Part 7

Virran tienhaara tuli lähelle, Eerikki seisahti, pyyhki hikeä otsaltaan, astui muutaman askeleen, seisahtui taas ja pyyhki hikeä. Hänen oli kuuma, hirveän kuuma. Papin saarna, setelitukku, maksamaton vero ja ahtaat ajat kiehuttivat hänen ajatuksiaan. Joku väkevä voima veti häntä Virran tielle, joku mahtava ääni kuiskasi hänelle rauhan ja sovinnon sanoja ja kielsi häntä tinkimästä papin saarnasta ja vääntämästä sitä siksi, ettei se muka häneen niin puustavillisesti koskenut. Ja vielä leimahti mieleen, että Virran emäntä oli ehkä masentunut ja että veli ehkä kovinkin kaipasi häntä. Ja välähti sekin mieleen, että saarna ja kirkossa käynti oli erinomainen johdatus, ja että oli synti taistella hyvän hengen vaikutusta vastaan.

Ja hän astuu ensimmäisen askeleen Virran tietä, astuu toisen ja kolmannenkin. Kun oli astellut puolituntisen, tyyntyi mieli, hiki herkesi juoksemasta. Mieli tuntui kevyeltä, mutta varmalta, kaikki ristiriitaisuus oli vaiennut.

Tuntisen käveltyään joutui hän perille... avasi oven ja astui sisään.

Heikka istui penkillä, nojaten pöytään kyynäspäillään, emäntä tuuti nuorinta lasta nukkumaan.

-- Hyvää päivää! ja Eerikki meni kättelemään emäntää... ja terveisiä kirkosta.

Heikan katse painui laattiaan, mutta Eerikki meni häntäkin kättelemään.

-- Terve veli.

-- Terve, terve. Käy istumaan.

-- Siellä ei ole enää paljon kelistä tietoa, aukeilla varsinkaan.

-- Ei suinkaan.

Puhe sammui tuohon.

Paljon oli emäntä entisestään muuttunut. Poissa oli korskea ryhti, suvun tuntomerkki, poissa oli kylmä, ylpeä katse, ja sijaan oli tullut pehmeyttä, ystävällisyyttä.

Velimies oli samallainen kuin ennenkin, mutta hiukan surullisempi.

-- Sulla on taaskin kruununvero rästinä (Heikan kalvakkaat kasvot hiukan tummenivat), eikä ihme, nyt on ahtaat ajat.

-- Ahtaat on.

-- Minulla olisi pariin tuhanteen markkaan rahoja ja... no voithan arvata, että tuolla vieraiden orsien alla tulee ikäväni tätä isänmajaani. Minä ajattelin, että eiköhän tässä sovittaisi jälleen yhdessä elämään ja asumaan, nyt kun kumpikin olemme koetelleet vähä yhtä ja toista. Eläkekin rasittaa sinua... ja minä kykenisin vielä vähin töihinkin. Eteenpäin se olisi sekin, kun on niin ahtaat ajat. Vai mitä luulet?

-- Veljeni, lausui Heikka hiljaa ja vapisevalla äänellä, minä olen kymmenen vuotta odottanut sinua.

-- No parempi sitte myöhään kuin ei milloinkaan.

Vanhemmat lapset, jotka olivat juoskennelleet ulkona, ryntäsivät samassa sisään, nauraen ja meluten.

-- Eero, mene tervehtimään setää, käski emäntä vanhinta poikaa, sitä samaa, jonka syntyessä niin loukkaavasti oli kohdeltu Eerikkiä.

Poika totteli kiltisti.

-- Setä jää nyt meille asumaan, virkkoi Heikka... ja se on hyvä setä lapsille.

Eerikki hymyili onnellisesti.

-- Täällä on vielä yksi, virkkoi emäntä... tule katsomaan tätäkin.

-- Miten se on vanha?

-- Vasta vähän yli puolen vuoden.

Valoisaksi nuo kävivät Eerikin kasvot, kun katseli kehtoon, jossa hento lapsi oli uneen vaipumaisillaan.

