Part 1

KOTIPOLUILTA I

Pieniä kertoelmia

Kirj.

EMIL LASSINEN

Porvoossa, Werner Söderström, 1896.

SISÄLLYS:

Uusi ystävä. Nuoruuteni ajoilta. Kaksi valapattoista. Tapaturma. Hajanaisia piirteitä elämästäni. Valoa ja varjoa. Hattuni historia. Onnea pakoon.

Uusi ystävä.

He kaksi olivat parhaita tuttavia...

Ken pappilaan poikkesi, tapasi varmasti molemmat. Musti, ruma villakoira, istui kopeana rappusilla, siinä ulisten ja haukkuen että koivumäki kajahteli. Haukunta loihti aina näkyville sievän tytöntyllykän, joka oli vilkas kuin kevätpuro, kaunis kuin tuomenkukka.

Tyttö oli pappilan Irkku, Mustin paras leikkitoveri, paras ystävä. Tytön käydessä kymmenettä, tuotiin kyökkiin eräänä päivänä pajuinen vasu ja vasussa oli musta koiran pentu, lihava ja kömpelömäinen vetkale, josta pian kasvoi Irkulle kisakumppani, harras ja uskollinen toveri.

Heidän tiensä kulki aina yhdessä. Kesäisin kierrettiin pellon pientareet ja karjaha'an polut, talven tuiskussa tehtiin rohkeita retkiä kylän taakse, jossa oli maantiellä jyrkänne, pitkä, syvä ja ihmeen sopiva kelkkamäeksi.

Lukemattomia talvipuhteita vietettiin renkituvassa. Siellä riemu tuntui vapaalta, maukkaalta. Suuri tuli loimusi takassa. Matti veisteli ja jylkytteli vasaralla, repi rikki ja teki ehjäksi, aina minkä mitäki sattui. Liisa virutteli astioita, kohenteli valkiata ja hääri yleensä monituisissa toimissa. Useimmiten välitöikseen joko kehräsi pellavia tai kutoi sukkaa.

Renkitupaan oli sopiva illoin paeta, kun tuli vieraita tai oli muuten ilonpuute. Siellä ei käynyt ikäväksi. Lastuläjällä oli mainion mukava telmiä Mustin kanssa, kuunnella rukin pehmeätä surinaa, katsella liekkien loimotusta, seinähirsiä, Mattia, Liisaa. Ohuista höylänlastuista sopi sitoa koristeita Mustin kaulaan ja kiehkuroita omiin käsivarsiin. Sopi siinä lastukasalla lyödä painiakin, kun ei tarvinnut ketään kaihtia eikä ollut kukkaruukkuja tai muita kaluja esteenä.

Renkituvassa ne omintakeiset ajatuksetkin parhaiten heräsivät eloon. Siellä tuli mieleen yhtä ja toista, jota ei muualla osannut uneksiakaan. Kun leikki väsytti, kun liekkien loimotus hiljeni takassa ja rukin pehmeä surina kuului vienolta soitolta korviin, silloin ominaisia ajatuksia hiipi mieleen. Silmäin eteen levisi kuvia ja näkö-aloja läheltä ja kaukaa, tutuilta ja tuntemattomilta mailta, alkoipa myöskin käymään selville oma erityis-asema yhä selvemmin piirtein.

Musti, viisas eläin, oli silloin hiljaa. Katsoa tuijotti osanottavaisesti Irkkua silmiin ja painaen leukaansa tämän polveen -- aivan kuin olisi seurannut samoja ajatuksia, nähnyt samoja kuvia ja näköaloja.

Kerran mietti Irkku tavallista kauemmin. Se oli eräänä lauantai-ehtoona. Taivaan tähtivyöhyt oli loistavan kaunis, liekit olivat takassa jo osaksi hälvenneet. Liisa kiersi sukkalankaa, Matti paikkaili heinähäkkien liisteitä ja Musti makasi liikahtamatta, leuka painettuna Irkun polveen. Pimeä puoli tupaa näytti salaperäiseltä... Matin varjo oli suuri kuin jättiläinen.

