Part 2

Kun siltä kannalta asiaa katseltiin, täytyi minun myöntää että veljeni oli oikeassa. Rupesin hänelle kauppa-apulaiseksi ja hän lupasi vetää minut vetelästä ylös omille jaloilleni. Tutustuttuani kauppa-asioihin, piti minun saada omahinen puoti ja voitolla sitte rikastuisin. Veljeni antaisi minulle tavaroita ostohintoihin, hankkisi minulle sopivan naimisen j.n.e.

Rintani hopeaisia toiveita täynnä asetuin tiskin taakse. Jo toisena iltana kähmäsin repusta salaa itselleni Kalevalan, luin maailman syntyä ja luin sitä intomielin. Kaikki muu unhottui ja väistyi ajatusteni edestä. Välimmiten tein kauppaa, mutta sotkin rätinkit hukkaan ja sitte töllistelin kuin puolihullu eteeni. Veljeni keksi Kalevalan, suuttui ja paiskasi sen tuleen ja korreksi muuttui rakas kirjani, jonka ojankaivuulla olin hankkinut.

-- Olet mieletön nahjus, virkkoi veljeni... ja narri ja...

-- Älähän sentään...

-- Oo vaiti. Lukeminen työntää sun köyhyyteen.

Hänen käytöksessään ilmausi mahti, joka hyvin sopi rikkaalle maakauppiaalle. Tuon mahdin edessä ei minun auttanut muu kuin pehmentää sisuani ja selkääni -- sitte pysyimme sovinnossa jonkun aikaa. Tutustuin kauppatoimiin ja tein huomiota jos jonkinmoisia ja niitä sitte mietiskelin pitkinä talvi-öinä. Useammilla tavaroilla oli kolme hintaa. Ensimmäinen, kallein hinta nylettiin tuiki tuhmilta ja köyhiltä, jotka ostivat pienin määrin, velattomille ja toimeentuleville myötiin tavallisiin hintoihin ja ainoastaan varakkaiden tuttavien kanssa hierottiin sopukauppoja.

Tuommoinen järjestelmä toisin hetkin hyydytteli vertani. Luulin usein hengittäväni kirouksia keuhkoihini ilman verosta ja päivällistä syödessä tuntui väliin siltä kuin olisi leipä, jota hampaani purivat, huljutettu ja käristetty suuressa hikikattilassa, johon kattilaan kaikki köyhät juoksuttivat hikeänsä.

Kun sitte tulin tuntemaan ostohinnat, aloin arvelemaan, ett'ei luontoni soveltunut kauppatoimiin. Voitto oli mielestäni liian suuri, järjestelmä jumalaton ja itse työ henkisesti uuvuttavaa. Miettiä pelkkää rahallista voittoa tänäpänä, huomenna, aina... siihen ei henkeni tyytynyt.

Hintajärjestelmä enin piinasi tuntoani. Aloin rikkomaan sitä ensin salaa, sitte julkisesti. Myöskin kähmäilin repusta kirjoja tuontuostakin. Kovimpina tyytymättömyyden hetkinä lausuilin halveksivia ajatuksia ihmiselämästä ja rohkeninpa kerran lausua veljelleni päin silmiä, että hän minun mielestäni oli jonkinlainen surkea irvikuva. Kun kumpainenkaan emme antaneet hiukkaakaan tinkiä mielipiteistämme, muodostui välimme kovin piukaksi ja eräänä tyytymättömyyden hetkenä päättyi sanailumme siten, että minä otin repun selkääni ja läksin astuskelemaan maantietä pitkin. Mitään määrättyä suuntaa ei matkallani ollut, astelinpahan vaan tietä pitkin, astelin ja ajattelin tuonne ja tänne. Tunsin miten tyytymättömyyden henki kalvoi rintaani, miten yksinäisyyden musta enkeli halaili kylmillä käsivarsillaan heikonpuolista vartaloani.

