Part 6

-- Hyvin, mainion hyvin. Täällä on jäykkää kansaa, josta pidän. Se ei innostu mihinkään asiaan ensi tuokiossa, mutta sitte kun joku mielipide heissä kypsyy, ovat he miehiä puolustamaan sitä. Esiintymistavalla on täällä suuri merkitys. Kun kohtelet heitä ystävinä ja vertaisina, panevat he huomiota sanoillesi ja tuumivat niitä. Jyrkkämielisyys ja komentaminen turmelee kaikki. Edeltäjäsi oli jaloluontoinen ja lahjakas mies, mutta hänellä ei ollut mitään vaikutusmahtia. Hän oli kokematon herrassäätyläinen, sen hän itsekin jälestäpäin huomasi. Hän sai kokea vastarintaa joka taholla.

-- Vai niin.

-- Käydäänpä nyt koululle, minulla on omintakeinen talous.

Me lähdimme. Koulu sijaitsi vuokratuissa huoneissa eikä sinne ollut pitkä matka.

-- Onko teillä mitään edistyspuuhia vireillä?

-- On vähäsen niitäkin... on raittiusseura, ompeluseura ja luku-yhdistys.

-- Johan niitä siinä on pyrintöjä, tuumailin minä, nostaen turkkini kaulusta pystöön, sillä ilma oli tuimanpuoleinen -- pohjoinen viima puhalsi vinhasti ja lumi narskui jalkaimme alla.

Kävellessämme saavutimme erään pojan, joka oli kouluun menossa. Poika oli nähtävästi köyhäin lapsia. Paljas kantapää vilkkui jalkineentapaisesta esineestä esille ja laahasipa sieltä likaisia riepujakin, joita arvatenkin oli aiottu jalkojen suojaksi kotoa lähteissä. Vaatteet olivat ohutta pumpulikangasta, kaula oli paljas. Toisella kädellään suojasi poika korvaansa ja poskeansa, joita pohjan kylmä viima poltti, toisessa kädessään piti leivänpalaa, josta aina väliin haukkasi.

Tuommoinen näkö koski mieleeni kipeästi. Siinä niin selvin värein kuvastui kaikki se kurjuus, jota niin runsaasti olin lapsena itse kokenut.

-- Santeri, virkahdin minä äkkiä, tuo poika tarvitsee ruan ja vaatteen apua.

-- Tarvitsee kyllä... se tuli vasta joulun jälestä, joten käy ensimmäisiä päiviään. Olen minä koettanut vähin erin auttaa, mutta tuon suhteen en ole vielä ehtinyt.

-- Ruvetaan puuhaamaan erityistä apurahastoa köyhien oppilaiden vaatetusta ja ruokkimista varten.

-- Ruvetaan vain. Voit asettua puuhan etupäähän, mutta muista seurata neuvojani esiintymistavan suhteen, muuten kohtaat kovanpuoleisen kallion.

-- Kyllä muistan.

Ryhdyin innokkaasti asiaan käsiksi. Siitä kehittyi ensimmäinen elintehtäväni vakinaisien toimieni ulkopuolella. Toimeni onnistui, kiitos Pappenheimin neuvoille. Ilman niiden apua olisin ehkä kärsinyt kovan tappion. Huomasin piankin, että olin kokemuksien ja ihmisviisauden suhteen täydellisesti kapalovöissä... kaikki tietoni oli kypsymätöntä kouluviisautta, joka ei täällä erämaan lasten seassa merkinnyt suuria.

Vasta täällä sulivat vereeni koulussa ahmitut opit, vasta täällä ne alkoivat takomaan olentoani... ja väliin oli ahjossa niin kova kuumuus, että hiki virtasi otsaani myöten alas.

