Part 8

Kohotin olkapäitäni, ajaakseni raukkamaisuuden tiehensä. Päätin olla mies ja esiintyä miehenä, joka ei pane arvoa lapsimaisille tunteille, vaan täyttää velvollisuutensa minkälaisten asianhaarain ympäröimänä tahansa. Portin luona hyppäsin rattailta alas, käskin kyytimiehen odottamaan ja läksin näyttämään itseäni isäntäväelleni. Lasikuistin punaisessa sohvassa tapasin isäntäni nojallaan, kuvallinen aikakauslehti kädessä. Hän näytti hyväntahtoiselta mieheltä. Kasvot olivat lihavat ja terveen näköiset -- lisäksi hiukan poskipartaa ja oman arvon tunnetta. Ja katseessa melkoinen määrä käskevää ryhtiä, joka ei kuitenkaan sanottavasti häirinnyt hyvänsydämisyyden ilmettä.

-- No, terve tuloa.

Hän nousi ylös ja antoi kättä minulle. Tiedusteli: ikääni, vanhempiani ja maanviljelysopiston oloja. Tuli sitte kanssani ulos ja näytti minulle asuntoni, joka sijaitsi pihan laidassa, meijerirakennuksen yläkerrassa. Kannoin sinne kyytimiehen kera vaatekirstuni ja yksin jäätyäni sitte istahdin pöydän ääreen. Kokeilin kääntää ajatuksiani vankemmiksi, rohkeammiksi, kokeilin suoristaa elämäni niin mutkittomaksi kuin suinkin mahdollista.

Kotvasen kuluttua tultiin käskemään minua kahville. Pukua vaihtamatta lähdin palvelustytön perään ja ikäväkseni huomasin etten lainkaan ollut tyyntynyt. Uteliaat silmäykset, joita minuun luotiin joka puolelta, kiusasivat mieltäni ja tekivät minut arkamaiseksi. Käteni tutisi, kun koskin ulko-oven messinkikääntimeen ja astuin sisään. Tapasin koko perheen koolla ruokasalissa. Rouvan, kaksi puolikasvuista tyttöä ja kaksi lyseon alaluokalla olevaa poikaa. Rouva oli melkein kaunotar ja saman ominaisuuden näyttävät tytötkin perineen. Heilläkin oli hipiä yhtä kaunis, kasvot yhtä virkeät ja elokkaat, käytöksessä ja liikkeissä oli sitä suloutta, jota eivät puolisivistyneet milloinkaan Saavuta. Nuorempi poika oli isänsä tarkka kuva. Näkyi jo katseestakin, että äly oli terävä ja havaintokyky hereillä. Vanhempi poika näytti vähempilahjaiselta, mutta hän veti minua puoleensa heti ensi silmäyksellä. Lupasin hankkia pitkän siiman ja kalastella hänen kanssaan.

-- Onko Onnela mielestänne kaunis? kysyi rouva, kun olin herennyt puhelemasta poikain kanssa.

-- On, aika sievä on. Kun tulee kulkija tuolta korven kautta ja sitte äkkiä leviää nämä maisemat esiin, niin vallan tökertyy silmät pelkästä ihanuudesta.

Rouva naurahti mielihyvissään. Otti sitte puheeksi minua koskevia seikkoja, ja pian johtui keskustelumme talonpoikaisoloihin. Niiden varjopuolet oli emännälläni hyvin selvillä. Hän tiesi että talonpoikaiskylissä oli maanviljelys ja karjanhoito kehnolla kannalla ja että talonpojat olivat leväperäisiä, toimettomia ja surkean vanhoillisia. Minun täytyi myöntää että tuo noin ylimalkaan oli todenmukaista, mutta huomautin heti että poikkeustapauksia löytyy ja että poikkeukset jo pyrkivät olemaan paikkakunnallisiakin eikä vain yksityisiä. Ja huomautuksistani sukeutui semmoinen johtopäätös, ettei kilpailua Suomen talonpojan rinnalla kestä koko maailmassa muut kuin muutamat harvat pohjoismaiden kansain talonpojat, Ruotsin, Norjan ja Tanskan.

