Part 5

Huolineen ja suruineen on tuo aika, jolloin luottamus ja usko eivät milloinkaan horjuneet vinoon asentoon, painunut syvälle mieleeni. Moni vähäpätöinen tapaus niiltä ajoilta sukeltaa usein mieleeni ja tapauksesta haaraantuu sadottain hienoja säikeitä, muodostaen kuvaryhmän, jonka erityisseikkoihin mieli ja ajatukset niin helposti kiintyvät.

Kerronpa niiltä ajoilta jonkun hajanaisen muistelman.

Lie jo ollut joulukuun alkupuoli, mutta sulaa kesti vielä yhäti. Savilätäköt ja maantien ojaksimet olivat aamuisin jään peitossa ja joen rantamillekin jo ilmaantui sylen levyinen jääsyrjä, mutta meitä kansakoulun oppilaita oli kovan rangaistuksen uhalla kielletty menemästä rantajäälle, uhittelemaan Ahtia. Minun oli helppo noudattaa kieltoa, kun en omannut luistimia ja kenkänikin olivat sitä laatua, etteivät kaivanneet erityisiä toiminnoita rikki mennäkseen. Päälliset olivat uurteista auki ja anturaa ei enää sanottavasti ollut muualla kuin kärkipuolessa. Tiesinpä hyvin, että kenkäni rakastivat hiljaisuutta ja senpä vuoksi en lähtenyt koko alkuviikkona kylän puolelle, vaikka kuiskauksista ja silmän-iskuista kyllä ymmärsin, että hämärän tultua ainakin kymmenkunta poikaa ja tyttöä hiipi jokirantaan, luistimet kainalossa.

Mutta torstain illalla kävivät evääni vähiin. Ei jäänyt jälelle muuta kuin neljännes leipää ja pari hapanta silakkaa. Niillä häntä sitte piti tulla toimeen puolitoista vuorokautta. Lauantaina piti lähteä kotikylään tervehtimään tätiä ja jos mahdollista myöskin täyttämään pussia. Asema oli sillä kertaa taaskin vaikean puoleinen, mutta olihan ennenkin eletty ja tultu toimeen, miks'ei siis nytkin. Ja minä asetuin nurkkaani maata ja nukuin heti, varmana että kun tulee päivä, tulee keinokin. Aamulla näin pahaa unta. Olin ajavinani pukin reessä huoneiden kattojen yli, suussani oli hopeahelainen piippu, jossa oli punaiset tupsut vallan kuten opettajankin piipussa. Sitte kaaduimme ja pukki mäkätti kovasti. Minä koetin huutaa, mutta en saanut ääntä. Kun heräsin, virtasi kylmä hiki ohimoitani myöten alas, leukani vapisivat pelosta.

-- Hui, sentäänkin. -- Minä hieroin silmistäni unen pois ja keikahdin istumaan.

-- Mikä sun on? kysyi kortterini emäntä, kohennellen pystyvalkeata intoisempaan paloon.

-- Ei juuri mikään, vastasin minä, nousten ylös.

-- Ähkäilet kuin painajaisen käsissä. Tais ollakin...

-- Ei ollut, suotta minä vain.

Ja minä istuin takan kivelle, kiitellen onneani, että olin herännyt kesken ilkeätä untani. Otin historian käteeni ja aloin lukea läksyäni, mutta haluni ja huomioni eivät virkenneetkään tarkkaavaisiksi. Huuleni tekivät konemoisesti työtään, ei ainoatakaan lausetta jäänyt päähäni, vaikka historia oli lempiainettani.

-- Joko se on päivänkoittoa tuolla ulkona?

-- Eiköhän tuo lie.

