Part 4

Löytyipä vielä eräs muukin arka kohta, johon pelko pisti vielä viittä kipeämmin. Se kohta oli Ainolan Emma. Ja siihen yhdistyi viisituhatta käteistä, hevonen, nautaeläimiä ja kymmenkunta kuormaa kaikenlaista irtainta. Mutta Emman ympärillä hääri eräs toinenkin, nimittäin Kyösti. Se oli köyhän talon poika, mutta sillä oli vaaleampi tukka kuin Johan Nikolailla ja viekkaammat silmätkin. Oli vielä käytöksessäkin jotakin somaa, joka pani naiset naurusuulle, neidot hymysuulle -- ja se se oli vaarallisinta! Mahtilan talo kyllä pysyisi kivijalallaan, vaikka Johan Nikolai joutuisikin kolmeksi vuotta juoksemaan rummun mukaan, mutta Ainolan Emma! Kuka menisi takuusen sen edestä? Ei kukaan. Varsinkin jos Kyöstin onnistuisi vapautua sotapalveluksesta, joka ei lainkaan näyttänyt mahdottomalta, kun otti huomioon nälkävuosien aikuiset olot. Silloin oli syöty Kyöstin kotona hernevarsista ja kaurajauhoista leivottua leipää. Ja sepä se juuri voi vaikuttaa kutsunnassa, kun uumien paksuus pannaan mitan alle. Hoikalta se näytti Kyösti, vaikka kyllä löytyi niitäkin, jotka väittivät että paksuutta kyllä löytyi, vaikka se vain piiloutui vartalon pyöreyteen. Mutta kaikissa tapauksissa oli syytä pelätä, Kyösti oli siksi vaarallinen kilpakosija. Jos se vapautuisi asevelvollisuudesta ja jos Johan Nikolailla olisikin kiero onni, silloin olisi Ainolan Emma mennyttä, se oli kuin kämmenellä. Ja mennyttä olisi ne viisituhatta käteistäkin, ne lehmät ja lampaat ja...

Kipeästi koski uhkaava vaara Mahtilan emäntäänkin. Jota lähemmäksi surman suu joutui, sitä kammottavammalta tuntui. Kruununtakki, jota vihan väkeen aiottiin vetää Johan Nikolain selkään, piinasi ja kiusasi häntä, että ihan oli tulla mielipuoleksi. Koko se sotapalvelus oli hävittömintä herrain juonta. Irtaimelle väestölle se kyllä sopi, niillä kun ei ollut maita eikä mannuja, joista olisi ikävä luopua. Eikä epävarmoja naima-asioitakaan, joissa onni voi pienenkin vastahakoisuuden tautta pyörähtää toisen syliin. Sama kenen pöydältä renki ja mökkiläinen syövät leipänsä; omasta kohdasta ei sitä kuitenkaan ole. Mutta talollisten lapsille ei se sopinut koko sotakomento. Ja varsinkin niin varakkaille kuin Mahtila oli. Eihän Johan Nikolai ollut tottunut taipumaan kenenkään käskyjen mukaan, aina oli saanut pitää oman ällinsä, aina oli saanut käskeä muita. Renkimies on tottunut syntymästään saakka orjamaiseen elämään ja hänelle siis ei sotakomentokaan ole outoa, mutta toista on talollisten lasten... ja varsinkin Johan Nikolain!

-- Se on hirveätä, se on kamalata, valitti hän naapurin emännälle, joka usein kävi Mahtilassa vieraisilla, mutta joka useassa asiassa myöskin oli vastakkaista mielipidettä... kun talollisten poikain täytyy mennä sotapalvelukseen. Niillä pitäisi olla vapautus, joilla on talo.

-- Mökkiläiset ja irtain väestö tuumivat ihan toisin, vastasi naapurin emäntä, joka ei milloinkaan antanut tinkiä vakuutuksestaan. Heidän mielestään se on talollisille juuri omiaan.

-- Minkä edestä?

