Part 6

Hevonen pysähtyi jälleen kävelemään ja reen häiritsevä kolina muuttui hiljaiseksi laplatukseksi. Pimeyden väki alkoi uudelleen kiemailla Juhon ympärillä ja houkutella häntä. Hän tunsi sen, näki ne kuvat, joita he hänen eteensä maalasivat ja kuuli heidän kuiskeensa. Väristen vaipui hän jälleen haaveisiin. Varkain omalta itseltään antoi hän likaisten kuvain virrata sieluunsa ja eli kokonaan niissä. --

Pimeyden pojat irnuivat ja vatsaansa pidellen nauroivat niin että vesi tippui turpeista silmistä. Pimeyden tytöt taputtivat käsiään ja riettaasti nauraen tanssivat Juhon ympärillä. -- Kuu riiteli riekaleisten pilvien kanssa ja metsä huokaili vielä entistäkin raskaammin ja sen ripsistä tippui karvaita kyyneleitä sammaleen.

Ja Juho yhä vain nuokkuili reessään - Juho-rukka. -- Kun hän vihdoin heräsi ja tuli tajulle omista mielikuvistaan, valtasi hänet sanaton kauhu. Hän häpesi omaa itseään, hän pelkäsi ympäristöään, ja karjasi hevoselleen -- sielunsa tuskaa parahtaen. Hevonen alkoi juosta, reki kolisi ja oli vaarassa paiskautua mäsäksi kiviin tien vierellä. Juho väänteli käsiään, tuijotti tuskaisena eteensä ja parahti toisen kerran polttavasta sielun tuskasta.

Hevonen joudutti juoksuaan ja Juho itki syvällä sielussaan. -- Sanattomin sanoin hän vihloen valitti:

-- Enkö missään pääse rauhaan noilta, kun ne kaikkialla minua vainoovat? Jos olen toverien seurassa, niin siellä ne minulle vilkuilevat heidän huulillaan, silmissään ja liikkeissään, heidän puheissaan ja heidän puvuissaan. Jos kotona luen kirjaa, niin siitä ne minulle kuiskivat, ja täälläkin, täällä yksinäisyydessäkin ne minua vainoovat. Eikö kukaan voi -- eikö kukaan tahdo minua tässä kamppailussa auttaa!

Hän kyyristyi kokoon ja kohotti katseensa kuin rukoillen taivasta kohti, mutta peitti samassa kasvonsa käsillään. Hän inhosi itseään ja pelkäsi, ja kauhun valtaamana ajatteli asemaansa.

Loppui vihdoin yö ja lakkasivat yön hempeämieliset kuiskeet. Valkeni päivä ja alkoi raikua työn ja toiminnan laulu. Itäiselle taivaalle levisi punahehkuinen kajastus, ilmottamaan, että valon majesteetti on tulossa. Se oli vapauden sanoma yöstä kärsineille, ja se sai metsän riemusta punastumaan. Samalla oli se tuhon sanoma yön ystäville, saaden heidät häpeämään ja vapisemaan. Tyhmistyneenä seisoi kuu oudosti eteensä tuijottaen. Se oli kokonaan unohtanut päivän tulon ja nolona hairahdustaan häveten pyrki pilven taakse piiloon. -- Kuin yllätetyt varkaat taakseen vilkuillen luikkivat pimeän pehmeäsilmäiset lapset koloihinsa, paeten päivän säihkysilmä-tyttöjä ja kirkasotsa-poikia, jotka reippaasti laulaen marssivat elämää herättäen, leiskuva valon soihtu korkealla päänsä päällä. -- Metsän huokailu ei ollut enää raskasta surun huokausta, vaan hiljaista vapauden hyminää, jossa epätoivokin värähteli muistona vain.