Tietä astuissani tuli pappila vastaan. Poikkesin sinne sisään -- ja rupesin kirkkoherralle rengiksi.

Kolme kuolettavaa vuotta kului ilman mainittavampia tapauksia. Tyytymättömyyden kalvavaa tulta lauhduttaakseni luin ahkeraan -- luin uusia ja vanhoja kirjoja eli poikkeuksetta kaikkia mitä vain käsiini osui. Kyyditellessäni omia ja vieraita herrasväkiä, takerruin aina keskusteluihin, joista sitte riitti tuumailemista ja miettimistä moneksi yöksi ja päiväksi. Usein petyin toiveissani henkilöjen suhteen. Väliin luulin saaneeni hyvänkin otuksen käsiini, mutta kun juttuihin käytiin käsiksi, jäi henkeni yhtä kovaan janoon kuin ennenkin.

Kummana kapineena minua kuitenkin jo pidettiin kotonakin ja kirkkoherran kirjastoon oli minulla jo ensi vuonna vapaa pääsy. Kolmantena sitte sattui pieni tapaus, joka käänsi purteni keulan uusille vehreämmille vesille. Oli muuan pyhäpäivä ja minä istuin puutarhassa, kädessäni oli harmaa paperi, johon oli nokea töhritty ja polvellani oli Kiven valitut teokset. Luin juuri nerokkaan runoilijan synkeän surullista elämäkertaa, kun kuulin nuorimman ryökynän äänen selkäni takaa...

-- Kenen kuva tuo?

-- Äitini.

-- Ja kuka on piirtänyt...?

-- Sipi itse.

-- Mutta eihän Sipi muistakaan äitiään.

-- Ei... yhdeksän-vuotiaan poikanulikan vilkas mielikuvitus sen loi.

-- Hm, onko Sipi piirrellyt enemmän tuon tapaisia?

-- Ei.

-- Eikö yhtään?

-- Ei yhtään.

Ryökynä otti minulta tuon harmaan paperinpalasen, johon lapsena olin tuhraillut äitini kuvan, ja piti sitä monta päivää luonaan. Sitte minut eräänä sateisena päivänä käskettiin herrasväen luo, liitukynä ja harmaanruskeata kuvaantopaperia tuotiin käteeni. Siihen piti minun kuvata kolme henkilöä, nimittäin kirkkoherran, hänen rouvansa ja nuorimman tyttären. Asennon sain itse valita. Lyhyen miettimisen jälestä sommittelin sen sellaiseksi, että tytär istui vanhusten edessä, oikea etusormi ohimota koskettaen. Kirkkoherralle päättelin panna arkipuvun ylle ja koukkusauvan oikeaan käteen. Rouvalle ajattelin piirtää liinan kaulaan, ylle lyhyenlaisen hameen sekä sovitella hänen kätensä kirkkoherran kainaloon. Hyväksyttyäni suunnitelman ryhdyin työhön joutohetkinä -- vetelin viivoja ja tuhrailin varjoa omien mielijohteitteni perusteella.

Koko työn ajan olin mitä onnellisimmassa tilassa. Tunsin usein väläyksen tapaista innostusta sielussani ja yksinäisyyden ja tyytymättömyyden mustat henget näyttivät poistuneen kauas luotani. Oma olentoni oli melkein kuin uponnut unhotukseen.

Syksypuolella sitte kuva valmistui. Kun olin vetänyt viimeisen viivan, loppui onnellinen tilani. Entinen ikävä todellisuus kosketteli olentoani, rintaani kalvoi entistä kipeämmin, tunsin itseni raukemmaksi kaikkia muita ihmisiä. Kuva ei lainkaan tyydyttänyt mieltäni. Olisin ehkä tehnyt tuhoja sille, joll'ei nuorempi ryökynä olisi vieressäni odottanut silkkipaperin pois ottamista kuvan päältä -- jota silmänräpäystä minä kylmin mielin ajattelin.