-- Irkku, lausui Liisa, hiljentäen kehruuta ja katsoen lastuläjälle päin.

-- No mitä?

-- Ei mitään. Minä vaan luulin, että sinä nukuit.

-- Niin minäkin luulin, lisäsi Matti.

Musti vingahti tyytymättömästi, painaen samassa leukaansa lujemmasti Irkun polveen. Irkku makasi seljällään, kädet niskan alla, katse luotuna hiljaisia liekkejä kohti.

-- Liisa...

-- No mitä?

-- Osaatko arvata erään asian?

-- Ehkä.

-- Arvaa sitte josko olen jouluna hyvä Kaarinalle.

-- Tottapahan olet, eihän käy laatuun...

-- Nyt arvasit väärin. En ole hyvä.

-- Miksi?

-- No siksi kun...

Irkku vaikeni äkkiä, kiersi kätensä Mustin kaulan ympäri, lausuili sille helliä sanoja ja silitteli sen paksua turkkia.

-- Vai et ole hyvä...

Liisa naurahti, ryhtyi jälleen polkemaan rukkia. Ajatuksissaan alkoi selailemaan Kaarinan kihlausta, häitä ja kaupunkiin muuttoa. Niiltä ajoilta se polventui Irkun suuttumuskin. Kun tämä ensikerran keksi siskonsa istumassa vieraan herran polvella, niin vähällä piti ett'ei lyömään hypännyt. Kyynelsilmin sitte tuli Musti-penikan kanssa renkitupaan, ei syönyt koko päivänä suremansuurusta eikä vaihtanut tavuakaan kenenkään kanssa ennen iltaa, jolloin Matti hänet suututti vielä hullummin. Sanoi nimittäin sukkamieleksi!

Musti, pahainen penikka, lyöttäytyi tytön liittolaiseksi. Näytti hampaitaan onnelliselle sulholle ja katseli tätä aina syrinkarin, jopa murahtelikin ääneen milloin ei sattunut omaa väkeä lähellä olemaan. Silloin Irkku nautti. Silmät kiiluivat ilosta ja hymy leikki poskikuopissa. Sanoivat kerran vaivihkaa uksittaneenkin penikkaa puremaan epämielihistä herraa.

-- Irkku, arvaapa vuorostasi, tokko tuo tulee kaunis jouluyö, virkkoi Matti. Saadaanko siisti sää vaiko pakkanen ja pyry?

-- Ei pakkasta eikä pyryä, vastasi Irkku vilkkaasti. Ilma on tyyni, mutta semmoinen että lumi narisee ja kaikki tähdet näkyvät. Kaikki...

-- Ja me ajamme taasen yhdessä kirkkoon.

-- Niin teemme. Musti juoksee edellä, isä ajaa jälessä.

-- Tuleekohan noita paljokin vieraita joulun kainalossa?

-- Tulee Lauri... ja Taavi... ja Kaarina.

-- Ihanko varmaan?

-- Ihan varmaan. Äiti sai kirjeen.

Lauri oli lääkäri, Taavi pappismies. Luonnollisista syistä ei Irkku ollut kumpaiseenkaan veljeen erittäin kiintynyt. Lauria, joka oli vanhin, ei hän kotoisena asukkaana muistanut lainkaan. Taavi toki tuntui enemmän veljeltä, omahiselta. Pari kolme kesää etenkin olivat muistorikkaita. Taavi käytti valkoista lakkia, jossa kiilsi kultainen lyyry, juoksenteli Irkun kanssa koivumäellä, hypitteli häntä polvellaan, kertoeli satuja, lauleli kauniita lauluja.

Taavin jälestä meni Kaarina kotoa pois ja Irkku jäi yksin. Musti oli ainoa nuorekas toveri, ainoa olento, jonka askeleet olivat siksi epävakavia ett'ei niihin voinut väsyä, kyllääntyä. Aikaa myöten muodostui heidän välinsä kiinteäksi. Heillä oli yhteistä kesä ja päivänpaiste, talvi ja tuiskut, lepo ja nautinto.