Yksinään kulkeva Juhokin tunsi päivän valkenemisen. Sen valossa hän näki yksinäisen taistelunsa koko toivottomuuden ja pää alas painuneena mietti:

-- Mitä varten minä elän? Pelätäksenikö ja inhotakseniko omaa itseäni? Kaikilla muilla on joku, jota he rakastavat ja joka heitä rakastaa, ja joka täyttää heidän elämänsä kauniilla unelmilla. Minusta ei välitä kukaan, enkä minä välitä kenestäkään. Minulla ei ole edessä muuta kuin tyhjyys ja yksinäisyys. Sitäkö varten elää? -- Eihän minua kukaan tarvitse. -- Jos ottaisin tuosta kirveeni ja löisin kaulani poikki -- ja hevonen menisi minne tahtoisi -- ja minun päätön ruumiini retkottaisi reessä -- -- Eihän se kenellekään mitään surua tuottaisi. Olisi vain yksi leivänsyöjä vähemmän maailmassa -- -- --

* * * * *

Tältä matkalta puolisen tienoissa kotiuduttuaan Juho näki lapsen, joka oli kuusikymmentäkolme vuotta vanha.

Heti tupaan tultuaan osui hänen katseensa sivuseinäpenkin vierelle asetettuun kenkäpariin. Ne olivat korkearuojuiset mustasta karvahuovasta tehdyt naisen nauhakengät, joissa ainoastaan anturat ja reunusteet olivat nahkaa. Juho tiesi, ettei kotiväellä kenelläkään ole tuollaisia kenkiä, mutta ei ehtinyt vielä mitään kysyä, ennenkuin sisko jo ennätti nähtävällä mielihyvällä huomauttaa:

-- Katsos, minkälaiset kengät Tiurin mummolla!

Juho otti kengät käteensä ja tarkasteli niitä.

-- Neljäänkymmeneen vuoteen ei mummo ole saanut uusia kenkiä, -- selitti sisko, huojautti osaaottavasti päätään ja avasi silmänsä.

Juho tunsi sydämensä omituisesti hytkähtävän.

-- Ei neljäänkymmeneen vuoteen, -- mietti hän ja tarkasteli kenkiä hyvin huolellisesti.

Tiurin mummo oli köyhä mummo, jonka mies oli kuollut vuosi sitten ja lapset maailmalla yksi siellä toinen täällä. Mummo oli äärimmäisyyteen saakka vaatimaton sekä uuttera ja häntä pidettiin mielellään työssä. Kesäisin hän kulki talokkailla kyntämässä, heinänteossa, leikkuulla, riihenpuinnissa ja missä vain tarvittiin. Talvisin teki kaikenlaisia käsitöitä ja kehräsi ja karttasi talonemäntäin pellavia ja villoja. Aina oli hän työssä ja aina hän teki sen kuin joku nuorempikin. Aina oli hänellä myöskin työtä, silloinkin kun viisaammat työn puutetta valittivat.

Ulospäin näytti mummon elämä hyvin yksitoikkoiselta ja lohduttomalta. Viikot hän raatoi minkä jaksoi maanantai-aamusta lauantai-iltaan saakka, söi niukasti ruumiinsa ylläpidoksi -- ei nautinnokseen -- ja nukkui vähän. Lauvantai-iltana korjasi viikolla käyttämänsä työkapineet pois, lakaisi puhtaaksi tuvan, pienen porstuan ja nurmettuneen pihan. Sunnuntaina enimmäkseen istuskeli äänettömänä kotona. Ei kehdannut käydä kirkossakaan kovin usein, -- kun ei ollut kunnon pukua päälle panna. -- Siinä hänen ja monen muun hänenlaisensa elämän ulkopiirteet. Mitä on niiden sisässä, siitä on tavallisesti hyvin vaikea saada selvää.