-- Ah, miten mainion elävä ja luonnollinen...

Hän riensi viemään kuvaa vanhuksille.

Se aiottiin asettaa virkahuoneen seinään, mutta siihen en minä suostunut millään ehdolla. Pitkien väittelyjen jälestä ja sitte kun rouva oli taipunut puolelleni, pääsi mielipiteeni voitolle. Kuva asetettiin renkitupaan, minä tein sen ympäri puitteet ja leikkasin lasin päälle. Vieraille sitä usein näytettiin. Ja jos minä satuin olemaan saapuvilla, tarkastettiin minutkin kantapäästä kiireesen asti.

Samana syksynä rupesi aivan odottamatta uusi tulevaisuus kajastamaan silmiini. Kirkkoherra kutsui minut luokseen eräänä iltana ja virkkoi:

-- Sipi ei taida olla elämäänsä oikein tyytyväinen.

-- No, eihän sitä kukaan taida olla... ainahan ihminen nurisee.

-- Niin kyllä... mutta jos Sipi tahtoisi lukea ja oppia enemmän.

-- Kyllähän minä tahtoisin. Halu on niin kova.

-- Kansakoulunopettaja suostuu ohjaamaan lukujanne.

-- Sehän vasta olisi...

-- Ja sitte voi Sipi ruveta kyläkoulun opettajaksi.

-- Jos tuota näin vanhana oppisi enää,

-- Sopisihan koettaa.

-- Sopisi.

Rengin töiden ohessa rupesin minä lukemaan kansakoulunopettajan johdannolla. Mieleni nuorentui ja tunsin semmoista henkistä reippautta, ett'en isoon aikaan kaivannut mitään. Opinnot ikäänkuin järjestivät sieluni elämän oikeaan järjestykseen ja panivat sen vierimään määrättyä rataa, mutta radalla kuitenkin huomiot, näkö-alat alituiseen vaihtelivat. Järjestetty lukeminen vaikutti mieli-alaan yhtä terveellisesti kuin sade ja lämmin kevät-oraisiin. Ennen olin poiminut sirpaleita ja katkonaisia tietoja sieltä ja täältä, jotka vaan olivat kiihdyttäneet janoani, mutta nyt rupesin saamaan ehjiä ja kokonaisia kuvia monelta alalta.

Opintojen aikaa kesti puolentoista vuoden vaiheille, sitte purteni keula koski uuden tulevaisuuteni vehreää rantaa -- minusta oli tullut kyläkoulun opettaja.

II.

Kirkkoherralta ja hänen perheeltään jäähyväisiä ottaessani silmäni melkein kostuivat. Olisin halusta heille lausunut joitakuita sattuvia sanoja, mutta kieli kangerteli suussani ja ajatukseni pitivät hurjaa mylläkkää. Sieppasin selkääni repun, jonka sisältöä isäntäväkeni olivat eron hetkellä tuntuvasti lisänneet, ja peräydyin ovesta ulos. Vasta maantietä astellessani tasaantui mieleni. Pelko ja epäilys miten menestyisin uudessa toimessani, valelivat kylmää vettä olentoni yli, ja vähitellen rauhoituin. Tavoittelin kylmäverisyyttä ja punniskelin järkiperäisesti mennyttä elämääni, nykyisyyttäni, tulevaisuuttani.

Opetustoimeen sitte kiinnyin kokonaan. Omien tietojeni suuruus alkoi kutistumaan turhan pieneksi ja usein tuntui siltä kuin ei olisi enää hituistakaan jälellä kaikesta siitä mitä olin ahmien lukenut. Kuitenkin tuntui tilani paljo onnellisemmaksi entistä. Elämäni tarkoitus, joka näihin saakka oli ollut hämärä ja epäselvä, alkoi vähitellen väikkyä silmiini ehjäpiirteisempänä ja monet arvoitukset, joiden perille en luullut eläessäni pääseväni, selvenivät itsekseen. Minulla oli nyt oma asemani ja oma tehtäväni yhteiskunnassa.

