Part 1

KOTIPOLUILTA IV

Kirj.

Emil Lassinen

Porvoossa, Werner Söderström, 1898.

SISÄLLYS:

Halla. Kaksi markkaa. Kesäinen kertomus. Lompakko. Kaksi hääiltaa. Tyhjää varjoa vain. Surman sijoilla. Taistelu ja voitto. Maailmankiertäjä. Heikkas-ukon romaani.

Halla.

Se oli Esteri nuorimman tytön eellimäinen, ja se oli semmoinen virmakka, hoikka ja lapsellinen. Moitittiin aina että hän nauroi liian paljo ja ajatteli liian vähä. Sellainen ominaisuus on monella tytöllä, niinkauan kuin nuoruuden kevät kestää, mutta sitte seuraa useinkin säälimätön halla, joka kylmettää juuria myöten kaikki lapsellisuudet, kaiken hentouden.

Niin kävi Esterinkin. Toimeentulo kotona oli niin tukalaa, se vaati yhtämittaista raatamista, väsymättömyyttä. Edistyminen oli sula mahdottomuus, pellot olivat siksi pienet, kiinnitysvelka siksi suuri. Kiitti Luojaa, että sai ulosteot ja velankorot vuosittain suoritetuksi ja että sai selvän leivän ravinnoksi. Tavaran kokoomisesta, vaurastumisesta ei puhettakaan.

Kun Esteri oli viidentoista vanha ja kun vanhimman jälkimäinenkin tytär jo oli joutunut miehelään, alkoivat isä ja äiti tuon tuostakin viittailla siihen suuntaan, että he mieluimmin jo luovuttaisivat talon hallinnon pojalle ja antautuisivat eläkkeelle. He olivat aikansa seisoneet etumaisina taistelijoina, ponnistelleet, hikoilleet, heillä oli oikeus jo hellittää, sillä uupumus alkoi tuntua luissa ja jäsenissä. Nuoremmat ja väkevämmät voimat olivat velvolliset astumaan heidän sijalleen olemassaolon taistelurintamaan. -- Mutta tuon Esterin tähden tarvitsisi kestää vielä; jokunen vuosi, sanoi äiti... se on niin erilainen, niin ajattelematon ja arkatunteinen. Kun tulee miniä taloon, niin...

Syvä huokaus keskeytti ajatuksen. Äiti tiesi omasta kokemuksestaan, mistä merkityksestä hallinnon luovuttaminen tuli olemaan Esterille. Kahdentoista vuotias Miina, nuorin lapsista, oli toisen luontoinen, ja se voisi jäädä isän ja äidin hoitoon, jos olot kiertyisi kylmiksi, mutta Esteri, arkatunteinen ja lapsellinen Esteri, sen kanssa oli vaikeinta.

Huononpuoleinen vuodentulo joudutti päätöksen toteuttamista. Rukiista saatiin tuskin viittä jyvää, heinänteko-aikana satoi katkeamatta, perunoihin tuli rutto. Karjan kustannuksella saatiin velan korot ja ulosteot suoritetuiksi. Silloin päätös ratkaistiin.

Talon hallinnon saatuaan alkoi poika etsiä sopivaa vaimoa, sellaista, jolla oli kykyä talon komentoon ja joku summa rahaa. Muuan varakas torpantyttö osoitti taipuvaisuutta. Kosija, kahdenkymmenen vuotias nuorukainen, ajoi asiaansa tulisesti, sillä saalis oli verrattain oivallinen. Tytön myötäjäisrahoilla voisi lyhentää kiinnitysvelkaa ainakin puolet, rahojen lisäksi tuli vielä muutakin irtainta samassa suhteessa. Onnekkaampaa naimista ei poika ollut uneksinutkaan.