Vanhuudenpäivinä ilmaantui mummon elon taivaalle helakampiakin värejä. Hänellä oli Amerikassa kolme poikaa. Nämä elivät siellä niinkuin niin monen äidin pojat Amerikassa elävät. Mutta sitten he saivat kuulla, että isä on kuollut, ja älysivät, että äiti on jo vanha ja varmaankin voimaton ja että vaivaistalo on äidin ainoa turva. He pysähtyivät miettimään. Ja silloin he tekivät sen, minkä ainoastaan jotkut harvat tekevät. He kokosivat jokainen säästörahansa ja lähettivät ne vanhalle äidille Suomeen. Niistä kertyi niin suuri summa, että sen avulla mummo voi suoda itselleen jo hieman helpotustakin ainaisesta raatamisesta, eikä hänen sittenkään tarvinnut pelätä vaivaistalolle joutumista. Entiseen tapaansa hän kuitenkin yhä raatoi -- mieli vain keveämpänä läikkyi. Ottipa vielä uudenkin toimialan itselleen entisten lisäksi. Rupesi hierojaksi. Hierojan toimissa hän nytkin oli Niemenrannan saunassa.

Juho yhä seisoi kengät kädessä ja mietti mummon elämänvaiheita. Vihdoin kylliksi katseltuaan asetti hän kengät jälleen penkin vierelle ja huoahti nuoruuden kaihomieliseen tapaan:

-- Jaa-ah! -- Ei mummon tarvitse jalkojaan palelluttaa -- ja joutihan hän nuo jo saamaankin -- Juho viskasi lakkinsa penkille ja ajatuksiin vaipuneena alkoi syödä toisten mukana, heidän juttuihinsa sekaantumatta. Syötyään meni hän ulos. Teki silpun hevoselleen, purki kuorman ja laittoi reen suojaan. Kun hän jälleen ehti tupaan, tulivat saunastakin jo tupaan puoliksi pukeutuneina.

Juho hämmästyi sitä muutosta, mikä mummossa oli tapahtunut. Hän oli aina tottunut mummossa näkemään elämän ilottomuutta ja äänetöntä, nurpeaa välinpitämättömyyttä, joka ikäänkuin syyttäen katsoi ympäristöään. Nyt oli tämä ilme kokonaan kadonnut. Sen sijalla loisti lapsellinen leppoisuus ja myhäily, sekä hyväntahtoinen hymy suupielissä, joka kuitenkin oli enemmän tarkotettu tervehdykseksi Juholle. Vaikutusta vielä täydensi saunan löylyn aiheuttama puna poskilla ja nuortea, ryppyjen terävyyttä lauhentava pehmeys kasvoissa.

Toisella kädellään muuriin nojaten, riisui mummo paljaista jaloistaan pois saunavälille lainaamansa pieksuroukkoset. Työnsi ne sängyn alle ja hymyilevin syrjäsilmäyksin sivuilleen silmäillen hellästi otti hyppysillään kiinni omiin kenkiinsä ja nosti ne kauniisti tuolin viereen. Istuutui tuolille ja veti sukat jalkaansa. Sitten tuli kenkäin vuoro. Hellävaroen, toisella kädellään kengän varresta vetäen ja toisella pohjan alta työntäen yritti mummo saada kenkää jalkaansa. Ei hennonut painaa kenkää lattiaan ja molemmin käsin varren suusta kiskoa, niinkuin tekevät ne, jotka eivät ymmärrä, mitä on omistaa kengät --

Vihdoin olivat kengät jaloissa, nauhat pujotettuna reikiinsä ja päät vedettynä huolellisesti solmuun. Hyvämielisesti huoahtaen oikaisi mummo selkänsä ja hiukan ujostellen työnsi jalkojaan niin että kengät kokonaan näkyivät hameen helman alta. Herttainen hymy levisi mummon kasvoille hänen katsoessaan kenkiään.

-- Tällaiset kengät nyt, eikä neljäänkymmeneen vuoteen ole ihminen saanut kenkiä itselleen. -- Mummo kohotti puhdasta lapseniloa säteilevän katseensa.

Juho hätkähti.

-- Taas tuo neljäkymmentä vuotta!