Kiinteätä ystävyyttä eivät häirinneet lukuharjoituksetkaan, jotka jo tuon joulun aikana, jota äsken mainitsimme, olivat täydessä vauhdissa. Kirkkoherra itse antoi Irkulle alkeisopetuksen, kuten oli toisillekin lapsille tehnyt. Vilkas tyttö oppi helposti ja hänellä oli nopea käsityskyky, seikka, joka teki opetuksen viehättäväksi. Luettiin kaksi tuntia päivässä ja oppiaineisin kuului uskonto, historia, maantiede, laskento ja äidinkieli. Viimemainittuun yhdistettiin saarnan kirjoittaminen paperille sanelun mukaan. Sitä varten oli viikon kahtena viimeisenä iltana ylimääräinen tunti. Äiti istui käsityönsä ääressä ja isä keinutteli itseään keinutuolissa, sanellen harvalleen saarnan sisältöä Irkulle, joka siten tottui panemaan pisteet ja pilkut oikealle paikalleen. Käsiala tuli paksua, mutta selvää ja helppoa lukea. Kirkkoherra vakuutti että sanoihin tarttui tytöstä jotaki korkeampaa ja jalompaa, joka sitte saarnatessa valtavasti täytti mielen.

Lukuharjoitusten ajalla makasi Musti sijallaan, joka oli etehisen seinän vieressä, näennäisesti nukkuen, mutta itse asiassa tarkkaan seuraten opintoja. Irkun tuttu, kirkas ääni kuului etehiseen raollaan olevan oven kautta. Äänessä ilmausi aina ilon väreitä, usein innostustakin, rippuen siitä miten mielenperähistä opittava kohta milloinkin oli. Kun lukeminen päättyi, retkeiltiin ulos ja nautinto oli kahta suurempi molemmin puolin.

Näin kului vuosia kaksi.

Mutta sitte tapahtui äkkiä odottamaton muutos. Eräänä päivänä elokuun lopussa nimittäin valjasti Matti hevoista vallan Irkkua varten. Tämän piti lähteä kaupunkiin... asumaan Laurin luo ja käymään koulua.

Tuosta syntyi kuumaa puuhaa koko aamuksi. Äiti ja Liisa häärivät kuin syystuuli aholla, isä valmistautui tulemaan mukaan. Matti voiteli rattaita ja hyöri tallinpuolella tuntikausin.

Irkku yksin oli jouten, omasta halustaan. Ei ollut intoa mihinkään lajiin, ei edes kisaamaan Mustin kanssa, jonka sydäntä epäluulon henget kopristelivat. Poloinen lie aavistanut, että oli jotakin tekeillä, joka läheisesti koski ystävän kohtaloon, iloon...

-- Kylmä onni, kun ei kansakoulu ehtinyt alkaa jo syksyllä, päivitteli Irkku alakuloisesti Matille, joka hyöri hiessä päin tallin edessä.

-- Oli, kylmä oli, vastasi Matti -- ja siihen se puhe loppui.

Ennen lähtöä teljettiin Musti renkitupaan. Liisa asettui nojaamaan oveen, Matti ajoi hevosen rapun eteen ja isä tuli ulos. Äiti suuteli Irkkua ja nosti häntä rattaille. Käski lukemaan läksyt huolellisesti, kirjoittamaan kotiin usein, vähintäin kerran kuussa. He kyllä hoitavat Mustin, ett'ei tarvitse huolla sen perään... pitävät kukin hyvänä enemmän kuin ennen.

Matti nykäsi ohjaksista ja lähdettiin. Pappila koivumäkineen katosi näkyvistä ja tuli outoja seutuja silmiin yksi toisen takaa. Tuohon uutuuteen, joka alituiseen vaihteli, upposi pian ikävät. Uteliaisuus rupesi jännittämään mieltä, kaikenmoisia kuvia rupesi kangastamaan silmissä. Teki jo mieli nähdä minkälainen on kaupungin kirkontorni ja tori ja silta ja kadut.