Kun talon luovuttamisesta oli kulunut vuosi umpeen, pidettiin häät. Ne eivät olleet loistavat, mutta hupaiset ne siltä olivat. Seitsemäntoista vanhalla Esterillä, joka oli morsiustyttönä, oli uusi, tiiliruskea pukine yllään. Väri ei tosin soveltunut tilaisuuteen, mutta hänellä ei vielä ollut kunnollista mustaa pukinetta eikä hän siitä ensinkään pahoitellut. Häissä ei ollut ketään isoisia eikä siis mitään silmäänpistävää eroa näkynyt hänen ja muiden vieraiden vaatteusten välillä.

Sitte alettiin elämään uusissa oloissa. Esteri, joka vilkkaalla mielikuvituksellaan oli toivonut naimisen johdosta mahdollisia ja mahdottomia, pettyi heti ensimmäisinä päivinä. Veljen vaimo tosin puheli hänelle ystävällisesti ja nauroikin joskus mukana, mutta hänen käytöstavassaan oli jotakin, joka pidätti Esteriä pääsemästä häntä aivan lähelle. Heidän välilleen ilmaantui ensi hetkistä saakka jonkinlainen juopa, ja juopa kasvoi ajan mukana yhä jyrkemmäksi. Veljenvaimon läheisyydessä tunsi Esteri itsensä araksi, yksin ollessa painui hänen mielensä alakuloiseksi. Toisinaan tuntui kaikki niin oudolta, vieraalta, tuntui koko olo ja elämä ihka toisellaiselta kuin ennen, jolloin isä ja äiti vielä ohjasivat talon komentoa, jolloin veli vielä oli naimatonna. Epäillen että hänessä itsessään ehkä löytyi suurin syy, koetti Esteri entistä hartaammin saavuttaa veljensä vaimon ystävyyttä ja rakkautta. Mutta jota enemmän lämpöä hän osoitti puoleltaan, sitä enemmän kylmyyttä ja jäykkyyttä niitti hän vastalahjaksi, sitä kauemmas hän työntyi päämäärästään.

-- Eikö sitä naineenakin saa olla iloinen? virkkoi hän kerran veljensä vaimolle, yritettyään turhaan sulattaa tämän kylmyyttä ja jäykkyyttä.

-- Saa kyllä olla iloinen, mutta ei saa olla harakkamainen, kuului vastaus.

-- Harakkamainen!... Esteri loukkaantui syvästi. Hän ei enää koko päivänä nauranut eikä puhunut turhia.

Vähitellen muuttui hän epäileväksi ja epäröiväksi, ja yhtämittainen ristiriita rupesi vallitsemaan hänessä. Hän olisi mielellään ollut iloinen ja entisen tapainen, mutta hän ei ollut enää milloinkaan varma, oliko ilo paikallaan tai ei. Veljenvaimon kasvojen ilme peräytti hänen naurunsa, vieras ja outo ilma, joka tuntui täyttävän entisen rakkaan kodin, ikäänkuin kahlehti hänen vasituiset ja luontaiset taipumuksensa.

Töiden ja askareiden johdosta alkoi myöskin sadella muistutuksia hänen osalleen. Kun hän teki jotakin oman älynsä mukaan, sanoi veljenvaimo heti, ettei se työ lainkaan olisi kiirehtänyt, joku toinen muka oli tärkeämpi, kiireellisempi. Mutta jos Esteri epävarmuuden silmänräpäyksenä tiedusteli töiden suhteen jotakin, kuului heti vastaus, että suuren tytön toki pitäisi tietää sellainen asia kysymättäkin.

Miinaa veljenvaimo usein kiitteli maasta pilviin. Esteri ei ensin ollut ymmärtää noita kiittelemisiä, mutta pian oppi hän käsittämään, että ne olivat moitetta hänelle. Tarkka ja taidokas Miina, josta tulee kelpo nainen, merkitsi että hän oli typerä, taitamaton, ettei hänestä muka milloinkaan tule kunnon ihmistä.

Ilmi riita ei voinut jäädä tulematta, jo ensimmäisenä talvena se puhkesi. Veljenvaimo meni erään kerran vettä ammentamaan, tuli sitte porstuan rappusille ja tiuskasi Esterille, että tämä muka kiusalla viivytteli tuloaan ja antoi hänen seistä pyryssä ja pakkasessa. Esteri sieppasi korennon ja kiirehti kaivolle.