-- Tuntuu että olette talonpoikaismielinen... no ei se häpeäksi ole.

-- Ei suinkaan, kunniana päinvastoin minä sitä pidän.

Sitte takerruimme maanviljelys-alalle. Isäntäni vei minut työhuoneesensa, vero- ja palkkakirjat otettiin esille. Paitse vuosipalvelijoita ja navettaväkeä kuului Onnelaan kahdeksan torpparia ja melkein sama määrä muonarenkejä. Seuraavasta huomenisesta alkaen tulivat ne olemaan minun komentoni alla. Minun piti johtaa työt, maksaa palkat, pitää huoli viljan ja voin myynnistä, ostaa lannoitusaineet, eli yleensä olla toimeenpanevana henkilönä kaiken suhteen. Tosin ensin vain välillisesti, sillä isäntäni lupasi ohjata, siksi että perehtyisin, mutta sitte ajan mukaan välittömästi. Päämaali oli semmoinen ettei isäntäni tarvitseisi sormellaankaan koskea koko kartanon hoitoon, ei ainakaan erityisseikoissa. Hän oli muutamassa vuodessa väsähtänyt palvelijoihin ja alustalaisiin. Oli sattunut erehdyksiä muistiinpanojen suhteen, joten joku oli saanut liiemmäksi jyviä ja rahaa, joku taas valitti että hänelle oli tehty vääryyttä. Ja hän oli pikaluontoinen. Ei kärsinyt suunmeloamista keltään, ei nuorelta eikä vanhalta. Semmoinen oli ollut isäkin, korkea virkamies, joka osti Onnelan ja rupesi vanhoilla päivillään asumaan sitä.

-- Ette tarvitse pulaa pelätä, meillä on kokenut vouti, isäni aikuinen mies.

Minä hengitin helpommin, kun kuulin voutia mainittavan. Tuntui kuin olisin saanut vahvan tuen jalkojeni alle. Astellessani asuntooni, vero- ja palkkakirjat kainalossani, ei mieleni enää häilynyt sinne eikä tänne. Minä olin miehekäs, vankkaluontoinen.

Aamulla menin voudin seurassa miesjoukkoon.

II.

Aika kului liukkaasti, kuten ainakin kun on juoksemista ja hyörinää aamusta iltaan. Minulle oli kaikki oudonpuoleista, jopa uuttakin, sillä maanviljelyksessäkin käytäntö ja teoriia usein vetävät eri köyttä. Huomasin oitis että nyt vasta oppivuodet alkoivat ja ettei opistossa saamani oppi ollut muuta kuin jonkinlainen pohjusta, jolle vasta saattoi rakentaa jotakin arvokasta, pysyvää. Mutta ainoastaan sillä ehdolla, että pidin silmäni auki, huomioni hereillä ja etten jumaloinut omaviisauttani.

Onnela oli todellakin sievä maatila. Silmäni mieltyivät pian noihin peltoihin, jotka kaartelivat poukaman rantoja kahden puolen ja joita minä kesäpäivinä astelin ristiin ja rastiin. Viljelyksessä olevat alat olivat perinpohjin lannoitettuja, tekomaata oli vielä suuret kappaleet vieremillä kuusikkometsän laiteilla. Osa niistä oli jo viilletty mätänemään ja aikomus oli lähimmässä tulevaisuudessa saada ne samaan kasvuvoimaan kuin rintapellotkin. Uusia heinälatoja oli vielä urakkamiehillä tekeillä kautta koko viljelysalan, joten minulla oli kylläksi sekä ruumiin että järjen työtä. Iltasin olin tavallisesti uuvuksiin asti väsynyt, enkä väliin kyennyt kunnolleen riisuutuakaan, vaan heittäysin heti huoneesen tultuani vaatteissani makuulle ja nukuin sitte kylkeäni kääntämättä kuin vettynyt puu.