Köyhiin oppilaihin kiinnyin lujemmin, vaikka en tosin siltä rikkaita vihannut. Mutta tunteitteni laineet eivät heitä neuvoessa ja opettaessa tuntuneet niin lämpöisiltä kuin olisin suonut. Ääneeni ja sanoihini tuli väkisinkin toinen väre ja usein sain säikähtää salaista välinpitämättömyyttäni heitä kohtaan.

Ihmiset kohtelivat minua ylimalkaan hyvänpuoleisesti. Mutta siihen lie vaikuttanut muukin kuin oma olentoni ja asemani. Puheluissa tulin usein huomaamaan, että minun olkani takaa pilkisti veljeni, joka oli rikas maakauppias ja kahden talon omistaja -- ja ihmeekseni pilkisti se usein semmoistenkin henkilöjen silmiin, joista olin vallan toisia ajatellut. Onneani ei tuommoinen asianhaara kuitenkaan häirinnyt, mutta usein se minussa herätti halveksumista ihmisiä kohtaan ja ehkä myöskin hetkellistä katkeruutta kaikkea rikkautta kohtaan.

Lukemishaluani sain nyt mielin määrin tyydyttää. Hätiköiminen ja pintapuolisuus oli ainoa mörkö, jota sillä alalla täydyin pelätä. Jotta en hutiloisi luvuissani, otin uudestaan käsille opettajan johdannolla lukemani aineet ja laventelin niitä. Sitte vähitellen alottelin lukemaan omin päin. Ostin fysikan ja siveysopin oppikirjat. Aineiden uutuus minua viehätti siihen määrään, ett'en taasenkaan kaivannut mitään. Olin onnellinen ja tyytyväinen itseni ja ympäristöni kanssa. Kun vaan ajatuksillani oli uutta, miellyttävää työtä, en tuntenut yksinäisyyttä enkä tyytymättömyyttä.

Tähän saakka ei minulla ollut ketään naistuttavaa. Tytöt, joiden pariin olin joutunut, eivät olleet tehneet minuun pienintäkään vaikutusta -- ei ainakaan lemmentunteen suhteen. Heissä aina löytyi joku ominaisuus, joka vaikutti jäädyttävästi sydämmeeni. Melkein jo tulin siihen päätökseen, ett'ei mielehistäni maan päällä löydykään.

Toisena opettajavuotena sain yhden lukupiirin entisten lisäksi -- erään pienen sivukylän. Se oli kaukana kirkolta ja sievä järvi levisi sen alipuolella. Tulin sinne kevätpuolella, jolloin kinokset jo alkoivat sulamaan ja järvi luomaan yltään jääpeitettään. Talossa, jossa pidin koulua, oli ystävällinen emäntä, isäntä oli harvapuheinen ja elämässään niin yksinkertainen kuin konsanaankin metsäkylän asukas voi olla. Oppilaita ei ollut täyttä kahtakymmentäkään ja nekin olivat käytökseltään siistiä, hiljaisia.

Koulunpito oli helppoa ja huvittavaa. Ainoa, mikä teki olon ikäväksi, oli sanomalehtien puute. Niitä en nähnyt koko kylässä ainoatakaan, en ainakaan talollisilla, joiden luona satuin käymään. Mökkiläisiä taasen ei näkynyt kylän tienoilla kuin pari kolme. Kerran varmuuden vuoksi virkoin emännälle:

-- Tänne kylään ei tule yhtään sanomalehteä.

-- Tuleepahan.

-- Minne?

-- Tuonne sepälle.

-- Lukeeko se sanomia, kun on jo vanhakas.

-- Eihän se lue, mutta Aini lukee.

-- Aini...!

Miten kummanlaisesti tuo nimi vaikutti minuun, en osaa kuvailla. Säpsähdin ikäänkuin olisi joku näkymätön voima koskenut tunteitani tai joku suuri ja tärkeä salaisuus äkkiä paljastunut eteeni.

