Part 7

Antti ajoi ruunalla rautaista sikinsokin-äestä, jolla peitettiin siemen maahan. Työ ja ympärillä oleva luonto saivat hänet pian unohtamaan Annin hammassäryn -- ja unohtipa hän senkin, että hän jo on mies. Maantien viereisellä saralla ajaessaan hän sen vielä muisti ja ylläpiti kaikin tavoin miehen ryhtiä. Asteli harvaan pää alas painuneena ja huolettomilla liikkeillä nosteli äestä, kun siihen paakkuja kerääntyi ja kun sitä oli kulmilla nostettava. Rallatteli raittilauluja ja karmeaa ääntä tavotellen komenteli ruunaa. Vastaili ohiajavain kysymyksiin kylvön joutumisesta, työn sujumisesta ja muista miehekkäällä tavalla, ja itsekin kyseli tutuimmilta näiden matkan määrää, tarkotusta ja muuta samanlaista. Silloin tällöin lausui opastavan neuvon Hildalle, joka maantien toisella puolella olevilla pelloilla ajoi Pilkulla jousiäestä.

Mutta sitä mukaa kuin hän loittoni maantiestä, sitä mukaa laskeutui hänen miehekkyytensä, kunnes hän vihdoin olikin vain kolmitoistavuotias poikanen, joka välittömästi antautuu kevätriemun valtaan. Hän hypähteli ja leperteli ruunalle, luikautti silloin tällöin kuin paimentorvella ja lauleli kansakoulussa oppimiaan lauluja. Sieppasi takin päältään, pyyhki siihen hien ja pölyn kasvoistaan ja asetti sen pientareelle. Hänestä tuntui kuin olisi hän vapautunut jostakin taakasta, niin kevyt ja niin vapaa oli hänen olla.

Hän pysäytti ruunan ja nakkasi suitset sivulle. Korjasi ruunan harjan pois länkien alta ja ystävällisesti puhellen halaili ruunan päätä. Ruunan mieli heltyi. Kiitollisin silmin se katsoi Anttiin, kun hän istuutui pientareelle. Vastaiselle puolelle ojaa lensi samassa västäräkki ja sulavasti pyrstöään keinuttaen pysähtyi kokkareelle. Päätään kallistellen se tirkisteli Anttiin ja ystäväksi tekeytyen visersi:

-- Olen kaukana ollut. Yli maiden, vuorien ja merien olen lentänyt. Siellä on taivas niin sininen ja ilma niin kirkas. Mutta minun tuli siellä ikävä. Siellä eivät hattarat toisiaan ajelleet eikä vettä pilvistä pirissyt. Siellä aurinko poltti, vieressä kulkevan varjonkin se pois poltti. Minä sieltä Suomeen läksin, kun tiesin, että täällä on kesä ja aurinko hellien paistaa, nurmi tuoksuu ja pellon povi lämpöä sykkii.

Västäräkki näki madon ja pienillä jaloillaan kipitti sen kiinni nappaamaan. Syötyään sen palasi jälleen kokkareelle.

-- Siellä on madot suuria ja lihavia, mutta ne eivät maistu niinkuin täällä. Kauniit perhot, suuret ja lihavat siellä karkeloivat, mutta sulompi on syödä Suomessa laihoja sääskiä kuin siellä loistosiipiä perhosia. Siellä purot kirkkaina päilyvät, mutta rattoisampi on kylpeä sameassa Suomen ojassa ja viileämpää juoda sen raikkaista lähteistä. Pois minä sieltä läksin ja Suomeen palasin sen autereista taivasta ja hiljaista aamutuulta näkemään.