-- No, että oppivat vähän tasa-arvoisuutta. Se niin kernaasti käytännössä unhottuu kaikilta. Mutta lyhyt tukka ja kruunun takki kuuluu pyyhkäisevän jäljettömiin kaikki erotukset.

-- Puhutte noin, kun ei satu omaan kohtaanne.

-- Kyllä kohta sattuu... ei kestä enää monia vuosia.

-- Sotatemppujen tekeminen kuuluu olevan hirveätä. Märkä sija jää lattiaan jalkojen kohdalle.

-- Ei oo kaikkia uskomista, mitä hohistaan.

-- Ja niin ankaran kovat on lait siellä. Jos luvatta sylkäsee lattialle, niin putkaan oitis.

-- Ei oo uskomista kaikkia hohinoita. Romppaisen Ollista on siellä tullut mies, vaikka oli sellainen hurjapää. Ja kehuskelee se olojaan.

-- Mutta eihän se ole talollisten lapsia.

-- Ei olekaan, myönsi naapurin emäntä.

-- Johan Nikolai on tottunut hyvällä oloon ja semmoiselle se juuri...

-- Eiköhän tuo tottuisi huonompaankin, on muutkin tottuneet. Sanoi Olli, että siellä on herrojakin joukossa, ison koulun käyneitä.

-- Jopahan niitä siellä on. Jos joku juopporatti, joku Ollin tapainen on sattunut sekaan... Onhan teidän Tuomas käynyt läpi kansakoulun, semmoinen se kyllä voi pujottaa itsensä helposti sotaväessä ja missä tahansa. Mutta meidän Johan Nikolai...

-- Olisi se sekin saanut käydä kansakoulun päähän asti.

-- Olisi kyllä, mutta sitä pidettiin siellä huonompana kuin muita. Sai aina kaikki syyt niskaansa.

-- Mitä vielä? Ja naapurin emäntä hymyili, kun muisti miten suurta melua ja surua Mahtilassa oli ollut Johan Nikolain koulunkäynnin tähden. Siitä oli vähällä syntyä käräjäjutut, sekä opettajan että Mahtilan emännän puolelta. Johan Nikolai otettiin koulusta pois ja oli jonkun aikaa semmoistakin hohua, että se piti lähetettämän joko kaupunkiin tai naapuripitäjän kouluun, mutta eivätpä ne hohut teoiksi toteutuneet. Kotiin se jäi ja koulut saivat olla käymättä.

Elettiin siitä päiviä ja viikkoja ja kevät ehti yhä lähemmäksi, ja sen mukana kutsuntapäiväkin, tuo kamala ja uhkaavainen päivä, jonka takana pilkoitti kruunun takki, kasarmi, kivääri, rumpu ja sotatemput. Sen päivän edestä pakeni ilo ja onni Mahtilan talosta käpälämäkeen. Kamala pelko ja suru tuli sijaan. Tuntui aivan siltä, kuin jos oli taivaalla, talon päädyn kohdalla väikkynyt verinen, tuhoa tuottava pyrstötähti, jota ei voinut minnekään paeta ja jota ei voinut millään mahdilla siirtää pois, muille maailmoille, muiden talojen päädyn kohdalle.

Viho viimeisinä hetkinä sitte ryhdyttiin mielettömiin pelastuspuuhiin. Tapettiin suuri emälammas, ja emäntä, jonka aivoista terve järki oli lähtenyt pakosalle, lähti ajamaan nimismiehen luo. Kantoi lampaan kyökkiin, niiasi rouvalle syvään ja pyysi päästä nimismiehen puheille. Vakuutti olevan polttavan tärkeitä asioita. Rouvan välityksellä pääsi hän pian päivällislepoa nauttivan nimismiehen juttusille.

-- Noh, miten Noromäen puolella voidaan?

-- Meneehän se mukaan. Minä tulin puhumaan vallesmannille, että eikö sitä meidän poikaa voisi vapauttaa sotamieheksi joutumasta.

-- Minkä perusteella? -- nimismiehen ääni oli siksi ivallinen ja kärtyinen, että Mahtilan emäntä hieman ällistyi.

