Part 3

Ryhdyin innokkaasti työhön. Rovasti, johtokunnan esimiehenä, takoi päähäni, että uskonto oli oppiaineiden ydin ja semmoisena siis tärkein, arvokkain. Ettei leväperäisyyttä sen suhteen tapahtuisi, lupasi hän itse käydä kuuntelemassa uskontotunneilla, ja lupauksensa hän pitikin, kuten ainakin kunnon suomalainen. Tyydyttääkseni häntä tein työtä kuin juhta. Käytin Nisseä, Ullmania ja mitä apulähteitä vain sain käsiini. Oppilaani olisivat kyenneet suorittamaan kateketitutkinnon millä hetkellä hyvänsä.

Kevätpuolella tuli tarkastaja salamyhkää kouluun. Suoriuduin hänen kanssaan onnellisesti, kunnes tultiin sisälukuun. Silloin sain hävetä ja punastua. Tuskin pari kolme oppilasta kykeni virheettömästi sisältä lukemaan, kaikki muut takertuivat kuin kärpänen tervaan. Tarkastaja teki ankaran muistutuksen, käskien minut alkamaan alusta. Virheetön, sujuva sisäluku oli opetuksen ensimmäinen ehto. Ilman sitä ei voi mitään pysyväistä rakentaa.

Sinä iltana olin ensimmäisen kerran onneton. Onnettomuuttani lisäsi vielä Siirin kirje, jonka illalla, yksin ja murhemielin istuessani, sain postissa. Siiri kirjoitti:

"Oma Aaponi! Kynäni ei kykene kertomaan miten minulla on hanska, miten nautin elämästä. Täällä vietämme hilpeitä seura-iltoja kaksi kertaa viikossa, väliin kolmekin. Eilen oli 'illatsu' kauppias Tammeliinin luona. Luulen, että olen edellisissä kirjeissäni tykkönään unhottanut mainita hänet. Niin, tunnethan häntä jo seminarin ajoilta. Ellei muistoni petä, tapailitte kutsua häntä toverein kesken 'luurangoksi'. Hän onnistuu käytännön alalla mainiosti. Omailee jo kaksi kauppapuotia, huhuillaanpa lisäksi että talonpojat ovat hänelle suuria summia velassa. Ajattele, että tuo menestys on tapahtunut kahden kolmen vuoden kuluessa. Ei hän ole enää niin laiha kuin ennen ja minun mielestäni on hänessä jotakin filosofin jaloa tyyneyttä. Eilisessä illatsussa lauloin pianon mukasoitolla vanhan lempilauluni: 'Tähdet öisin tuikkivat ja hongat huminoivat'. Tiedät miten hyvin se sopii sekä äänivaroihini että tunteisiini. Mukasoinnun kertaus: 'hongat huminoivat' -- ja ehkäpä äänenikin -- nosti myrskyisen käsientaputuksen. Kauppias Tammeliini tuli pianon viereen ja..."

Enempää ei kiihtyneet hermoni jaksaneet sulattaa.

Kuukauden ajan olin odottanut kirjettä Siiriltä, odottanut joka päivä, joka ilta ja nyt... Tunsinhan minä sen mainion Tammeliinin, tunsin luita ja suonia myöten. Hän oli tullut sananlaskuksi kaupungissa. Kävelee kuin Tammeliini, hymyilee kuin Tammelini, on perinpohjainen kuin Tammeliini, sanottiin kun tahdottiin tehdä ivaa tai loukata jotakuta toveria. Monia vuosia hän tutki tieteitä, ollen oppilaitoksen ja kaupunkilaisten hupina. Sai vihdoin opettajakunnalta yksimielisen vakuutuksen, ettei onnen aurinko hänelle ikipäivinä koita opettajan uralla. Kykenemättömyys suorittamaan toisen luokan kurssia kahdessakaan vuodessa oli pätevä peruste opettajiston vakuutukselle. Silloin Tammeliini paiskasi kirjan kiinni, sanoen ainaiset hyvästit seminarille, tovereille, kaupungille. Tulliportin luona oli hän noussut seisomaan rattailla ja hattuaan kohottaen virkkanut Alkibiadeen mainiot sanat: Tahdon näyttää, että vielä elän!