Västäräkki huojutteli ruumistaan ja sulavasti pyrstöään keinutteli, kallisti päätään ja katsoi Anttia silmiin. Antti miettien muserteli multakokkareita kourassaan ja kuunteli västäräkkiä, aina aikoen viskata sitä kokkareella -- eikä kuitenkaan viskannut. Västäräkki alkoi uudelleen visertää:

-- Parempi on täällä koti. Ei siellä ollut turpeisia pientareita, jonne pesänsä tehdä, ei risukasoja, ei halkopinoja eikä kivikkokumpuja. Ei siellä ollut harmaata aitaa, jolta toukkia vahtia, eikä ladon räystäitä, mistä suojaa etsiä. Siellä ruusut ja liljat upeilivat loistavine väreineen ja muhkeine muotoineen, mutta minä ikävöitsin kainoa orvonkukkaa ja nuokkuilevaa sinikelloa. Minun sydämeni sykki riemusta, kun tunsin, että pian pääsen niitä näkemään, ja kyyneltä vuodattamatta minä riemuiten sieltä läksin.

Taas huomasi västäräkki madon ja juosta kipaisi sen luo niin että jalkoja ei huomannut merkiksikään, ja palasi saman tien kokkareelle.

-- Kun viimeksi täällä olimme, laitoimme pesämme tuonne kiven juureen. Siellä oli niin somaa ja suojaisaa. Meille syntyi sinne poikasia niin pieniä ja avuttomia, joita riemuisin rinnoin ruokimme. Ne kasvoivat joka päivä, ja samoin kasvoi meidän riemummekin. Mutta sitten. -- Kerran kun palasin kotiin ruoan etsinnästä, näin kaksi ihmislasta häärivän kiven luona, jonka alla pesämme oli. Rukoilin, että he antaisivat pesämme olla, lentelin heidän ympärillään ja koetin houkutella heitä pois. Mutta he vain raastoivat pesämme pois, repivät sen ja veivät poikasemme -- en tiedä minne. Itkin ja pyysin jättämään edes yhden minulle iloksi, mutta he eivät jättäneet. Kaikki vain veivät. Kuulin poikasteni itkevän heidän käsissään ja lensin perään rukoilemaan armoa, mutta he viskasivat minua kivellä. Palasin hävitetyn kotini raunioille. Siellä puolisoni itki vierellään suuri kasa matoja. Me itkimme molemmin siinä hävitetyn kotimme raunioilla, eikä meillä senjälkeen ollut enää mistään iloa. Minkätähden ihminen tällaista tekee -- mitä iloa hänelle siitä on? Mitä iloa? Oi, sano sinä, joka olet ihminen! --

Västäräkki juoksi Anttia kohti kaula kurollaan.

-- Oi, sano sinä, mitä iloa se tuottaa ihmiselle, että hän meidän kotejamme hävittää! --

Samassa kohosi leivonen liverrellen ylös aivan Antin takaa, ja västäräkki lensi pois ikäänkuin olisi leivosen edessä hävennyt perhehuoliaan. Antti heittäytyi selälleen ja seurasi silmillään leivosta, kun se nousua helpottavia kierroksia tehden kohosi ylös. Lopuksi ei Antti enää nähnyt kuin pienen mustan pisteen sinisessä autereessa, ja pisteestä valui loppumaton sävelvirta alas maahan. Antti yhä vain tuijotti sinne ylös, vaikka otsaa kivistikin ja silmiin kiertyi vesi. Hänessä heräsi omituinen halu kohota tuonne ylös ihan näkymättömiin ja sieltä ilahuttaa isää ja äitiä ja kaikkia, kun he väsyneinä ja hikisinä pellolla raatavat. Antti taivutti kätensä pään taakse ja huiskutteli hiljaa pystyssä olevia polviaan. -- Kunpa olisi ihmisellä siivet!

-- Antti! Puolinen on tuossa paikassa, -- huomautti isä ohimennessään tyhjä kylvinvakka kainalossaan. Antti kavahti äkkiä seisaalleen. Pitkällisestä ylös tuijottamisesta olivat silmät käyneet niin vesikiehteeseen, ettei niillä vähään aikaan nähnyt mitään, ja päätä huimasi äkillinen asennon muutos. Pian Antti siitä kuitenkin selvisi ja alkoi taas äestää.