-- Hä tuota, onhan se melkein kuin ainoa.

-- Mitä? Eihän se ole ainoa, kun löytyy nuorempikin.

-- Mutta sehän on höperö... se voidaan toteen näyttää.

-- Ei se auta, ei laki piittaa, jos on höperö tai... Seppälän isäntä sitäpaitse on myöskin Mahtilan poikia.

-- Mutta eihän se ole minun poikani.

-- Vaikka ei ole... onhan miehenne poika ensimmäisestä naimisesta.

-- Mutta kun isä on sokea, veli höperö... eikö ne mitään paina?

-- Ei mitään, hyvä emäntä. Jos laki panisi arvoa semmoisille asianhaaroille, jäisivät kasarmit pian autioiksi. Joku toinen voisi vaatia vapautusta sen nojalla, että veli on juoppo, isä vasenkätinen j.n.e. Ymmärrättehän?

-- Kyllähän... ja pettyneenä toiveissaan huoahti emäntä syvään ja oli hetkisen vaiti. Ajatukset eivät löytäneet mitään porraspuuta, jonka avulla voisi pelastua. Yhtä syvää, yhtä surkeata tuntui olevan, jos koetti haparoida minne päin tahansa. Eikö vallesmanni voi neuvoa minkäänlaista apua.

-- No kyllähän... jos lääkäri löytäisi jonkun ruumiinvirheen ja antaisi todistuksen...

-- Tosiaankin! huudahti emäntä, jonka sydämmeen äkkiä toivon valo pilkahti.

Jo seuraavana päivänä ajoi hän kunnanlääkärin luo, vei runsaasti tuomisia ja esitteli asiansa suoraan, unhottamatta mainita että juuri nimismies oli hänet semmoisiin toiminnoihin kehoittanut. Kylmän, kovettuneen näköisenä kuunteli lääkäri. Oli esittäjän suhteen kahden vaiheilla. Ajatteli häntä vuoroin tuiki tuhmaksi, vuoroin tuiki hävyttömäksi. Kun keskustelu sujui pitemmälle, huomasi että emännällä oli molemmat ominaisuudet; olipa vielä eräs kolmaskin lisäksi, nimittäin suunnaton ylpeys. Ominaisuudet olivat kasvettuneet niin lujaan kimppuun, ettei niitä voinut lainkaan eritellä. Kolmesin ne aina nostivat päätään pystöön... ja kilpailivat päästä toistaan korkeammalle.

-- Se sylkee usein verta... ja sitä vaivaa usein rinnan-ahdistus ja pyörtymys.

-- Onko tuo nyt vain totta? -- kysymykseen yhdistyi läpitunkeuva silmäys.

-- Herra tohtori, totta se on. Hukka sen perii sotaväessä... ihan onnettomuus.

-- Noh, tulkoon luokseni tarkastettavaksi. Sitte saadaan nähdä.

Lääkäri nyökkäsi päätään ja kumartui jälleen kirjansa yli. Mahtilan emäntä ymmärsi asian niin päin, että kaikki oli selväksi puhuttu ja ettei tarvittu muuta kuin tulla noutamaan todistusta, eli semmoista paperia, joka pelastaisi pojan kruunun kynsistä.

Vielä saman päivän ilta-puolella pantiin Johan Nikolai matkalle. Ennen lähtöä tuppaili emäntä hänen päähänsä hyvän joukon neuvoja. Piti näyttää hyvin murheelliselta, sairaalta ja piti hengittää hyvin raskaasti. Ja piti vakuuttaa että on heikko rinta ja että aamusin on sylki verensekaista. Puheiden päätteeksi piti sitten avata lompakko ja...

-- Ymmärräthän jo... kyllä se käy hyvin, kun vaan olet rohkea.