Ja tuosta samaisesta Tammeliinista kehtaa Siiri nyt kirjoitella. Nuo illatsut nyt hurmaavat häntä. Ei yhtään riviä kirjeessä -- alkua ja loppua lukuunottamatta -- jota kehtaisi tunnustaa kullan kirjoittamaksi... ei ainoatakaan. Opettajatoimesta, oppilaista, kokemuksista, erhetyksistä eli kaikesta siitä, joka pitäisi olla lähinnä sydäntä, ei mainitakaan.

Otin kirjepaperia esille ja kyhäsin ankaran kirjeen Siirille. Sitte menin maata ja yritin nukkua, mutta uni ei tullut jäseniin. Ajatukset työskentelivät kuin sepän ahjo, katkeroittunut mieli pyrki puhkeemaan kyyneleiksi. Nousin ylös, kävelin lattialla siksi että rintaani rupesi huojistamaan. Siiri oli vielä nuori, kokematon ja lapsellinen. Oliko ihme, että elämä seminarin piinan jälestä tuntui makealta, lumoavalta. Aika kyllä avaa silmät näkemään tuon tyhjyyden, jota nyt hurmaten ihailee. Kun kasvaa enemmän kokemusta, terästyy sielun silmäkin... ja mitä Tammeliiniin tulee niin... hm... hän on Tammeliini. Ja Siiri on oma, uskollinen kultani.

Otin tuon onnettoman kirjeen ylös lattialta, luin sen uudestaan, tyynesti ja hymyillen niinkuin olisi se ollut viisi-vuotiaan siskoni kyhäämä. Revittyäni vihapäissä kirjoittamani kirjeen sadoiksi kappaleiksi, menin uudelleen maata. Pääsin helposti uneen. Aamulla tunsin uutta intoa, uutta elämän halua. Alotin työni alusta. Uskonnon ohessa pänttäsimme sisälukua ja lausuntoa kuin urakkamiehet. Oppilaat edistyivät ja minä olin tyytyväinen. Palvelustyttöni tosin saatti paljo kotoista harmia ja ikävyyttä. Hän oli puoleksi kesy olento, jonka suurin ilo oli tehdä kaikki työt nurinpäin. Koin kärsivällisyydellä neuvoa ja opettaa häntä siisteyteen, säännöllisyyteen, vaikka usein olin joutua epätoivoon. Hänellä oli hirmuisen huono muisti kaikkien järjestys- ja siisteysohjeiden suhteen, mutta kova himo leikkimään oppilaiden kanssa kaiket aamut ja välitunnit.

Elellessäni jouduin vähitellen tuttavuuteen ympäristön kanssa. Kummakseni ja ilokseni huomasin, että melkein jokaisella ihmisellä oli toivomuksia ja vaatimuksia koulun suhteen. Kauppias, läheisin naapurini piti laskentotaitoa ihmiskunnan suurimpana siunauksena. Sitä tarvitaan käytännöllisessä elämässä enin ja siitä lähtee yksityiselle suurin hyöty. Tietysti koin tyydyttää häntä. Ylemmillä osastoilla hikoilimme vaikeiden korko-, alennus- ja päätöslaskujen kanssa, alemmilla osastoilla harjoittelimme päässälaskentoa semmoisella näppäryydellä, että itsekin jouduin ihmetyksiin.