-- Se on kenties käynyt kansakoulua.

-- Ei ole, muuten vain on kovin lukuhaluinen.

Emäntä lähetti tytön hakemaan sanomia ja minä rupesin niitä lukemaan, mutta ajatukseni eivät mitenkään tahtoneet pysyä kerällä. Lukiessani jo toisaalta unhotin asiat ja tapaukset ja herettyäni en muistanut iki mitään. Asuinhuoneeni ilma tuntui rasittavan ummehtuneelta, koko elämäni oudolta. Karkoittaakseni luotani yksinäisyyden ja tyytymättömyyden mustia henkiä, lähdin ulos kävelemään. Palattuani oli mielentilani paljo keveämpi, valvoin myöhään iltaan sanomalehtien ääressä. Seuraavana päivänä alkoi taas tavallinen meno. Helppo koulunpito huvitti minua, mutta illoin ja väliin opetustunneillakin olin hajamielinen. Ainin nimeä kuulin lasten ja aikaihmistenkin usein mainitsevan -- ja nimen mainitseminen vaikutti minuun kuin kaunis soitanto. Olisin kuunnellut sitä miten usein tahansa.

Viikon loppupuolella menin itse käymään sepän luona. Asiani oli viedä vanhat sanomalehdet pois ja tuoda uusia sijaan. Aini oli yksin tuvassa, kun astuin sisään. Hän istui ompelukoneen vieressä, liedessä kiehui illallinen. Lausuin hyvän illan ja menin tervehtimään häntä. Mitään erityistä kauneutta en hänessä huomannut. Kasvojen iho oli enemmän tumma, silmäripset olivat pitkät, vartalo hoikka.

-- Miten vanha olet? kysyin minä, suoraan sinutellen häntä, kuten tapani oli vertaisteni kanssa.

-- Yhdeksäntoista.

-- Ja äitisi on kuollut.

-- On, kolme vuotta sitten.

-- Ja nyt hoitelet isäsi taloutta.

-- Niin...

Hän meni ja kohensi tulta padan alle, asettui sitte jälleen koneen viereen istumaan.

-- Eikö tämmöinen syrjäkylä tunnu ikävältä?

-- Ei, vastasin minä... täällä olen viihtynyt paremmin kuin missään muualla.

-- Tosiaanko, ihmetteli hän ja tummille kasvoilleen ilmausi suoravainen hymy.

Sitte keskustelumme ohjautui sanomalehtiin ja lukemiseen yleensä. Luettelin kirjavarastoni ja ilokseni oli niiden joukossa monta kirjaa, joita hän ei ollut lukenut.

Jutellessamme vierivät minutit nopeaan ja ilta oli jo mailla, kun nousin lähtemään. Ovessa tuli seppä vastaani. Hän oli iloinen ja kovajäntereinen mies, vaikka jo vanhuuden puolella ijän suhteen.

-- Teistä ei olisi sepäksi, virkkoi hän puristaissaan rautakourallaan pientä kättäni... eipä hiidessä olisikaan.

-- Ehkä sentään kellosepäksi.

-- No jos siksi, mutta ei ainakaan rautasepäksi.

Käyntini sepän Ainin luona ei jäänyt yhteen kertaan, päinvastoin tuli niitä tehdyksi mahdollisimman tiheään. Vierailu hänen luonaan vaikutti suuresti henkiseen elämääni. Minussa tapahtui jonkinlainen uudistus, joka tuntui ihmeen suloiselta, raitistuttavalta. Vanhat asiat, joihin olin jo aikoja sitte väsähtänyt, kyllääntynyt, alkoivat tulla viehätystä täyteen ja usein henkeni nyt löysi nautintoa siinä, jossa en ennen huomannut muuta kuin pelkkää tyhjyyttä, ikävyyttä. Elin nyt elämää varten enkä pelkältään kuluttaakseni luotuja päiviä iltaan, kuten ennen usein olin tehnyt. Jonkun verran työtä sain tehdä ennenkun Aini suostui puolestaan heittämään teitittelemiset järveen. Mutta kylläpä työ maksoikin vaivan. Mitään niin suloista eivät korvani ennen olleet kuulleet. Kun Ainin huulilta kuulin Sipi tai "sinä", värähteli koko ruumiini, ja niiden sanojen edestä olisin tyytyväisenä astunut vaikka mestauslavalle, jos sitä oltaisiin vaadittu.