Noin pahin kaipaus melkein huomaamatta meni ohi.

Kaupungissa se kokonaan katosi. Elämä siellä oli siksi vilkasta, uudenmoista. Mieli kiintyi niin moneen kohtaan, huomio haarautui niin moneen suuntaan, ettei ollut aikaa kaipuuta tunteakaan. Kukin päivä toi mukanaan uusia mielitekoja, uusia iloja ja ikävyyksiä, joista ei millään voimalla voinut irtautua. Aina joku läheisempi seikka työnsi syrjään muiston kotiin jääneestä ystävästä.

Jouluna ystävyys tietystikin leimahti uuteen eloon. Retkeiltiin tuttujen veräjäin läpi, käytiin kelkkamäessä ja vietettiin iltapuhteita renkituvassa. Siellä oli kaikki entisellään. Liekkien loimotus, rukin pehmeä surina. Matti, Liisa... kaikki olivat yhtä viehättäviä. Silmä ei löytänyt muutosta minkäänmoista.

Noin kului vuosia taaskin kaksi.

Mustin ikä rupesi jo ehtimään yli miehuuden... ja Irkun ylle ilmaantua pitkä hame. Vartalon muoto ja pituus muistuttivat jo nuorta neitoa, ihon heleä väri ja hieno kuultavuus veti vertoja hiljan puhjenneelle ruusulle, liikkeissä ja katseessa oli niin paljo aamun armautta kuin konsanaankin kuudentoista vaiheilla.

Mutta tavat eivät vielä olleet neidon tapoja, mieli ei vielä ollut miettivän immen mieli. Askeleet olivat kovin epävakaisia, ilot, naurut kovin vallattomia. Liikkeet olivat liukkaat ja kevyet kuin oravan, joten ei veräjiä tarvittu aukaista alimpaan lautaan eikä kiertää sammaleisia kiviä, kun kuljettiin pellon pientareita, kotiha'an koukeroisia polkuja.

Musti kykeni vielä olemaan osallisena kaikissa. Juoksu, ärjyminen ja haukunta sujui vielä vanhaan tapaan, lihaksissa kun oli vielä siksi pontta, ruumiissa siksi ripeyttä. Poissa oli vaan tuo liiallinen herkkyys, joka entisinä aikoina aina asusteli käpälissä, aina syyhysi suuta, mutta herkkyyden sijaan oli kasvanut uskollisuutta, valppautta. Säätyä ja sukua katsomatta ei yhtään vierasta päässyt huomaamatta pihan portista sisään. Musti kyllä piti huolen, että tulija jo matkan päässä huomattiin, samantekevä jos vieras tuli maantietä myöten tai peltojen poikki, josta kesäisin kävi oikopolku rautatien asemalle... aina oli Musti yhtä valpas, yhtä tarkka sieramiltaan.

Irkku tietysti kielteli, toruili, mutta pelkän muodon vuoksi. Se näkyi silmistä, jotka toraillessa olivat herttaisen viekkaat, huulista, jotka salaa nypertyivät nauruun, äänestä, jota oli vaikea pakottaa vakavaksi. Eikähän siis Musti mokomista kielloista viisiä välittänyt, haukkui ja rähisi vaan kuin puolivilli. Ylpeäin talon-emäntäin, joilla oli paksuja kultasormuksia sormet täynnä, täytyi sitä hyvitellä makeilla puheilla, epämiellyttävä nimismies, jonka nenässä kuulsi melkoinen määrä kuuluisata punaväriä, koetti mukailla ääntänsä kohteliaaksi ja hienotapainen kansakoulun-opettaja, joka aina väitellessä vetosi tiedemiesten lausuntoihin, kohteli koiraa kuin mitäkin puolijumalaa tai kuolematonta olentoa.

Näin elettiin onnessa ja ystävyydessä... ja siirryttiin taaskin ajassa kaksi vuotta eteenpäin.