Sitte tulin tuntemaan tuomiokunnan valtiopäivämiehen. Hän oli kantapäästä kiireesen asti isänmallinen ja pani siis semmoisena suurimman arvon äidinkielelle ja historialle, ylistellen niiden kehittävää vaikutusta pilviin saakka. Hänen toivomuksiaan en voinut jättää huomioon ottamatta. Rupesin kovasti harrastamaan kirjallisia harjoitelmia ja ostin itselleni Weberin historian ja Yrjö-Koskisen Nuijasodan ja Johtavat aatteet. Luonnontiede ja laulu oli omia lempiaineitani ja kun vielä eräs hienompaan kerrokseen kuuluva rouva huomautti minulle maantieteen merkitystä ulkonaisen sivistyksen suhteen -- jonka huomautuksen tietysti otin varteen -- voin verrata kouluani täydessä vauhdissa kulkevaan junaan. Itse minä olin veturina, joka ähkien ja puhkien kiskoin perässäni pitkää vaunujonoa, sillä lohdullisella tiedolla että kaikki edistys riippuu minusta ja yksin minusta.

Edeltäjäni oli ollut jäykkä ja itsepintainen mies, joka ei ollut suvainnut sivullisten sekautumista opettajan pyhälle alalle. Hän oli nopannut nenälle kaikkia vaatijoita, kaikella sillä rohkeudella, jonka monet virkavuodet ja pitkällinen kokemus opettajalle antavat. Toisin minun laitani. Minä olin nuori ja koevuosiksi valittu, minun täytyi olla notkeampi. Saavutinkin pian pitäjäläisten suosion. Minuun olivat kaikki tyytyväisiä... paitse yhtä ainoata.

Se oli muuan upporikas nahkuri, joka asui sadan metrin päässä koulusta. Hän oli ennen ollut patajuoppo, mutta sitte ruvennut raittiusmieheksi ja semmoisena rikastunut pitäjän mahtavimpien rinnalle. Kelpo mies kaikinpuolin, jopa muutamilla erityisaloilla laveatietoinenkin, mutta onneton raittiusinto synkisti välimme. Hän tahtoi valaa kaikki ihmiset saman kaavan lävitse ja ennen muita minut, joka olin nuori, innokas ja siis juuri omiaan raittiusapostoliksi. Kävin hänen luonaan usein, sillä kohtalon kultaiset langat olivat kutoutuneet sille kannalle, että hänellä oli tytär, semmoinen sievä Sulima, joka kesti kunnialla vertailun koko pitäjän neitosten rinnalla ja joka tuli yksin perimään sekä isän pankkikirjat että nahkuriverstaan.

En ollut silmänräpäystäkään uskoton Siirille... hänen kuvaansa kannoin uskollisesti sydämmessäni. Sulima kannatti ylen kiihkeästi raittiusrientoja, käyttäen arkipäivinäkin rinnassaan sininauhaa. Se jo kyllin riitti estämään sydänten lähestymistä. Ivaten hän kerran huomautti minulle miten kummanlainen asentoni oli, kun käytännössä toteutin raittiuspyrintöjä, mutta en uskaltanut yhtyä suulliseen myöntymykseen, joka kuitenkin, aatteen elimelliseen olentoon nähden, oli välttämättömän tärkeä.

Näin aika kului ja tuli toinen kevät. Minä tunsin usein pahoinvointia sekä liiallista uupumista. Kasvoiltani oli kadonnut terve väri ja mieleni pyrki aina olemaan raskas, harmaa. En voinut milloinkaan heittäytyä iloiseksi. Tuntui alituiseen kuin olisi lukemattomat syöpäläiset nakertaneet henkeni voimia, ruumiini oli aina puolisairas. Kun ehtoisin laskeuduin vuoteelle, en voinutkaan nukkua, vaikka luissa tuntui kova väsymys. Aamusilla oli pääni sakea, jäseneni veltot. Kyläillessäni Suliman luona tuli aina aterian jälestä raskas olo ja kova väsymys, vaikka en syönyt likimaihinkaan niin paljon paistia kuin mieleni teki.