Ja Mahtilan emäntä ihan heltyi kyyneliin, ajatellessaan että apu vihdoinkin koitti, kun jo oltiin toivottomuuden kynnyksellä eikä enää luultu päästävän kasarmia pakoon millään inhimillisellä keinolla. Pieni vihjaus nimismieheltä ja tuo verinen pyrstötähti oli siirtäytynyt pois päädyn kohdalta, muutama rivi lääkäriltä ja kruununkynnet eivät uletukaan Johan Nikolaihin. Vihamiehet ja kateelliset eivät saakaan ilakoida. Kaikin saavat ilon sijaan pitkän nenän, niin pitkän, että ylettyy kasarmista Noromäen kujille saakka. Näkevät, mitä rikkaus ja mahti voivat, kun kova tulee. Näkevät miten herratkin asettuvat suurellisten puolelle vaaran hetkenä. Tehköönpä joku muukin talollinen saman tempun kuin hän teki. Menköön lypsämään apua nimismieheltä ja lääkäriltä, esim. Kuivalan emäntä tai joku muukin. Menköönpä! Saavat nähdä ettei olla tuntevinaankaan heitä.

Emäntä joutui kerrassaan onnen haltioihin, vertaillessaan omaa asemaansa lähimpään ympäristöön. Löytyi niin harvalta hänen vertaisiaan. Ainola ja kolme neljä muuta taloa, siinä kaikki ne, jotka ylettyivät Mahtilan tasalle. Muut olivat paljo alempana. Millä suuri velkataakka selässä, millä aromaiset pellot, millä kehnot karjanlaitumet, millä lahot asuinrakennukset, millä isot eläkkeet suoritettavina. Niiltä semmoisilta jouti poikia kruununpalvelukseen. Kuivalan Kyösti ja sen arvoiset joutivat sotaväkeen menemään, tarvitsematta pelätä, ettei leivät tule kotona syödyksi.

Mutta vaikka emäntä noin oli onnen haltioissaan, pistihe pieni levottomuus usein mieleen. Ei tahtonut saada tilojaan tuvassa eikä rakennuksen peräpuolellakaan. Aika tuntui niin sietämättömän pitkältä, että teki mieli lentämään Johan Nikolaita vastaan ja ahmaisemaan ilosanoman oikein kiireesti. Lopulta, kun jo kävi illemmäksi, asettui emäntä ikkunanpieleen, josta näki peltojen poikki kauas maantielle, ja silmäili levähtämättä ulos. Näki ainakin kymmenkunta hevosella-ajajaa kulkevan maantietä, kunnes tunsi Johan Nikolain. Hevonen jätti maata taakseen kuin kilparadalla ja kääntyi kylän lähellä ylös Mahtilaa kohden. Ei ollut enää epäilemistäkään, se oli odotettu. Taneli renki meni alas tallin eteen hevosta riisumaan ja Johan Nikolai lähti käymään rappuja kohden. Jokaisella askeleella, jonka astui, kiihtyi enemmän sydämmen lyönnit...

-- Tänne, tule tänne, huusi hän, työntäen kamarin oven auki... no mitä kuului? Luepa nyt se paperi, lue pian, minä olen niin iloissani...

-- Lukekoon sitä hiisi... ja Johan Nikolai nauroi ilkeästi, kasvot näyttivät kovin katkerilta.

-- Nyt narraat minua... Jo-han Ni-ko-lai.

-- Mitä hyötyä sitä olisi, että ilveilisin? Ei asiat yhtään parantuneet.

-- Eikö? No vieköön häntä... Eikö se antanutkaan todistusta?

-- Ei antanut... ei.

-- Mitä sanoi?

-- Sanoi että minä kelpaan vaikka hevosväkeen.

-- Voi taivahinen! Tottahan muistit tarjota sitä satamarkkasta.

-- Muistin maarkin... Johan Nikolain muoto kävi yhä katkerammaksi.

-- No eikö huolinut?

-- Ei... ei huolinut.

-- Mitä sanoi?

-- Ei mitään... vaan avasi oven ja...

-- ... Tuo häpeemätön! Ensin antoi lupauksen ja sitte...

Mahtilan emäntää niin suututti ettei tahtonut voida nahoissaan pysyä. Mokomakin tohtori, kun narraili ihmisiä eikä pitänyt vähääkään lupauksestaan. Kehtasikin kieltäytyä antamasta apuaan, vaikka edellisenä päivänä oli niin myöntyväinen.