Harrastukseni tietysti haarautuvat moneen suuntaan, mutta mikään ei minua niin innostuta, kuin köyhien oppilaiden vaatettaminen ja ruokkiminen. Se on ja pysyy elintehtävänäni varsinaisen kutsumukseni ohessa. En voisi nukkua öitäni, jos tietäisin että yksikään kansakoulun oppilas seurakunnassani kärsii kylmää ja nälkää. Terve, punaposkinen lapsi, joka kirjoineen ja tauluineen tassuttelee kouluun, on ihanin näky, mikä milloinkaan kohtaa silmääni virkatointeni ulkopuolella. Sitä silmäni halusta katselevat, ja usein silloin oma lapsuuteni pilkoittaa satumaisen vihantana ja kauniina silmiini.

Ja siihen yhdistyy lukemattomien lankojen kautta erään toisen pojan lapsuuden päivät -- pojan, joka oli lyhytkasvuinen ja luonteeltaan arka kuin hiiri. Hän on samaa hyvää ainesta, kuin silloinkin. Sattuu usein tapauksia ja asianhaaroja, joissa kysyn hänen mielipidettään, ennenkuin päätän sinne tai tänne. Hänen lauhea neuvonsa on aina hyvä. Se ikäänkuin lievittää liiallista rohkeuttani, joka on synnynnäisiä ominaisuuksiani ja josta en ponnistelemallakaan tahdo päästä selvään eroon.

Valoa ja varjoa.

Virran talossa tapahtui muutos toisen selkään vallan lyhyessä ajassa, sillä tuskin oli nuorin poika lähtenyt vävyksi pitäjän toiseen kulmaan, kun jo emäntä kallistui tautivuoteelle, poti siinä muutamia viikkoja ja kuoli sitte tyynesti ja rauhallisesti, kuten hänen ikäiseltään leskeltä sopi toivoakin. Miesvainaja olikin häntä odotellut jo kymmenkunta vuotta kirkkotarhassa, kahden pahkapintaisen koivun välissä, jotka olivat suoraan sakariston ikkunan kohdalla -- niiden välissä löytyi vielä tilaa Virran ehtoisalle emännällekin.

Jo lesken eläissä oli vanhin poika Eerikki kulkenut isännän nimellisenä käyden veronmaksuissa, henkikirjoituksissa ja muissa sellaisissa isäntämiesten toimissa, ja kun maahanpaniaisten jälestä pidettiin pesänjako, työnnettiin Virran talo yksimielisesti Eerikin niskoille; keskimäinen ja nuorin veli ottivat rahaosingon sekä irtaimesta että kiinteästä omaisuudesta.

Eerikki piirsi puumerkkinsä kaikkien paperien alle, joita hänen eteensä levitettiin, kuulutti itsensä käräjissä Virran isännäksi ja hankki rahaa lainaksi, jolla maksoi nuorimman, naimisissa olevan veljensä eroon; keskimäinen veli, Heikka, jäi Eerikin kanssa asumaan kotoisen kurkihirren alla ja tekemään talon töitä, kuten ennenkin äidin eläessä.

Molemmat veljekset olivat vakavia ja rotevia, mutta Heikka oli sentään vilkkaampi, irrallisempi. Se saattoi loruta tyhjiäkin tarpeen vaatiessa ja sillä oli luontainen taipumus käymään karkeloissa. Väitettiin että moni tyttö oli iskenyt silmänsä häneen, mutta peräytynyt syistä, jotka olivat kokonaan Heikan puolella, puolitiestä takaisin.

Eerikki oli peräti toista kalua. Ei käynyt kyliä eikä nauranut naisten jutuille, ainoastaan miehet ja miesten seurat huvittivat häntä. Hänessä oli ikäänkuin jotakin savustunutta, johon uppoutui kaikki hellemmät tunteet ja joka piti hänet erillään naisväestä ja lemmenvehkeistä. Mutta roteva, hirmuisen roteva hän oli varreltaan ja tietystikin väkevä ruumiin voimiltaan. Aivan satumaisia kaskuja liikkui kylässä hänen väkevyydestään... eikä ole syytä olettaa, että niissä olisi ollut kovinkaan paljon liiottelua, sillä kaikkine virheineen oli Eerikki kuitenkin kunnianhimosta vapaa. Ei se milloinkaan röystäillyt eikä suurilla sanoilla kerskaillut; kohautti vain olkapäitään, jotta leveä rinta hiukan paisui, kun milloin miesten kesken tuli puheeksi varren voima, hartiain tanakkuus ja muu sellainen vakava asia.