Mutta Heikka viittasi häntä tulemaan kamariin kanssaan, ja Eerikki läksi. Kauvan he siellä viipyivät kahden kesken...

Aamulla lähti Heikka nimismiehen luo ja maksoi rästinä olevan kruununveron. Sieltä palattuaan ajoi hän kylään ja toi velimiehen tavarat jälleen kotiin.

Virran veljesten välillä oli tapahtunut sovinto.

Hattuni historia.

Se päivä on vielä nytkin kirkkaasti muistossani. Aamulla satoi tiheästi, mutta ehtoopuolla ohenivat pilvet, taivaan sininen kansi rupesi kuultamaan, auringon valo säteili ensin korkeuksissa, sitte se salaa pujahti alas kaduille, pihoille ja tirkistipä vihdoin rautakaupankin ikkunaan, jonka takana minä seisoin, katsellen koulupoikia, ajureja, torimatameja, rantajätkiä. Nuo onnen lapset saivat vapaasti liikkua ja lekotella päivänpaisteessa, minun raukan sitävastoin täytyi seisoa päivät pääksytysten rautapuodissa ja odotella ostajia ja valehdella ja pettää kuin mustalainen.

Katselin ja katselin, mutta mielialani yhä synkkeni. Äkkiä tuli rohkea tuuma päähäni. Mitäpä jos omin luvin ottaisi vapauden hetken ja sulkisi puodin ovet pari tuntia aikaisemmin. Nyt kun ukkokin on Pietarin matkalla. Hattukin olisi jo ostettava, jos sillä nimittäin mielii jotakin vaikuttaa. Näin kevätpäivinä sitä luulletikin ihaillen katseltaisiin, mutta ei enää myöhemmin kesällä, jolloin niitä ilmaantuu jokaisen veitikan päähän. Jos nyt...

Ja moniaan minuutin perästä löysin itseni hattukaupassa. Katselin ja valikoin, siksi että osuin saada sopivan, värin ja ko'on puolesta. Se oli kallis, maksoi seitsemäntoista markkaa. Mutta kyllä oli kauniskin. Väri oli hienon hallava, syrjät kahtaanne kaarevat, silinteri niin taiteen vaatimuksien mukainen, että silmä vaipui pelkkään ihmettelemiseen.

-- Mitähän tuo nyt sanoo Alma...?

Tulin kadulle, mutta en mennyt suoraa päätä Alman luo. Teki mieleni näyttää hattua ensin Josefiinalle, jonka kanssa olin ollut viisi viikkoa lemmenleikissä. Hän kylmeni minulle ja mieltyi toiseen, mutta emme kumpikaan surreet rakkauttamme emmekä pitäneet mustaa mieltä toisiamme kohtaan. Kolonialikaupasta, jossa Josefiina palveli ostin tupakit, saapasmusteet, paidan napit ja muut tarpeeni. Olimme asettuneet täydellisesti ystävyyden kannalle.

Astelin katuja, mutta en pitänyt kiirettä. Olin olevinani iltakävelyllä, vaikka varsinainen tarkoitukseni oli näytellä yleisölle hienoa hattuani. Onnistuin aikeisani hyvin, sillä hattu herätti ansaittua huomiota. Ei yksikään nainen mennyt ohitseni, luomatta silmäystä hallahtavaan silinteriini, silmäykset usein näyttivät minusta ihastuneilta, erinomaisen virkeviltä. Vanhat herratkin nostivat kohdallani silmäystään ylöspäin ja siten lisäsivät riemuani.

Josefiina istui tiskin takana, salakähmää lukien mielikirjailijansa Flygare-Carlénin romaania -- muusta kaunokirjallisuudesta hän ei sanottavasti piitannut -- ja kun näki minun aivan vieressään, virkkoi ihastuneesti:

-- Ah!

Kohotin hattuani ja lausuin hyvää iltaa.