Alustalaiseni olivat kirjavaa väkeä, kuten ainakin kartanojen alustalaiset ovat. Oli joukossa kunnon miehiäkin, rehellisiä ja työn taitavia, mutta oli kieroluontoisiakin, epäluotettavia ja saamattomia nahjuksia. Useimmat torpparit olivat kovan puutteen alaisia. Koko joukossa ei ollut kuin pari hyvinvoipaa ja niillä oli, erinomaista kyllä, rahojakin säästössä, jota vastoin toiset olivat järjestään velassa kartanoon, kuten tilikirjoista näin. Mikä oli ottanut lainaksi viljaa, mikä karjanrehua, mikä pienemmän rahasumman. Useimmat velat olivat monen vuoden vanhoja, niitä oli kuitattu ja taas uusittu, joten olivat pysyneet alkuperäisessä tilassaan. Edistymisestä ei näkynyt olevan puhettakaan.

Haluten päästä selville kummallako puolen pahimmat syyt olivat, rupesin tarkemmin tirkistelemään heidän olojaan. Pistäysin odottamatta heidän tupiinsa sammuttamaan janoani, pidin silmällä heidän lannoitustaan, ojitustaan ja huomasin piankin että suurimmat syyt olivat heissä itsessään. Säästäminen oli vieraskielinen sana heille, samoin oli mahdotonta saada heitä käsittämään, että pitäisi panna suu säkkiä myöten. Kun oli varaa -- syksypuolella oli varallinen aika heidän keskuudessaan -- elettiin hyvin. Kun puute koputti ovelle -- ja se tuli aina talven kantapäillä -- kärsittiin nälkää ja alastomuutta, jollei Onnelasta saatu apua. Maanviljelys oli kuin suoraa ivantekoa. Sarat käännettiin ylös, mutta niitä ei ojitettu eikä lannoitettu muuta kuin nimen vuoksi. Lantaa ei ollut nurkissa, sillä ei ollut karjaakaan tarpeen mukaan navetassa. Ja sekin vähä, mitä oli, oli surkean huonoa. Lehmille laitettiin hauteeksi hevosen lantaa, kun ensin heinät ja rehut olivat vähitellen vaihdetut rahaksi, ja rahat nautittiin kahvissa, väkevissä juomissa y.m. Kurjin noista torppareista, muuan Ojala niminen nahjus, teki minulle jo ensimmäisenä talvena sievän tepposen. Tuli pyytämään pehkuja ja heiniä lainaksi... minä tietysti annoin. Mutta kovinpa tulin nolatuksi, kun jouduin kirkonkylän kauppiaan luo juuri sillä hetkellä kuin Ojalan heinät punnittiin ja vaihdettiin pumpulikankaasen, kahviin ja sokuriin. Tuo minusta jo tuntui melkein uskomattomalta. Mutta kevätpuolla sain kuulla varmana asiana että Ojalan vaimo, kun muut keinot olivat loppuneet, keritsi vällyistään villat, vei ne kauppiaalle ja sai niiden hinnaksi puoli naulaa kahvia ja Pietarsaaren sikuria. Eikä asiaa pidetty sen kummempana alustalaisten kesken. Sille naurettiin, kuten hauskalle kepposelle ainakin. Käsitteet olivat siihen määrään mädäntyneet.

Tein lujan päätöksen, että viiden tai korkeintaan kymmenen vuoden kuluttua heillä piti olla toisinpäin olot, toisinpäin tavat. Keinot olivat: velaksi ottaminen ja turvautuminen yleensä kartanon apuun, paitse mikä suoranaisesti koski peltojen parantamista, jyrkästi pois, suu säkkiä myöten elantotavoissa, ja lanta pellolle. Heidän piti itse auttaa itseään, minä olin vain oleva välikappaleena.