Talon kuuluttamisen jälestä odotettiin Eerikin ryhtyvän naimapuuhiin, kuiskailtiinpa jo taloja ja tanhuoitakin, jonne olisi sopiva lähteä onnea koittamaan, mutta kuukaudet kuluivat ja vuodet kuluivat eikä naima-yrityksistä tullut sen kummempiakaan. Ei kukaan kyennyt sanomaan, mitä miehellä oli mielessä, kun ei lähtenyt valintaan eikä ilmaissut salaisia ajatuksiaan edes puheniekoillekaan, joita tunkeili hänen ympärillään ensiaikoina hyvinkin ahkeraan. Ne olisivat naittaneet hänet päistikkaa jo ensimmäisenä isännyysvuotena, mutta into jäähtyi, kun kohtasivat vakavan, karhumaisen miehen, jonka pinta ja sisus oli niin kylmä, kova ja savustunut, ettei siihen noidan nuoletkaan ottaneet pystyäkseen. Luonnollisesti sitte kaikkien kuiskeiden ja arvelujen täytyi vähä vähältä vaieta, kunnes ei enää kuulunut hiiskaustakaan Eerikin naimapuuhista.

Ja aika riensi eteenpäin. Tuli hyviä vuosia, huonoja ja keskinkertaisia, aivan kuten vuosikymmenessä tapaa tulla. Oltiin pyhäinpäivän tienoilla, ilma oli kuivaa ja kylmää, mutta vielä ei ollut lumen rahtuakaan pudonnut routaisille maille. Eräänä lauantai-iltana ei Eerikki mitenkään saanut mietteiltään lepoa. Ajatukset, joita koetti karkoittaa kauas luotaan, tulivat saman tien takaisin ja ikäänkuin puistelivat kourillaan häntä. Ne olivat joskus ennenkin samaa tapaa pitäneet, mutta ei niin voimakkaasti kuin nyt. Olivat aina lopulta itsekseen tyyntyneet ja syvä uni oli niiden reuhkinan lopettanut. Mutta tällä erällä eivät ensinkään näyttäneet aikovan tyyntyä, ei miltään puolelta.

-- Paljon selittämätöntä ja kummallista on ihmiselämässä, virkahti Eerikki huokaavalla äänellä, kun katseli kiiluvia tähtiä, jotka ikkunan kohdalla tuikkivat. Nousi sitte ylös, puki ylleen ja haki soihdun, mennäkseen talliin panemaan apetta hevosille. Mutta puolitiessä tulikin Heikka häntä vastaan.

-- Luulin sinun vielä olevan kylillä, virkkoi Eerikki, pyörtäen samassa ympäri, kun näki veljen tulevan suoraan tallin puolelta.

-- Johan tuota on ollut aikaa kyläillä, on jo melkein puoliyö.

-- Onhan se jo.

Ja tupaan meni jälleen Eerikki, sammutti soihdun, veti saappaat jalastaan ja istahti sängyn laidalle. Istui siinä hetkisen, istui ja mietti ankarasti. Nousi sitte äkkiä ylös, hiipi hiljaa veljen kamaria kohden, veti oven auki ja kysäsi:

-- Heikka, joko nukut?

-- Enhän minä vielä ihan...

-- Olisi puhuttavaa sinulle, aivan tärkeätä asiaa.

-- Puhu vain. Olen minä vähin huomannut, että sinua joku vaivaa.

-- Niin, näetkös, minä olen jo neljänkymmenen vanha.