-- Miten jaksat? Tarkoitan, onko rahtuakaan toivoa, että päähenkilöjen vaiheet voisivat päättyä suuteluun tai muuten onnelliseen loppuun.

-- Ei ole paljo toivoa. Musta yö vielä kaikki peittää... Ah, tuo sun hattusi...

-- Onko makusi mukainen?

-- On, niin erinomaisesti. Nikolain täytyy myöskin ostaa tuommoinen, ihan välttämättä.

Josefiina kaatoi minulle juomalasillisen vattupunssia, ruveten samassa jatkamaan keskeytettyä lukuaan. Kohta, johon äsken oli pysähtynyt, oli ylen intressantti ja salaperäinen. Romaanin päähenkilöt nimittäin joutuivat pimeässä salissa toistensa syliin pelkästä erhetyksestä. Ja kaikki sujui niin varovaisesti, että eroaminenkin tapahtui täydellisessä tietämättömyydessä...

Kun punssi loppui, lähdin ulos, kävelin esplanaadilla ja tulin vihdoin Alman luo. Hän korjaili vanhaa kesäpukuaan, mutta nähtyään minut, viskasi hän työn pois, juoksi kaulaani ja virkkoi:

-- Rakas Alfred... Sinulla on uusi hattu!

-- No mitäpä tuosta. Hyvää iltaa, lintuseni.

Ja minä kohotin hattuani vasemmalla kädellä, joka oli vapaa.

-- Ah, kun se on kaunis. Tänäänkö ostit?

-- Aivan äsken.

Alma sitä silitteli, käänteli ja tarkasteli joka puolelta. Kun kyllääntyi pitelemiseen, niin pani omaan päähänsä ja meni kuvastimen eteen. Seisoi siinä ja katseli omaa kuvaansa hatun kera, tekeytyi hienoksi keikariksi, iloiseksi ja minkä miksikin.

Istuin sohvalle, nauttien onneani. Elämäni kaikki hankaluudet, ikävyydet, kaikki epäsoinnut olivat tyyntyneet, usvan lailla haihtuneet. Onnen tunne aaltoili povessani mahtavasti enkä muistanut muuta, kuin että olin kahdenkymmenen vanha, että minulla oli morsian... ja uusi hattu.

-- Rakas Alfred, Alma virkkoi, tullen viereeni istumaan.

Olin liian onnellinen, voidakseni sanaakaan vastata.

-- Tällä hetkellä tunnen rakkauteni suuruuden... Sinulla on jo uusi hattukin, mutta oletko jo ajatellut milloin...?

-- Jatka vaan, kehoitin iloisesti, aavistamatta lainkaan onneni silmänräpäyksellisyyttä.

-- Milloin alotat oman liikkeen?

-- En tiedä.

Onneni oli mennyttä... Kylmä ahdistus valtasi sydämmeni.

-- Milloin?

-- En tiedä... Ajat eivät ole sopivat.

-- Mutta tulevat pian. Eikö niin?

-- Eiköhän nuo tule...

Nousin ylös, lähteäkseni kotiin, mutta Alma pidätti minut. Pani hatun päähänsä, kohenteli sitä ja sovitteli eri asentoihin, milloin enemmän otsalle, milloin oikealle tai vasemmalle puolelle kallelleen. Vihdoin otti käsille kynän ja mustetta, painalti hikihihnaa nurinpäin, ruveten lakilla siihen tuhertelemaan. Kun sai valmiiksi, näytti minulle ja kysyi samassa, eikö ollut sievästi tehty.

-- On, sievästi on.

Näin hihnaan piirretyksi nimeni alkukirjaimet A.B.C. ynnä vuosiluvun, kuun ja päivän.

-- Kiitos, kultani... Mutta nyt minun pitää joutua illalliselle. Nuku makeasti ja uneksi minusta.

-- Hyvästi, rakas Alfred. Tuleehan se sopiva aika pian. Eikö niin?

-- Eiköhän tuo tule...