Mummo antoi myhäilevän katseensa lipua tuvassa olevista toisesta toiseen. Ja se katse sai kasvot hymyilemään ja mielet lämpiämään. Vihdoin ehti se Juhoon saakka ja pysähtyi kuin jotakin odottaen. Juho ymmärsi, että hänen nyt pitäisi sanoa joku osaaottava sana -- sillä toiset tietysti olivat sen jo sanoneet. Juho joutui ymmälle. Hän ei saanut selväksi, kummalleko se pitäisi sanoa, sillekö ilottomalle vanhukselle, miksi hän mummon entisestään tunsi, vai sillekö lapselle, mikä mummo nyt oli. -- Mummon katse yhä tähtäsi Juhoon. Hän nolostui ja sopersi:

-- Kyllä niissä kengissä nyt jalat tarkenee.

Se oli perin typerästi sanottu, ja tähän tapaukseen ihan sopimatonta. Juho kiukutteli omaa saamattomuuttaan ja puri hammasta. Samassa levisi tumma häpeän puna hänen kasvoilleen. Hän muisti aamuisen taistelunsa ja tappionsa matkallaan ja hämmentyi kokonaan.

Mummo nousi kuin pettyneenä ja hamettaan suoristaen huomautti:

-- Minulla on hyviä poikia Amerikassa.

-- Niin on -- kunpa kaikki pojat olisivat sellaisia, -- myönsi emäntä mummon mieliksi. Mutta Juho käsitti mummon sanan hänelle tarkotetuksi salaviittaukseksi ja murjotti tympeällä mielellä, itseään syyttäen.

Mummo rupesi panemaan vaatteita päälleen.

-- Nyt on ihmisellä oikeat vaatteetkin ensi kerran morsiamena-olon jälkeen. Neljäkymmentä vuotta on ihminen saanut muiden riepuja pitää. -- Sydämellinen myhäily kaunisti mummon kasvoja hänen tätä sanoessaan.

Neljäkymmentä vuotta! Ainako vain tuo neljäkymmentä vuotta! -- Juhoa ihan kouristi tuo sana -- mutta kun hän uskalsi katsoa mummon silmiin, heltyi hänen mielensä siitä sydämen riemusta, mikä niistä loisti.

-- Mummo käy syömään! -- käski emäntä, vieden riisiryynipuuroa pöytään, jossa muu ruoka jo oli valmiina. Mummo meni heti lyhyillä lapsen askeleilla sipsutellen ja jalkoihinsa tähystellen. Puolimatkassa kääntyi katsomaan taakseen jalkoihinsa niinkuin lapsi, jolla on uusi puku ja uudet kengät ensi kertaa päällä. Juho oli ihan huudahtaa hämmästyksestä -- niin pettävästi lapselliset olivat mummon liikkeet ja niin pettävästi lapsen näköinen oli pieniruumiinen mummo nyt, vartavasten hänelle tehdyssä puvussaan, jota ei tarvinnut mistään laskoksiin vetää, niinkuin entisiä "hyviltä ihmisiltä" saatuja liian suuria pukuja. Poskilla oli vielä punaa ja kasvojen ryppyjen terävyyttä lauhentava nuortea pehmeys.

Ei mummo mielialaansa sanoilla ilmaissut, mutta sitä enemmän silmillään, kasvoillaan ja koko olemuksellaan. Ulkonaisesti mummo muistutti lasta, mutta sisäisesti hän oli lapsi -- lapsi, jonka mieli ailahtelee puhdasta sydämen iloa ja riemuitsevaa elämän onnea. Sellaisen tunnelman hän jätti poislähtiessään.

Juho katsoi vielä ikkunasta mummon jälkeen, kun hän mennä hytyröitsi tyttömäisesti astellen, kädessään nyytti, joka sisälsi emännöi antamia ruokavaroja.

-- Mummo on taistelunsa taistellut ja kunnialla rauhaan päässyt, -- mietti Juho, huoahti syvään, nuoruuden kaihomielisellä tavalla ja alkoi höylätä ämpärin kimpiä. Ajatuksille antoi mummo uuden suunnan ja vauhdin. Niinkuin pieni metsäpuro, joka tässä lirisee kirkkaana ja vapaana ja tuossa piiloutuu sammalen alle, mutta tuolla taasen jo vapaana välkkyy, niin liikkuivat Juhon mietteetkin. Vähänväliä pulpahtivat ne selväksi ajatukseksi ja taas piiloutuivat epäselvyyden sammalpeiton alle.