Kun ne kuusi viikkoa, jotka siellä pidin koulua, olivat kuluneet lappuun, alkoi minulle kesäloma. Kirjansitojan työtä, jota harjoittelin sivuammattina, oli keräytynyt talven kuluessa vahvasti. Tärkeimmät sitoumukset suoritin kolmessa viikossa -- sitte löysin itseni maantieltä. Selässäni oli nahkainen reppu, kädessäni koukkusauva. Matkani suunta kiersi kaukaiseen syrjäkylään, jonka alapuolella oli sievä järvi. Talossa, josta olin keväillä koulua pitänyt, sain melkein ilmaiseksi huoneen asuakseni. Ilmoitin viipyväni aina pari viikkoa erälläni kalastelemassa, vetelehtimässä. Sitte lähdin Ainia tapaamaan. Tuloni oli aivan odottamaton ja tyttö pahoin punastui, kun vartaloni ilmautui kynnykselle.

-- Minne olet menossa?

-- En minnekään... tänne vaan tulin, kun täällä viihdyn paremmin kuin muualla.

-- Ihanko koko kesäksi?

-- Niin on aikomus. Töiden vuoksi kuitenkin täydyn kerran kuussa poistua viikoksi tai kahdeksi. Verstaani näetsä jäi sinne.

-- Eikö sitä voisi muuttaa?... no ei suinkaan...

Aini punastui vielä enemmän, kun huomasi häiriössään ilmaisseensa ehkä liian paljo. Minua tuo punastuminen kovin miellytti.

-- Voipi sitä kyllä siirtää, jos vaan...

-- Istuhan toki, keskeytti Aini... näyt olevan kovin palavissasi.

-- Kyllähän sitä näin kuumalla...

Istuin rahille. Olentoni ikäänkuin imi itseensä huoneen ilmaa ja silmäni nauttivat jokaisesta esineestä, jonka lähelläni näin.

-- Mitä sinulla on kädessäsi, kun niin varovasti pitelet sitä?

-- ... On lahja sinulle.

-- Minulleko? Näytä...

Aini rupesi avaamaan ohutta pakettia, otti paperin toisensa perään sen ympäriltä pois ja sitä tehdessä kädet näyttivät vapisevan pelkästä uteliaisuudesta. Viho viimeinkin sormet pääsivät koskemaan valkoiseksi kiilloitettua kehystä ja silmäin eteen levisi yhdeksäntoista vuotiaan neidon kuva, liitukynällä piirretty vaaleahkoon kuvaantopaperiin. Vartalo oli hoikka ja rinnan röyhellykset niin aistikkaasti sievennetyt, että kaikki kiihoittava kauneus oli jäljettömiin hukkunut.

-- Tunnetko kuka se on?

-- Sipi... hyvä Sipi!

Aini loi minuun katseen, joka ilmaisi miten onnellinen hän oli lahjan johdosta. Silmät loistivat niin sydämmellisesti ja huulien hymy ihan rusotti ilosta. Asetettuaan kuvan pöydälle haarikon nojaan, katseli hän sitä lähempää ja kauvempaa, jopa vihdoin viimein sivuiltakin. Sitte hän rupesi nauramaan ääneen...

-- Miten aijot viettää täällä aikojasi?

-- Luen, kalastelen... ja käyn luonasi usein.

-- Niin tosiaankin, se sopii hyvin... minullakin on sitte paljo hauskempi.