Noina surunpäivinä tuli kuitenkin äkkiä viheriä kukkula näkyviin. Luin nimittäin eräänä epätoivon hetkenä sanomalehdistä ilmoituksen, että X---- kunnassa olisi avoinna opettajan ja opettajattaren virka. Kirjoitin kiireesti Siirille, että panisi paperinsa liikkeelle. Toiveet olivat mitä vankimmat. Minulla oli siellä tuttava johtokunnan esimies, jolle aioin kirjoittaa yksityisesti ja mainita mikä tuuli minun ja Siirin välillä käy.

Siiriltä vastausta odotellessa rakentelin taivahan kauneita rakennuksia päivät ja yöt. Onneni oli niin syvä, ettei pohjaa ja vieriä näkynyt lainkaan. Minä saisin itselleni kodin, hauskan kodin, saisin syödä ravitsevaa ruokaa enkä tarvitsisi ikinä riidellä puolikesyn palvelustytön kanssa. Pääsisin puolta vähemmällä työllä, nukkuisin yöni makeasti, tulisin jälleen iloiseksi, kukoistavan väriseksi...!

Kului viikko, kului kaksi ja kolmekin viikkoa, mutta Siirin vastausta ei kuulunut. Kiroillen maamme postilaitosta, kirjoitin uudestaan. Vihdoin tuli vastaus, mutta minkälainen. Siiri kirjoitti miten Tammeliini oli ostanut pitäjän pulskimman maatilan, miten oli ryöstöllä haetuttanut talonpojilta summattomat saatavansa j.n.e. Sivumennen kosketti kirjeen lopussa hakemusehdotukseeni. Ei voinut siihen sillä erällä suostua. Oli kovin mieltynyt paikkakuntaan, ihmisiin, hilpeään seuraelämään. Toivoi etten pahastuisi j.n.e.

Vihani ei enää mennyt ohitse. Kirjoitin ankaran kirjeen, lausuen peittelemättömin sanoin ajatukseni Tammeliinista. Panin Siirille ehdoksi, että hänen piti heti lähettää hakemuskirjansa omaan käteeni, muussa tapauksessa olisi rakkauteni raunioina. Jälkimuistutuksessa vasta muuttausin valittavaan ja vienoon sävellajiin. Muistutin entisistä kuutamo-öistä, huomautin heikosta terveydestäni, puolikesystä palvelustytöstäni, yleisön vaatimuksista, ankarasta työstäni...

Kun olin pannut kirjeen postiin, tuntui sielussani toivehikkaammalta. Olin näkevinäni, miten Siiri, kirjeen saatuaan pillahtaa itkuun, tuhrii arkin, toisen ja vasta kolmannella herkee käsi vapisemasta. Tekee sitte suuren kuvertin, sulkee sisään hakemuskirjan, kopiat ja kirjoittaa kuoreen minun nimeni, mutta äkeissään kuin on ankaran kirjeeni johdosta, ei lähetä riviäkään mukana.

-- Minun Siiri kultani...!

Lukukausi ehti loppuun, yleiset tutkinnot olivat pidetyt, mutta vieläkään ei tullut Siiriltä suurikuorista kirjettä. Olin vähällä menettää järkeni, sillä hakemusaikaa ei enää riittänyt kuin muuan päivä.

Vihdoinkin sitte tuli kirje sanomalehtien välissä, mutta se oli tavallinen pieni kirje. Sisässä tuntui jotaki kovaa, joka pani sydämmeni vapisemaan. Se oli kultareunainen kihlakortti, semmoinen kapea vinosuunnikas, jossa seisoi: _Siiri Saukkonen ja Maksmilian Tammeliini_.

Huone rupesi pyörimään silmissäni, maailma hyppi mullin mallin. Häpesin itseäni, Siiriä, kihlakorttia... ja sydämmeni oli haljeta pelkästä harmista. Houkka en ollut osannut varoa itselleni arsenikia tai revolveria tai... Yksi annos, yksi pamaus, ja hyvästi kavala maailma, kavala Siiri!