Työn ja terveyden yhteinen lapsi, raikas nälkä, tuo taitavin ruoan maustaja, ehti jo hetken aikaa kaivella Antin vatsanpohjissa, ennenkuin isä käski ottaa hevoset valjaista ja lähteä puoliselle. Liukkaasti päästi Antti rinnushihnan irti, ja rapsahtaen ponnautti luokki länget auki. Antti kohotti toisella kädellä länkiä toisella suitsista pitäen, ja tehtävänsä tietäen ruuna siirtyi pois aisain välistä, jotka Antti päästi laskeutumaan maahan. Vielä tahtoi ruuna piehtaroida pellossa, ja mullan selästään pois karistettuaan se oli valmis lähtemään. Antti ei hennonut nousta sen selkään, edellä vain käveli ja antoi ruunan nauttia työstä vapautuneen tunnelmaa.

Eikä hän vähääkään muistanut, että Annilla on hammassärkyä. Mutta kotia lähestyessään hän katsoi tuvan päätyikkunoihin ja näki Annin istuvan ikkunan luona käsi poskella, ja näki hänen itkevänkin. Ja silloin Antti muisti kaikki, eikä tuntenut enää nälkää. Huomaamatta hiljensi hän askeleitaan niin että ruuna oli astua kantapäille, -- sillä ruuna ei tiennyt Annin hammassärystä, se ajatteli heiniä ja kauroja ja kiirehti niitä saamaan. Antin mieleen vilahti hieno kateus ruunaa kohtaan. Tarhaportille saakka jo kuului itku tuvasta ja Antin silmäluomet liikkuivat tavallista tiheämpään, suu sulkeutui kiinni ja nenässä alkoi hiljalleen nuhista.

-- No mutta -- eipä se hammassärky nyt lopukaan, -- ihmetteli isä. Antilla ei ollut siihen mitään sanomista. Hän vei ruunan talliin, sitoi sen kiinni ja kiipesi tallin ylisille varistamaan heiniä ruunalle ja Pilkulle, tuli sieltä alas, sulki tallin oven ja meni halkovajan taakse puhdistamaan kenkiään. Koko ajan kuului tuvasta Annin valittava itku. Ja Antin silmistä alkoi tippua kyyneleitä. Hän pyyhki ne takin hihaan itsekseen tiuskuen kun se nyt juuri Annin hampaisiin piti tuo särky tulla -- miksei tullut minun hampaisiini, ettei tässä tarvitsisi kyynellellä turhanpäiten! --

Itku kuului yhä ihan kuin uhalla, ja Antti oli pahemmassa kuin pulassa kyyneleittensä kanssa. Jos viipyy, niin toiset alkavat ihmetellä ja luulevat että hän -- -- jos taas kyyneltynein silmin menee, niin arvaavat heti -- -- Antti pyyhki silmiään ja karaisi luontoaan ja saikin vihdoin kasvonsa siihen kuntoon, että sopi mennä tupaan.

Toiset siellä jo söivät, ja Anttikin meni suoraa päätä pöytään, mennessään viskaten lakkinsa sivupenkille. Syödessään oli Antilla paljon ulos katselemista ja Anniin ei hän uskaltanut vilaistakaan. Taaskin ehti hän syöneeksi, ennenkuin toiset ja meni heti hevosille kauroja antamaan itsekseen tiuskien pehmeälle luonnolleen.

Ruokalevon makasi Antti pihanurmikolla ja kuunteli Annin itkua tunteittensa kanssa taistellen. Hän kaikin voimin pyrki vierottamaan ajatuksiaan pois Annin hammassärystä, mutta ei voinut. Eikä hän voinut sitä pellollakaan tehdä, vaikka ei kuullutkaan Annin itkua. Kivitasku ei enää joutanut toimetonna hyörimään. Sille oli tullut tulinen pesänrakennus-kiire, samoinkuin västäräkillekin. Toimeliaan näköisinä ne kantelivat nokassaan kuloheiniä ja varovaisina ympärilleen vakoillen pujahtelivat kiven alle kumpikin omassa kivikossaan. Lie leivonenkin joutunut arkihuolien valtaan, kun ei enää niin uutteraan joutanut sulavaa säveltään livertelemään. Nurmi ei enää tuoksunut niinkuin aamulla ja aamupäivän mehukkaaseen sunnuntaimieleen oli sekottunut kuivaa arkipäiväisyyttä, joka ei kyennyt hurmaamaan ihmismieltä.