Kelloa ei ollut huoneessa. Sen asujamina oli pappilan muonarenki Mattias ja hänen vaimonsa Reeta. Pientä vihaa ja kinailua oli alituiseen heidän ja muiden töllien asukkaiden välillä, joten seurustelu oli hyvin kylmällä kannalla. Mattias ja Reeta eivät milloinkaan käyneet kyliä eikä heidänkään luokseen usein naapurit pistäytyneet. Lapsettomia kun olivat, sain minä armosta asua heidän luonaan ilmaiseksi eikä ollut minun puoleltani moitteen syytä heitä kohtaan. Tupa oli talvisin lämpöinen kuin muurahaispesä ja terveellinen suhdallisuus minun ja heidän elintavoissaan pysyi aina vallalla. Ei heilläkään syöty herkkupaloja, sillä Reeta oli kuulu kahvinjuoja ja ahkeruus ei ollut Mattiaksen hyviä ominaisuuksia. Ei hän juuri usein ehjää viikkoa työtä tehnyt.

-- Missä se on Mattias? Onko jo mennyt töihin?

-- Ei se menekkään tänään. Jalka on kipeä.

Minä olin jo niin tottunut tuohon kipuun, ett'en siitä ollut millänikään. Se oli jonkinmoista sisällistä "vesiruusua", joka vaati pysymään erillään työstä. Semmoisina aikoina erittäinkin, jolloin oli leipää katossa, tupakkia ja kahvipapuja kaapissa, nosti vesiruusu päätään ylpeästi pystöön. ja ylpeämpi tavallistaan se oli Reetakin silloin. Tuiskahutteli sanoissaan kuten ruustinna ja päästeli sen seitsemän lajisia viisauksia. Elämän juostessa tasaisesti oli hän sitä vastoin varsin lauhkea ja miellyttävä olento. Luulenpa että hän oli minuun kiintynytkin omituisella tavallaan, vaikka se ani harvoin kohtelussa tuli ilmi.

-- Minne se sitte on mennyt?

-- Puotiin meni.

Ryhdyin taas lukemaan, mutta ilkeä uneni anasti kaiken huomioni. Pelkäsin jotakin varsin ikävää tapahtumaa itseni suhteen. Olin nimittäin kahdesti ennen nähnyt unissani pukin. Ensimmäisellä kerralla, jolloin se suuteli minua, tiesi se äitini kuolemaa. Toisella kerralla löin painia sen kanssa ja samana päivänä meni jalkani polven alapuolelta poikki. Tämä oli nyt kolmas kerta. Veimaksella oli niin pitkä parta ja niin suuri ja musta se oli. Kun ei vaan ennustaisi omaa kuolemaani. Minä en lainkaan mielinyt kuolla, kun olin vasta niin vähän koulua käynyt.

-- Albalongan kaupungissa, latinalaisten maassa, hallitsi muinoin kuningas Numitor...

Jännitin ajatukseni piukkaan, mutta pian ne höltyivät ja korvani eivät kuulleet sanaakaan kaikesta mitä luin.

-- Onko se taaskin historiaa?

-- On... sitä yleistä.

-- Ja kun sitä luetaan, tullaan herroiksi.

-- Tullaanpa miksi tahansa.

Reeta iski kiinni vanhaan virteensä ja siihen hänellä, sivumennen sanoen, oli huomattava taipumus aina silloin kun Mattiastakin vesiruusu vaivasi. Tajuten lyhyen korteni ja muut asianhaarat, jätin itseni aina alakynteen, vaikka vahvaa sisua löytyi kyllin rintani alla. Maailma oli minua karaissut ja kouluttanut ja olentoni sekä henkinen että aineellinen puoli oli vanunut niin sitkeäksi, ett'ei se ottanut murtuakseen. Koulunkäynti oli mielihaluni ja sen piti siis käydä päinsä...

Mattiaksen tultua kotiin, otin eväsrippeeni esille. Taitoin neljänneksen kahtia, sillä aioin päivälliseksi säästää toisen puolen. Mutta miten lie sattunutkaan, kun istuin siinä takan lämpöisellä kivellä, nakertaen kuivaa leipää ja silakkaa, eivät silmäni, syömästä herettyäni, löytäneetkään säästettyä leivänpalaa. Luulin että se oli ehkä huomaamattani pudonnut lattialle ja aloin siis vilkua ympärilleni.

