Part 9

Kertoja oli illan sankari ja hän piti hilpeyden eleillä viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Vasta puoli-yön vaiheilla hankkivat vieraat lähtemään. Käänsin takinkaulukseni ylös ja astuin asuntooni, jättelemättä hyvästi ketään muita kuin emäntääni. Kauniit kuvitukset tuudittivat minut hyvään uneen, aamulla heräsin vasta parahiksi kellonsoittoon. Ajatuksissani vielä hiljaa lainehti Pariisin komeus ja bulevardein loisto. Hieroin silmiäni, puin hätä hätää ylleni ja kiirehdin renkitupaan, jonne miesten oli tapa aamusin keräytyä. Oli kovin kurja ilma. Pohjoinen vihuri vinkui nurkissa, tuoksuttaen lunta korkeisin nietoksiin, ja ilma oli niin sakeana lumiryöppynä, ettei eteensä tahtonut nähdä.

-- On lujaa talvea, ompa hemmetti vieköön... ei masennu päiväksikään.

-- Ei masennu... jollei olisi jo ennalta rästipäiviä, menisinpä omaan konttuuni.

-- Samoin tehtäisi meilläkin... tuo ilma on niin äksyä.

-- Unohditte syödä läskiä ennen lähtöä, virkkoi joku koiranhammas... se pitää sisukunnan kuumana.

Muonarengit ja torpparit nauroivat kierosti. Mistäpä se tuli läski heidän pataansa?

-- Entä Jäntti ja Ojala? kysyin minä... ovatko taaskin jättäneet rästiin?

-- Jäntti löi eilen kirveellä polveensa, vastasi vouti... sitä miestä aina kova onni pukkailee.

-- Ja Ojalassa on emäntä loppumaisillaan... kuuluu olevan jo puhumattomana.

-- Sepä surkeata! Tiesin että Ojalassa oli kaksi pientä lasta, jotka tarvitsivat äidin hoitoa... Mutta näkyy Rantakin olevan poissa.

-- Kyllä se tulee tänään kartanoon jyviä hakemaan... leipä on lopussa.

Määräsin töihin nuo puolinälkäiset olennot, joiden elämä oli taistelua leipäkannikkaan edestä ja joiden ainoa vaatimus oli saada elää Jumalan luomassa maailmassa, olipa elo sitten miten tiukkaa ja ahdasta tahansa. Tulisesta sanakahakasta saakka, joka sattui isäntäni kanssa, oli vereni rauhoittunut jonkinlaiseen valelepoon. En ajatellut juuri sinne enkä tänne ja aivan ehdollani vältin tehdä huomioita, joiden tiesin karvauttavan luontoani. Mutta ankara talvi rupesi kovin kourin häilyttelemään rauhaani, saattaen minut ristiriitaan omankin järkeni kanssa. Nimipäiväkestien jälestä en enää voinut mitään seikkaa punnita tyynesti ja puolueettomasti. Onnelan olot vääntyivät silmissäni aina irvilleen. Toisella puolella sivistys, nautinto ja kaikki edut, toisella puolen raakuus, kurjuus ja kaikki velvollisuudet. Liiallisuudet kummallakin puolen olivat liian jyrkät vastakohdat toisilleen eikä niiden karvauttavaa vaikutusta lievittänyt sekään mahdollisuus, että muualla kartanoissa elettiin ehkä vieläkin jyrkempien vastakohtien välissä.

Ja vasta huomasin, miten väärälle tolalle olin joutunut, valitessani itselleni pehtoorin toimen, miten nurinpäiväinen oli asemani, kun sydämmeni ja tunteeni kallistuivat jyrkästi muonarenkien ja torpparien liittolaisiksi, jota vastoin terve järkeni piti isäntäni puolta.

Talonpoikais-vereni, se oli yksin syypää onneni häviöön... ja verenviat ne ovat parantumattomia.

IV.

Melkein salaa ja huomaamattani se ajatus oli kypsentynyt ja muodostunut sielutieteellisten lakien mukaan työksi, toiminnaksi, ennenkuin vielä olin ehtinyt hätimmitenkään seurauksien painavuutta punnita. Tunteeni ja sydämmeni, joiden voimia en nuoruudessani tullut kokemaan, vaikuttivat järkeeni ja toimintaani horjumattoman painolain tavoin. En käsittänyt muuta kuin yhden ainoan asian, nimittäin sen, että minun piti joutua pois asemastani, pois Onnelasta muuanne maailmaan, jossa on tasaisemmat olot, jossa ei kurjuus ja ylellisyys ole niin silmiinpistävätä.