Eikä Antti voinut unohtaa Annin hammassärkyä, hänen turvonneita, itkusta punaisia silmiään, kyynelten tahrimaa poskeaan, niitä monia villahuiveja hänen päänsä ympärillä ja sitä haikean valittavaa itkua. Joka hetki hän ne muisti, ja kun illalla kylvön loputtua aseteltiin äkeet ja muut kapineet rattaille ja lähdettiin kotiin, niin häntä hieman pelotti. Kotia lähestyessään hän vilkaisi tuvan päätyikkunoihin -- kohotti, päätään ja katsoi tarkemmin -- nosti päänsä pystyyn, ja silmät selällään katsoi ikkunaan, niin että oli vähällä kävellä ojaan. Sillä Annia ei näkynytkään ikkunalla. -- Antti uskalsi hiukan toivoa. Ehkä Anni on jo parantunut. -- Ja aivan oikein. -- Tarhaportille ei kuulunut itkua, eikä sitä kuulunut pihaankaan, kun Antti ruunaa valjaista päästi. Ei pienintäkään vaikerrusta kuulunut. Anni on terve -- riemuitsi Antti ja ponnautti yhdellä hyppäyksellä itsensä ruunan selkään niinkuin aikamies. Hän alkoi saada miehekkyytensä jälleen takaisin.

Hevosten viennistä palatessaan Antti vihelteli niinkuin aina ennenkin, iloisemmin vain. Tuntui niin hauskalta nähdä Anni terveenä ja iloisesti nauravana pikkusiskona. Yhdellä harppauksella loikkasi hän maasta suoraan ylimmälle portaalle ja siitä porstuaan niin että suitsien kuolaimet selässä kalahtivat.

Hänen miehekkyytensä oli horjumaton. Reippaasti ojensi hän kätensä nykäistäkseen oven auki -- ja samassa parahti Anni tuvassa vihlovaan itkuun. Antin käsi valahti alas ja herpauneena jäi hän paikalleen seisomaan. Portailla kuului joku tulevan ja Antti kääntyi takaisin.

-- Aijoin viedä suitset tupaan, mutta mitäs niillä siellä tehdään -- vien ne talliin, -- selitti hän äidille, joka tuli porstuan ovella vastaan tyhjä vasikanjuomakiulu kädessä.

Ja Antti meni talliin, veti oven perässään kiinni ja jauholaatikon kannelle istuutuen itki kuin pikkupoika.

YSTÄVÄNI.

Istuimme talvisena sunnuntai-iltapäivänä pirtin peräikkunan luona penkillä, hän -- pitkät ajat maailmalla harhaillut ja nyt vihdoinkin sieltä kotiutunut lapsuuden ystäväni ja minä. Olimme kahdenkesken tuvassa, ainoastaan kissa nuokkui takkakivellä. Naiset olivat navetassa ilta-askareilla ja renki-Miska kylillä. Istuimme ja juttelimme. Hän kertoi hilpeästi sukkeluuksilla höystäen näkemiään ja kokemiaan, minä kuuntelin ja kyselin.