-- Mikä on hukassa? kysyi Reeta.

-- Leivänpala, vastasin minä.

-- Mikä leivänpala?

-- Se toinen, jonka...

-- Söit ensimmäisen jälestä. Voi poikaseni! Oikeinhan minä omin silmin näin, kun söit molemmat palat ja molemmat silakat.

Ja Reeta löi käsiään yhteen ja nauroi niin että kasvot vääntyivät ihan kieroiksi. Minua harmitti ja hävetti... huomasin että olin erehtynyt surkeasti.

-- Eiköhän ne olleetkin viimeiset evääsi?

-- Eipähän tiedä.

Nälkäni kun oli tyydytetty, tunsin itseni onnelliseksi, istuessani iloisten liekkien lähellä. Onneani ei häirinnyt muu kuin näkemäni ilkeä uni ja siitä johtuneet epäilykset... että jos sattuisi koulussa jotakin harmillista tapahtumaan. Eväshuolista kyllä toivoin selviäväni. Päivällisen voisin jättää syömättä, illallisen apua toivoin Peltolan Paavolta, joka oli varakkaan talon poika kotikylästäni. Ja sattuikin niin onnellisesti, että hän oli minulle suoraa velkaa pari voileipää, ehkä enemmänkin, Olin nimittäin avustanut häntä ainekirjoituksessa ja kotitöiksi pantujen mittausopillisten laskujen suorittamisessa. Paavolla oli tapana runsaasti palkita tuommoiset pienet avut... ei siis eväiden suhteen ollut hullumpaakaan hätää. Mutta se uni, se oli mörkö, joka natusteli rauhani rikki ja pani mieleni niin levottomaksi. Kun pelastuisin sen seurauksista, kun voisin välttää kaikki täpäryydet.

Istuin, tuumailin ja jopa pälkähti selvä pelastus silmiini. Lausuin äkkiä:

-- Minäkin jään kotiin täksi päiväksi... eletään yksissä iloissa.

Tuuma oli oiva ja sukkela senkin puolesta, ett'ei tulisi niin polttava nälkäkään, kun pysyttelisi aloillaan. Nukkua tuherteleisi koko päivän ja unien välipaloiksi veteleisi savuja Mattiaksen väkevästä nahkavarresta. Mattiaksella oli hyvä luonto ja hyvä oli Reetallakin, vaikka vesiruusun vuoksi jolloinkin rypisti silmäkulmiaan. Uneni täytyisi mennä hotuun, kun en liikahtaisi koko päivänä pihan aidan yli. Illalla, pimeän tultua voisin pistäytyä Paavon luo, se ei katsoisi kierosti...

Mutta Reetapa ei ollutkaan sillä erällä hyvä. Hän tiukeanpuoleisesti kysyi:

-- Sanoitko sinä ett'et mene kouluun?

-- Sanoinhan minä.

-- Ja minkä vuoksi et mene?

-- En juuri minkään vuoksi... muuten vain ei haluta.

-- Mutta minun mielestäni on sopivinta, että menet kouluun.

Reeta samassa katsoi minuun vasemmalla silmällään, oikea silmä oli suoraan ovea kohti. Ymmärsin mitä tuo kahtaanne haarautuva silmäys merkitsi. Milloin sitä käytettiin, silloin oli Reeta taipumaton ja silloin oli parai totella. Mattiaskin oli saman vaikutuksen alaisena. Hänestäkin katosi kaikki individualisti, kun Reeta vain mulahutti vasenta silmäänsä. Luulen että hän olisi ollut valmis vaikka hirteen...