-- Semmoinen sanansa syöjä! Mikä meitä nyt auttaa Johan Nikolai?

-- Sitä en tiedä, en... en. Aikakin on jo niin tärkillä, ettei ehdi enää ajattelemaankaan.

-- Niin on... voi mokomaakin tohtoria, millainen tuulihattu se oli.

Lääkäri suurimman syyn sai koko onnettomuudesta, jonka kohtalo oli kutonut Mahtilan vanhemmalle pojalle. Lääkäriä emäntä aina surujensa välipaloiksi ajatuksissaan hammasti, syytäen sen niskoille mahdottomimmatkin otaksumiset, luulot, ja niitä hänen pippurimaisessa mielessään versoi jos jotakin lajia. Harmillisten ajatusten pontena oli aina syytös, ettei se jumalaton antanutkaan pelastuksenpaperia, vaikka ensin lupasi.

Ja niin kului aika. Nuo muutamat päivät, jotka olivat jälellä, kallistuivat hiljalleen iltaa kohti... ja huomenna se jo oli kutsuntapäivä. Emäntä istui kamarissa huokaillen, harmitellen ja valuttaen vettä poskilleen. Olisi suonut kutsuntaherrojen sairastuvan koleraan tai jonkun tulivuoren purkauksen kasarmin tienoille, että olisi pitkittynyt ja mutkittunut koko arvannosto ja siten sivuuttanut sievästi Mahtilan ohi, muiden kohdalle.

Ja tanhualla käveli Johan Nikolai levotonna kuin pahantekijä. Ei puuttunut puheisin koko päivänä kenenkään kanssa eikä käynyt pöytäänkään syöntiaikoina. Iltapuolella sitten meni tallin ylisille, jossa Taneli renki veisteli. Sillä oli taasenkin koiranturkit yllä, kuten oli jo ollut monta aikaa. Leuat vinossa virkkoi hän:

-- Sotakin kuuluu olevan tulossa piakkoin.

-- Mitä? Sotako? Kuka niin sanoi?

-- Kuivalan Kyösti... se on lehdistä lukenut.

-- Minne se sota tulee?

-- Turkin ja Venäjän välille. Kuuluu Turkki aikovan maksaa vanhat rätingit.

-- Tulkoon vaikka kaksi sotaa, ei sinne oppimattomia viedä.

-- Velikulta, ne ne juuri viedäänkin ensimmäiseksi. Ja kun rynnätään jotakin vallia vastaan, jossa miestä kaatuu kuin heinää, pannaan nahkapojat etumaiseen riviin, näetsä taitavia säästetään piukimpiin otteluihin, joissa ampumataitoa ja miekkailemista kysytään. Ja nahkapojatkin lajitellaan siten, että kaikkein lyhyemmät työnnetään etumaisiksi. Sotaväessä pitempi on aina arvokkaampi. Kysy järjeltäsi jos epäilet.

Taneli löi puukkonsa seinään ja lähti, leuat vinossa, alas talliin korjaamaan hevoisia. Johan Nikolai jäi yksin ylisille. Istui lavitsalle, jonka edessä oli pölkky ja teräväksi tahottu kirves. Katseli eteensä ja mietti. Äly kyllä myönsi että Tanelin puheet olivat koiranjuttuja, mutta yhä kylmemmäksi ne vetivät jo entiseltäänkin viileän mielen. Sotamies ja sota olivat kuitenkin läheisessä yhteydessä toisiinsa, aivan kuin tuppi ja veitsi tai kirves ja kirveenvarsi. Mitäpäs jos ollakin perää Tanelin puheissa että sota oli tulossa, että vietäisi Suomen pojat tappelukentälle, ja että vietäisi hänkin, neljännesmanttaalin perillinen? Silloin olisi parempi että...