-- Aivan paikalleen... tänään on syntymäpäiväsi.

-- Ja sinä olet viittä vuotta nuorempi.

-- Olen runsaastikin.

-- Näetsä, minä olen ajatellut, että kun ei tässä kuitenkaan tule naitua...

-- Miks'et nai, Jumalan luoma? Kyllähän isäntä-mies aina...

-- No, se on minun asiani... ei kuulu kellekään...

-- Tietysti, oma asiasi se on.

-- Mutta minä olen ajatellut, että sinä naisit ja...

-- Eihän minulla ole taloa.

-- Ei olekaan, mutta sinulla on mieli naimaan ja... talon saat minulta eloneen, kaluneen.

-- Entä sinä? Mitä aiot tehdä itsesi kanssa?

-- No, minä rupeen takavaariksi... olen erinomaisen sopiva siihen.

-- Sepä erinomainen tuuma.

-- Näetsä, kun ei minulta kuitenkaan tule naitua, niin on vaara kädessä, että tämä Virran talo menee vieraalle. Kun se kerran on isän perintö, voisi se pysyä omalla suvulla, vai miten? Eikö ole järkevästi ajateltu?

-- No, onhan se sitäkin. Mutta tuumimista se vielä kaipaa.

-- Tietysti niin. Tuumitaan asia oikein pohjaa myöten ja sovitetaan sitte kohdalleen.

-- Sovitetaan vaan... kyllä minä suostun, mutta viettelemään en rupee.

-- No, no, Virran veljesten välillä ei semmoinen sana tule kysymykseen.

Ja takaisin tupaan asteli jälleen Eerikki, riisui yltään vaatteet, viskausi vuoteelle ja nukkui oitis. Aamulla tuntui olo ihka toisellaiselta. Mieli oli paljon kevyempi, huolettomampi ja iloisampi. Isännyyden vaihetuksesta eli tuon järkevän tuuman keksinnöstä valui itsetyytymystä joka luuhun ja jäseneen. Hymy tuli väkisinkin huuliin, kun ajatteli itseään vanhana, harmaapartaisena takavaarina, joka talvis-iltoina pystyvalkian valossa kiskoo päreitä, kesäisin kalastelee, syksyllä käy ansoilla j.n.e. Ja Virran talo jää kun jääkin omalle suvulle. Velimies, naisväen suosikki, tuo emännän taloon ja elämä alkaa tuntua perheelliseltä, kun saa kuulla lasten parkua -- jotakin, jota ei Virran talossa miesmuistiin oltu kuultu.

Taisi kulua pari kolme viikkoa edelläkerrotusta lauantai-illasta, kun jo Virran talossa tapahtui isännän muutos. Heikka, keskimäinen veli, sai talon eloineen kaluineen, kun otti maksaakseen velan, joka nuorimman veljen välejä selvittäessä oli tehty pitäjän säästöpankkiin. Eerikki ei vaatinut itselleen muuta kuin runsaanpuoleisen eläkkeen ja siten ei koko kaupassa lausuttu ainoatakaan väitesanaa; luovuttaja sekä vastaanottaja olivat molemmat yhtä tyytyväisiä.

Sitte Heikka kuulutti käräjissä Virran talon nimelleen ja Eerikki vei eläkekirjansa yliaittaan. Siellä oli suuri, vahvasti raudoitettu ja laatikolla varustettu kirstu ja kirstun laatikkoon hän säilytti tärkeän paperin; avaimen kätki hän jyvähinkalon permannon koloon. Vuoteen pariin ei tapahtunut mitään, joka olisi poikennut vanhoista oloista. Veljekset raatoivat yhdessä talon töitä, söivät samassa pöydässä ja löivät älynsä yhteen kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä. Mutta sitte alkoi kuulumaan kuiskeita, että taloon oli hankkeissa tulla emäntä. Pian kuiskeet yhättivät Eerikinkin korviin, mutta vastenmielisen ilmeen ne heti loihtivat hänen rosu-ihoisille kasvoilleen. Vihdoin, kun kuiskeet yhä yltyivät, rupesi hän tiedustelemaan asiaa suoraan veljeltään. Virkkoi hiukan epäilevästi:

-- Huhutaan että nait Tuimalasta... Onko jutuissa perää?