Menin kouluun pelokkaana, arkamoisena. Istuin välitunnit hiljaa paikoillani ja yleensä käyttäydyin mahdollisimman varovasti. Historiassa jouduin kiinniottoon, mutta kun se oli peräti harvinainen tapaus, en tarvinnut jäädä laiskalle, enpä saanut juuri sanottavin nuhteitakaan. Äidinkieli ja mittausoppi luistivat hyvin, kuten ainakin sellaiset oppiaineet, joissa enimmältään tuli ajatusvoima kysymykseen.

Kun olin nokissani Reetalle, en mennyt kotiin päivällistunniksi. Ja mitäpä siellä olisin tehnytkään, eväitäkään kun ei enää ollut.

Aivan koulun lähellä oli kolme suurta makasinia. Menin niiden taakse, istuin kivelle ja vietin siellä aikojani. Tuli hiukaistus ja tuli nälkä. Kaivoin lakkaristani sikarinpätkän -- minulla oli yleensä erinomainen onni löytää niitä, joten en juuri milloinkaan ollut tupakkikeinoja vailla -- ja sytytin sen ja vetelin savuja. Hiukaistus tyyntyi, mutta sen sijaan tuli kylmä. Semmoista ylellisyyskapinetta, kuin päällistakkia, ei minulla siihen saakka vielä ollut ainoatakaan.

Minun täytyi siis lähteä liikkeelle. Kävelin moneen suuntaan, mutta aika tuli kovin pitkäksi. Tyhjä vatsani häiritsi ajatusteni tasapainoa eikä suonut niiden kiintyvän lujemmasti juuri minnekään. Sydämessäni risteili vaihettelevia tunteita, mutta syvempää surua ja alakuloisuutta, jommoista sitte myöhempinä kouluaikoina kyllä sain kokea, en tuntenut. Olinhan minä koulun etevin oppilas ja olinhan jo ylimmällä osastolla. Vaikka vilu ja nälkä hiukan vaivasikin, mitäpä siitä lukua. Kun tulee lauantai, tulee keino. Menen kotikylään ja hankin eväitä. Ja kun tulee kevätpuoli ja kesä, ei enää kylmäkään kiusaa.

Saadakseni aikani kulumaan, kävelin sinne ja tänne. Kävellessäni jouduin joen lähelle. Sillalla seisoi joukko oppilaita. Sinne veti minunkin haluni, vaikka tunsin vastenmielisyyttä kujeilemisiin ja muihin vilkkaanpuoleisiin toimiin. Mutta meninpä kun meninkin joukon luo -- ja tietysti jo matkan päässä vedin peitteen mielialani yli. Astelin tanakasti, liikkeisiini ja koko olentooni valahti jonkinmoinen pirteä miehuus, joka nosti minut joukon tasalle, kenties hiukan ylemmäksikin. Sydäntäni hiveli, kun tiesin että jokaisen heidän täytyi myöntää, että olivat etevyyteen nähden kainalopoikia minun suhteeni.

Sillalla seisojat olivat melkein kaikki järjestään isoisten lapsia. Oli lukkarin kaksi tyttöä, jotka käyttivät muhvia, oli herastuomarin ja kauppiaan pojat, joilla oli tohvelipalttoot ja kalossit, ja oli lautamiehen Feeti, jolla oli hopeinen ankkurikello. Viimemainittu oli suurikasvuisin ja semmoisena koulun väkevin poika. Kävi toista vuotta neljännellä osastolla, kun oli kehno oppimaan. Mutta hevosenpäitä piirustamaan oli mainio --

Feeti oli ostanut kokonaisen karamellirasian, joka maksoi puoli markkaa, ja nyt hän sillalla avasi sen, antoi kumppaneilleen ja antoi minullekin. Kovin ihania olivat maultaan nuo happamet karamellit.

Nojausimme sillan aituuspuihin, katselimme jääreunaketta ja sulaa vettä, joka juoksi vapaana sillan alitse. Siinä seisoessamme heitti Feeti jäänsyrjälle karamellin. Syrjä muodosti sillä kohden terävänokkaisen niemekkeen, jonka kärki ulottui lähes joen puoliväliin saakka. Kärjen molemmilla sivuilla oli sula vesi.