Aini otti kangasta ja sakset käsille -- hän oli kylän ompelija.

-- Lue jotakin keveätä, pyysi hän minua... vai tekeekö mielesi järvelle?

-- En minä yksin, mutta jos sinä...

-- Toisella erällä... tämän röijyn on kiire.

Ainin puuhatessa työtään, rupesin minä lukemaan nuorison neuvonantajata. Kun sattui joku kappale, joka erittäin miellytti Ainia, pyysi hän, että lukisin sen toiseen ja kolmanteen kertaan. Siihen minäkin olin halukas, sillä lukemisen suhteen erittäin pelkäsin kaikkea hutiloimista.

III.

Kun selitin sepälle, ettei Ainin tarvitse naitunakaan jättää kotiaan, suostui hän liittoomme -- ja sillä oli onneni vahva perustus laskettu. Tyytymättömyyden ja yksinäisyyden mustilla hengillä ei ole minun suhteeni enää mitään sanomista. Mieleni on reipas, kun lähden reppuneni ja koukkusauvoineni kotoa pois virkaani hoitamaan ja kun illoin yksin istun kirjan ääressä, ei yksinäisyyden tunne voi tunkeutua sydämmeeni. Kotiin jääneen vaimoni kuva täyttää nimittäin sydämmeni joka sopukan eikä päästä sinne mitään outoja, vieraita tunteita, jotka haitallisesti vaikuttaisivat mieleni tilaan.

Kirjansitojan toimen ohessa olen ruvennut kaupustelemaan kansantajuista, helppohintaista kirjallisuutta. Voitto ei ole suuri, mutta jonkun pennin lisä siitäkin on talouteemme. Sitäpaitse, kun kirjallisuus yleensä on minulle kovin rakas, en katso suurin aineellisiin etuihin. On siinäkin jo palkintoa, kun saan olla joka päivä tekemisissä kirjain eli lempilasteni kanssa. Pelkkä kirjan näkeminen jo saattaa minut hyvälle tuulelle ja -- vaimoani lukuunottamatta -- en kenenkään tuttavuuteen pyri niin innokkaasti kuin kirjain. Painomusteen tuhraus minut pitää puustavin mukaan hengissä.

Veljeni on rikastunut uposti ja rikastuu yhä vielä. Hänen lapsensa käyvät herrasväen kuosiin puettuna ja vaimollaan on kirjavia sulkia hatussa. Emme käy toistemme luona ja kun maantiellä satumme vastakkain, käy puheemme lyhyesti -- meillä on kummallakin omat, erilaiset mielitekomme. Kerran veljeni esitteli minulle, että muuttaisin kirkolle ja avaisin siellä kangaskaupan. Siihen voisin mukavasti yhdistää paperi- ja kirjakaupan ja ehkä vielä jonkun muunkin liikkeen haaran. Hyväksyin kyllä hänen tuumansa aatteiden suhteen hyväksi, mutta ainakaan niin kauan kuin Ainin isä elää, on se mahdoton käytännössä toteuttaa. Sitte vastaisuudessa ja kun olen enemmän kyllääntynyt kyläkoulun opettajan työhön, voi tuumasta tulla tosi.

Aini on ruvennut pitämään kylän lapsille pyhäkoulua. Häntäkin huvittaa opetustoimi ja minä olen ylpeä, kun kykenen antamaan hänelle opetusopillisia neuvoja. Kun läheisimmillä lukupiireillä ollessani pistäyn kotona, kertoo hän minulle huomioistaan, kokemuksistaan, ja silloin on minun vuoroni oppia häneltä.

Kenenkään kuolevaisen kanssa en vaihettaisi kohtaloani. En luopuisi asemastani, vaikka eteeni tuotaisi kaikki kulta ja hopea, mitä maailmassa löytyy. Reppuineni ja koukkusauvoineni astellessani kaukaista syrjäkylää kohden, olen onnellisempi ruhtinaita ja maan valtiaita.