Muonarenkein tila oli monta vertaa kurjempi. Syntyneenä ja kasvaneena varakkaan talonpoikaiskansan keskuudessa, en osannut uneksiakaan, että niin paljon kurjuutta voi löytyä semmoisen työmiehen kodissa, joka tekee työtä aamusta iltaan vuodet umpeensa. Heidän tilansa oli kerrassaan toivoton, ja siihen oli etupäässä syynä asuin- ja palkkajärjestelmä. Varsinkin ensimainittu oli omiaan tukehuttamaan heissä kaiken pyrkimis- ja edistyshalun. Pitkä rakennus, kasarmi, oli heidän yhteinen kotinsa, ja siellä heitä asui kymmenkunta perhettä, kullakin perheellä pieni, yksi-ikkunainen huone hallussaan. Kun sinne astuin sisään, vavahti talonpoikainen vereni. Tuntui mielessäni siltä, että mokoma asuinjärjestelmä polki ihmisyyttä jalkainsa alle. Sullomalla tuolla tavoin työmiesperheitä yhteen rakennukseen heissä ikäänkuin sammutettiin perin juurin kaikki pyrkimys, ja heistä tehtiin elävältä kuolleita työjuhtia. Ettei kenenkään kauneuden-aisti tulisi loukatuksi, oli kasarmi rakennettu kuusikkometsän suojaan, parin kilometrin päähän kartanosta. Sieltä ei se siintänytkään kartanon mäelle. Ei kukaan vierailija joutunut näkemään noita likaisia lapsia, joita kasarmin seinät ympäröivät, ja sitä epäsiisteyttä, joka siellä oli olojen yleisenä pääpiirteenä.

Palkkausjärjestelmä oli toinen haitta. Muonarengit saivat jyviä ja kuorittua maitoa työstään. Kun rupesin tarkkaamaan heidän elantoaan, tulin siihen vakaumukseen, että heidän täytyi olla melkein puolinälässä joka päivä. Palkka oli todellisuudessa niin pieni, ettei se taitavastikaan hoidettuna voinut riittää ravinnoksi muonarengille ja hänen perheelleen. Sitäpaitse oli kasarmin naisväki taloudenpidossa vielä surkuteltavammassa maineessa kuin torpparein vaimot. Minkäänmoinen ruoanlaittaminen ei tullut kysymykseenkään, paitse ehkä leivän paistaminen ja perunain keittäminen. Ylipäivistä saadut palkat vierivät kasarmistakin kauppiaiden puotiin ja monta tuommoista tarinaa, kuin Ojalan emännän vällyjen villat, kerrottiin muonarenkeinkin vaimoista, osattiinpa niistä väliin sukkelampiakin tepposia jutella.

En voinut olla vertailematta itsekseni kotikyläni oloja Onnelan oloihin. Miten jyrkästi erilaisia ne olivat! Aivan kuten yö ja päivä. Kotikylässäni nuori mies, jolla oli vankat käsivarret ja joka tahtoi miehestä käydä, tähtäsi oman konnun rakentamista, oman perunamaan perkkaamista. Ja tupaloita ilmaantuikin jokaisen mäen kylkeen, jokaisen notkon laitaan. Mutta Onnelan muonarengit eivät tähdänneet minnekään. Kasarmin seinät muodostivat niin korkean esiripun, ettei sen ylitse näkynyt muuta maailmaa lainkaan. Vaivaistalo ehkä jolloinkin kumotti esiripun takana, mutta kumotus oli vielä niin heikkoa. Talonpoikais-tuvassa söi muonarenki isännän rinnalla talon ruokaa, Onnelassa sille työnnettiin jyviä ja sinistä meijerimaitoa. Ja kuitenkin morkattiin talonpoikia ja niiden oloja... pidettiin niitä melkein raakalaisina, joilla ei ole muita kuin eläimellisiä viettejä, ahneutta, kovasydämmisyyttä, taikauskoa, helvetinpelkoa j.n.e.