-- Manu, juokse heippatissa ottamaan karamelli, virkkoi kauppiaan Julie minulle.

Ja minä juoksin. Jää tosin rusahteli, mutta kannatti hyvin. Sillalle tultuani lausuin Feetille:

-- Heitä enemmänkin.

-- Enpä heitä kuin yhden.

Ja hän heitti jäälle punaisen karamellin... mutta vähän ulommaksi kuin ensimmäisen. Minä juoksin heti rantaan, hiipielin rusahtelevaa jäätä myöten karamellin luo ja kieppasin suuhuni sen.

-- Nakkele vain enemmän.

-- Kas enpähän nakkele.

Mutta hetkisen kuluttua hän kuitenkin viskasi kokonaisen parin niitä... mutta taaskin hieman lähemmäksi niemekkeen kärkeä. Minä hiihtelin varpaisillani niiden luo, jää rouskui kovin, mutta pulskasti kannatti sentään minut, jota ei liika lihavuus painanut.

-- Anna vain sataa enemmän, kyllä täällä on veitikka joka vie.

-- Vai on... no saapa nähdä.

Ja Feeti taas heitti jäälle kolme karamellia... ihan sinne niemekkeen kärkeen. Seisoin paikallani ja loin karamelleihin ahnaita silmäyksiä. Kova taistelu riehui rinnassani -- olin näetsä, etevyydestäni huolimatta, kuitenkin lapsi -- ja taisteluun sekautui tyhjän vatsani haikea valitus. Mennäkkö noutamaan ne ja antautua vaaraan? Vaiko jättää muiden, rohkeampien saaliiksi? Vatsassani ei suinkaan ollut tilan-ahtautta, mutta...

-- No Manu, virkkoi kauppiaan Julie, käy noutamaan makeiset suuhusi. Vai etkö uskalla?

-- Hiisi ties, kun ovat niin...

Feeti nakkasi toiset kolme karamellia jääniemen nenään. Yksi niistä vallankin oli suuri ja keltainen ja karahviinin muotoinen.

-- Käy vain noutamaan, kyllä se maksaa vaivan.

Minä menetin mieleni tykkänään. Opettajan ankara kielto, pahoja ennustava uneni, varovaisuuteni... kaikki meni tomuksi ja puhaltui tiehensä.

-- Käy keveästi kuin orava, varoitti joku sillalla seisojista.

-- Ja vedä vatsaasi riskisti ilmaa, neuvoi toinen, se auttaa.

Minä hiihdellen kävelin niemen nenää kohden. Jää rutisi ja taipui allani, mutta minulta oli mieli mennyt. Käymystelin karamelleja kohden, vedin henkeäni ja pidätin henkeäni. Olin enää vain askeleen päässä päämäärästäni. Laskin polveni koukkuun ja levähdin, sillä mielenponnistus oli hirveän kova.

Sillalle oli keräytynyt yhä suurempi joukko poikia ja tyttöjä, jotka huutelivat jos mitäkin. En kuullut heidän huutojansa, sillä ajatukseni oli niin piukalle kierretyt.

Nyt olin jo aivan lähellä. Ojensin vasemman käteni ottamaan makeata saalista, mutta vieläpä se ei ulottunutkaan. Vielä oli matkaa tuuma tai pari siihen suureen ja keltaiseen, toiset olivat hajallaan sen sivulla ja takana. Kolme tai neljä tuumaa korkeintaan eteenpäin, sitte ulottuisin hyvin jokaiseen. Ei muuta kuin kolme tai neljä tuumaa...

-- Laske mahallesi pitkäkseen, kuului Paavon tuttu ääni -- hänkin oli joutunut sillalla seisojien joukkoon.

Älysin että neuvo oli perin järkevä. Laskin polveni entistä enemmän koukkuun ja...