-- Sinä maailman mainio Tammeliini, sinä...

Vaivuin sohvalle istumaan häpeäpainoni alle. Tuijotin synkästi eteeni, miettien miten sopivimmasti ja kunniakkaammasti lähteä etsimään uutta planeetia, jonka asujamet eivät tuntisi nimeksikään vilppiä, viekkautta. Jos upottaisin itseni järveen, epäiltäisiin minun olleen mielipuolena, jos menisin hirteen, pilaisin koulurakennuksen hyvän maineen, jos avaisin suoneni, sanottaisiin minua paatuneeksi piruksi. Ei, moiset kulkuneuvot eivät kelpaa. Pitää keksiäkseni jotakin, joka on samalla jaloa ja runollista.

-- ... Iltaa. Miten veli jaksaa?

Apteekari, ruotsikiihkoinen keikkari, seisoi edessäni, hieno puku yllä, havannalainen sikari suussa.

-- Kiitos, hyvin. Paina puuta.

Apteekari istui viereeni sohvalle, katsellen jonkinmoisella säälillä yksinkertaista huonettani, jossa kaikki oli niin köyhän näköistä, koditonta.

-- Lämmin kesä kuin Itaaliassa.

-- Niin kovasti lämmin, vastasin minä.

-- Muistaako veli kenen syntymäpäivä on tänään?

-- Kyllä, hyvin...

-- Sitä vietetään vanhaan tapaan... ainoastaan vapaat poikamiehet ovat mahdollisia... veli on tervetullut.

-- Kiitos... mihin aikaan?

-- Seitsemän seutuvilla.

-- Siis noin tunnin kuluttua.

-- Niin juuri.

Apteekari lähti, jättäen huoneeseeni hienohajuisen sikarin savun. Revolveri, arsenikki ja muut.. sentapaiset ajatukset poistuivat aivoistani kauniisti. Asian koomillinen puoli käänsi kylkensä näkyviin ja minä rupesin toisella silmälläni nauramaan, kun toinen vuoti kyyneleitä. Siiri Tammeliinin morsiamena, vaimona... minun suloinen Siirini! Olipa heikkarin onni, että tuo ruotsikiihkoinen keikkari tuli muistuttamaan syntymäpäivästään, muuten olisin ehkä tullut mielipuoleksi ennen auringon laskua.

Siistittyäni lähdin pitoihin, toinen silmäni oli naurussa, toisen vuotaissa kyyneleitä. Vanhainpoikain komplotti oli jo koossa. Höyryäväin maljain ääressä istui siellä, paitse päivän sankaria, oluenpanija ja nimismies ja lukkari. Nesteen jumalattaret olivat jo siroitelleet ilon ja onnen kukkia heidän sydämmiinsä... jokaisella oli jo nokassa yksi lasi liiemmäksi.

-- Terve tuloa. Minä pelkään että veli potee rintatautia.

-- Eikähän mitä.

Siirryin punssimaljan ääreen ja esitin kaunopuheliaasti päivän merkityksen. Heti ensimmäisen lasin jälestä tuntui ruumiissani suloinen hyvinvointi, aivan kuin olisi äkkiä nyhdetty leuastani kipeä hammas tai joku muu pakottava luu.

-- Maljamme, veikkoset...

Jokainen lasi, jonka kaadoin kurkustani alas, huuhtoi mieltäni keveämmäksi, jokainen punssipisara nuorrutti vertani, jokaisen maljan jälestä levisi uusi panoraama eteeni. Tähän asti olin ollut houkka narri, mutta tästä lähin muutun mieleväksi. Tästä lähin käytän terveen järjen yksinkertaista laskutapaa, annan palttua kuutamoöille, lempilauluille ja annanpa palttua Nisselle, Weberille ja... Tästä lähin olen ihminen, jolla on myös hiukkasen vaatimuksiakin eikä pelkältään velvollisuuksia. Tästä lähin tulee pantavaksi oma suu kontin suuta lähemmäksi. Ja Siiri...! Niin eläköön Siiri ja luuranko! Löydän vielä minäkin oman kylkiluuni, löydän maarkin.