Ulkona mourusi myrsky. Puut taipuilivat niinkuin joku säälimätön käsi olisi niitä tukasta riiponut ja koko metsä huokaili. Toisinaan koko rakennus nutkahteli, ikkunat tärisivät ja liiterien räystäsluukut paukkuivat vuoroin kiinni, vuoroin auki. Nurkissa vinkui ja ulvoi niinkuin olisi oltu ankaran taistelun keskellä. Toisinaan kuului ryntääjäin raivonhuutoja, toisinaan taas kuin tappiolle joutuneiden parkunaa, kuolevain ja haavotettujen valitusta, pohjaäänenä yhtämittainen jylhä kohina kuin etäinen tykkien jyske ja sota-oriitten kavion kapse. Lumi kiisi pitkin peltoja kuin pakoonajettu vihollisjoukko.

Olimme vähän aikaa ääneti. Hän istui käsi poskella kyynärpäällään akkunaan tueten ja kuunteli myrskyn pauhua; minä tarkastelin salaa hänen kuluneita kasvojaan, joissa näkyi taistelujen ja tappioitten jälkiä. Näin istuimme hetken ja hän alkoi hiljakseen puhella.

-- Kuinka turvallista onkaan tällaisella säällä istua lämpimässä tuvassa, sitä turvallisempaa ja rauhaisampaa kuta julmemmin myrsky ulkona raivoaa. Tuntee ihan tyydytystä siitä, että on tällainen myrsky, tekee mieli ilkkua myrskylle niinkuin lapset, että "äikkis, äikkis, etpäs saa, etpäs jo!" Te olette sentään onnellisia -- te, joilla on oma koti, joka antaa suojaa myrskyssä, lämpöä pakkasessa, ruokaa kun on nälkä ja aina rakkautta. Koti on ikäänkuin paalu lehtoisen niemen kainalossa, johon veneesi on köydellä kiinnitetty. Jos merellä kuinkakin myrsky raivoaa, ei se voi sinun venettäsi riistää, ja hädän tullen voit köyden avulla kiskoa veneesi suojaan lehtevän niemen kainaloon. Toista on silloin, kun ilman tietoa ruoasta ja suojasta, joutuu koditonna tällaisessa myrskyssä harhailemaan. Silloin on niinkuin rannattomalla merellä yksin avonaisessa veneessä, jota myrsky viskoo minne tahtoo, joka ei ole lehtevän niemen kainalossa olevaan paaluun köydellä kiinnitetty. Se on kurjaa se --!

Hän vaikeni. Olin ällistyksissäni näin äkkinäisestä puheen sävyn muutoksesta. Kenties se ällistytti kissaakin, kun läksi takkakiveltä ja tuli siihen meidän keskellemme kehräämään, kuonoansa hänen käteensä hieroen. Hän silitti kissaa ajatukset muualla ja syväilmeisesti tuijotti ulos myrskyyn.

-- Minä olen nähnyt pieniä lapsia pussi selässä tällaisella myrskyllä tiellä rämpimässä, pieniä kodittomia poikia ja tyttöjä, joita tylyillä sanoilla lämpimistä pirteistä ajetaan pois, joiden nutun repeämistä tuuli työntää lunta iholle saakka ja joiden yskiminen kuuluu vastassa olevan tienkäänteen takaa, ennenkuin he itse vielä ovat näkyvissäkään. Kun heiltä jotakin kysyy, yrittävät he vastata, mutta yskä tukahuttaa, ja pysähtymättä ponnistavat he eteenpäin toivoen, että seuraavassa talossa on armeliaampia ihmisiä, jotka antavat edes penkillä maata ja perunain loppuja syödä. Jälkeenjääneen tienmutkan taakse he katoavat näkyvistä, mutta heidän yskimisensä kuuluu vielä --. Eikä se lakkaa koskaan minun korvissani kuulumasta. Nytkin minä kuulen heidän tuolla myrskyssä yskivän, näen heidän luonnottomasti hehkuvat poskensa ja nutun repeämistä paistavan pakkasen punertaman ihonsa. Ja minä vapisen ajatellessani sitä aikaa, kun joku näistä lapsista on mies -- kaikista niistä ei milloinkaan tule miestä -- Tämän yhteiskunnan puolesta minä vapisen -- --