Talven kuluessa olin usein ollut pitoloissa isäntäväkeni luona. Aina kun tuli vieraita, joko useampia taikka vain pienempikin seura, kutsuttiin minutkin mukaan. En ollut taipuisa väkevien nautintoihin, mutta en ollut ehdotonkaan. Tyhjensin kernaasti lasillisen ja katselin, istuen jossakin sokkelossa yksikseni, kaikkea sitä ylellisyyttä, joka tulvimalla tulvi heidän kesteissään. Kun nuo sivistyneet herrat ja virkamiehet, jommoisia onnenlapsia vieraat poikkeuksetta olivat, myöhemmin illalla ilostuivat, alentautuivat he puheisin minunkin kanssani. Siirrättivät itseään lähemmäksi ja nostivat lasinsa minun lasini rinnalle. Kysyivät miten olin vanha, mistä olin kotoisin, viihdyinkö Onnelassa hyvin, aioinko kohdakkoin mennä naimisiin ja muuta semmoista, mitä kielen kärelle sattui. Tuommoisien kestien jälestä tuntui aamusilla luonnossani kuin olisin polkenut ihmisyyttä minäkin jalkojeni alle. Minua silloin oikein hävetti astua muonarenkien ja torpparien joukkoon, sillä tiesin mitä laihaa ravintoa heillä oli repuissaan päivällistä varten. Ja kuitenkin oli juuri heidän käsivartensa tehneet Onnelan ympäristön niin viljavaksi. Heidän hikeänsä se oli, joka kestilöissä virtasi ulkomaalaisena viininä. Kaikki se ylellisyys, joka tulvimalla tulvi Onnelan komeissa saleissa, oli muonarenkien ja torpparien voiman väkeä... Ja minä lopetin nuo kestissä käynnit, kun olin oppinut tuntemaan alustalaisteni tilan sivuseikkoja myöten. Selitin emännälleni, että olin liiaksi talonpoikainen keikkumaan herrain rinnalla ja että koko seuranpito piinasi minua. Hän piti sitä luonnollisena, mutta oli vakuutettu että voisin harjottelemalla vapautua talonpoikamaisuudestani, jos vain tahtoisin. -- Mutta minäpä en tahdo, vastasin minä jyrkästi ja epäkohteliaasti.

-- Vai niin, te siis jumaloitte talonpoikia. Sepä on omituista ja harvinaista.

Talvea seurasi kaunis, myötäinen kesä. Ilmat olivat maanviljelijälle sopivat, kaikki työ luisti kuin ehjän koneen käynti, ei millään puolen sattunut vastahakoisuuksia. Olin jo vähin tottunut töiden johtoon, joten vältin kaikki turhat juoksut ja ikäänkuin vakaantuneena askeleissani kävelin työpaikalta toiselle pitäen silmällä, että koneistoni joka jäsen pysyi liikunnassa ja pyörinnässä. Kevätkesällä tulivat pojat ja tyttäret kouluista kotiin. Vanhempi poika Isidori eli Iisi, joksi häntä lyhyesti sanottiin, oli jäänyt luokalle ja siten oli nuorempi veikko sivauttanut ohitse. Sillä oli loistavat arvonumerot todistuksessa. Tytöt olivat puhjenneet kukoistaviksi neidoiksi ja tulleet yhä kauniimmiksi, suloisemmiksi. Jonkinlainen sanaton ystävyys kasvoi minun ja vanhemman pojan Iisin välille. Me yhdessä astelimme peltoja ja maita pitkin, söimme yksiä eväitä, kun jouduimme pitempiä kierroksia tekemään ja yhdessä, kalastelimme poukaman syvänteissä, milloin minulle sattui joutilasta aikaa. Huolimatta kallellisista opintoseikoistaan oli poika alkukesällä iloinen, jopa väliin huiman vallatonkin, mutta jota lähemmäksi koulunkäynti-aika läheni, sitä nolommaksi painui pojan mieli, ja ihan viimeisinä päivinä käveli hän alakuloisena rinnallani, istuskeli minun vieressäni, katseli jalkoihinsa ja oli vaiti kuin kala. Lähtöpäivän edellisenä iltana menimme vielä ongelle, mutta vaikka ahventurakoita tulla tuprutteli veneesen paremmin kuin koskaan ennen, ei Iisin kasvot olleet iloiset eikä huulet kääntyneet hymyyn kertaakaan koko iltana.