-- Maljamme veikkoset.

Oluenpanija puhui ruotsia minun kiusallani. Hän oli virkamiehen lapsia, minä olin alhaista syntyperää, mökin poika. Veljeni ja siskoni konttuivat lumikinokseen köyhänä vuotena ja minä kävin mieroa...

-- Puhutaan suomea... kun ollaan Suomessa.

-- Veli ei taida kehuttavasti osata ruotsinkieltä.

-- En osaa, enkä tahdokaan osata. Se on liian hienoa mökin pojalle.

-- Tyynny veikkonen, sopersi lukkari salaa korvaani. Näethän että olemme alakynnessä. Noita on kolme.

-- Olkoon vaikka kolmekymmentä. Näethän sitä paitse, että nimismies jo hankkii nukkumaan.

Väkäpuhe sammui kuitenkin suuremmatta kolinatta ja entinen puolivirallinen ystävyys pääsi voitolle. Nimismiehen uneliaisuus tarttui lukkariin ja hänenkin päänsä vaipui sohvan kulmalle. Kolmesin pidimme pitoja puoliyöhön asti.

-- Ja nyt, hyvät veikot, virkoin minä, nousten seisomaan, nyt juokaamme lähtömalja ja laulakaamme:

Näin on häitä häilättihin, Näin on häitä juotiin, Lopuss' ei viel'...

-- Renttulauluja, virkkoi oluenpanija riidanhaluisesti, mongolein raakamaisia renkutuksia.

-- Mitä, häh? Mitä mäkiset, kaljaseppä?

Tuuppasin hänet kumoon tuolineen. Hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta riidanhaluinen kuin oli, niin järnäili yhä vielä riitaa.

Hain käteeni hattuni ja keppini. Lukkarin olisin tuonut mielisti kanssani pois, mutta en saanut pontta hänen jäseniinsä. Hän loikoi sohvalla onnellisen näköisenä, hyräillen Ambrosiuksen kiitosvirttä.

Tulin ulos ja astelin kotia kohden, päätellen että oli viimeinen kerta kuin kävin ruotsikkojen kekkereissä. Aina kerskuilevat suuresta sivistyksestään, niinkuin mistäkin Sammosta, halveksivat minua, vaikka teen osaltani työtä kuin höyryveturi.

Koulun pihalla keksi silmäni kolme sikaa tonkimassa karviaispensaiden juuria. Tiesi miten olivat päässeet aidan lävitse...

-- Tiehenne täältä... huis kotiinne...

Juoksutin siat portista ulos aika luikua ja heitin erästä mustaa veitikkaa, joka yritti takaisin koukkuilemaan, kepillä kinttuihin. Sika kiljahti, pelättäen siten erään huviseuran, joka palasi joltakin venematkalta ja jossa enimmäkseen oli vanhoja piikoja ja niiden maitosuita suosikkeja.

Saatuani unesta kiinni, nukuin kauan. Herätessäni oli aurinko jo korkealla ja kahvi oli kylmää kuten tavallisesti ainakin.

-- ... Huomenta! Älä pahastu vaikka tulen näin...

Nahkuri se oli, joka raskain askelin kävi sänkyäni kohden.

-- Ei tee mitään. Hae savuja ja istu.

Vältin katsoa häntä silmiin.

-- Miltä nyt tuntuu elämä ja maailma?

-- Mitä varten niin?

-- No kun eilen oli...

-- Apteekarin syntymäpäivä.

-- Hm, ja kovat juomingit Onko sinulla vahvat hermot?

-- On, yhtä vahvat kuin sinun paras juhtisi.