Kylmän ahdistuksen valtaamana tulin kadulle. Onneni oli kerrassaan purjehtinut kovalle karille eikä ollut irti pääsemisen toivoa. Oma liike, siinäpä se juuri oli kipeä kohta. Ruveta miettimään _perpetuum mobile'a_ tai jotaki muuta mullistavaa keksintöä, olisi ollut verrattain helppoa sen suhteen kuin ryhtyä puuhaamaan omaa liikettä. Olin kyllä oppinut valehtelemaan ja pettämään, mutta siihenpä rajoittuvatkin kaikki liiketaitoni. Sen verran mitä omalla järjelläni huomasin, oli minun mahdoton alottaa mihinkään suuntaan. Seitsemäntoista vanhana kyllä olin kuvitellut, että kerran joku onnen sattuma viskaa minut rautakaupan ovesta ulos parempaa onnea kohden, mutta vuodet olivat tipahdelleet nenäni ohitse eikä mitään sen suuntaista ollut tapahtunut. Luottamukseni onneen alkoi horjua, epätoivo rupesi päivä päivältä puhaltelemaan kylmää henkäystä sydämmeeni. En nähnyt yhtään keinoa, jolla irroittaa onneni karista irti.

Kesä kului loppuun, milloin vitkalleen, milloin hurjaa vauhtia. Kesän kuluessa sattui minun suhteeni joukko mitä erilaisimpia ja kirjavimpia tapahtumia. Jokaisella niistä oli salakynnet, joilla iskivät kiinni toinen toiseensa. Ja vihdoin niistä muodostui semmoinen kimppu, että olin menettänyt paikkani ja saanut Almalta rukkaset. Päälle päätteeksi piti minun lähteä pitkälle matkalle. Myytyäni kelloni, löysin itseni juutalaisen parissa hattua kaupittelemassa. Se oli kokonaisuuden viimeinen tapahtuma.

Koettaen saada hatusta edes puolta hintaa, kiinnitin ukko Rubenin huomiota sen etevyyteen, taiteellisuuteen, hienouteen. Mutta kavala israelilainen näytti kovin huonoa makuaistia, morkkasi myötänään hattua rumaksi, vanhaksi. Lopulta tarjosi viisi markkaa. Minun ei auttanut muu kuin suostua. Viidellä markalla pääsee nykyajan kulkuneuvoilla pitkän matkan eteenpäin.

Juutalaisnylkyrin omaisuudeksi jäi mun kaunis, hallahtava silinterihattuni.

Josefiinalle menin sanomaan hyvästi. Tyttö raukka näytti erittäin surulliselta, liikutetulta. Epäillen ettei tuo kaikki ollut minun tähteni, johdin puheen Nikolaihin. Aavistukseni oli tosi, heidän välinsä oli laskeutunut jäätymäpisteesen asti. Nikolailla oli uusi...

-- Hänessä ei ole muuta kuin kiiltävä kuori, virkkoi Josefiina surullisesti... ja petollinen sydän.

-- Ystäväiseni, rohkenin huomauttaa hänelle. Vuoroon vieraissa käydään.

Josefiina vaikeni hetkeksi.

-- Milloin lähdet?

-- Nyt oitis, neljännestunnin kuluttua.

-- Minne?

-- Ensin itään, sitte pohjoiseen.

-- Tuletko enää milloinkaan tänne?

-- Jumala tiesi... riippuu siitä miten asiat alkavat luistaa.

Lähdin Josefiinan luota suoraa tietä asemalle ja junaan. Ennenkuin istuuduin, pudistelin itseäni ikäänkuin irtautuakseni kaikista menneisyyden muistoista ja vaikutuksista.

Juna vei minut kauas...