-- Olen minä muutakin nähnyt. Poikkesin kerran erääseen mökkiin lepäämään. Siellä isä makasi sairaana, ja äidin ympärillä parkui viisi pientä lasta eikä koko mökissä ollut leivänpalaa. Ajattele! Sairaana makaava isä, kuihtunut äiti ja viisi nälästä parkuvaa lasta, eikä muruakaan leipää --! Ymmärrätkö sinä, mitä se on? -- Minä luulin silloin ymmärtäväni. Heitin kukkaroni rahoineen äidin syliin, karkasin ulos ja juoksin metsään. Siellä paiskausin pitkälleni sammalikkoon ja -- usko jos tahdot, mutta minä -- itkin, -- nyhdin sammalta kouraani ja itkin. Tiellä ajoi samassa -- kenties se niin piti olla -- paikkakunnan rikas kartanon parooni kahdella välkkyviin valjaisiin puetulla hevosella, ja kun minä huomasin, miten huolettomana hän istui vaunuissaan, puristui oikea käteni nyrkkiin ja kohosi taivasta kohti ja minä kirosin, -- kirosin taivaat ja maat, itseni ja kaikki! -- Se oli kamalaa --

Vaieten tuijotti hän syvämietteisesti ulos. Minusta tuntui sopimattomalta häiritsemiseltä sanoa mitään, jos olisin jotakin keksinytkin. Hän sai nytkin lopettaa äänettömyyden.

-- Tekeväthän ne kyllä, ne rikkaat, hyviä töitä köyhille. Antavat heille vanhoja kuluneita vaatteita ja muuta, mikä ei itselle kelpaa. Sitten lyövät rintoihinsa. Me olemme armeliaita, me teemme hyviä töitä, sanovat. Ajattelevat kai, että joka köyhälle antaa, se lainaa Herralle -- hyvää korkoa vastaan tietysti. -- Minä inhoon tällaista armeliaisuutta. Se on mitä törkein loukkaus ihmisyyttä vastaan, sillä -- hän kääntyi minuun päin -- ne ovat juuri nuo riepuihin puetut, kamalasti yskivät, silakkaa, amerikansilavaa ja perunoita syövät ihmiset, jotka kantavat koko yhteiskuntaa hartioillaan ja saavat siitä markan päivältä -- jos saavat. He ottavat nöyrästi vastaan armopalat ja kiittävät, sillä henki on heille kalliimpi kuin kunnia, ja heitä on niin opetettu tekemään. Antaa kyllä voi tarvitsevalle, mutta ei antaa armosta, vaan senvuoksi, että hän on sen ansainnut. Näes, jokainen ihminen, joka kerran on ansainnut syntyä tähän maailmaan, on myöskin ansainnut saada tässä maailmassa elämisen mahdollisuuden.

-- Pahahan se on, ettei tämän maailman hyvyyttä ole riittävästi kaikille. Ikävä paikkahan se on. Mutta minkäs sille tekee, kun se nyt kerran niin on. Ja eikö tuo tulevaisuudessa korjaantune itsestään -- onhan maa yhä vaurastumaan päin, -- lohduttelin minä, kun hän taas alkoi tuijottaa.

Hänen ohuet huulensa vetäytyivät kireään -- etten sano pirulliseen -- ivahymyyn, kun hän vastasi:

-- Maa on vaurastumassa, sen näkee siitä, että kaupungit kasvavat loistossa ja väkiluvussa joka päivä. Se todistaa, että maa jaksaa elättää entistä enemmän hyödyttömiä miehiä ja prostitueerattuja naisia. Me rakastamme täyttää kaupungit, ja tiedätkö, minkätähden? Sentähden, että kaupungeissa elää vähemmällä työllä, ja siellä on tarjolla nautintoja ja huveja enemmän kuin maalla. Me, näetkö, tahdomme tehdä työtä niin vähän kuin suinkin ja huvitella ja nauttia -- sanonko rypeä -- niin paljon kuin suinkin. Niin ne tekevät muuallakin, emmekä me tahdo muodostaa poikkeusta. Se herättäisi huomiota ja me kun olemme niin liikuttavan vaatimattomia. Olen lukenut historiaakin siellä maailmalla toisinaan, ja nähnyt siitä, kuinka ennen Rooman kansa söi, joi ja mässäsi kansansa elämän mehutkin. Me emme ole vielä niin kauvas ehtineet.