Mutta samassa jää räsähti ja lohkesi. Ja minä puksahdin, pää edellä, veteen, kolmen kyynärän syvyyteen.

Pinnalle noustuani en hetkiseen aikaan saanut sanaa suustani, sillä vettä oli tunkeunut suuhuni ja sieramiini. Ensimmäinen huomio, jonka tein pahimmasta pelosta toinnuttuani, oli se, että virta kuletti mukanaan ruskeata hattuani, jonka olin edellisenä kesänä saanut opettajalta lahjaksi. Virta ahvattu sitä nyt kuljetti ja ehken aikoi saada saaliikseen.

-- Hattuni, ottakaa kiinni hattuni.

Sillalta lähti pari kolme poikaa, kauppiaan Julie niiden joukossa, tavoittelemaan hattuani, jota virta vei alaspäin. Kun huomasin että sitä ruvettiin pyydystämään, siirtyivät ajatukset omaan pelastukseeni. Olinpa kyllä taitava uimari, mutta se keino ei tepsinyt, sillä jää oli rannoilla joka puolella vastassa. Kylmä vesi sitäpaitsi pian kohmetutti jäseneni... tunsin että kangistuin kuten silakka pakkaisilmalla. Kun yritin ponnahtamaan jäälle, murtui se allani, vesi tunkeusi uudelleen sieramiini, ja voimani katosivat yhä vähempään. Vaivoin voin enää pysytellä jään reunassa kiinni... se olisi jo ehkä kannattanut, mutta minulla ei enää ollut voimia ponnahtaa.

-- Paavo, joudu pian auttamaan.

Näin miten Paavo kiskoi pitkää aidasta irti, häntä auttoi kymmenkunta poikaa ja hirveä mölinä ja huuto säesti heidän ponnistuksiaan. Vihdoinkin saivat aidaksen irti, toivat sen miehissä jäälle ja työnsivät pään minulle.

-- No kiepahuta nyt itsesi ylös, me pidämme kiinni, ettei pääse luisumaan.

Muutamat pitivät aidaksesta käsin kiinni, muutamat istuivat sen päälle. Mutta minussapa ei ollut miestä ponnahtamaan aidaksenkaan avulla ylös. Säikähdys, polttavan kylmä vesi ja muut sellaiset seikat olivat vieneet voimani... kohtaus rupesi käymään kamalaksi.

-- Lykätään aidasta enemmän veteen, komensi Feeti -- ja aidasta lykättiin ulommaksi kyynärä tai kaksi.

-- Nostetaan tätä päätä ylös, että tuo toinen pää painuu alas -- sekin tehtiin komennon mukaan.

-- No, asetupa nyt aidakselle kahtareisin istumaan.

Minä tottelin komentoa.

-- Nyt painetaan tämä pää alas ja vedetään samalla.

Sukkela temppu! Minun ei tarvinnut vetämisen jälestä muuta kuin laskeutua aidakselle pitkäkseen, niin koko yläpuoli ruumistani pääsi kuivalle jäälle.

-- No seuraapa nyt mukana... istu vain aidakselle me vedämme... voimia on.

He vetivät minut lähes rantaan saakka. Sitten nousin itse ylös, mutta kovin olin jähmettynyt jäseniltäni.

-- Mimmoista oli ahvenain majassa?

-- Hyvin mukavaa.

Leikiksi käännettiin koko tapaus, jokaisella oli sukkeluuksia suun täydeltä. Feeti antoi minulle karamelleja ja tuumi että oli jo aika kiirehtiä kouluun... ei ollut enää kuin neljännestä vaille.

-- Mutta hattuni, virkahdin minä äkkiä, suru ja surkeus, jos se meni viimeistä menoaan.

-- Älä hätäile, tuolla Julie tulee, pyörittäen kädessään hattua.