-- Voinenko minä mummon iälle päästyäni noin koko sydämelläni riemua tuntea? Jaksanko yhtä kirkkailla silmillä maailmaa katsoa kuin mummo jaksaa? -- Ken tietää. -- -- Mutta onhan mummokin ollut nuori. -- -- Ovathan nuoruuden myrskyt hänenkin ympärillään riehuneet ja hänenkin olemustaan viskelleet elontien teräviin kiviin -- -- Ja kuitenkin on mummo niistä eheänä päässyt. Miksen yhtähyvin minä? Ihminenhän se on mummokin ja ihminenhän olen minäkin. Miksen minäkin siis voi niistä eheänä suoriutua? -- Jos vain tahdon. Ja minä tahdon! Minä tahdon säilyttää itseni eheänä -- ja puhtaana elämän likaryöpyistä suoriutua! Ja minä myöskin voin!

Rivakasti suhahteli höylä. Juhon innostus näkyi tarttuneen siihenkin. Kuin lystikseen vain se syöksäytteli rullaksi kiertyneitä lastuja suustaan ja viskeli ne kauvas lattialle. Juho pyyhkäsi otsaltaan tervettä työn hikeä, riisui takin päältään ja alkoi uudelleen höylätä.

-- Mutta -- --

Oli kuin olisi tervaa tarttunut höylän alle -- niin raskaasti se alkoi liikkua. Lastutkaan eivät jaksaneet rullaksi kiertyä -- velttona nauhana vain ulos laahaantuivat.

-- Neljäkymmentä vuotta -- -- Neljäkymmentä vuotta -- -- Neljäkymmentä vuotta raataa kuin orja ja armopaloista elää -- -- Ainoastaanko tällä hinnalla on elämän onni ostettavissa? Pitääkö ihmisen uhrata uhkein osa elämästään voidakseen lakastumisen päivinä iloita? Neljäkymmentä vuotta panna menemään niinkuin ei niitä olisi itsellään ollutkaan. Se on kauheaa! Eihän koko ihmisen ikä ole paljoa pitempi -- --

Höylä pysähtyi kokonaan ja Juho pyyhki otsaltaan kylmää tuskan hikeä.

-- Työ tuottaa kaikkea ja kaiken, mitä ihmiset elääkseen tarvitsevat. Ja kuitenkin sen, jonka selkä on aina kostea työn hiestä ja jonka raajoja särkee työn ponnistus, täytyy nöyrästi ottaa armopaloja siltä, joka ei ole koskaan hikeä vuotanut muualla kuin tanssisalissa -- ja ehkä omantunnon tuskissa. Onko tässä järkeä ja missä on tässä oikeus? -- -- Toiset syövät ja pukevat omantuntonsa rauhattomaksi ja toiset tuntevat ihmisarvonsa loukatuksi -- -- eikä kukaan ole onnellinen. Miksi näin on? --

-- No mutta -- mikäs sen Jussin nyt on, kun noin pitää tuumata, -- kysyi emäntä naurahtaen ja käsiään oikoen rukkinsa takana.

-- Jussi on saanut rukkaset hiljattain -- näyttää vähän sellaiselta, -- tarttui siihen heti piika Maija ja tarkasti viekkaan näköisenä rullalle kehräämäänsä lankaa.

-- Kahdet rukkaset minä olen saanut, -- murahti Juho ja alkoi lykkiä höylää tuimalla vauhdilla. Ajatusten puro painautui sammaleeseen. Vinhaa vauhtia se alkoi siellä virrata, mutkistellen, poreillen ja pärskähdellen. Vihdoin se taas pulpahti näkyviin jo hieman tyyntyneenä.

-- Minkätähden maailmassa on niin vähän onnellisia ihmisiä?

Taas piiloutui puro sammaleeseen, mutta pulpahti heti jälleen näkyviin.