Ja eräänä pilvettömänä kesäpäivänä seisoin minä isäntäni työhuoneessa, taitellen kokoon todistuspaperia kuusivuotisesta palveluksestani. En kummastellut, vaikka käteni pyrkivät tutisemaan ja ääneni oli tuommoinen epävarma, kuten syyllisen ääni oikeuden edessä. Aivan jouduin hämille, kun entinen isäntäni täyteliäisellä äänellään virkkoi:

-- Te olette kelpo mies... jos milloin kadutte tätä tekoanne, kirjoittakaa minulle, saatte olla varma että...

-- Paljon kiitoksia.

Tiesin ettei tuo ollut mielittelyä, isäntäni oli siksi suoraluontoinen mies. Puhui aina sitä mitä ajatteli.

-- Ja sanokaapa nyt, ennenkuin lähdette, varsinainen syy... se oli rouva, joka ilmaantui ovelle ja noin kysyi.

-- Eihän sitä voi sanoa, kun ei ole... ei minulla ole mitään varsinaista syytä.

-- Mitä varten sitte jätätte meidät?

-- Hm, sitä en tosiaankaan voi sanoa.

-- Olemmeko ehkä loukanneet teitä?

-- Ei, rouva hyvä, ei minua ole kukaan loukannut.

-- Ja kuitenkin erootte.

-- Siksipä se nyt on käynyt.

-- Ja teillä ei ole paikkaa tiedossa.

-- Ei ole.

-- Ja ette tahdokaan semmoista.

-- En, rouva hyvä... en minä tällä kertaa...

-- Menettekö vanhempienne luo?

-- En, olenhan jo muistaakseni kertonut kotoiset asiani.

-- Niin vainenkin, isänne meni onnettomaan takuusen ja... kenellä se on kotitalonne?

-- Vanhemmalla veljelläni... se nai rikkaan tytön.

-- Teille ei jäänyt mitään osuutta.

-- Ei mitään. Siskoni ovat naimisissa, nuorempi veljeni on kansakoulun-opettajana.

-- Niin vainenkin, kyllä jo muistan... No minne sitte menette?

-- En tieltä, en lainkaan... en ole vielä tullut tarkemmin ajatelleeksi.

-- Jos minä nyt pyytäisin teiltä pois eropaperin ja sanoisin: jääkää meille ijäksenne, naikaa ja...

-- Ei, rouva hyvä, minä olen itsepäinen. Kiitoksia hyvästä kohtelusta ja...

Kiirehdin jäähyväiskohtausta, sillä se kääntyi odottamattani semmoiselle suunnalle, että oli syytä pelätä lujuuteni murskautumista minä silmänräpäyksenä tahansa.

Pihalla oli suuri seura naisia ja herroja kroketinlyönnissä. Jätin hyvästi Iisin -- nuorempi poika oli ulkomaan matkalla -- jolla jo oli päässä valkoinen ylioppilaslakki, ja nuoremman neidin, joka vielä oli naimatonna kotosalla.

Vaatekirstuni oli jo nostettu rattaille. Minuutin, parin kuluttua ajoin viettävää lehtokujaa alas, jokseenkin tyyntyneenä ja kylmämielisenä. Onnelan hohtavat seinät ja kauniit maisemat jäivät taakseni, jäivät yhä kauemmaksi. Ja kun tultiin korpimetsän laiteelle ja maantie koukistui korkean kuusimetsän sisään, oli Onnela kadonnut näkyvistä.

-- Se kasarmin rakentaminen on annettu urakalle, virkkoi kyytimieheni, tallirengin kuusitoista-vuotias poika.

-- Kenelle?

-- Koljon Taavetille... se otti halvimmasta. Pitäisi olla pyhäinpäiväksi asumakunnossa.

-- Vai niin... kyllähän tuon jo siksi ehtiikin... onhan ne pitkiä kesäiset päivät.

Olin jo ihan tyyni... olin sama hiljainen ja miettivä mies kuin entisinäkin aikoina.

