja tehdään puolta pitempi kierros kuin entiskerralla. On niin hauskaa oikein väsyttää itsensä.

He lähtivät järven rantaan, työnsivät veneen vesille. Alma souti, Emmi piti peräsintä. Veneen kokka ohjautui etäistä kuusikkomäkeä kohti, jonka laidassa siinti ahokas kukkula, entinen kaskihalme.

Ja pian kuului airojen synnyttämän loiskeen ohessa elämän ihastusta uhkuva laulanto:

Omanpa henkeni kieltä ne puhuu, honkain humina ja luonto muu. Itse en sydäntä hillitä taida, riemusta soikohon raikas suu. Hoi laari laari laa -- -- --

Lompakko.

Kiusallisinta mitä ajatella voi, on talonpojalle, kun veronmaksopäivä kuulutetaan kirkossa ja puuttuu rahaa ja puuttuu rahan keinoja, kun ei miettivä järki keksi missään sellaista liikanaista tavaraa, jonka luovuttamisella voisi suoriutua kruunun herroista.

Pehkojan isäntä, Juha Matinpoika, oli sellaisessa kiusallisessa, vaikeassa asemassa. Veropäivä läheni, rahaa ei ollut eikä ollut rahan keinoja. Talon irtaimistossa ei löytynyt mitään liikanaista, jonka niskaan olisi voinut hyökätä. Jyvähinkalot olivat ohuet, karja laihaa, harvalukuista... Silmäsi minne päin tahansa, aina kuului turma hätähuuto: älä, Luojan tähden, koske meihin, älä...

Tuo kaikki oli vaikeata, hyvin vaikeata ja kiusallista asianomaiselle.

-- Olisi tuo härkä edes puolta suurempi, voisi siitä saada ehkä neljä-, viisikymmentä, mutta...

-- Ja jos sitte sattuisi olemaan liha hinnoissa, huomautti vaimo. Mutta näin veronmakson lähellä... ja emännän mieleen muistui, kuinka monta elukkaa heiltä oli myyty polkuhintoihin kruununveron suorituksen vuoksi. Aina kun Pehkojalta mentiin kaupunkiin, aina tavara pilkkahelppoa, mutta kun mentiin rikkaista paikoista, Poutalasta esim., aina hinnat erinomaiset, aina ostajia kilpakaupalla. Rikasta rikastutetaan yksimielisesti, köyhää kolitetaan miehissä.