Irkku oli jo päättänyt koulunkäyntinsä, hän oli kotona isän silmäteränä, äidin sydänkäpynä. Kaikki elämän mehu vuoti vanhuksiin hänen kauttansa. Kesä ja leivonen, talvi ja tähtien kirkkaus -- kaikki mitä oli olemassa, oli kauttaaltaan Irkkua varten.

Mustissa näkyi jo vanhuuden vikoja. Torkkuminen ja jonkinlainen uneliaisuus tuli tavaksi etenkin talvisina pyrypäivinä. Irkun tultua kotiin kevätkesällä vilpeni veri kuitenkin koko lailla. Tuntui taas jäntereissä tuota nuoruudenaikaista herkkyyttä, joka syyhytti suuta, käpäliä, joka lämmitti luita ja nuorrutti raihtunutta ruumista entiselleen.

Irkku oli vielä samainen ystävä, vaikka paljo hän oli luonnoltaan muuttunut. Vallattomat, oravantapaiset liikkeet olivat lähes tykkänään kadonneet ja ilo ei enää kuohahtanut silmittömästi ilmoille, kuten muuan vuosi taaksepäin, jolloin turhakin seikka pani nauruhermot myrskyntapaisesti kutisemaan. Hyppelyt veräjälautojen, sammaltuneiden kivien ja ojien yli olivat sukupuuttoon unhottuneet, joten retkeilyistä puuttui entinen ilo, entinen mehu. Irkku saattoi toisinaan istua tuntikauden, virkkaamatta yhtäkään sanaa, nauramatta yhtäkään naurua.

Tuommoinen mielentila vaikutti Mustiin masentavasti. Vanha raukka tunsi itsensä unhotetuksi, syrjään sysätyksi, ystävä kun ei enää suin päin syössyt samoihin nautintoihin, ei enää tuntenut samoja iloja hänen rinnallaan. Jotakin uppo-outoa, rupesi ajan pitkään kasvamaan heidän välilleen, joten harvoin enää täydellisesti ymmärsivät toisiansa.

Kyllä vielä sentään jolloinkin. Kun tuli pappilaa kohden ylpeä talon-emäntä tai punanenäinen nimismies tai tieteellisyyteen taipuva kansakoulunopettaja, niin Mustia torumaan riensi Irkku, huulilla viekas hymy, silmissä veitikkamainen kiilto. Silloin oli molemmilla lyhyt nautinnon hetki, joka toi mieleen vereksiä muistoja entisaikojen onnesta.

Mutta nautinto ei jatkunut sen pitemmällä eikä siitä itänyt enempää ystävyyttä käytännössä. Kohtauksen loputtua oli Irkku taaskin sama miettivä neito ja unhotus menneiden suhteen valtasi hänet samassa silmänräpäyksessä -- tiesi mikä lie tytön tullutkaan.

Välinpitämättömyys tarttui Mustiin piankin. Kun Irkku mitään virkkamatta lähti kävelyretkille, antoi Musti hänen mennä yksin, vaikka hameen kahinakin jo karkoitti uneliaisuuden, torkkumisen. Rappusien viereen sitte asettui venymään, antaen kuuman auringon hautoa selkäluita, käpäliä, korvia.

Kerran sitte -- eräänä heinäkuun poutapäivänä -- Irkku taaskin lähti yksin koivumäkeä kohti. Hän oli sinä päivänä saanut postissa kirjeen, jota ei raahtinut avatakaan, saati sitte kellenkään näyttää sisältöä. Musti antoi hänen mennä yksin. Rapun vieressä oli hauska venyä, päivä kun paistoi täydeltä terältä ja sirkut visertelivät ja paarmat surisivat ja perhoset leijuilivat.

-- Musti... Musti...

Tuo oli Irkun tuttu ääni. Tuokiossa oli Musti jaloillaan, juosten koivumäkeen päin.