V.

Olin ollut lähtevinäni onnettomuutta pakoon, mutta todenteossa olinkin lähtenyt onnea pakoon. Minulle tuli piankin kovat käteeni. Sievät säästöni, jotka olin kuuden vuoden ajalla tehnyt, hupenivat viimeiseen penniin saakka eräässä yrityksessä, johon annoin itseni houkutella. Jouduin omaisuuden puolesta yhtä putosen puhtaaksi, kuin kotoista perintöjakoakin tehdessä. Koskemattomaksi omaisuudekseni jäi vain samainen vaatekirstu, jonka omistajana olin jo Onnelaan lähteissänikin. Kotiseuduilleni en voinut mennä, sillä siellä olisin joutunut ivanalaiseksi, kun huhuja kulki, että olin huonon käytöksen takia joutunut pois Onnelasta, Voidakseni elää ja pysyä talonpoikaisaatteilleni uskollisena, täydyin ryhtyä ruumiilliseen työhön. Tuo oli alussa vaikeata, kovinkin vaikeata, mutta vähitellen totuin raatamaan. Minulla oli luontainen taipumus ojankaivuuseen -- opistossa ollessa olin saanut ensimmäisen palkinnon kilpa-ojituksessa -- ja sitä työtä alussa enimmäkseen harrastelinkin. Sateisina kesinä ja syksyinä, jolloin maa on pehmeätä, kävi työ hyvin laatuun, mutta milloin tuli kovat poudat ja aikaiset talvet, silloin olin pakoitettu luopumaan lapiostani. Rupesin kokeilemaan salvuumiehen alalla ja huomasinpa ilokseni, että minussa löytyi pieni taipumuksen siemen siihenkin. Ja siksi se elämäni sitte muodostui, että jollen istu rakenteilla olevan huoneen nurkalla, salvuumiehen kirves kädessäni ja pohjalaisen kuuluisa ja komea tuppirustinki vyölläni, niin kumartelen lapioineni vesiperäisillä saroilla, viillän turpeita, nostelen savea saran syrjälle, ja laitan semmoista pyöreäpohjaista ja luotisuoraa ojaa, että sivutsekulkijakin pysähtyy ihmettelemään. Luonnollista on, että vältän herraskartanoita ja haen työmaani talonpoikien tanhuvilta ja heidän peltojensa pientareilta. Suuret talonpoikais-kylät ovat minun onnelani, siellä tunnen itseni koteutuneeksi, siellä viihdyn kuin kala mutapohjaisessa järvessä. En virkkaa kellekään kuolevaiselle, että olen nähnyt parempiakin päiviä, että olen heilunut pehtoorina komeassa kartanossa, istunut herrain seurassa ja kilistänyt lasia heidän kanssaan. Jos noista seikoista ruvetaan saamaan hiukankin vihiä, siirryn minä lapioineni, salvuukirveineni ja tuppirustinkineni toiseen paikkakuntaan.

Noin minä elelen ja siirtelen itseäni, miten mieleeni sattuu. Kuluu vuosia viisi, kuusi, retkeilyni kutistuvat lyhyemmiksi, ja rajoittuvat määrätylle alueelle. Menen, näetsä, naimisiin. Mutta aatteilleni pysyn yhä uskollisena. Ojittelen talonpoikien peltoja, rakentelen heille huoneita, perheeni lisääntyy ja minä tunnen itseni tyytyväiseksi.

Tosin tupani on pieni, tosin puutekin käy väliin luonani terveisillä, mutta se ei häiritse tyytyväisyyttäni. Puute on inhimillistä, sitä en kammoo, ainoa jota kammoon, on toivottomuus. Kylässä on kansakoulu ja lapseni käyvät siellä, Lähin naapurini on eräs muonarenki ja hänenkin tyttönsä käy kansakoulua. Näen tasa-arvoisuutta joka puolella.

Väliin muistelen Onnelan aikuisia aikoja, ja vaikka muistellessani väsymys karmii selkäluitani, eivät ne ajat kuitenkaan käy kateekseni eikä mieleni pala niiden perään. En lainkaan kadu, että lähdin onneani pakoon ja rupesin salvuumieheksi ja ojan kaivajaksi. Ne toimet ovat luonteelleni niin mainion sopivia!