Mutta äkkiä levisikin Johan Nikolain kasvoille ilkkuva ilo... ja hän vavahti kuin kissa, joka on keksinyt hiiren aivan käpäliensä lähellä. Hän katsoi havutukkia ja terävää kirvestä, jotka olivat lavitsan lähellä, suoraan hänen kohdallaan. Yksi ainoa lyönti -- ja hän olisi vapautettu! Puoli tai neljännestuumaa joku jäsen lyhemmäksi -- ja hän olisi kelpaamaton! Yksi lyönti ja yksi neljännestuuma jotakin jäsentä, esim. etusormea, ja... Johan Nikolai otti kirveen varresta kiinni ja nousi seisomaan. Mutta sydän alkoi samassa jyskyttää, jotta lyönnit tuntuivat kylkiluihin. Ja käsi vapisi ja menetti niin voimansa ettei kyennyt pitämään kirvestä kiinni. Se putosi kolahtaen lattiaan. Johan Nikolai säpsähti ja painui jälleen istumaan rahille. Istui siinä, istui ja mietti. Äkkiä tuli ajatuksiin Ainolan Emma, jonka ympärillä Kyösti härnäili ja silloin taas ruumis vavahti. Lähteä seuraavana päivänä arvannostoon, oli sama kuin panna peliin Emma. Tappio oli yhtä mahdollinen kuin voittokin, melkein mahdollisempikin. Varsinkin jos Kyöstin onnistuisi...

Kolmannen kerran tuntui ruumiissa sävähdys, mutta silloin olikin jo päätös tehty. Johan Nikolai otti käteensä kirveen ja nousi seisomaan. Toisen käden peukalon ja kolme muuta sormea puristi hän nyrkkiin, mutta etusormen työnsi havutukille. Nosti sitte kirvestä kyynärän verran ylös ja likisti silmänsä kiinni. Pieni rusahdus kuului, kun kirves putosi alas, jääden kiinni pölkkyyn. Ei mitään kipua tuntunut. Muutaman sekunnin kuluttua avasi Johan Nikolai silmänsä. Näki miten pillinään veri juoksi oikean käden etusormesta, joka oli toisen taipuman kohdalta poikki. Ihan eroon oli mennyt.

Huutaen täyttä kurkkua lähti hän juoksemaan tupaa kohden. Isä, seitsemännellä kymmenellä oleva sokea vanhus, istui rapuilla, hyväillen höperöä poikaa.

-- Mikä nyt hätänä?

-- Kirves sattui sormeeni... voi onnettomuutta!

Neljännestunnin kuluttua kyyditsi Taneli renki Johan Nikolaita kunnanlääkärin luo, ajaen täyttä laukkaa, ettei veri ehtisi juosta kuiviin. Lääkäri oli juuri hankkeissa lähteä sairaan luo, mutta pyörtihe pihalta takaisin. Pani siteitä ja laastaria tyngän ympäri, joten verenvuoto lakkasi. Vasta sitte rupesi kipu tuntumaan.

-- Nyt ette kelpaa sotaväkeen... Lääkärin ääni oli ivallisen pisteliäs ja huulilla leikki niin ilmeinen halveksiminen, että Taneliakin hävetti.

-- Kai se niiksi vetää... kun sattui tuommoinen kamala tapaturma.

Aikaisin seuraavana aamuna lähti Johan Nikolai arvannostoon. Vinoleukainen Taneli renki meni häntä kyytimään. Yöllä palasivat he kotiin, ja Johan Nikolailla oli pivossaan paperi, jossa seisoi että hän oli ijän ajaksi vapautettu kaikesta sotakomennosta.

-- Miten kävi Kuivalan Kyöstin? kysyi emäntä aamulla.

-- Kylmästi kävi... veti ensimmäisen numeron.

-- Siis vakinaiseen väkeen kolmeksi vuotta.

-- Kahdeksi vaan, huomautti Taneli... se on käynyt läpi kansakoulun.

* * * * *

Ainolan Emman sydän oli häilynyt Kyöstin ja Johan Nikolain välillä. Tunteet hyväilivät kumpaakin. Toinen oli kaunis, toinen rikas. Molemmat häärivät hänen ympärillään ahkeraan, ei kumpikaan väistynyt taistelusta vapaehtoisesti syrjään.