-- Vielähän tuo vesi läikkyy saavissa... sinulla on vaan erinomainen halu purra minua.

Ensimmäinen sananvaihto johti pian toiseen ja kolmanteen. Esterillä oli tunteellinen sydän, joka pian loukkaantui, mutta yhtä pian unhotti ja antoi anteeksi. Veli huomasi epäsovut piankin ja teki kaikki minkä kykeni, rakentaakseen sovintoa.

-- Se on Esteri aina ollut sellainen ajattelematon ja erillainen muita, sanoi hän vaimolleen.

-- Ja häijynsekainen, lisäsi tämä... sitä ei ole opetettu eikä kasvatettu.

-- Ei se varsinaisesti häijy ole, ei lähimaihinkaan, on vaan muuten sellainen.

Veli koetti puolustaa parhaan mukaan sisartaan. Esteriä hän sitte kahdenkesken kehoitti rupeemaan aikavaksi, järkeväksi, heittämään pois turhat lapsellisuudet ja loukkaantumiset kaikista pikku-asioista j.n.e.

Kesällä sattui viiltävämpi loukkaus. Esterillä oli kolme kanaa, joista hän sai tulot itselleen. Veljenvaimo ruokki kerran omia kanojaan, ja Esteri, jolla ei ollut tahallista vakoilemisen aietta, sattui sivulta näkemään, miten ruokkija potkaisi hänen "Heleenaansa", kun sekin juoksi noukkimaan leivän muruja. Seuraavana päivänä asetti Esteri kanansa pärekoppaan, vei ne kylään. Oli kuullut että eräästä talosta, jonka tyttären kanssa hän oli läheinen ystävä, oltiin hankkeissa lähteä kaupunkiin. Kotiin palatessa sitte raskas mieli puhkesi kyyneleihin. Hän istui kivelle ja itki ensimmäiset viljavat kyyneleet neito-ijässään, itki jotta hoikka vartalo vapisi ja nytkähteli.

Syksyllä ryhtyi veljen vaimo kankaankudontaan. Hänen, Esterin ja Miinan piti saada uudet talvipukineet. Veli oli tuonut loimet kaupungista, paljon puhetta ja touhua oli pidetty asiasta. Kun kutojan ja Miinan osa oli kudottu, tuli Esterin vuoro. Silloin kangas muuttui asulleen, raidat olivat rumia, samoin värikin. Kangasta poikki leikatessa kieltäysi Esteri jyrkästi huolimasta osaansa.

-- Miksi et huoli? kysyi veli, joka ei tiennyt kesällisestä tapauksesta mitään ja joka luuli siskonsa ja vaimonsa elävän sulimmassa sovussa.

-- Muuten vaan... minä kudotan Einolan Katrin kanssa...

Kun veli pääsi syyn perille, torui hän vaimoaan siitä, ettei tämä ollut kutonut samanväristä ja -raitaista kangasta Esterille kuin itselleenkin.

-- Turhaa sisuttelemista, vastasi vaimo... kangas on yhtä hyvää ja lujaa, mutta Esteri on sellainen toranrakentaja ja...

-- Mutta väri ja raidat, eihän ne kuitenkaan ole...

-- Väri ja raidat, Jumalan nimessä... ottakoon sitte Esteri minun osani, hänelle se kai kuuluu ansiosta, minä saan elää ja olla armopaloilla. Sellainen rikas neito...

-- Ei se kuulu asiaan.

-- Mutta se kai kuuluu asiaan, että sinä ja Esteri saatte kiusotella minua mielin määrin. Eihän minusta ole ollut mitään hyötyä talolle, Esterin nojallahan tässä on päästy kai jaloille...

Veli sai sellaisen läksytyksen, että hän suuttui koko kangasrettelölle. Kun ei Esterille kerran kelvannut oma osa eikä kutojankaan, niin sai olla kelpaamatta.