-- Verestävin silmin ihmiset raivoavat torjuakseen onnen pois naapurinsa luota, ja kynsin hampain koettavat sitä raastaa oman itsensä luo -- saaden raastetun, repaleisen ja verta tihkuvan onnettomuuden. -- -- Jos antaisi onnen vapaasti liidellä, minne se tahtoo -- ei pyytäisi sitä vetää ei työntää, eikä ihmiskeksintöihin sitoa -- kun se ei kuitenkaan anna itseään sitoa. Ehkä silloin onni tulisi jokaisen luo ja tulisi vapaaehtoisesti -- Sillä ihmistähän onni rakastaa eikä hänen mammonaansa.

Tässä pulahti aatosten puro taas sammalen alle. Siellä se loristen ja kuplia nostat ellen hiljalleen virtaili kostuttaen juuria ja virkistäen. Juhon masentunut mieli elpyi vähitellen. Höylä suhahteli reippaasti ja sujuvasti ja työ edistyi. Ja kun tuli ilta-askareen aika, tunsi Juho voimakasta elämänhalua rinnassaan, itsekään ymmärtämättä, mistä se johtui. Sama rattoisa elämänhalu näkyi tarttuvan kaikkeen, minkä kanssa Juho joutui tekemisiin. Kaivonvintti nauroi ja pakisi kuin olisi hauskalta vierailulta juuri kotiin päässyt. Vesikorvo oli niin kevyt, että oikein nauratti, ja Maija rallatteli niin että oli askeleista sekaantua, kun vettä navettaan kannettiin. Lehmät hymyilivät ja hevonen oli tanssinhalua täynnä -- samoin kuin Juhokin. Hän sieppasi lantalapion käteensä ja pyörähteli niin että viipottava lapio löi kumoon silppupöntön, vesiämpärin ja lopuksi paukahti ovenpieleen että lasit helähtivät.

-- Hih! -- huudahti hän Maijalle, joka vei maitosaavia tupaan.

-- Hih vain! -- vastasi Maija. -- Juho lapioitsi lannan tallista Porin marssia viheltäen.

Keveänä kuin kosken vaahto ailahteli hänen mielensä -- kunnes tuli seuraava, nuoren mielen herkästi vangitseva, mutta jälleen yhtä herkästi vapauttava toivottomuuden hetki.

MIES.

Antti oli täyttänyt kolmannentoista ikävuotensa Matinpäivän ajoissa. Kesän tultua hän luopui paimenenvirasta jättäen sen kymmenvuotiaalle Heikku-veljelleen, samoinkuin pieneksi jääneen takkinsa ja pienilippuisen, pumpulikankaisen lakkinsa. Itselleen kärtti hän isän ostamaan tasapohjaisen lakin, sellaisen, jota aikaihmiset pitävät, sekä teettämään suutarilla hänelle pieksusaappaat. Ne olivat ensimäiset merkit, joista ihmiset näkivät, että Antti ei ollutkaan enää pikkupoika. Ja näkihän sen jo muustakin.

Antti alkoi vakinaisesti käydä työssä aikaihmisten mukana ja oli kaikessa kuin yksi heistä. Käveli kuin mies polviaan notkautellen ja hartiat kymärässä ja kiusotteli pikkupoikia. Muutaman viikon harjoteltuaan hän osasi sylkeä roiskauttamatta, sievästi vain hampaitten välistä sihauttaen. Hevosten viennistä palatessaan hän aina vihelteli suitset huolettomasti olalle heitettynä, ja hevosella ajaessaan hän istui rattailla jalat riippuen, oikea käsi samanpuoleiselle reidelle laskettuna, arvokkaan huoleton miettivä sävy kasvoillaan, tai loikoi kuormalla ja vihelteli. Aina ajoi hän ruunalla edellä ja Pilkulla ajettiin perässä. Antti tiesi tarkalleen sanoa, minkälainen hyvän hevosen pitää olla ja kenellä se on parhain. Heidän ruunaa parempaa hevosta ei voi ollakaan. Vielä osasi hän kovaäänisesti rehennellen neuvoa, mitenkä rattaan pyörä pitää tehdä. Pitää tehdä käyrät, puolat ja rumpu, niin että kaikki hyvin sopivat sijoilleen ja sitten lyödä kokoon ja lujasti raudottaa. Hän poltti tupakkaa, kiroili ja lasketteli ruokottomuuksia, kun vain ei isä eikä äiti ollut kuulemassa.