Aloin ponnistelemaan, nukuin vähä, mutta valvoin paljo ja liikuin valppaasti kuin jahtikoira. Onni seurasi minua, mihin ikänä ryhdyinkin. Oltuani vuoden toisen palvelijana tukkitoimissa, rupesin liikkumaan omin päin. Ostin metsäkappaleen ja annoin käsirahoiksi, mitä olin voinut vuoden kuluessa saada säästöön. Voitin kaupassa hävyttömästi. Tukkipuista sain maksamani hinnan monikertaisesti takaisin, kaupanpäällisiksi jäivät vielä pienet puut, jotka hakkautin haloiksi, nylkeäkseni kaupasta mahdollisimman suuren voiton. Nimeni rinnalle alkoi kasvaa liikemiehen mainetta ja luonnollisesti sen mukana suurinta luottamusta. Älysin jo, miten suuri arvo oli valehtelemisella ja pettämisellä, noilla kahdella taidolla, jotka rautakaupassa ollessani olin oppinut. Ne olivatkin onneni syvät syntysanat...

Lähes viisi vuotta kului, ennenkun jouduin käymään Helsingissä. Oli taaskin kirkas kevätpäivä. Esplanaadilla vilisi väkeä, kävelyhetki oli juuri alkanut. Tulin pankista, jonne olin jättänyt ensimmäiset kahdeksantuhatta. Ohjasin askeleeni kapealle kadulle, ja silmäni etsivät tuttua kylttiä. Turhaan. Koko talo oli hävitetty ja sijalla seisoi nelikerroksinen kivirakennus. Katselin ja painoin kädellä otsaani. Ohimoni tuntui kovin kuumalta.

Riensin tapaamaan Almaa, koputin ovea, tuttu ääni käski astumaan sisään. Käänsin avainta, vedin oven auki ja näin samaisella sohvalla, jossa viisi vuotta sitte onnetar minua pari silmänräpäystä syleili hentoisilla siivillään, Alman ja lasisilmäisen herran, suloisissa rakkauden haaveiluissa arvatenkin.

-- Tässä on sulhaseni, virkkoi Alma, esittäen meidät toisillemme.

-- Toivon onnea, tavailin kömpelösti.

Vasta muistin, että olin huolettomasti puettu. Jalassani oli pitkävartiset saappaat, ylläni maalaisräätälin tekemä puolivillainen takki, kalvostimet puuttuivat kokonaan.

-- Istu nyt... Me olemme jo kahdesti kuulutetut!

-- Mihin virkakuntaan kuulutte? kysäsin ja istuin nurkkaan vastapäätä heitä. Jos saan luvan...

-- Paul aikoo toimitusmaamittariksi.

Samassa Alma hienosti viittasi, että sulhanen oli kovin rikas. Häiden jälestä oli heillä aikomus asettua maalle, siksi että Paul saa vakinaisen viran, johon ei luulletikaan ollut pitkä aika, sillä isonjaon kuume raivoo maaseuduilla.

-- Niin tekee, myönsin minä.

-- Juothan kahvia kanssamme.

-- Kiitoksia, aikani ei taida myöntää.

-- Istu nyt...

Alma poistui puuhaamaan kahvia ja me jäimme kahteen mieheen. Kohtelimme toisiamme kylmästi. Hän piti minua metsäläisenä, minä häntä tuhmana. Pöydällä oli hallahtava silinterihattu, johon silmäni olivat koko ajan lumottuina. Taudintapaisen epäluulon valtaamana vihdoin nousin nurkastani ylös, menin pöydän luo ja lausuin:

-- Teillä näyttää olevan uusi hattu.

-- On, hän ylpeästi virkkoi.

Kääntelin hattua ja salaa painoin hihnan nurinpäin. Ja aivan oikein näin siellä Alman piirtämät kirjaimet A.B.C. ynnä vuosiluvun, kuun ja päivämäärän. Siitä oli juuri tänäpänä täyteen viisi vuotta...

-- Toivotan teille onnea, virkkoin ja kaappasin häntä kädestä kiinni... sydämmeni pohjasta.

-- Kiitoksia, hän ylpeästi vastasi.

Almalta sain kuulla, että Josefiina oli naimisessa muutaman torikauppiaan kanssa. Oli lapsiakin kaksi, olipa onneakin, vaikka mies kuului olevan kitsaanpuoleinen, jopa mustasukkainenkin.