Einolan Katrin kanssa toimitti Esteri kangasta itselleen. Hänellä oli monivuotiset säästöt kanahoidosta tallessa mustaa pukinetta varten. Sen teettäminen sai siirtyä tuonnemmaksi.

Yhä apeammaksi muuttui hänen mielensä, yhä varjokkaammaksi kävi kodin entinen kirkas ilma. Ei tullut enää Esterin huulilta tyhjiä nauruja, ei rinta enää riemastunut turhista, elämän todellisuudella oli siksi kovat kourat.

Kotoa lähteminen pois pälkähti sitte ajatuksiin, tyynnyttäen mielen muutamiksi hetkiksi petolliseen onnentilaan. Hän lähtee pois synnyinkodistaan eikä palaa takaisin milloinkaan, lähtee kylmänä, ylpeänä, huokaustakaan huokaamatta.

Mutta sitte tuli kysymys, minne hän lähtisi, mitä tarkoitusperää kohden hän suuntaisi. Hänellä ei ollut mitään kokemusta, ei taidon alkeita, ei ystäviä, ei ohjaajia. Kansakoulun käyneillä oli niin monta uraa avoinna, mutta hänpä ei ollut käynyt tuntiakaan kansakoulua. Kirjoitusta hän osasi lakea, siinä kaikki hänen taitonsa ja tietonsa. Unelma murskautui pian.

Suosioon pääsemistä ja ystävyyden saavuttamista ei hän enää yrittänytkään, veljenvaimo oli siksi kylmästi ja tylysti kohdellut häntä... oli armottomasti viskannut luotaan, mitä pyhintä ja kalleinta hänellä oli tarjottavaa: lämpimän, puhtaan ystävyyden.

Jos hän olisi rikkonut jollakin tavoin, olisi asia ollut selitettävissä, mutta hän ei tiennyt tahallisesti mitään loukkaavaa tehneensä, ei pienintäkään. Mistä sitte tuo kalpeus häntä kohtaan? Ja tuo sietämättömyys, joka oikein huokui veljenvaimon koko olennosta. Se oli kerrassaan käsittämätöntä. Oliko se sitä lajia ihmistä, joiden täytyy välttämättä saada vihata. Sehän olisi hirmuista. Vai olisiko hänen köyhyytensä yksinomaan syynä kaikkeen?

Ehkä, ehkä...!

-- ... Ja mieti asiaa tarkoin, virkkoi lipeäkielinen Sanna, joka oli ijässään monta taipumatonta tyttöä taivuttanut... se on Vanhalan Kalle varakas isäntä... ei eläkevanhuksia, ei velkoja, talo hyvässä kunnossa, kiiltokarvaiset hevoset, aitat täynnä eloa ja tavaraa, mieti asiaa tarkoin ennenkuin kiellät.

Esteri tunsi kylmiä väreitä sydämmessään... häntä oikein pelotti pelkkä ajatuskin tulla Vanhalan isännän vaimoksi.

-- Se on niin vanha, ja sillä on ollut sen Anninkin kanssa...

-- Tuommoisia viitsit mainitakaan. Mikä vanha se on Kalle? Vasta neljänkymmenen vaiheilla, mies paraassa miehuudessaan. Ja tuo Annin asia, se ei talon isännälle merkitse kahta kolikkoakaan.

-- Mutta se on niin ilkeätä.

-- Jäisivät maarkin tytöt naimatta, jos tuollaisista piittaisivat. Miehillä semmoisilla kuin Vanhalan isäntä, on aina oma arvonsa, ei sitä kukaan pidä muistissa, mitä silloin tällöin on tapahtunut. Eikö olisi lystiä heilua varakkaan talon emäntänä? Eikö?

Esteri tunsi ohimojensa kuumenevan. Päästä pois veljenvaimon silmien alta, päästä emännäksi varakkaasen taloon, jossa saa käskeä ja komentaa ja jossa ei tarvitse alituiseen pelätä väijyviä silmiä, olisi siinä kostoa. Mutta toisaalta sellainen pisamakasvoinen, ryppyinen mies kuin Kalle. Ja se Annin asia ja ne entiset, joista maailma on kohissut...