Irkku istui sammaleisen kiven vieressä. Kauas jo näkyi että hän oli iloinen. Silmät välkehtivät tummankirkkaina, kasvoille levisi onnellinen hymy, kuten hyvää unta nähdessä... ja postissa saapunut kirje oli avattuna polvilla.

-- Tänne, tänne... Musti.

Musti joudutti... juoksi, haukkui ja ravisteli kaulaansa.

Nuoruuden-aikainen herkkyys tuntui äkkiä syyhyttävän suuta...

-- Hau, hau.

Sammaleisen kiven edessä rupesi Musti juoksemaan puoliympyrän muotoista kierrosta, haukkuen, ravistaen kaulaansa ja tähystäen Irkkua silmiin. Tämä heijutteli kättään samaten puoliympyrän mukaisesti... silmänräpäys tuntui väkevältä mainingilta lapsuuden ajoilta, jolloin jokainen ilo oli tämäntapaista...

-- Musti... Musti...

Ilosta vinkuen koira läheni yhä lähemmäksi, kunnes kuono viimein koski hameenhelmoja. Häntäänsä lirkuttaen sitte painoi leukansa Irkun polveen ja asettui entiseen tapaansa lepäämään.

-- Sinä vanha hupsu! Vieläköhän muistat menneitä päiviä, vieläköhän? Muistatko miten yhdessä iloittiin aamut ja illat, poudat ja pahat säät? Miten yhdessä notkuttiin kivien, ojien ja veräjäin yli. Muistatko vielä, vanha hupsu, miten yhdessä oltiin vihaisia Kaarinalle ja...?

Puheen keskeytti heleä nauru, jossa omituinen, surunsekainen ilo värähteli. Naurusta päättäen olisi Irkun ollut vaikea sanoa kumpiko aika oli onnellisempi, sekö mennyt vaiko nykyinen. Jos olisi tarjottimella tuotu molemmat eteen ja olisi äkkiä käsketty valitsemaan, niin epätietoiselta tuntui kumpaistako käsi olisi ojentunut ottamaan: Sitäkö mennyttä vaiko nykyistä? Viimemainittu lumosi mielen, mutta se toinen oli kuin ihana satukirja, jonka jokainen sivu on painettu kultakirjaimilla ja jokaisella kirjaimella on omaperäiset, monimuotoiset piirteensä, kauneutensa. Tai se on kuin ihana laulu, joka aina laulaessa sytyttää uusia tunteita, uusia väreitä rinnassa...

-- Sinä vanha hupsu!

Kohtauksen jälestä kului monta päivää tuiki hauskasti. Tuli tavalla tai toisella ilonhetkiä, joihin entiset muistot sulivat ja joista iti uusia ilonaiheita, uusia onnen hetkiä. Tuntui siltä kuin olisi Irkku odottamatta saanut takaisin entisen luontonsa, entiset tapansa. Miettiväisyydestä ei näkynyt varjoakaan ja käyntikin muuttui epävakaiseksi, vallattomaksi. Kaksi, jopa kolmekin askelta kerrassaan portaissa ei ollut mitään tavatonta eikä hyppy korkealta aidalta alas mättäälle ollut ensinkään outoa.

Niin ehdittiin elokuuhun. Oli satanut useita päiviä, mutta vihdoinkin veti poudaksi. Pappilan ruokasalissa juotiin suuruskahvia, Mustin ottaessa tavallista auringonkylpyä rapun vieressä. Kello lie ollut kymmenen tienoilla. Kirkkoherra oli erittäin vilkkaalla puhetuulella. Puheluun oli antanut aihetta muuan uskonnollinen kirja, jota Irkku oli lämpimästi kiitellyt, vakuuttaen että siinä jokainen lause löysi vastakaikua hänen sydämmessään.

Rouva kuunteli, kuten tavallisesti ainakin, melkein sanaakaan sanomatta sinne tai tänne. Hänellä oli jo hiuksissa hopeaväriä... liikkeissä ja koko olennossa oli jotaki hiljaista, joka vaikutti katsojaan rauhoittavasti, samalla kuin herätti syvintä kunnioitusta. Hänestä heijastui arvaamaton määrä elämän viisautta, elämän kokemusta.