Kävin tietysti Josefiinan luona, hyssyttelin polvellani vanhempaa poikaa, joka oli ristitty kaimakseni ja erotessa pistin hänelle käteen kiiltävän kultarahan. Jotakin rakasta ja tuskallista tarttui mieleeni, joten kiirehdin pian pois, pois kaukaisille mailleni. Siellä taas tunsin elämän halua. Jahtikoiran tavoin hääräilin riistaa etsimässä, onni uskollisena seuralaisenani.

Retkilläni sitte näin Lauran. Hän oli hoikka nainen, viidenkolmatta vanha, vilkas ja itsepäinen. Rakastuimme... hän vielä sokeammin kuin minä. Toiveet eivät alussa olleet valoisat. Lauran isä oli varakas tilanomistaja, entinen valtiopäivämies sekä erittäin ankara hyvien tapojen vaatija. Riistaa kootessani olin elellyt vapaasti piittaamatta rahasta tai kunniasta ja paha kello oli kuulunut ukon korviin.

-- Ei semmoista hurjapäätä meille vävyksi, virkkoi hän heti, kun kuuli aikeemme... ei milloinkaan.

Mutta Laura ei heittänyt toivottomaksi. Hän osasi vähä vähältä kääntää ruuvia hellemmälle ja eräänä päivänä tuli minulle kirje, jossa ukko käski minua tulemaan heille metsäkauppoja tekemään. Menin, tarkastin metsän ja tein kohtuullisen tarjomukseni, nimittäin kolmanneksen todellista hintaa. Ukko tinki vuorokauden, saaden minut lisäämään hintaa toisen verran. Sitte löimme kaupat ja joimme harjaiskannut. Hyvää yötä lausuessa ilmoitti ukko, että hän oli muuttanut mielipidettä minun suhteeni. Ei ollut enää vastaan naimistamme.

-- Ota hänet, virkkoi hän liikutetulla äänellä... ja tulkaa onnellisiksi...

Tuo kunnon vanhus oli saanut tietää, että minulla oli Kansallispankissa kolmekymmentä tuhatta juoksevalla tilillä ja sen vuoksi hän oli niin kovin liikutettu.

Sitte sujui kaikki hyvin. Eräänä kevätpäivänä olin matkalla Lauran kotiin... meidän piti sinä päivänä ajaa pappiloihin. Ukko tuli minua rapuille vastaan ja puristi sydämmellisesti kättäni. Ennen lähtöämme piti hän minulle taloustieteellisen puheen, virkkoen:

-- Häiden jälestä tietysti ostat itsellesi pienen maatilan.

-- Kyllä... se on ollutkin juuri aikomukseni, myönsin minä.

-- Ja sitte sinun pitää totuttaa säästäväisyyteen. Ihminen voi jokaisessa kohdassa säästää, se on aina hänellä ehdon vallassa. Ei niin turhaa seikkaa, ettei säästäminen voi tulla kysymykseen. Mainitsen sinulle tuoreen esimerkin. Kävin tänä keväänä Helsingissä ja ostin itselleni uuden hatun. Mitä luulet sen maksaneen? Kuusi markkaa, ei penniäkään enempää. Katsopa, miten heikkarin komea se on. Luulenpa, että vie voiton sinun hatustasi, josta maksoit viisitoista markkaa...

Ja ukko otti käteensä hallavan silinterin, näyttäen sitä minulle. Epäilykseni heti heräsi. Painoin hikihihnaa vasemmalta sivulta nurinpäin... niin, siellä ne olivat lujat todistukset; nimeni etukirjaimet, vuosiluku, kuu ja päivämäärä.

-- Hiton helppo on, vakuutin minä, tuskin voiden hillitä itseäni nauruun purskahtamasta.

-- Ja niin peijakkaan hienoa tekoa. Katsopa tätä tötteröä, miten on sulava kuin luojan kädestä lähtenyt ja nämä syrjät, miten ylevästi kaareutuvat ja tämä huopa, miten hienoa on. Tämmöistä hattua ei löydy toista koko planeetillamme...