Sanalla sanoen: Antti oli mies ja etsi miesten seuraa. Lakkasi syömästä samalla puolella pöytää kuin lapset ja raitilla piti visusti huolen siitä, ettei nähtäisi pikkupoikain joukossa.

Ilmain lämmettyä oli Antin makuusija muutettu vinnille vaatehuoneeseen. Antti oli sen niin tahtonut, sillä pikkupojathan ne vain isän ja äidin kanssa tuvassa makaavat. Eräänä toukokuun viime päiväin aamuna, kun Antti tuli sieltä unisin silmin miehekkäästi puhkuen ja haukotellen, kuuli hän jo rappusille kuusivuotiaan Anni-siskonsa haikeaa itkua.

-- Taas se kakara siellä rääkyy, -- ähkäisi Antti hevosmiehen tapaan ja avasi oven leveästi haukotellen. Puhkuen ja niskaansa väännellen kuin syyhy tautinen, astui hän tupaan -- ja oli vähällä unohtaa olevansa mies.

Siellä istui Anni peräpenkillä kellokaapin viereen ikkunapieleen kyyristyneenä pää moneen villaiseen huiviin käärittynä ja silmät turvoksissa. Hän paineli vasenta poskeaan ja itki haikeasti. Antti vilkaisi häneen ja tunsi katkeran palan nousevan kurkkuunsa. Hän nielaisi sen alas ja käänsi katseensa muualle.

-- Mistäs Anni nyt hammassäryn on saanut? -- Antti huolettomasti kysäisi ja istuutui pöydän luo kahvia odottamaan.

-- Ei tiedä, mistä sen nyt piti tulla, mutta koko yön niitä vain on särkenyt eikä niille voi mitään, -- sanoi äiti valittaen ja kaatoi Antille kahvia.

Niin se olikin kuin äiti sanoi. Iltayöstä oli Anni alkanut katkerasti itkeä ja huutaa äitiä. Äiti olikin sen ensimäisenä kuullut ja noussut tiedustamaan itkun syytä. Anni oli vain osottanut vasempaa poskeaan ja itkenyt. Äiti paineli poskea ja hieroi parhaan taitonsa mukaan. Kenties se teki hyvää, sillä Anni lakkasi itkemästä, makasi vain rauhallisena kattoon katsoen. Äiti lakkasi hieromasta, mutta heti rupesi Anni jälleen itkemään, ja äidin täytyi uudelleen alkaa hieroa. Sellaista se oli koko yön, eikä äiti saanut juuri nimeksikään nukkua. Aina kun hän oli nukkumaisillaan, alkoi Annin itku kuulua ja täytyi nousta hieromaan kipeää poskea. Ja niin oli äiti nyt hyvin väsynyt.

-- Panisi siihen hampaaseen tervaa -- ehkä se auttaisi, -- kehotti Antti käskevästi, melkeinpä röyhkeästi, ja hörppi kahvia silloin tällöin ähkäisten.

-- Minä olen sitäkin jo koettanut. Olen koettanut kaikkea, mitä vain olen ymmärtänyt, mutta mistään ei näy olevan apua, -- vastasi äiti väsyneesti.

Anni itki ääneen koko ajan ja paineli kyynelten tuhrimaa poskeaan tuskaisesti liikahdellen. -- Se tekee varmaankin hyvin kipeätä -- mietti Antti, kun kahvin juotuaan kopeloitsi pöytälaatikosta leivänpalasia taskuunsa. Hänen piti mennä noutamaan hevosia laitumelta -- aiottiin näet lopettaa ohrankylvö tänään. Ulos mennessään kuiskasi Antti äidille:

-- Koettakaapas vähän hieroa Annin poskea!