Irkku oli tavallista hajamielisempi, rauhattomampi. Kasvojen pohjapiirre tosin oli kirkas, iloinen, mutta se vaihetteli joka minuutin kuluessa. Näytti siltä kuin olisi povessa aaltoillut tuhansia tunteita, joista osa oli vienon tuskahisia, mutta osa niin armaita ja suloisia että kaiken muun täytyi väistyä niiden tieltä.

-- Kirja on todellakin hyvä ja ansaitsisi olla esitetty kansantajuisemmasti, sillä...

Avonaisesta ikkunasta kuului junan kimeä vihellys, häiriten maalaiselämän hiljaisuutta. Kirkkoherra pysähtyi tenhottomasti puhelussaan, hörppi kahvia katsellen äänetönnä seinäkelloa, jonka messinkilevyllä varustettu heiluri löi lyöntejään niin hiljaa ja pehmeästi, että tuskin kuului pienen ruokasalin yli. Irkun kasvoilla ilmaukset vaihtelivat yhä nopeammin. Toisinaan tuli silmiin loiste, jossa kuvastui tuhat ihanaa iloa, mutta toisinaan tuohon loistoon sekautui vienoa tuskaa...

Äkkiä kuului pihalta Mustin äreä, silmitön haukunta. Irkku hieman sävähti ja posket kävivät tummaksi. Hän nousi ylös ja riensi nopein askelein pihalle.

Se oli hän! Ruislaihojen lävitse pilkahteli valkoinen ylioppilaslakki ja äyränteillä näkyi vekaraisen sauvan nopeat heitot... Se oli hän!

-- Musti ole hiljaa nyt.

Koira totteli nöyrästi. Tyynnytti oitis haukuntansa vinkunaksi ja kosketteli kuonollaan Irkun hameenhelmoja ikäänkuin huomauttaen, miten väärin hänelle tehtiin kun noin äkkiä ryöstettiin ikivanha oikeutensa haukkua vieraita.

-- Matka asemalta tänne kesti niin hirveästi.

-- Tie oli outoa.

He katsoivat toisiaan kauan...

-- Odotitko minua!

-- Odotin... niin sanomattomasti, Irkku hiljaa vastasi. Tullakseen huomatuksi täytyi Mustin edes murahtaa ja näyttää hampaitaan.

-- Onko tuo kovinkin vihainen?

-- Ei.

Irkku vihdoinkin veti kätensä pois vieraan kädestä ja lähti astelemaan etehisen oveen päin. Vieras seurasi häntä niin lähellä että olkapäät käydessä sattuivat toisiinsa. Mutta Musti meni sijalleen, venytti ruumiinsa pitkäksi, likisti silmänsä kiinni ja painoi leukansa etukäpäliä vastaan.

Noin tunnin kuluttua kuului rapuissa taas Irkun askeleet, mutta ne eivät olleet yksin, vieras seurasi häntä taaskin, puhellen vilkkaasti jostakin kuuluisasta kuvataulusta.

Ja koivumäkeä kohti he sitte yhdessä lähtivät. Mustin korviin kuului, miten hiekka narskui heidän jalkainsa alla, miten askeleet etenivät, yhä kauvemmaksi, mutta eipä tullut halua lähteä perään, ei... Oli niin hauska venyä auringonkylvyssä ja antaa kuumien säteitten hautoa luita, lihaksia. Oli niin hauska kuunnella sirkun viserrystä, paarman pärinää ja vienon tuulen huminaa, joka koivujenlatvoissa hiljaa hääri.

Nuo ne vaikuttivat ett'ei tullut halua... ja kenties haluttomuuteen vaikutti osaksi sekin syy, kun Irkulla nyt oli uusi ystävä...!

Nuoruuteni ajoilta.

I.