-- No kuule sitte. Ympäri kylää kerrotaan että sinä viime yönä pöllytit apteekaria ja oluenpanijaa kuin turkkilainen.

-- Valejuttuja... kerran tuuppasin kumpaakin.

-- Ja että löit kolmelta sialta jalat poikki.

-- Vale sekin. Erästä mustaa veitikkaa heitin kepillä kinttuihin, kun ei aikonut muuten totella. Siinä kaikki.

-- No niin, valeeksi Sulimakin niitä väitti. Etkö käy meillä, siellä on vähän himphamppua...

-- Tilikirjoissako?

-- Niin.

Lähdimme käymään. Suliman kuva päilyi silmissäni kokonaan uuden valon ympäröimänä. Rupesin poimimaan menneisyydestä yhtä ja toista, joka herätti uudenlaisia tunteita sydämmessäni. Sain saaliiksi monta kultajyvää, joita tähän saakka olin pitänyt arvottomina hiekkakiteinä -- kuten narri ainakin. Moni katse juolahti äkkiä muistiini enkä voinut ymmärtää miten olin saattanut noin umpenaan unhottaa ne, miten olin saattanut noin pilvissä kulkea hänen suhteensa.

-- ... Oikeinko totta?

Sulima loi minuun syvällisen katseen, joka vähitellen suli yhä lämpimämmäksi, lemmekkäämmäksi.

-- Varsin totta se on, vastasin minä, kummastellen ääneni värähtelyjä. Pyydän että heti... neulot... sininauhan...

Turhanpäiväinen vala, jonka Siirille vannoin, hääräili kurkussani ja esti sanojani sulavasti tulemasta ilmoille.

-- Aivan mielelläni.

Hän haki neulan, lankaa ja ryhtyi työhön.

Sievän kätösen koskennat tunkeutuivat läpi olentoni kuin sähkö-iskut. Tummain silmäin lemmekäs katse pani vereni nopeasti kuohumaan yli reunojensa. Koko ikävä elämäni suli äkkiä kirkkaaksi valopilkuksi, joka hurmasi silmää, sieluani.

-- Sulima, minä rakastan sinua.

Sievä kätönen rupesi kovin vapisemaan ja hengitys kiihkeni pikaiseksi.

-- Sulima, minä...

-- Aapo...!

Minä kiersin käteni vyötäistensä ympäri, vedin hänet syliini ja suutelin häntä.

Samassa raskaat askeleet kuuluivat salinpuolella... ja kamarin ovi työnnettiin auki.

-- Siis meidän miehiämme vihdoinkin. Toivotan onnea! Raittiusaate on yksi niitä harvoja aatteita, joiden eteen kannattaa elää ja toimia. Nuorison kasvattajana on sinulla rajattoman laaja vaikutusala, joten meidän sopii iloita...

-- Isä, älä toki rupee raittiusesitelmää pitämään, pyysi Sulima.

-- En, en toki.

Äskeinen kohtaus oli siksi suloinen, jotta olisin sen päästänyt käsistäni noin tietymättömään tulevaisuuteen, noin ilman mitäkään. Ehdottelin siis Sulimalle pientä kävelyretkeä.

-- Soudamme ensin veneellä tuonne salmensuuhun ja kierrämme sieltä karjapolkuja takaisin. Tuletko?

-- Kyllä, kun käyn ensin kyökin puolella.

Hetkisen kuluttua Sulima ilmaantui jälleen ovelle, leveälierinen hattu päässä, sievä kansallispuku yllä.

-- Tule nyt.

Sieppasin käteeni hattuni ja keppini ja ryntäsin ovesta ulos Suliman perään. Vasta nyt huomasin miten viehättävän kaunis hän oli.

Tapaturma.