Ei Antti nähnyt, hieroiko äiti, sillä hänelle tuli yhtäkkiä kiire lähteä. Sieppasi suitset ovenpielestä naulasta ja meni hevosia hakemaan.

Hevosten kanssa kotiin palatessaan kuuli Antti jo tarhaportille Annin itkun. Eikä hän olisi vähääkään nurissut, vaikka ei olisi syötykään aamiaista, vaan menty suoraa päätä pellolle. Ei hän kuitenkaan puhunut siitä kenellekään mitään. Olisivat kukaties luulleet, ettei hän voi nähdä siskonsa itkevän, että hän on niin herkkätunteinen -- -- Hänkö herkkätunteinen -- Antti -- joka on mies? -- Tphyi! -- Antti meni syömään toisten mukana.

Anni istui penkillä pöydän toisessa päässä vasen kyynärpää pöydällä, nojaten poskeaan vasempaan käteensä, ja itki ääneen. Antti istui tuolilla toisessa päässä pöytää ja sanaa puhumatta söi. Aina kun hän katsoi Anniin ja näki hänen punaiset, kyyneltyneet silmänsä ja turvonneet kasvonsa sekä nuo monet villahuivit hänen päänsä ympärillä, aina silloin sai hän käyttää enemmän voimaa, ennenkuin pala luisti kurkusta alas.

Antti ehti syöneeksi ennen muita -- tällä kertaa -- ja nousi pöydästä.

-- Niin ruunako se sitten pannaan jyväkuorman eteen? -- hän kysyi lakkia päähän painaessaan.

-- Ruuna pannaan, -- vastasi isä vielä syöden.

-- Minä menen jo asettamaan sille silat selkään. --

Ja Antti pujahti ulos. -- Pian saivat isä ja Hildakin syöneiksi ja sitten lähdettiin vainiolle ohrankylvöä lopettamaan.

Päivä oli kaunis niinkuin ainoastaan keväinen kesäpäivä voi olla. Taivas oli selkeä ja keveän sininen ja niin hento, ettei se varmaankaan painanut mitään. Eihän se painanut leivostakaan, jota aineellisuus rasittaa niin vähän, ettei se välitä pesän sijaakaan valikoida, vaan tekee sen mihin sattuu, syksyisen lehmänjalan jälkeen pellossa, mättään koloon tai muuhun sellaiseen. Ylöspäin se vain pyrkii -- aina. Loppumatonta virttään livertäen se nytkin kohosi yhä ylemmä ja ylemmä. -- Aurinko valoi lämpöään ihan syytämällä. Nuori kevätnurmi tuoksui ja nosti elämänhaluisena päätään. Kuohkea pelto vavahteli kasvuintoa ja perhoset lentelivät etsien muonaa, mutta samalla iloiten elämästään ja sen kauniista sulosta. Niitä ei elämän huolet rasittaneet.

Kivitasku hyöri pellon keskellä olevassa kivikossa. Keikautteli paksua ruumistaan ja syvällä kurkkuäänellä huuteli: Dak, dak, dak hii, hii dak, -- nyökkäili ja kekkaili kuin muukalainen, jolla olisi jotain sanottavaa, mutta ei osaa kieltä. Pyörähti kuin kerä alas kiveltä, samassa vyöryen toiselle kivelle kekkailemaan. Vähänväliä kohosi lentoon. Lensi suoraan ylös vähän matkaa -- pyrki kai seuraamaan leivosta, mutta ei jaksanut, ja palasi saman tien takaisin päästäen suustaan sellaisen sakramenskan, että Anttiakin nauratti kuin pikkupoikaa. Se pyrki laulamaan leivon tavalla, mutta ei osannut. Tämä kyvyttömyys ei kuitenkaan kivitaskun kevätriemua häirinnyt eikä mieltä apeaksi saattanut -- niinkuin monen ihmislapsen olisi tällaisessa asemassa käynyt.