Ja Julie tulikin seuralaisineen. Hän oli polvia myöten märkä, Jalka oli luiskahtanut hattua tavoitellessa, ja koskeen olisi pyllähtänyt koko mies, jollei olisi saanut pajupensaasta kiinni.

-- Tiedätkö, se peijakas purjehti aina keskellä jokea, tuolla kosken niskalla vasta erhettyi suunniltaan ja sitte minä sen kaappasin.

-- Sinun täytyy juosta kotiin muuttamaan yllesi.

-- Niin täytyy... ja Julie läksi aika laukkaa kotiinsa.

Koulun lähelle tultuani erosin minä Paavon kanssa joukosta ja ilmoitin hänelle aineellisen tilani. Muistipa hän velkansa heti... ja harras oli maksamaan.

-- Ovatko ne sun evääsi ihan tyyni lopussa?

-- Ovat, aamulla ne jo...

-- Pahuus, kun munkin asiani ovat sekaisin. Se eilinen jupakka, näetsä...

Jo muistin minäkin, että Paavolla oli jonkun rettelön tähden sinä päivänä kaksi tuntia jälki-istuntoa.

-- Kyllä minä sentään tiedän keinon... Pappenheim voi tulla tuomaan sulle voileipää, heti koulusta päästyään.

Pappenheimiksi sanottiin muuatta köyhää torpanpoikaa, joka oli arka kuin hiiri ja tavattoman lyhytkasvuinen. Sillä oli terävä pää, niukat eväät ja surkeanpuoleiset koti-olot. Hän oli tyttöin ja opettajain mielitietty. Ihmeen taipusa kun oli luonnoltaan, ei hän milloinkaan joutunut kinasteluihin eikä muihinkaan rettelöihin. Suosimme me pojatkin häntä. Mikään ilo ei ilolle tuntunut, joll'ei Pappenheim ollut mukana.

Luonnollista oli, että Reeta rätisi kuin katajapensas, kun minä märkänä ja viluisena ilmaannuin lattialle. Kuuntelin korvat hörpässä enkä virkkanut sanaakaan -- tiesin että se parhaiten auttoi. Pahimman puuskan mentyä ohitse, pyysin kuivia nuttuja ylleni. Vakuutin että kuolen, jollen saa pian. Sen käsitti Reetakin. Hän komensi Mattiaksen tekemään aimo tulen, toi vaatteita eteeni jos jonkinlaisia, hieroi jäseniäni, torui, päivitteli -- ja hänen toimensa yhteisvaikutus oli se, että hampaani lakkasi kalisemasta ja sinistynyt ihoni rupesi jälleen muuttumaan entiseen väriinsä.

Illalla, kun komea pystyvalkia jo oli palanut hiilille, tuli Pappenheim voileipien kera. Kovin oli poika osanottavainen kohtalooni, oikein kopristi käsivarttani, päästäkseen selville että se vielä todenteolla oli entistä luuta ja lihaa.

-- Se oli sukkela kiepaus, virkkoi hän nauraa hihittäen.

-- Olihan se.

-- Olisit ottanut varren tai jonkun muun käteesi, jolla olisit pyyhkinyt karamellit luoksesi, niin et olisi pudonnut.

-- Ei tullut päähäni semmoista älynpuksausta.

Hyvään tarpeesen tulivat Paavon voileivät. Niitä oli kaksi ja kumpikin melkein puolikkaan kokoinen. En jaksanut syödä enempää kuin toisen.

-- Entä sun eväittesi laita?

-- On vielä hiukan yhden aterian varaksi.

-- Huomenna, ennen kotiinlähtöä panemme tasan tuon toisen voileivän.

-- En minä kauppaa kiellä.

Pappenheim istui luonani siksi kuin menin maata. Nauraa hihitteli ja lasketteli omituisia juttujaan ja arvelujaan, joissa hänen lauhkea luonteensa kuvastui kuin helmi kirkkaassa vedessä.