-- Kyllä on aikomus, vastasi Heikka, vakavasti ja reippaasti.

Eerikin muoto muuttui harmajaksi, mutta hän ei lausunut ainoatakaan moitteen sanaa.

-- Senkö vanhimman kanssa olet asioissa?

-- Sen kanssa... nuoret eivät ole niin järkeviä.

-- Ja milloin aiot häitä viettää?

-- Jouluksi niitä on tuumittu.

-- Niin vainen, mitäpä niistä pitkistyksistä... jo se on aika sullakin.

Tuimalaiset olivat pitäjän menneitä suuruuksia, sellaisia, jotka olivat rikkaan kadehdittavalta asemalta yhden miespolven kuluessa luikuneet vähempi-varaisten vertaisiksi. Suku oli suuri, mutta omituista kyllä, sama alaspäin vieriminen oli melkein kaikkien jäsenten tuntomerkkinä. Vanhempain ihmisten korvissa, jotka olivat nähneet Tuimalaisten loisto-ajan, oli suvun nimellä kummallinen sointu; se oli kuin rämähdys rikkinäiseen soittokoneesen, joka ennen oli niin komeasti ja lumoavasti helähdellyt.

Ja Tuimalasta se tuotiin emäntä Virran taloon, soitolla, hälinällä ja pyssynlaukauksilla. Siitä lähtein elämäkin muuttui uudenmoiseksi, entiset tavat ja järjestykset vetäytyivät piilosalle uudempien tieltä ikäänkuin vanhuuttaan häveten, Palvelusväkeä lisättiin, asuinrakennus korjattiin ja maalattiin, pihan ympäri laitettiin uusi aita, piha somistettiin kukkais-istutuksilla, hedelmäpuilla ja marjapensailla. Lyhyesti sanoen, pantiin toiseen muotoon koko kotoinen elämä.

Alun alkaen katseli Eerikki vinosti kaikkia noita sievistyspuuhia, joita niin rentonaan tehtiin. Toisinaan häntä oikein harmitti ja harmia ei suinkaan lieventänyt se seikka, ettei hänen neuvojaan ja mielipiteitään enää kysytty missään asiassa. Muutokset suunniteltiin aivan hiljaisuudessa ja lausuttiin vaan lyhyet määräykset tekijöille. Kun lasikuistia ruvettiin rakentamaan, ei Eerikki enää malttanut mieltään, vaan meni velimiehen puheille, rykäsi kerran kaksi ja virkkoi sitte:

-- Tämä on hullutusta, Heikka, tämä kaikki tyyni... ei Virran manttaali kannata tämmöistä.

-- Mutta jos kannattaa, vastasi velimies jykevästi.

-- Ei kannata, sanon minä.

-- Mutta minähän isäntä olen.

-- Jahah, jahah, no kunnia sille, jolle kunnia tulee... sinä se isäntä olet.

Se oli ensimmäinen keskustelu häitten jälkeen Virran veljesten välillä.

Aikaa myöten vieraantuivat he toisistaan yhä enemmän ja kului viikkoja, jolloin eivät he vaihtaneet luotua sanaa toistensa kanssa. Eerikki kävi aamusta iltaan työssä, Heikalla oli omat puuhansa, omat seurustelu-kumppaninsa ja neuvonantajansa, nimittäin emännän sukulaiset. Parin vuoden kuluttua otti hän pitäjän pankista lainan. Silloin Eerikin veri kuohahti ja salaa, kenenkään näkemättä, repäsi hän tukkaansa useamman kerran. Ei tiennyt kumpaako enemmän kirota, vaimon vaikutusvaltaa vaiko miehen pehmeyttä. Molemmat olivat seurauksiltaan yhtä surkeita, onnettomia. Velimies oli kuin lumottu, oli kokonaan tahdoton välikappale vaimon käsissä, se näkyi selvään kaikista toimista.