-- Mikä sua niin ikävöittää? kysäsin vihdoin, viuhaistessa ongen veteen... sanoppa...

Pojan kasvoille levisi vahva puna ja melkein supattaen hän vastasi:

-- Koulunkäynti on niin ikävätä.

-- Etkö tulisikaan mielelläsi isoksi herraksi?

-- En, ei minua haluta herraksi.

-- Sepä kummaa! Miksi on mielesi tulla?

Yhä vahvempi puna levisi Iisin kasvoille ja aivan kuin salaa hän supatti:

-- Talonpojaksi minun on mieleni.

Minä ihan äimistyin ja jouduin sanattomaksi, sillä tuommoista syytä en osannut arvatakaan. Huonoa päätä, laiskuutta ja muuta semmoista olin ajatellut syyksi, mutta talonpoikaismielisyyttä, sitä en osannut unissanikaan ajatella. Täysiverisissä herras-oloissa, kuten Onnelassa, vivahti tuommoinen ilmiö luonnon-oikulta.

-- Miten semmoisiin tuumiin olet ajautunut?

-- Taivas sen ties. Olen jo viidentoista vanha, ja siitä saakka, kun olen osannut erottaa kuun auringosta ja omenan päärynästä, olen kuvitellut tulla talonpojaksi. Se on niin lujasti ajatuksissani kiinni, kuin pahka koivun kylessä. Siellä kaupungissa, kun vain näen maalaiseukkoja ja -ukkoja, joudun oitis kovaan kiusaukseen viskata kadulle Kornelius Nepokset ja Euklideet, ja mieleni on hypätä ylös heidän rattailleen. Ja sitte ajaa kauas metsän taakse, jossa on huhtamaita, tulipalon vaarassa ollut ja seiniltään osaksi hiiltynyt sauna, suuri tupa, jossa on heinäsirkka ja tupakkia pureskeleva Matti... oih, minä joudun vallan pyörälle, kun ajattelen tuota kaikkea.

Ilma kun tuli jo sumuiseksi ja kosteaksi, melosimme rantaan ja astelimme rinnattain ylös, hän kantaen kalanippua ja minä onget olallani. Meijerirakennuksen nurkalla sanoimme toisillemme hyvästit.

Minä tiesin että hänen talonpoikaisunelmansa joskus haihtuvat.

III.

Suuret aikeeni torpparien suhteen menivät surkeasti myttyyn. Kului toinen vuosi ja kolmaskin eikä heidän tilansa ollut viittä valkeampi. Sama puute, sama kädestä kärsään eläminen kuin minun tullessanikin Onnelaan. Kaikki neuvoni, avuliaisuuteni oli iskenyt päämaalin sivu, tuottamatta edes näennäistäkään hedelmää. He kuuntelivat tarkkaavaisen näköisinä esityksiäni säästeliäisyydestä ja ahkeruudesta, mutta selkäni takana nauroivat he minulle, ja tekivät lainoja oikealle ja vasemmalle. Tukinveto oli talvisin heidän vasituisena rahatyönään, ja luulenpa että ilman sitä olisi moni ollut tiukalla, sillä, kuten tulin vähitellen saaneeksi vihiä, oli usealla isompikin velka, jonka takeeksi oli pantattu milloin hevonen, milloin lehmä. Huomasin turhaksi vetää heitä lujemmalle, sillä sukupolvien traditsioonit vaikuttivat heihin siksi valtavasti, eikä toisekseen asumisen ehdotkaan, tarkemmin tutkittuina, olleet kovin valoisia. Viljelysmaat olivat suhteellisesti hyvinkin verotetut eikä ollut mitään takeita etujen pysyväisyydestä, jos olot kerran olisivatkin hyvinvoipuuteen päin suuntaneet kulkunsa. Irtisanominen torpasta saattoi tapahtua minä päivänä tahansa. Muutokseen olisi tarvittu toinen sukupolvi, vereksempää intoa, sitkeyttä ja takeita etuuksien pysyväisyydestä.