Se oli Emmasta hupaista, sanomattoman hupaista. Kylän rikkain poika, jolle sateli naimatarjouksia idästä ja lännestä, oli onnellinen, kun sai häneltä hymyilyn ja kylän kaunein poika, johon ylpeämpikin neito heti ensi näkemällä mieltyi, oli tyydytetty, kun sai Emmalta yhden ainoan armaan silmäyksen. Toiselta oli kihloina kello, toiselta sormus. Edellisen pakotti Johan Nikolai ottamaan Emman vastaan ja heti päivän parin jälestä, kuten salaisen maneettivoiman vaikutuksesta, tuppaili Kyösti sormustaan hänelle. Täytyi siltäkin ottaa, kun oli toiseltakin ottanut. Muuten olisi tapahtunut vääryys tunteita kohtaan, jos olisi suosinut toista enemmän.

Sattui sitte tuo kuuluisa tapaturma ja Johan Nikolain vapautus sotilasvelvollisuudesta. Alussa ei Emma ajatellut minnekään päin, hän tunsi itsensä melkein kuin sivulliseksi ja asiaankuulumattomaksi. Kovan onnen tapaturma oli varsin luonnollinen, joskokin se sattui omituisena aikana. Mutta pian ruvettiin kuiskailemaan asiasta yhtä ja toista, ensin hiljemmin, sitte yhä äänekkäämmin, kunnes koko kylä oli solinaa täynnä. Eikä siinä kyllin, että väitettiin tapaturmaa tahalliseksi, kokonaan ehdontyöksi, tiedettiinpä vielä vallesmannissa käynnit ja lahjomis-yrityksetkin. Kukaan ei voinut sanoa, mistä huhut ja arvelut olivat syntyisin, mutta jokainen niitä oli kuullut ja jokainen oli valmis uskomaan ne todeksi. Mutta Taneli renki, entinen huutopoika, jonka Mahtilan vaimovainaja oli pienenä raukkana hoitoonsa ottanut ja mieheksi kasvattanut, se ei tiennyt mitään eikä ollut huomannut mitään. Jos siltä kysyttiin, rupesi sylkemään ja kiroilemaan, ettei suinkaan asiat niin olleet.

Ainolan Emman ajatuksia huhut pyörittivät tuonne ja tänne. Hänen tuli oikein vaikea olla, kun kuuli miten alentavia sanoja palvelijat päästelivät Johan Nikolaista. Ensin ei hän likipitäinkään luottanut niiden todenperäisyyteen, mutta vähältä epäilykset pujottautuivat rinnan alle asustelemaan. Ensin ne olivat lyhyt-ikäisiä; mutta aikaa voittain kasvoi niihin syvemmät juuret. Ilmaantui varmempiakin perusteita kuin kylän juorut.

Tuli sitte syksy ja Kyösti tuli heittämään hyvästejä. Oli niin huolettoman ja iloisen näköinen, kuin jos olisi lähtenyt noutamaan suuria perinnöitä. Lupasi kirjoittaa joka kuukausi Emmalle ja lupasi jouluna käydä kotona. Heti Kyöstin lähdettyä muutti Johan Nikolai käytöstapaa. Tuli rohkeammaksi ja vaativammaksi, kun vaarallinen kilpailija ei enää ollut häntä varjoon saattamassa. Kun Emma näki ettei se ollut vallattomuutta eikä satunnaista mielenkuumuuttakaan, harmistui hän, mutta kätki jonkun aikaa harminsa armaan hymyn taakse. Pian kuitenkin ilma tuli niin sähköiseksi, ettei jylähdys ja isku enää voineet mennä sivu. Joulun edellä, eräänä iltana istui Emma kamarissaan, lukien kirjettä, joka juurikään oli Kyöstiltä tullut. Samassa kuului etehisessä tutut, pehmeät askeleet ja ne lähenivät niin nopeaan ovea kohden, että Emma hädin tuskin ehti saada kirjeen piiloon pöytäverhon alle.