Tyytymättömyys ja yksinäisyyden tunne ovat minua hirmuisen paljo kiusoitelleet. Niin kauas kun muistan nuoruuteni vuosia taaksepäin, olin aina huonossa sovussa itseni ja ympäristöni kanssa. Mikään ei tyydyttänyt minua pitkälle. Pyrkimyksien tulisimpina hetkinä tunsin jolloinkin väläyksen tapaista sielussani, mutta perille päästyäni olin taas yhtä onneton. Soimailin ja halveksin omaa itseäni ja mielelläni olisin pannut hetkiset ainekseni kuumaan sulatusuuniin, olisin kaavaillut ne uusiin, erinomaisiin muotoihin, olisin sekoittanut terästä ja timanttia enemmän kuin puolet joukkoon, ja sitte...!

Paimenessa käydessäni opettelin kirjoittelemaan -- pelkkä tyytymättömyys minua siihen härsytteli. -- Hiilen palanen oli kynäni, kallion kylki paperini. Muodostelin mahdottoman suuria kirjaimia, vuosilukuja, laivain kuvia ja sepittelinpä kerran taivaan ja helvetinkin harmaan vuoren selkään.

Tyytymättömyyden ohessa oli yksinäisyyden tunne toinen musta enkelini. Se aina haparoitsi minua syliinsä -- yöllä ja päivällä, ulkona ja huoneessa. Suurissa seuroissakin tunsin sen kylmät käsivarret sydämmeni ympärillä ja sen myrkkyhiset henkäykset sekautuivat joka tilaisuudessa sieluni elämään. Minä olin aina yksin...

Isäni kuoli rumaan rokkoon yhdennellätoista ikävuodellani, äitini muoto on himmennyt epäselväksi. Hän lie muuttanut majaa monta vuotta varhemmin kuin isä, koskapa muistooni ei ole jäänyt heikompaakaan huminaa hänestä. Hänen kuvansa minulla kuitenkin on tallessa. Yhdeksännellä ikävuodellani riittailin sen hiilellä harmaasen paperiin, omien aatosteni ja tuuminkieni mukaan. Isäni eli silloin vielä ja aina muistan miten ihmeesti hän kummasteli kuvan yhdennäköisyyttä muutamissa kohdissa. Sanoi että hiukset, silmät ja leuka olivat juuri äitivainajan omat ja niin elokkaat ja luontaiset, kuin jos paras kuvamaalari olisi ne siveltimellään laitellut. Tein koivun visasta kummantapaisen rasian, jota ei taitavinkaan insinööri olisi kyennyt avaamaan, ja siihen säilytin äitini kuvan. Kun isäni kuoltua lähdin maailmalle, oli rasia ja sen sisässä oleva harmaa paperi ainoa kalleuteni, rikkauteni. Mitään muuta ei minulla ollut.

Veljeni oli kolme vuotta minua vanhempi. Keväisenä päivänä erosimme. Satoi vettä ja kylmiä rakeita vasten kasvojani. Veljeni lähti toiseen suuntaan, minä toiseen. Häntä auttoi jo ensi askeleissa myötäinen tuuli -- mutta sama tuuli pieksi rakeita minua kohden ja härnäili ilkeästi pienen vartaloni kanssa, joka oli ohuesti peitetty ja muutenkin hentoa tekoa.

Kuljimme kumpainenkin omia teitämme vuosia kymmenkunta. Kun pitkän eron jälestä tavattiin, oli veljeni varakas maakauppias, ja lisäksi vielä kihlautunut rikkaan tytön kanssa, joka peri kaksi taloa ja useampia tuhansia puhdasta rahaa. Mutta minun omaisuuteni mahtui kaikki pieneen nahkareppuun. Siellä oli Kanteletar, Enon opetuksia luonnon asioista, Kultalan tarina ja...

-- Aika nahjus olet ollut, virkkoi veljeni ja viskasi äkeissään sängyn alle reppuni... ja aika narri myöskin.

-- No älähän...

-- Ole vaiti. Tuommoisia lapsen kujeita ei mies viitsi... tai koeta nyt perustaa itsellesi tulevaisuus tuon repun avulla, saat nähdä miten käy.