Ei sitä kamaluutta ennen oltu huomattukaan, kun ei ollut sattunut omaan kohtaan. Oli niin tavallista ja tuttua, että keväisin meni kylästä joukko nuoria miehiä arvannostoon. Jolla oli ruumiinvirheitä, se vapautettiin, mutta joka oli virheetön ja täytti paksuusmitan, se joutui kruununpalvelukseen, joko reserviin tai pataljoonaan -- ei siinä sen kummempaa ollut. Mutta kun se lähenteli omaan kohtaan, tuli Mahtilassa kuumanpuoleiset oltavat. Vanhempi poika Johan Nikolai oli nimittäin joutunut asevelvollis-ikään. Sen nimi oli kuulutettu kirkossa muiden nimien joukossa ja olipa se painettu sanomalehtiä seuraaviin plakaateihinkin. Niissäkin seisoi: Noromäen kylä, Johan Nikolai, talollisenpoika.

Siinäpä se olikin kamala kohta. Ensimmäisinä vuosina, jolloin sotamiehiä ruvettiin ottamaan, oli kutsuntatilaisuuksissa vapaaehtoisia menijöitä valitseman varalle, mutta vuosi vuodelta kutistui niiden luku yhä pienemmäksi ja viimeaikoina oli ihan tavallista, ettei ilmaantunut ainoatakaan vapaata pyrkijää, vaan sai arpa ratkaista reservimiehen sekä kolmivuotisen kohtalon. Ja siinäpä se juuri irvisti vaara. Johan Nikolai oli jäsenten puolesta ehjä, virheetön. Ei ainoatakaan arpea tai naarmua koko miehessä. Vartalo lyhyt, tukeva ja niin ehjätekoinen kuin suinkin olla voi. Siitä ei olisi purkamallakaan löytänyt hutilomaista työtä.

Johan Nikolai huomasi jo olevansa vaaran hampaissa. Sillä edellisenä keväänä ei pitäjän pojilla ollut arvannostoa ollenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Niillä harvoilla nimittäin, jotka kelpasivat. Tarkastuksessa hylättiin rysyttäin miehiä ja kelpoiset sitte vietiin vaaliuurnalle niinkuin surman kitaan. Korkeampi-numeroisia arpoja, jotka oikeuttivat reserviin, ei ollut koko joukossa kuin pari kolme. Eihän siinä onnen sattuma voinut tulla kysymykseenkään. Pataljoona peri poikansa, otti kahdeksasta kelpoisesta osakseen kuusi. Tosin silloinen kutsunta oli nälkävuoden synnynnäisiä ja tuo rysyttäishylkääminen siis suoranainen poikkeus, mutta kukapa tiesi, vaikka silloinen nälkävuosi vaikuttaisi vielä seuraavaankin kutsuntaan, siihen johon Mahtilan Johan Nikolaikin kuului. Entä jos siinäkin on suurin osa mitan täyttämättömiä ja kaikenmoisia hylkyläisiä, joista ei kruunu huoli suiksi surmikseen. Entä jos käy, kuten kävi edellisenä keväänä, ettei jää koko pitäjän pojista kuin pieni valiojoukko kelpoisia. Miten sitte pelastaa nahkansa joutumasta kolmivuotiseksi?

Se oli kamala kohta. Olla neljänuesmanttaalin isäntimänä ja tulla yhtäkkiä kaapatuksi kruununkasarmiin kolmeksi vuotta, juoksemaan rummun mukaan, seisomaan vahtia sateessa ja pakkasessa ja tekemään kunniaa aliupseereille, joiden seassa on entisiä renkimiehiäkin.

Siellä pataljoonassa se oli Romppaisen Ollikin, entinen rapajuoppo. Ennen oli miesten kurjimpia ja nyt ylvästelee kolminauhaisena. Tuuppii harjoituksissa miehiä polviin ja vaatii mukamakin kunniaa tekemään itselleen. Hänenkö edessä Mahtilan Johan Nikolainkin pitäisi varpaisillaan pyörähdellä? Käsi korvan reunalla, jalat suorassa linjassa, rinta röyheänä, vatsa ohuena, hyi toki!