-- En minä tiedä, ei taida sopia... kylmät väreet soutivat taasen Esterin sydämmessä.

-- Hupsu tyttö, millaisia puhelet, se sopii niin mainiosti.

-- Miten se Kalle on tullut minua ajatelleeksi, tuskinhan me olemme sanaa vaihtaneet.

-- Se on nähnyt sinut aina milloin olet käynyt Einolassa... ja se on ruvennut mieltymään.

-- Ei se taida sopia, kaikki ihmiset nauraisivat... enkähän minä tunne Kallea kohtaan...

-- Hupsu tyttö, mitä puhelet. Kotonasi olet viidentenä pyöränä vaunuissa, mutta Vanhalan emäntänä...

Veljenvaimon tiukoilemiset, hänen äänensä kiusallinen sointu, hänen kylmyytensä, häijyytensä, kaikki kuvautuivat äkkiä Esterin silmien eteen. Ja samassa iski kova kostonhalu hänen sydämmessään. Ohimot kuumenivat, mieleen kertynyt katkeruus vapisutti kättä. Jos hän kiusallakin...

-- No, tulkoon sitte, eihän ne voi muuttua huonommiksi minun päiväni.

Hän nousi ylös ja lähti kiireesti astumaan kotia kohden. Hän oli paluumatkalla Einolan Katrin luota.

Kotiin saavuttuaan sulkihe hän kamariinsa... koetti tyynnyttää mieltään, mutta koetus ei ensinkään luonnistunut. Kylmä ahdistus, jommoista ei hän ennen eläissään ollut tuntenut, kouraili häntä... hän ei saanut kyyneleitäkään tulemaan. Pelastettu ja -- kuitenkin perikadossa, soi alati hänen korvissaan.

Iltakin oli jo kulunut niin myöhälle, ettei hän voinut lähteä Einolan Katrin luo, kuulemaan sen mielipidettä. Einola oli Vanhalan naapuri, Katri oli ainoa lapsi. Sillä oli jo salasulhanenkin, pulska, samanikäinen poika. Katri varmaankin hämmästyisi, kun kuulisi että hänestä ja Vanhalan Kallesta tulee pari.

Mutta se ei saa tapahtua, ei elämän päivinä. Jo seuraavana päivänä lähtee hän Einolaan ja lähettää peräyttämisilmoituksen Sannalle. Hän tekee sen ihan varmaan, vetelästä suohon, kovan onnen päiviltä perikatoon ei hän syökse itseään, ei, ei...

Vasta aamupuolella nukahti Esteri, mutta uni oli levotonta, rauhatonta. Kun hän aamulla heräsi, vallitsi sellainen sekavuus ja hämminki hänen sydämmessään, ettei hän osannut päättää sinne eikä tänne. Toisin silmänräpäyksin päätti hän jyrkästi peräytyä, toisin silmänräpäyksin asianhaarat tuntuivat väkisin työntävän hänet miehelään.

Einolaan meno siirtyi tuonnemmaksi.

Veljenvaimon kanssa syntyi sanailu aamuaskareita tehdessä. Tähän saakka oli Esteri tavallisesti vaiennut tai korkeintaan lausunut jonkun miedon, mielipahaa ja loukkausta ilmaisevan sanan, mutta nyt ei hän enää voinut niellä harmiansa.

-- Sinä olet torpasta kotoisin ja omaa lajiasi... mutta minä olen perintötalon tytär.