Esittelemättä mitään suoranaista keinoa torpparien tilan parantamiseksi, huomautin kerran isännälleni, että toki jotakin tarvitsisi yrittää heidän hyväkseen, ihmisyyden nimessä -- jotakin, josta en itsekään ollut vallan selvillä. Mutta hän nauraen vastasi:

-- Haaveilut ovat aina enemmän tai vähemmän hämäriä. Ei se ole autettavissa, joka ei itse tahdo itseään auttaa, ja semmoisia juuri ovat Onnelan torpparit, paitse noita kahta.

-- Kyllä niin, ei ne ole miesten paraita... niissä on miespolvien vaikutusta, ja se juuri on auttamatonta. He ovat tavallaan piittyneitä niin tuon kuin tämänkin suhteen.

-- Kyllä ymmärrän... ja kenenkään yksityisiin asioihin on mahdoton sekaantua. Löytyy ainoastaan yksi keino... ja siihen keinoon olenkin päättänyt ryhtyä.

-- Mikä keino se on?

-- Hävitetään kaikki torpat ja rakennetaan toinen kasarmi. Torppareista tulee oivia muonarenkejä.

-- Kyllä tulee... mutta sitte tarvitsisi antaa toinen nimi Onnelalle.

-- Mikä nimi...?

-- Kurjala, esimerkiksi.

Meidän välillämme syntyi tulinen sanakahakka, jossa ei sattuvia sanoja säästetty kummaltakaan puolen. Isännälläni oli asiallisia tietoja aseena, minussa talonpoikaisveri iski kuumia kipenöitä, niin me ottelimme, hän järjellään, minä sydämmelläni.

-- Kasarmi on mustin tahra ja häpeäpilkku suurviljelyksemme kehityshistoriassa. Muonarengit ovat sullotut kuin elukat kasarmin karsinoihin, sen sijaan että olisi laitettu niille oma tupa, perunamaa, lehmänlaidun. Sen sijaan että olisi heille suotu jotakin edistyksen ehtoja, on kaikki pyrkimisen halu sammutettu heissä... ja, miksi en sitä sanoisi, samalla kaikki ihmisyyskin. Sen sijaan että suurviljelijät, jotka ovat sivistyneitä ja joilta siis voi vaatia enemmän, antaisivat talonpojille hyvää esimerkkiä, polkevat he itse ensimmäisinä ihmisyyttä jalkojensa alle.

-- Jos olisitte käyneet Venäjällä, Amerikan tehtaissa ja Belgian hiilikaivoksissa, puhuisitte toisin. Muonarenkimme ovat heidän suhteensa onnen lapsia. Jos muuten luulette, että alustalaisten tila muissa kartanoissa on loistavampi kuin Onnelassa, niin...

-- Ei, sitä en ensinkään tahdo väittää, päinvastoin, sen mukaan mitä olen kuullut, eletään meillä paremmin kuin muualla... itse ne niin vakuuttavat.

-- No älkää sitte loruilko. Ei yhteiskunnalliset edistykset käy ukon-ilman tavoin, ne ottavat käyttääkseen pitempiä aikoja, vuosikymmeniä ja vuosisatoja, mutta sitte ne tekevät pysyväistä.