Eerikiltä loppui toisenkin kerran maltti. Kun piika pantiin kesken vuotta pois palveluksesta, ilman että Heikka edes yrittikään vastaväitettä tekemään, meni Eerikki renkien aikana emännän nenän eteen ja mölähytti sanoa karkealla äänellään:

-- Sinä olet sukusi paraita. Sano minun sanakseni, että kymmenen vuoden päästä ei Virran talossa ole muuta kuin velkaa ja nälkää. Se on Tuimalaisten tuntomerkki, että niiden kainalosta tippuu köyhyys, mihin ikänä joutunevatkin. Sano minun sanakseni.

Emäntä lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja virkkoi:

-- Tiedetäänhän se, ettei sinun päässäsi ole kaikki ruuvit paikoillaan.

Eerikin sopimatonta käytöstapaa raskautti tärkeä seikka, isäntä nimittäin ei ollutkaan silloin saapuvilla. Kun veljekset seuraavana päivänä kohtasivat toisensa kahteen kynteen, virkkoi Heikka tuiman puoleisesti:

-- Minä komennan itse vaimoani, pane se mieleesi vastaisien aikojen varalle. Eikä sen tarvitsekaan muille kelvata eikä muiden mieltä noutaa.

-- Tietysti niin, vastasi Eerikki... tuli malttamattomuudessa sanotuksi liian rouvisti.

Puolen vuoden kuluttua sananvaihdosta emännän kanssa sattui iloinen tapaus Virran talossa, mutta Eerikkiä ei käskettykään tervehtimään äitiä ja pienokaista, vaikka hän niin kiinteästi odotti. Kummiakin valitessa mentiin koreasti hänen sivutseen ja otettiin Tuimalasta molemmat. Tuo oli, tähän-astisista tapauksista melkein karvain pala niellä, se tahtoi salaa heristää kyyneleitäkin karhumaisen miehen silmistä.

Mutta yhäti teki Eerikki talon töitä, söi palvelijain kanssa, huolehti kynnöistä ja kylvöistä ja piti varalla että työt tuli kunnolleen tehdyksi. Sitte hänelle kerran sattui ikävänlainen tapaturma. Hän löi kirveellä pahoin polveensa, joutuen makuulle moneksi viikoksi. Ja hän menetti kärsivällisyytensä, kun näki miten vastenmielisesti ja armojen alta hänelle annettiin hoitoa emännän puolelta. Ne olivat tosin kaikki tyyni pikkuseikkoja, mutta niin kiusallisia, että kiehuttivat sappea kuin pahin myrkky. Kerran, jalan vielä ollessa siteissä, sattui emännän kanssa toinen sanailu, ankarampi ja seurauksiltaan tärkeämpi kuin ensimmäinen. Eräänä iltapäivänä tuli Eerikki ansoiltaan kotiin, meni pöydän päähän ja käski tuomaan ruokaa. Heikka sattui silloin olemaan kaupungin matkalla. Emäntä vastasi kiusallisesti ja riidanhaluisesti, että aterian aika oli jo ohi. Silloin Eerikki löi nyrkkiä pöytään, jotta nurkat tärisivät ja kysyi eikö emäntä tiennyt, kuka oli talon vanha kanto.

-- Ei tässä mitään kantoa ole, vastasi emäntä. Kun teet työtä, saat syödäksesi.

-- Kiusahinen, etkö tiedä että Virran Eerikillä on eläke... on leipää ja leivän särvintä.

-- Mikä eläke...? Ei sulla mitään ole, miesraukka!