Samassa viskasi hän kädestään jotakin lattialle, otti lypsysangon ja riensi karjatarhaan. Siellä hän kyllä katui sanojaan, mutta anteeksi pyytämään ei hän mennyt. Ennen veljen naimista oli hän rakastanut kaikkia ihmisiä, ihana sopusointu oli vallinnut hänen ja koko maailman välillä, mutta tuo vieras olento oli kahden vuoden aikana joka päivä kylvänyt myrkyllisiä vihan siemeniä hänen sydämmeensä, ja nyt alkoi kylvö tuottaa satoa, kasvullisuutta. Viha ja katkeruus oli herättänyt vastavihaa ja katkeruutta, samalla kuin viha heräsi hänen sydämmessään, oli häneltä ryöstetty kaikki elämän rikkaus ja onnellisuus, niin ettei ollut jälellä muuta kuin katkerat tunteet.

Lauantai-illalla tuli Vanhalan isäntä puhemiehen kera tuomaan kihloja. Naimiskauppa oli sillä päätetty. Heti kosinnan jälestä alkoi veljenvaimo lähennellä Esteriä. Jäykkyys suli, entinen kylmyys vaihtui lämmöksi, hymyilevä nauru ja ystävälliset sanat tulivat kuin itsestään; Mutta Esteri työnsi hänet ylenkatseellisesti luotaan pois. Tarjottu ystävyys tuli liian myöhään.

Pari viikkoa ennen häitä teki veljenvaimo viimeisen kokeen. Esteri istui käsi poskella ja mieli kylmänä, kun kokeilija ilmaantui kamariin.

-- Unhotetaan pois entiset ja ruvetaan ystäviksi.

Esteri tunsi poskensa kuumenevan. Hän alkoi viheltää, kuten ennen onnen aikoinakin oli tavannut tehdä. Tuo ihminen oli lopultakin vihannut häntä köyhyyden tähden. Ja nyt kun hänestä tulee Vanhalan emäntä, nyt se kehtaa tulla tarjoomaan ystävyyttään. Säälittävä olento.

-- En minä unhota milloinkaan sinua, herttainen kälyni, vastasi Esteri purevan ivallisesti... Kiitos vain kaikesta hyvyydestäsi näinä kahtena vuotena... niitä lie soma muistellaksesi. Ystävyyttä ei minulla, ikävä kyllä, ole varaa tarjota, olen siksi köyhä...

-- Sinä olet tullut ylpeäksi, kovin ylpeäksi, kun pääset talonemännäksi.

-- Hyvänen aika! huudahti Esteri naurusuin ja viattoman näköisenä. Talostahan minä itsekin olen, enhän minä torpasta ole.

Esteri käytti terävintä asetta mitä hänellä oli. Ei mikään koskenut veljenvaimoon niin kiusallisesti ja ärsyttävästi, kuin muistutus että hän oli torpasta syntyisin.

Häät pidettiin syyskesällä Vanhalassa. Päivä oli lämmin ja sees. Esteri lähti jo aamupäivällä kotoa, sanottuaan jäähyväiset vanhemmilleen, siskolle ja veljelle, jotka tulivat vasta myöhemmällä häätaloon. Ei yhtään kyyneltä tullut hänen silmäänsä hyvästi jätellessä, mutta kun hän sitte tienkäänteessä loi silmäyksen synnyinkotiinsa, syöksähtivät kuohuvan runsaat vedet silmiin. Siinä oli lähde lähellä, Einolan Katri pysäytti hevosen, Esteri juoksi tuttua polkua myöten lähteelle ja pesi sen kirkkaalla vedellä kyyneleensä pois. Ne olivat viimeiset hänen neitoijällään.

Vihkijäistilaisuudessa osoitti hän erinomaista tyyneyttä. Selvällä ja kuuluvalla äänellä luki hän vihkivalan sanat, kasvoilla ilmeni sellainen tylsyys, että äiti ja omahiset imettelivät. Ensin mainittu varsinkin oli pelännyt, että Esteri kadottaisi tyyneytensä ja tekisi jonkin ajattelemattomuuden.

Turha pelko. Yhdeksäntoista vuotias Esteri käytti koko illan itsensä niin järkevästi ja arvokkaasti, kuin konsanaankin täysin kehittynyt nainen. Ei näkynyt merkkiäkään entisestä tytönhoikaleesta, joka kolme vuotta taaksepäin oli ajellut perhosia takaa ja joka väliin aamusilla pistäytyi pihlajaan kukkumaan käkenä varsin sitä varten, että sai aimo torut vanhemmiltaan.