Epäilemättä hän oli oikeassa... ja minä ehkä olinkin turhanpäiväinen intoilija, kokematon talonpoika, joka jumaloin omaa takkiani ja joka juoksin pääni kantoon, kun eivät kaikki pyyhkineet suutaan puhtaaksi samaan suuntaan kuin minä.

Ja niin se meni sekin kesä, Iisi ei joutanut minun kanssani seurustelemaan, sillä hänellä oli kotiopettaja. Oli päässyt ehdoilla kuudennelta luokalta ja hänen täytyi hikoilla kesäkausi kirjojen kanssa. Nuorempi poika oli jo viimeisellä luokalla, ja vanhempi neiti meni kihloihin erään etevän ja hienokäytöksisen varatuomarin kanssa. Kihlaus julkaistiin talvella, loppiaisen tienoissa, ja samaan aikaan vietettiin Onnelassa isännän nimipäiviä. Koko pitäjän ylimystö saapui miehissä Onnelaan, hevonen hevosen jälestä ajoi lasikuistin eteen, turkkeihin puettuja herroja ja naisia purkautui reestä ylös. Sitä oli komea kaukaakin katsella. En aikonut mennä kesteihin, mutta kun emäntäni erittäin muistutti, etten millään ehdolla saisi jäädä pois, menin kuin meninkin, huolimatta kaikesta vastenmielisyydestäni. Istuin entiseen sopukkaani, silmäilin sieltä ympärilleni, tein huomioita ja johtopäätöksiä. Sulhasen jälestä oli Onnelan nuorempi poika lupaavin miehen-alku koko seurassa. Vanhempi poika oli edistynyt sekin... oli paljo muuttunut ensi näkemästäni.

Hilpeä mieliala vallitsi vieraiden kesken ja se kohoutui korkeimmilleen, kun sulhanen alkoi kuvailemaan Pariisia sen mukaan kuin oli omin silmin nähnyt. Henkeä pidättämällä häntä kuuntelivat nuoret tytötkin, silmissä sellainen ihastuksen hurme, kuin jos jo olisivat itse astelleet bulevardeja, noita loisto- ja kauneus-kaikkien valtakäytäviä. Tarttuipa tuo ihastuksen hurma minuunkin, tempauduin minäkin tietämättäni ajatusteni mukaan. Istuin lekotellen bulevardeilla minäkin, päiväpaisteessa, sanomalehtiä lukien ja hengittäen keuhkoihini Pariisin lumoavaa ilmaa. --

-- ... Muttei ole semmoista perspektiiviä kuin ranskalaisilla. Ajat Pariisiin sisään ja pelkkä perspektiivi hurmaa sinut. Ajat sisemmälle, luulet ettei kauniimpaa enää voi tulla vastaasi. Mutta loisto, komeus sittekin yhä paisuu. Myönnät että on kauniimpaa, yhäti komeampaa. Ja kun tulet keskukseen, jossa maakuntain kuvapatsaat seisovat, jäät jähmettyneenä paikallesi. Katsot ja katsot... ja päätäsi pyörryttää... ja silmiäsi huikaisee. Paraan karamellin, Elysein palatsin, jätät viimeiseksi... Ja sitte tuo elämä bulevardeilla, kun sanomalehtien iltapainokset ilmaantuvat kioskeihin... silloin tunnet maailman kaupungin sydämmen tykytyksen. Ihmisvirta tyrskyy ja kuohuu kuin koski putouksensa juurella. Ja kaikki on hilpeätä. Ihmisiä istuu kaduilla pöytien ympärillä... Siinä näet herttaisuutta, kauneuden aistia, naisten loistavia pukineita. Ja tuo kaikki lumoo sinut. Pariisi on maailman lumotar, ei sen rinnalla kestä mikään.