-- Sinä maalaat asiat liian mustiksi. Ei se nyt kuitenkaan niin hullusti ole kuin sinä sanot -- koetetaanhan yhtä mittaa tehdä parannuksia tai ainakin yrittää parannuksia, -- tyynnyttelin minä taas.

-- Esimerkiksi kuinka? kysäisi hän terävästi.

-- No onhan meillä nyt kaikenlaisia puolueita, jotka -- yritin minä, mutta hän keskeytti. Kuohahtaen viittasi hän minua vaikenemaan, veti henkeään ja aikoi jotakin sanoa, mutta ei näyttänyt keksivän kyllin sattuvia sanoja. Puhkui sanoja tapaillen, kunnes vihdoin pääsi sanomaan, mutta, kuten näytti, toista kuin ensin aikoi.

-- Olen minä ollut puoluetaistelussakin. Kerrankin olin erään puolueen puolesta hosumassa. Jälkeenpäin kuulin, että vastustajain puolelta oli minua kovasti sen johdosta parjattu ja moitittu. Ja minä itse ilostuin siitä. Olinhan saanut vastustajani edes katkeroittumaan. Siis ei aivan tyhjään mennyttä touhua. Tarkotus oli edes osaksi saavutettu. Niinhän se on sodassa; kun saa edes haavotetuksi vihollisensa, on sekin jo hyvä, vaikka ei muuta saisikaan. Ne ovat, kuule, nämä puolueet niinkuin pieniä valtioita, joilla kullakin on omat lakinsa ja omat ruhtinaansa, ja omat etunsa valvottavana ja jotka vimmatusti tappelevat keskenään.

-- En tiedä, mitenhän lienee, mutta en vain ymmärrä, kuinka ihmiset voivat niin innostua siihen, jos se kerran sellaista on kuin sinä sanot.

-- Senhän nyt voi helposti ymmärtää. Katsos! Heillä on jokaisella naapureita ja jokaisella on hammastelemista, jollei yhden niin toisen kanssa. Mutta mennä naapurille suoraan haukkumaan on kollomaista ja me tahdomme olla sivistyneitä. No sitten tulevat puolueet. Naapuri yhtyy tähän puolueeseen, minä yhdyn toiseen, ja nyt meidän sopii haukkua toisiamme, haukkua niin että säkeneet sinkoilevat, puolueen nimiin ja puolueen laskuun. Siinä se on puoluetaistelun ydin ja rasva. Ennenaikaan, kun huomattiin joku epätyydyttävä kohta tämän maailman menon järjestyksessä, ja jos ei sitä saatu naapurin niskoille, työnnettiin se jumalan niskoille. "Jumala on sen niin sallinut", sanottiin ja oikein taitavasti huokaistiin. Nyt ovat puolueet joutuneet Jumalan sijalle. "Kyllähän meidän puolue tahtoisi kaikki hyväksi, mutta ne toiset vastustavat", sanotaan nyt. Se on tyhjää kometiaa koko kaunissanainen touhu, jonka pohjavoimana usein on mitä pikkumaisin itsekkäisyys! -- Ja kometiaahan se on koko elämä. Jokainen näyttelee. Vapaa luonnollisuus painetaan piiloon, kaikki muu, paitsi -- eläimellisyys. Maailma alkaa käydä happameksi ja myrtyneeksi kuin kuukauden vanha kirnupiimä. Toista se on ollut ennen. Silloin ne joutivat ihmiset runoilemaankin ja satuja kertomaan, sananlaskuja miettimään ja arvoituksilla toisiaan solmimaan. Nyt ei jouda muuta kuin raatamaan, eikä ajattelemaan muuta kuin rahaa, rahaa -- toiset saadakseen sillä ruokaa, toiset rikastuakseen. Rahaa pitää tulla vaikka kivestä, tai naapurin verisestä hiestä! Ennen isännätkin sunnuntaisin ja juhlisin antausivat huolettomiksi, melskasivat ja teiskasivat kuin puolivuotiaat mullit. Nyt he pyhisin miettivät, mistä saada rahaa ja arkisin he yrittävät sitä ansaita. Ennen jaksoivat tytöt navetalla ollessaan laulaa ja oikein sydämen pohjasta nauraa heläytellä helapäänauruja. Nyt he politikoivat ja kulmat rypyssä filosofeeraavat työpäivistä ja työpalkoista. Kaikki nyt politikoivat -- lapset ja imeväisetkin politikoivat niin että ilma tärisee.