Silloin Eerikki unhotti siteessä olevan haavan ja hyppäsi ylös kuin käärmeen purema. Ja juoksi suoraa päätä yliaittaan, otti nurkasta tuulaan ja väänsi kirstun lukon rikki. Avasi laatikon, kouraili, kopeloi... mutta eläkepaperia ei sieltä enää löytynytkään.

Sen oli Tuimalan tuima tytär vienyt!

Heikalla oli siksi Virran suvun verta suonissa, ettei ruvennut käräjöimään veljensä kanssa, vaan sovitti asiat paikalleen sovinnolla. Tehtiin uusi eläkekirja, jonka Eerikki vei lainvahvistettavaksi vielä samana syksynä. Mutta julkinen häpeäjuttu tapahtumasta kuitenkin tuli, sillä koko pitäjässä tiedettiin kertoa, miten Virran emäntä varasti eläkekirjan ja poltti sen, toivoen pääsevänsä silmätikustaan eroon ja saavansa sen vanhoiksi päivikseen keppikerjäläisen asemaan.

Tapahtuman jälestä muutti Eerikki kotoa pois, tekemään vieraan töitä, eikä hänellä lähteissä ainakaan ollut aikomusta enää elämän ijässä avata Virran talon ovea, vaikka tulen nurkissa näkisi. Hänen vakava luonteensa, joka ei juuri lapsen leikistä ottanut suuttuakseen, oli noina viitenä vuotena, jotka Heikan naimisesta olivat kuluneet; saanut niellä niin monta väkevää marjaa, niin monta karvasta palaa, että mieli oli ikäänkuin reunoja myöten täyttynyt suuttumuksella. Ei niin paljo veljeä kohtaan, sillä hänen ainoa vikansa oli liiallinen pehmeys, mutta veljen vaimoa, Tuimalan tytärtä kohtaan. Se ja sen sukulaiset, ne juuri olivat tehneet Heikan siksi, mikä se nyt oli, sellaiseksi ponnettomaksi nahjukseksi, jota akka sai vallita ja komentaa kuin karjapoikaa.

Eroomispäivästä alkaen vaati Eerikki eläkkeen veljeltään, tärkeämmästä vähäpätöisimpään saakka, mutta työhön kykenevä kun oli, muutti hän saatavansa vuosittain rahaksi, paitse minkä antoi hoivaajalleen, eräälle äitivainajan sukulaiselle, jonka luona tapasi usein asuskella.

Sillä lailla eleli hän monia vuosia.

Virran oloista tuli usein viestejä hänelle, mutta ne eivät olleet ilahuttavaa laatua. Hilloin oli joku velkajuttu viestinä, milloin riitoja palvelijoiden kanssa, milloin mitäkin selkkauksia, joita sitte kymmenet kielet kertoivat, pannen kukin tietysti hiukan siipiä sivuun. Tosiasiana kuitenkin pysyi, ettei köyhyyttä ja puutetta ajan pitkään enää voitu Virran talossa kokonaan peittää. Se pilkahti väkisinkin näkyviin jyvälainoissa, verorästien kuulutuksissa, hevosien laihtumisessa ja monessa muussa kohdassa. Ja kerrottiinpa että isäntä häpeäjutun jälestä, eli siitä päivästä saakka, kun Eerikki kimpsuineen lähti oven edestä kylää kohden kulkemaan, oli muuttunut harvasanaiseksi, melkeinpä surullisen näköiseksi, ja että emännän tuimuus oli tasoittunut sitä mukaan kuin jyvälainat ja muut puutteen oireet kävivät ilmeisemmiksi. Sanottiin ettei se enää haastanut tikusta riitaa piikain kanssa.