Pappilaan ajaessa minä tuontuostakin salaa nauroin. Koetin tekoyskällä ja muilla vehkeillä eksyttää Lauraa, mutta se ei onnistunut. Hän aavisti jotakin tavatonta ja vaati minut kiven kovaan tilinteolle. Muistellen ranskalaista puheenpartta, että mitä nainen tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo, rupesin kertomaan hattuni historiata. Laura oli siitä kovin huvitettu. Lopetettuani sain joukon suukkosia ja hyväilyjä.

Häittemme jälestä ostin pienen maatilan, totuttelihen rauhalliseen elämään. Joskus kuitenkin vereni vika ajoi minut riistaa haalimaan, mutta vuosien kuluessa tuo rupesi tapahtumaan yhä harvemmin, kunnes vihdoin kokonaan lakkasi. Elelin sitte levollisesti kuin mesikämmen marjamättään vieressä.

Mutta hatulleni sattui vielä yksi vaihe, jonka mielelläni kerron.

Rukiit olivat monta vuotta olleet pilkkahinnoissa ja appeni valitteli köyhtyvänsä pelkkien jyväaittojen rakentamiseen. Mutta sitte sattui kato useassa kohden maatamme ja ruistynnyrin hinta kohoutui äkkiä viiteenkolmatta markkaan. Appeni möi rukiita, hykerteli käsiään eikä huolinut nukkuakaan öillä. Juuri sinä aikana puuttui Sipi renki naimishommiin. Hän oli paitaressusta asti palvellut appeani, ja tämä, tehdäkseen kerrankin oikein aimo hyvän työn, antoi kellahtavan hattunsa Sipille sulhaislahjaksi.

Laura ja minäkin jouduimme kihlajaiskemuihin, jotka vietettiin renkituvassa. Tupaan tullessa emme nähneet sulhaista, mutta istuttuamme hetkisen aikaa, ilmaantui hän keskelle lattiata, komea silinterihattu päässä, verkavaatteet yllä. Hän silmäili ympärilleen, etsi nähtävästi jotakin semmoista, jota ei silmä seinillä löytänyt. Vihdoin hän äkkiä otti hatun päästään ja laski sen varovasti keskelle pöytää, oluthaarikan viereen.

Laura katsoi minuun ja nauroi. Kun pelimanni alkoi soittamaan huimaa valssia, nousin ylös, sieppasin hatun pöydältä ja painoin Lauran päähän. Samassa kietoui käteni noiden hoikkien vyötäisten ympäri... ja pyörähdimme kolmeen kertaan lattian ympäri. Hengästyneenä vein hatun jälleen kunniasijalleen. En tiedä miten tekoani käsitettiin, mutta heti tuli pitkä komea poika, otti pöydältä hatun, painoi sen armaansa päähän ja pyöri kolme kierrosta ympäri. Häntä kilvan seurasivat kaikki muut, jokainen tahtoi tehdä saman tempun. Koko valssin ajan kuului ilon humina tuvassa ja Sipi hymyili tyytyväisesti, leikaten itselleen puolet kaikesta kunniasta, jota hatulle osoitettiin.

Poislähteissäni vielä loin hätäisen silmäyksen pöydälle. Oluthaarikan vieressä seisoi minun entinen hattuni. Väri tosin oli kadottanut helevyytensä, mutta kaunis taiteellinen muoto oli vielä pääpiirteissään jälellä. Syrjät kaareutuivat ylevästi kahtaanne päin, tötterö oli sieleä ja mallikas...

Tunsin sydämmessäni salaista tyytymystä. Joku ääni kuiskasi minulle, että entinen hattuni vihdoinkin oli löytänyt lujaan satamaan.

Onnea pakoon.

I.