Hän oli puhuessaan noussut kävelemään.

-- Mutta minkäs sillekään tekee? Politikoidahan sitä täytyy ja rahan ansaitsemista ajatella, jos elää tahtoo tähän aikaan, -- koetin minä taas, kun hän keskeytti.

-- Niin täytyy. Siihen on pakko -- minä tiedän sen, -- mutta siinäpä se juuri onkin. Sanovat, ettei nykyään ole orjuutta, mutta ne eivät tunne elämää, jotka niin sanovat.

Juolahti mieleeni tehdä hiukan ivaa hänen pahasta tuulestaan ja niin kysäisin:

-- Mitähän sinä tämän maailman tekisitkään, jos se olisi sinun vallassasi?

Hänellä oli heti siihen vastaus:

-- En mitään muuta kuin tarttuisin molemmin käsin siihen kiinni, kohottaisin sen pääni yläpuolelle ja sieltä iskisin permantoon tuhansiksi sirpaleiksi. Sirpaleet lakaisisin kellariin ja lähtisin kotiin syömään voileipää sen työn päälle.

Tämä oli jo liian törkeää mielestäni ja olin jo sanomaisillani hänelle vakavia neuvon sanoja, mutta jostakin syystä en voinutkaan muuta kuin kysyä:

-- Uskotko sinä Jumalaan? Hän tarttui siihen kuin tärpätti.

-- Uskonko Jumalaan? Kuka siihen sitten uskoo? Papitko, jotka opettavat, että taivaanautuus on maallisilla kärsimyksillä ostettava, ja kun lihavatuloinen rovastinpaikka tulee avoimeksi, ryntäävät sitä saamaan jokainen, mutta laihatuloista paikkaa ei hae kukaan. Hekö ja heidän joukkonsa Jumalaan uskovat? -- Uskotko sinä Jumalaan? -- Hän katsoi tiukasti minua silmiin. Jouduin hämilleni enkä osannut sanoa mitään.

-- Niin. Siinä se on. Kun teiltä suoraan ja rehellisesti kysyy, sekottamatta siihen uskoa ja armoa, joudutte te hämillenne ettekä osaa mitään sanoa. Te ette uskalla, ette voi sanoa! Mutta minä uskallan. Nostan pääni pystyyn ja avosilmin sanon: Minä uskon, että on joku, joka elämää hallitsee. Voin kyllä nimittää sitä jumalaksikin, mutta ei se ole se Jumala, jota joka seitsemäs päivä palvellaan käsikirjan mukaan ja joka vaatii niin monenlaisia laitoksia ja seremonioita, että niiden kannattamiseksi täytyy riistää köyhän miehen ainoa karitsa, ja jonka päärlyportti-taivaaseen -- tanssisaleihin -- ihmisiä värvätään tällaisilla värsyillä:

Hän lauloi pää kallellaan teeskennellyllä äänellä:

"Tulkaa, kuulkaa, katsokaa! Syökää, juokaa, juopukaa! Herran armoherkuista, Rieskasta ja viinasta! Rahatta, Hinnatta"