* * * * *

Kymmenen pitkää vuotta ja kappale yhdettätoistakin oli kulunut siitä kun Eerikki lähti Virran talosta vieraan työtä tekemään. Oltiin kevään puolella, juuri kelirikon rajalla. Päivä paistoi aukeamilla lämpimästi, mutta metsäseuduilla lumikinokset vielä pitivät ilmaa viileämpänä, talvisempana. Eerikki asteli kotiin kirkolta. Hiki virtasi hänen otsalleen, sillä ankaran ristiriitaiset tunteet riehuivat ja kuohuivat hänen sielussaan. Verorästejä kuuluttaessa oli mainittu Virran isännänkin nimi -- kruununvero oli jäänyt veljeltä maksamatta taas sinäkin keväänä. Oli ollut huononpuoleiset ajat kahtena viimeisenä vuotena. Etanat, liiat sateet ja yökylmät olivat turmelleet laihot ja ryöstäneet maanmieheltä hänen vaivannäkönsä hedelmät. Ahdinko pyrki olemaan paikkakunnalla yleinen, vaikka tietysti eri mitassa yksityisiin nähden. Vankat talot, joilla oli vanhaa törkyä, suoriutuivat kutakuinkin, mutta vähempi-varaiset ja ne, joilla oli velkoja, joutuivat kylläkin lujalle. Viimemainittujen joukkoon kuului Virran talokin, sielläkin syötiin lainaviljasta tehtyä leipää ja velan korkojen suorittamisessa oltiin kireällä. Kaiken muun lisäksi oli kruununverokin maksamatta, oli rästinä kuulutettu kirkossa, ja talo siten leimattu köyhyyden leimalla -- Virran vankka talo! Ja Eerikki pyyhki hikeä otsaltaan.

Hänellä oli rahaa povilakkarissa paksu tukku... oli kahteen tuhanteen markkaan, eli kaikki mitä oli kymmenen vuoden kuluessa eläkkeistään saanut. Ja velimiehellä oli kruununvero maksamatta! Ja pappi oli saarnannut, ettei riitä, vaikka antaa veljelle seitsemän kertaa anteeksi, pitää antaa seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. Koskiko tuo määräys häneen, Virran Eerikkiin, jota veli ja veljen vaimo olivat niin kiittämättömästi kohdelleet ja jolle olivat hyvän pahalla maksaneet? Ei suinkaan. Muihin se koski, semmoisiin, joissa oli syytä kahden puolen, hänessä ei ollut lainkaan syytä. Ei mitään pahaa hän ollut tehnyt heille, päinvastoin hyvää. Talonsakin oli heille ilmaiseksi antanut. Mutta he olivat tehneet hänelle harmia ja mielipahaa. Eläkekirjankin anastivat konnamaisessa tarkoituksessa. Ne ne olivat itse syypäät, eikä hän.

Vihasiko hän veljeään, emonsa lasta? Mitähän vielä, ei hän vihannut eikä vainonnut. Sai se tulla hyvinkin toimeen hänen puolestaan, ei hän osaltaan pahaa sille suonut, ei vahinkoa eikä onnettomuutta toivottanut, ei lähimaihinkaan.

Mutta soiko hän hyvää sille, rakastiko hän sitä? -- Kuumaksi käy, melkeinpä liian kuumaksi. Se oli mutkikkaampi kysymys, tuo hyvän suominen ja rakastaminen. Kun hänellä, Eerikillä oli rahaa ja veljellä oli vero maksamatta. Se oli melkein samaa kuin nähdä ihminen hädässä ja auttamisen sijaan huutaa sille: "minä toivon että pelastut". Vallan sitä laatua se oli hyvänsuominen ja rakastaminen hänen puoleltaan. Sillä hän oli hyvinvoipa ja rahallinen, ja veli oli velassa ja söi lainaleipää eikä voinut veroaankaan suorittaa määräaikana.

Mutta veli oli ollut kiittämätön häntä kohtaan. Eikö se muuttanut asiaa? Totta kai. Sanotaanhan että mies miestä vastaan. Mutta pappi sanoi: Jos sinun veljes seitsemän kertaa päivässä rikkoo sinua vastaan ja -- --

-- Miten käy kuumaksi... ei luulisi päivän vielä noin lämmittävän.