Ihmiselämän ankarat hallat toisinaan kylmettävät ihmeen pian lapsellisuudet pois. Esterikin kypsentyi parissa vuodessa järkeväksi naiseksi -- -- --

Kaksi markkaa.

Oli ihan sääntönä, että Selmi oli kaikessa etevämpi Sakua, olipa sitte kysymyksessä läksyjen oppiminen tai kujeileminen tai pieni kähmäkkä ylemmän kansakoulun poikien kanssa, sillä semmoistakin sattui väliin viikon päivinä. Selmiltä kävi kaikki niin liukkaasti, luontevasti ja niin ruton somasti... Ja sillä oli sellainen nopea käsitys- ja toimintakyky, sellainen liukkaus ja taipuvaisuus kaikkeen, että oikein veti ihmeeksi toisinaan. Saku oli hitaampi ja kankeampi eikä häneen pystynyt ensi nyhjäyksellä mikään asia, mutta sitte kuin pystyi, sitte pysyi lujassa.

Kehityksessä ei kuitenkaan sattunut suurtakaan eroavaisuutta. Selmin oppiessa tuntemaan aakkoset, oppi Sakukin, ja vaikka ensin mainittu usein keikkui jo kukkulalla, viimemainitun vielä hikoillessa mäen keskivaiheilla, pysyttiin kuitenkin rinnakkain. Sillä Selmin työhön tuli kernaasti aukkoja ja vuotopaikkoja, mutta Saku teki kypsiä jälkiä eikä hänen tarvinnut milloinkaan tehdä samaa nousumatkaa kahdesti.

Hyviä ystäviä he olivat, huolimatta luonteiden vastakkaisuuksista ja huolimatta siitä, että Saku oli pyöreä ja varteva, Selmi solakka kuin orava. Alempaa kansakoulua he yhdessä kävivät, asuivat samassa talossa, poimivat kesäisin yhdessä marjoja, onkivat ahvenia, tekivätpä yksissä tuumin pieniä kepposiaankin, semmoisia vähäpätöisiä, joihin alemman kansakoulun oppilaat kykenevät. Molempain vanhemmat kuuluivat työväestön luokkaan. Selmin isän suonissa juoksi vilkas pohjalaisveri, Sakun vanhemmat olivat hiljaista Hämeen kansaa. Miten oltiinkaan maailmassa risteilty, niin kaupunkiin oli vetänyt kummankin perheen tie, ja samaan taloon jouduttiin asumaan, samoja portaita polkemaan.

Saku piti toveriaan kovin suuressa arvossa, mutta pyrki sentään kaikessa sen rinnalle. Ja syntyi siten monta olantakaista ponnistelua, sekä koulupiirissä että sen ulkopuolella. Noin ylimalkaan onnistui Saku ponnisteluissaan mainiosti; ei sattunut useinkaan, ettei hän olisi tänään osannut sitä, minkä Selmi osasi eilen, olipa se sitte kujeilujen alalla tai läksyjen oppimista.

Kerran -- koulut eivät silloin vielä olleet alkaneet -- kihmelteli Selmi kaduilla, mutta toveri ei ollut mukana. Raatihuoneen lähellä koikkasi hän kappaleen matkaa yhdellä jalalla, silmitteli ylös korkeuteen sekä alas leipurin rappuja kohden. Oli satanut pari päivää, katukäytävien laiteilla oli liejua. Tultuaan raatihuoneen taakse näki Selmi liejussa jotakin valkoista ja välkehtivää. Mitähän se mahtoi olla? Jospa tarkastaisi toisella silmällä. Tönkäys isolla varpaalla, niin välkehtivää esinettä tuli enemmän näkyviin. Ja kaikki mitä tuli näkyviin, oli pyöreätä ja kirkasta.

Mitä tämä merkitsi?