Elämä kokonaisuudessaan viehättää minua. Harmaa vuoren selkä, hiilenpalanen, kurjan näköinen paimenpoika, maankuljeksija... kaikki kiinnittää huomiotani ja kaikki antaa minulle täysin sylin miettimisen aihetta. Ei kulu yhtään hetkeä, jolloin ei ajatukseni tunkisi tähän tai tuohon kohtaan ja aina löytyy sieltä jotaki uutta, jota en ennen huomainnut, aina on tämänpäiväinen huomioni eilistä terävämpi, täydellisempi.

Aini on onnellinen vaimo ja äiti. Hänen isänsä takoilee pajassa ja luulen ettei ukko vielä vuosikymmeneen luovuta vasaraa nuorempiin käsiin. Minäkin toivon hänelle pitkän jonon elon päiviä, sillä kirkonkylä ja kangaskauppa ei voi hurmata minua hävittämään nykyistä onneani.

Äitini kuvan ympärille olen tehnyt korupuitteet. Salintapaisen huoneuksen peräseinällä rippuu kaksi taulua, toinen esittää vaimoani, toinen äitiäni. Kumpi niistä on minulle rakkaampi, on vaikea itsenikin sanoa. Eikä semmoista kysymystä ajatukseni usein laadikaan. Kun seisahdan taulujen eteen, rapisee kaikki vähäpätöisyys olennostani... ja ainoastaan se, mikä on hyvää, jaloa ja puhdasta, nousee kuohuvirran tavoin sieluuni.

Kaksi valapattoista.

Meidän tuli erota toisistamme huomenna. Siirin piti lähteä Karjalan kankahille ja minun tieni vei Hämeen ylistetyille ahoille. Ihanaksi kuvailtu kansakoulun-opettajan ammatti sarasti kummankin silmissä. Sillä oli hartioilla hopeinen vaippa, rinnassa kunniamerkkejä, ympärillä onnen ja tyytyväisyyden hengettäriä.

Kaunis kuutamo-yö oli taivahisessa sopusoinnussa hellien tunteittemme kanssa.

-- Siiri, vannotko pysyväsi uskollisena minulle?

-- Vannon. Meitä ei eroita... ei mikään.

-- Vuoden kahden kuluttua käymme papin pakinoille.

-- Niin... ja sinä vannot puolestasi, ettet ryhdy raittiusseuraan.

-- En kuuna päivänä.

Sydämmet täynnä nuoruuden tulista lempeä erosimme toisistamme ja seuraavana päivänä matkustimme eri haaroille, mutta samanlaista hopeavaippaista, kunniakasta tulevaisuutta kohti. Tiemme piti piammiten jälleen yhtymän mukavaksi ruusupoluksi, jonka viertehillä lemmenkukat aina kukkivat tuoreina, lemuavina. Kumpaisellakin virka saman räystään alla, oli toiveittemme huippukohta, mutta jos onni siinä suhteessa alkaa väärää vartta veistämään, perustaa Siiri kotimme tanhualle kutomakoulun tai jonkun muun käytöllisen laitoksen, joka sitte osaltaan lisää kukkien tuoksua polullamme.

Minä sain palkkaa, paitse virallista perunamaata, kahdeksansataa markkaa valtiolta ja sata markkaa kunnalta. Hämeen järkevät ukot eivät suostuneet korottamaan kunnan apua penniäkään suuremmaksi, vaikka tein monta kumarrusta siihen suuntaan. Palkassa oli muka kylliksi nuorelle, perheettömälle miehelle. Muonarengit saivat paljoa vähemmän ja heidän tuli elättää useinkin lukuisa perhe, tehdä työtä kesät talvet. Suomi sitäpaitse on köyhä maa, jonka paras tuki ja turva on tapojen yksinkertaisuus, sekä ylemmissä että alemmissa kerroksissa.

Noin vastailtiin kumarruksiini.