Minä nukuin pian nurkkaani, vaikka ei ollut mitään pehmeätä allani. Ja silmiäni kiinni likistäissä minä ihan sydämmeni pohjasta toivoin, etten kuuna kullan valkeana enää näkisi pukkia unissani.

* * * * *

On kulunut vuosia toistakymmentä...

Taistelut eivät voineet murtaa minua, jolla oli intoa, sisua ja horjumaton vakaumus hyvän lopulliseen voittoon. Kaikkien vastuksien seurauksena oli vain luonteeni karaistuminen. Omituinen vaikutus tuntui sielussani, kun kappeliseurakunnan punaiseksi maalattu puukirkko kajasti silmiini talvisena kuutamo-ehtoona. Lämmin väre kulki läpi luitteni, olentoni pyhimmät tunteet ikäänkuin iskivät tulta.

-- Tuolla järven rannalla on pappila, virkkoi kyytimieheni, sinnekö ajetaan?

-- Sinne.

-- Onko siellä lämmintä huonetta?

-- On, rengin vaimo tietää tuloni, se edellinen pastori on toiminut.

-- Se oli naimaton mies sekin.

-- Niin oli.

-- Ja yhtä nuorikin... no jouduppa nyt!

Hevonen lähti juoksemaan kohden pappilaa, joka oli järven rannalla. Tiukukellojen helinä herätti rengin, hän tuli vaimoneen pihalle minua vastaanottamaan.

-- Odotimme jo eilen illalla pastoria, virkkoi rengin vaimo, niiaten syvään.

-- Sattui viivytyksiä hiukan.

-- Kyllähän niitä semmoisia matkalla sattuu.

Pitkä, useampia päiviä kestänyt matka oli minut väsyttänyt, joten kiirehdin levolle. Oli niin mieluista kallistua kyljelleen kotoiselle vuoteelle ensimmäistä kertaa. Aatokset sulivat niin pehmoisiksi, ruumiin joka jäsen ikäänkuin hykerteli käsiään pelkästä tyytyväisyydestä.

Heräsin jokseenkin myöhään aamulla. Juotuani kahvia, jota rengin vaimo toi, istuin ikkunan lähelle ja silmäilin ulos. Näin punaiseksi maalatun puukirkon, talollisten rakennuksia, mökkiläisten tupia. Aivan ikkunani edessä oli joukko punatulkkuja pihlajaterttuja nokkimassa.

Heräsi siinä istuissani puoleksi sameita ajatuksia mieleeni. Epäilin että ympäristössäni on ehkä kaikki kuollutta, jäätynyttä. Olihan se tavallaan erämaa -- ja epäilin että vaikutukseni ehkä rajoittuu hyvinkin pieneen alaan, syystä kun olin vallan yksin.

Samanlaisista aatoksistani herätti minut rengin vaimoa ääni. Hän raoitti ovea ja virkkoi:

-- Opettaja on täällä... pyytää päästä pastoria tervehtimään.

Siis oli seurakunnassa kansakoulu. Totta maarkaan, se ei ollut ikävä enne.

-- Käskekää vain käymään tänne.

Ja arvatkaas, huoneeseeni astui ilmi elävänä Pappenheim... huulilla ja silmissä loisti lauhea hymy.

-- Sinäkö täällä opettajana? Velikulta veikkoseni...!

-- Minähän se täällä olen... terve tuloa sinäkin.

Pappenheim haki itselleen tuolin ikkunan lähelle ja istui viereeni. Ei ollut ulkonäön suhteen entisestään paljon muuttunut. Oli kenties paksuuden suhteen hiukan ehoisampi, mutta pituus oli melkein vanhallaan.

-- Kerro nyt jotakin elämästäsi, pyysin minä.

-- Ei ole mitään erinäistä kerrottavaa. Kansakoulusta lähdettyäni olin paimenena ja renkipoikana, sitte menin seminariin ja nyt olen täällä toista vuottani opettajana.

-- Miten viihdyt?