Ja Selmi kumartuu, silmät kirkastuvat, iloinen hämmästys täyttää hänet korvalehtiä myöten. Välkehtivä esine on markka, hopeamarkka. Selmi heittää pari kuperikeikkaa ja lähtee vilistämään kotia kohden kuin pikajuna.

Kotona syntyy aika ilot. Äiti ottaa rahan käteensä, vakuuttaen että se on selvä hopeamarkka, nuoremmat siskot ja veikot joutuvat kokonaan ymmälle. He käsittävät, että jotakin erinomaista ja tavatonta on tapahtunut, ja he ryntäävät äidin ympärille, huutaen: markka, markka, anna minulle...

-- Mutta missä on Alasen Saku? Tuolla tikapuilla keljottelee; ei tiedä, poika parka, vielä koko seikasta. Mitähän sanoo, kun...

-- Saku, tule tänne, huutaa Selmi innoissaan rappusilla.

Saku nousee seisomaan ja silmittelee alas. Tekisi mieli laskeutua suorana kuin seiväs tikapuita myöten pihamaalle, mutta askeleet ovat hirmun leveitä; ei ole jaloissa mittaa astua sellaisia.

-- No, Saku, tule pian, huutaa Selmi kärsimättömästi ja puolittain äkäisesti.

Jo käsittää Saku, että on jotakin kysymyksessä, jo alkaa hän kiepottaa itseään alas aika nokkelasti. Saapuu huutajan luo, astuu sisään punakkana ja pyöreänä.

-- Näetkös, mikä tämä tässä on, virkahtaa Selmi verrattomalla äänenpainolla ja ottaa rahan esille.

-- Markkahan tuo on, vastaa Saku kylmästi... olen maar minä nähnyt isällä ja äidillä...

-- Niin, keskeyttää hänet Selmi... mutta onko sulla itselläsi, poikanen, milloinkaan ollut tällaista?

Saku alkaa aavistaa jotakin; hänen silmänsä suurenevat eikä hän saa sanaa suustaan.

-- Onko ollut milloinkaan sinulla tämmöistä pyöreätä?...

-- Ei, eipä minulla vielä, vastaa Saku vihdoin nolosti ja kankeasti.

-- Ei suinkaan, ei... mutta tämä, jonka tässä nyt näet, on mi-nun mark-ka-ni.

-- Jokohan tuo nyt on?

-- No, kysytään äidiltä. Kenen on tämä markka, äiti?

-- Sinun, lapsikulta.

-- No, nytpähän kuulit. Joko alat uskoa, vai vieläkö intät vastaan?

-- Enhän minä enää... miten sinä?...

-- No, näeppäs, minä olin onnenpoika, minä löysin sen.

-- Mistä?

-- Raastuvan takaalta. Äiti pani minut viemään sukkia Veikkoselle. Kalle ei ollutkaan kotona, oli lastuja noutamassa Peliinin uudelta rakennukselta. Minä tuumasin myöskin mennä sinne. Tulin raastuvan kohdalle, tulin ohitse. Hih-hei, kadulla kiiltää ja välkkyy jotakin. Minä varpaalla koskettamaan. Hih-hei, se oli markka, poikaseni, joka kiilti ja välkkyi kuin aurinko, tuo sama markkanen, jota sormesi nyt koskettaa.

Saku hengittämättä kuunteli Selmin juttua.

-- Minäpä en ensin tahtonut uskoa silmiäni, luulin että se oli tinaa tai jotakin muuta, mutta...

-- Olikin hopeata. Eiköhän mennä katsomaan sitä paikkaa, minä tahtoisin nähdä...

-- Mennään vaan... ja pojat juoksemaan raastupaa kohden.

-- Tuossa on kämmenen kuva, sanoi Saku, kun olivat tulleet paikalle ja Selmi oli osottanut kohdan, missä markka oli maannut.

-- Minä heitin siinä lystikseni pylläkän... tuossa noin näet ison varpaan sijan, siinä kohden se kiilsi ja siihen minä tonkasin.