-- Hyvää iltaa!... ja Johan Nikolai kävi suoraa päätä istumaan tuolille Emman viereen ja kietasi kätensä hänen vyötäistensä ympäri... Miten jakselet?

-- Hyvin... ota kätesi pois.

-- Mitä varten?

-- Sitä varten, että minä tahdon.

-- Otan, jos lupaat vastata erääsen kysymykseen.

-- Kyllä vastaan.

-- Onko totta, että sinulle tulee Kyöstiltä ehtimiseen kirjeitä.

-- On... ota pois.

-- Enpä ota.

-- So, virkkoi Emma kiukkuisesti ja ryntäsi seisomaan.

Johan Nikolai ei vielä ymmärtänyt mitään... katseli vaan naurusuin kiukustunutta Emmaa.

-- Mutta vastaatko sinäkin minun kysymykseeni?

-- Vastaan, ihan saat olla varma.

-- No, onko totta, mitä jutellaan... että löit ehdollasi poikki tuon etusormesi.

-- Ei, ei se ole totta.

-- Mutta minäpä luulen, että se on... näen silmistäsikin että valehtelit.

-- Emma, kuulehan kun tunnustan sinulle. Johan Nikolai rupesi änköttämään... kyllä minä sen tein, mutta se tapahtui sinun tähtesi.

-- Minun tähteni... no taivaan päivät!

-- Sinun tähtesi niin... en uskaltanut ajatellakaan poistumista sinun tähtesi.

-- Häpeä toki hiukan, Johan...

* * * * *

Jouluna tuli Kuivalan Kyösti lomalle. Erossa oleminen oli sytyttänyt huiman tulen Emman sydämeen ja palohaavojen kirvellystä ei voinut lievittää kukaan muu kuin Kyösti. Tuo kaunis, vaaleahiuksinen poika, jonka miellyttäväisyyttä ja rehellistä luonnetta Emma vasta eron aikana oppi tyystemmin huomaamaan.

Ennen eroomista tuli julkinen kihlaus. Emman vanhemmat suostuivat empimättä, sillä olihan poika kaikin puolin virheetön.

Mutta Mahtilan emäntä suuttui niin, ettei tahtonut omissa nahoissaan pysyä. Lakkasi seurustelemassa Ainolan emännän kanssa ja höysti puheitaan, milloin ne kohdistuivat Ainolaan, pienillä piikeillä. Niitä sitte kylässä matkittiin, mutta kärjet käännettiin Mahtilaan päin, entistä terävämpinä, purevampina.

Katkenneen sormenpään pani Taneli renki talteen... pisti sen seinä-hirren koloon, josta ei hiiret ja rotat sitä saaneet suuhunsa.

Ja aikaa mukaan kuivui siitä kynsi, liha ja suonet pois, niin ettei ollut jälellä muuta kuin pieni luunkappale, joka sekin sinistyi ja rumentui niin surkeasti, ettei olisi outo aavistanutkaan sen olevan niin suurta sukuperää.

Hajanaisia piirteitä elämästäni.

Tietystihän minulla koulua käydessäni oli eväiden suhteen loppumattomia huolia, sillä elelin melkeen kerjuu-paloilla. Pussini oli maanantaisin, koulua kohden tallustellessani, kevyttä laatua, sisältäen onnellisimmassa tapauksessa ihramurenoita, kuivia leivänpaloja, silakoita sekä joskus kovettuneen juustonkulman, jonka olin, Jumala tiesi millä tavoin, tullut ansainneeksi. Sukulaisiakaan ei minulla ollut kuin muuan kivulloinen täti, jolla oli paljo lapsia ja häijynluontoinen mies. Ruumiini verhoomisen suhteen oli hän hyvin avulias, mutta leipäpalaset ja muut suuhunpantavat täytyi minun itse hankkia.

Olin nimittäin "löydetty", kuten sanotaan, kun siistiä puhetapaa tahdotaan käyttää... ja äitini oli kuollut.