Väkevä talonpoikais-veri, se oli minun onnettomuuteni. Tulevaisuuttani suunnitellessani olin liiaksi nuori ja kokematon. Ja olin myöskin vailla kaikkea itsetajuntaa, joka on välttämätön ehto elämän uraa valitessa. En löytänyt mitään erityisen sopivaa alaa, vaikka mietiskelin vähäsen sinne, vähäsen tänne. Ei mikään sopinut minulle erittäin, mutta, omituista kyllä, ei mikään ala näyttänyt erityisen sopimattomaltakaan. Kun en tavoitellut kunniaa tai suuria rikkauksia, luulin että meikäläinen mies voi saavuttaa onnen yhtä hyvin tuolla kuin täälläkin. Oli siis aivan samantekevä mikä minusta tuli, kunhan vaan sain oppia jotakin hyödyllistä ja kunhan vaan sitte sain ominaisen työ-alan.

Ja minä menin maanviljelys-kouluun ja minusta tuli pehtoori. Sain paikan ja erotodistuksen yksiin aikoihin. Sydän täynnä luottamusta ja tyytymystä lähdin matkalle. Vereni oli makeassa lepotilassa. En tuntenut väristyksiä en muitakaan maltittomuuden oireita, kun kirkkaina kesäpäivinä ajelin tuntemattomien seutujen lävitse uutta kotiani kohden. Elämäni tuntui niin suoralta ja mutkattomalta. Olin käynyt maanviljelyskoulun ja onnistunut saamaan heti paikan. Olihan siis aivan luonnollista että lähdin matkalle, ollakseni määräpäivänä perillä. Etteivät tunteeni iloissaan pylläköineet sinne tai tänne, siihen olin jo tottunut. Olin luonteeltani hiljainen enkä innostunut juuri milloinkaan. Kaikki silmänräpäyksellisyys oli minusta lapsimaista. Miehekästä oli vain tyyneys ja miettiväisyys, ja niitä molempia oli minulla. Vaikka elon vaihe oli edessäni, istuin tyynenä ja levollisena kyytimiehen rattailla.

-- Nyt se jo piakkoin näkyy Onnelan kartano... heti tämän mutkan jälestä.

Metsän kautta luikerteleva maantie teki jyrkän käänteen ja suikahti samassa aukeaman laidalle. Ja silmieni eteen levisi kuusikkometsän helmasta kaunis peltomaisema. Pellot kaartelivat milloin kapeampana, milloin leveämpänä pienen poukaman rantoja. Etäämpänä, kapean salmen takana välkkyivät suuremman selän rannat, nekin kuusikkometsän piirittäminä. Joku ihmisasunto sieltä myöskin vilahti näkyviin.

-- Tuolla vasemmalla se sitte on Onnelan kartano, virkkoi taaskin puhelias kyytimieheni, tehden samassa kädellään liikkeen apilaspellon poikki... näettehän, tuolla noin.

Katsoin osotettuun suuntaan... ja samassa talonpoikais-vereni vavahti. Komea, linnan tapainen rakennus siinti silmiini. Kesä-illan aurinko sädehti ja liekehti tulipunaisena sen ikkunoissa ja sen seinät hohtivat kuin valkoisin ja kuultavin pilvi taivaalla. Olin monta kertaa ennenkin nähnyt komeita herraskartanoita, mutta niin kummaa vaikutusta eivät ne milloinkaan ennen olleet tehneet. Olin katsellut niitä tyynesti ja välinpitämättömästi, tuntematta mitään outoa tunnetta rinnassani. Mutta nyt sydämmeni ikäänkuin peloissaan kopristui kokoon ja koko tyynekäs miehevyyteni huiskui tuonne ja tänne. Epäilin ensi kerran omaa itseäni, kutsumustani, tulevaisuuttani. Ja epäilevien tunteitteni joukossa kuvastui ajatuksiini oma talonpoikais-kotini. Pieni tanhua, vinttikaivo, tallirakennuksen harmaja pääty, ränstynyt sauna, hatara olkilato ja riihi, jonka takaa meni polku katajikkomäen kirkkaalle lähteelle...