Part 3

"Sattuuhan sitä ihmis-elämässä tapahtumaan milloin mitäkin. — Jok'ikinen päivä tuopi esille kummempaa ja kummempaa. Niin, päivällisestähän minun pitääkin kertoa... ei mistään juhlapäivällisestä, suuressa ensimäisen luokan seurahuoneessa, missä puheita pidetään ja maljoja, juodaan... Vaan semmoisesta päivällisestä, missä sekalainen seurakunta, vanhoja ja nuoria poikamiehiä, on koolla jonkun 'kortteeria' pitävän ruokamatammin luona. Olin koulupoikana, kun onni minunkin viskasi semmoisen leskimatammin luokse asumaan. Siihen asti olin ollut omissa ruuissa, mutta koska siitä ei näkynyt sen selvempää tulevan, muutin toveri Sieväsen ehdoituksesta asumaan erääsen kyökistä muodostettuun kamariin, jonka uunissa olisi voinut paistaa mitä ikinä vaan halutti — — — vaikka pannukakkua... Vaan kun meille annettiin vahvaa ruokaa kolmasti päivässä, niin ei tarvinnut käydä ylimääräisiin talouspuuhiin. Niinkuin sanoin ruokaa saimme huokeasta maksusta kolmasti päivässä... ja vielä semmoisessa seurassa, missä maisteria, postiherroja — en minä 'posteljuonia' tarkoita —, konttoristiä, kanslistia, näyttelijöitä y.m. oli koossa. — Ruuansulatuslaitos näkyi kaikilla herroilla olleen kelpo kunnossa, johon lienee vaikuttanut tarjoojaneiti... punaposkinen tytön tyllerö. Tätä muutamat keikarit kutsuivat 'Mansikaksi', lisäksi isältä perimällensä suku- ja papin antamalle ristimänimelle — — — niinkuin sitä nyt annetaan semmoisille henkilöille joista pidetään liian paljon, taikka ei pidetä ensinkään, keskivälillä olevat tyytykööt tavallisiin nimiinsä — — — Niin Mansikaksihan ne veijarit hänet ristivät — — — eipä semmoista nimeä sentään joka tyttö ansaitsekaan. Mansikka oli tuommoinen punaposkinen, punahuulinen, nykeränenänen ja muuten soreavartaloinen tyttö. Olisipa sopinut olla näkemässä, kun hän herroille ruokaa tarjosi, silloin hymyili hän näet niin viehättävästi... niin viehättävästi, ett’en osaa paperille piirtää. Lyhyesti voin sanoa, että Mansikka oli näöltään kaunis, hymyili kauniisti, puheli kauniisti, asteli sipsutteli kauniisti — — — silloin tosin en ymmärtänyt Mansikan enkä muidenkaan kauneutta — — — mitä arvostelua nyt semmoinen koulupojan nallikka voisi antaa, jolle ei vielä viiksien orasteet paraalla partarasvallakaan tahtoneet kasvaa. — Mutta nyt olen joskus ajatellut, mitähän kun Mansikka olisi pukenut oikein vallasväen vaatteet yllensä turnyyrien ja tarnukkein, rimpsuin ja rampsuin kanssa, kylläpä hän varmaan semmoisesa puvussa olisi näyttänyt, niinkuin joku salonki-neiti konsanaankin. Mansikkapa ei huolinut semmoisista puvuista — — — hän tyytyi luonnolliseen kauneuteensa, josta hän tuskin tiesi itsekään... Lieneeköhän sentään ollut niin viaton — — — sitä on vähän vaikea sanoa. — Eipä ihmettä kun keitto maistui, lihapullat maistuivat, jälkiruu'at maistuivat ja yksin tuo mauton lipeäkalakin maistui Mansikan ollessa 'passaamassa' — — — miksipäs ei olisi maistunut. Tämän enempää ei Mansikasta. Satuin tässä ikäänkuin sivumennen häntä lähemmin kuvailemaan, siitä yksinkertaisesta syystä, että ruokamatammit voisivat — herrojen ruokahalun parantamiseksi — hankkia tarjoojaksi samanlaisen Mansikan — — — Se maksaa vaivan... uskokaa pois. Kerran koulusta puoliselle tullessa istuin kirjojen ääreen, mutta lukeminen ei tahtonut kumminkaan sujua ... juuri kuin olisi painustanut selkää... silmälaudat tahtoivat painua kiini ja vatsapohjukka tuntui tyhjältä; ja kävi vielä tyhjemmäksi kun toverini äkkiä lausui: 'mitähän jälkiruuaksi tänään tarjottaneen!' Tosin en ollut mikään epikurolainen, mutta — kasvavalla pojalla tahtoo aina — hivuttaa suolia ja vatsaa — niin ainakin vanhat väittävät ja, niin se oli minunkin laitani siihen aikaan. Tottapa kerrankin vanhojen väitteessä perää lienee, koska, minäkin kokemuksestani tulin siihen vakuutukseen, että lihaksien, luiden ja vatsakoneiston alituinen kasvaminen, sekä luuonttojen laajeneminen vaatii aina enemmän ja enemmän ravitsevaa ainetta, olkoon se sitten mitä tahansa... No sehän se juuri minunkin vatsaani aina hivutti. Tällä erällä hivutus hälveni, kun käskettiin päivälliselle. Kirjan viskasin pöydälle ja sanoin toverilleni marss — — — Mutta tästä kiireestä, marssimisesta ei ollut vähintäkään etua, sillä kamarista käytävän yli juostessani olin tuotapikaa... kompsiis... — se tahtoo sanoa: että siinä nyt kähmin vatsallani. 'Nuo sen vietävät saappaat', olivat ensi sanani, sillä joll’ei rampa-Esko olisi tehnyt näin väljiä saappaita ja lisännyt anturoihin 'kuosin' kaunistamiseksi suuria korkoja ja korkojen päälle rautoja, niin en tässä nyt pitkälläni piehtaroisi. Raudat tosin taisivat siihen aikaan olla tarpeen koska kuulin isäni rampa-Eskolle sanoneen: 'iske vaan raudat korkoihin, vähemmänhän korot kivikadulla läntistyvät'... ja rampa-Esko iski vaan päälle."

Nousin ylös vatsaltani; onneksi ei ollut ketään näkemässä lankeemistani. — Astuin ruokahuoneesen ja asetuin istuimelle, sekä kävin alkuruokiin käsiksi. Täällä istuivat jo maisterit Wakanen ja Ripsakka, sekä kauppias Tavarow. — Vähitellen saapuivat toisetkin ruokavieraat, miten kullekin sopi. Maisteri Pöhnänen, liiallisesta oluen juomisesta puhkien ja pähkien, tuli tavallisesti aina maisteri Pilasen seurassa. Maisteri Pilanen oli nyt semmoinen veitikka, ett’ei toista parempaa — — — Tietäähän ne vanhat pojat — — — alituiseenhan ne nauruhermoja kutkuttelevat pilajuttuloillansa. Kulkupuheet tosin kertoivat koulupoikien saattaneen hänet herraskyydillä luokkahuoneesta ulos... eihän se nyt ollut oikein kasvatusopin-sääntöjen mukaista... vaan minkäs sille voi, kun ne nuoret ovat välistä niin huimapäisiä. — Sitten astui postiherra Dumbum sisään. Hän oli hyvin yksinkertainen ja vaatimaton mies — — — hivukset silmillä tuijotti hän silmälasien lävitse alituiseen eteensä. Maisteri Pilasen leikillisiä puheita kuunteli hän väliäpitämättömänä... joskus vaan vähän naurahti... mutta ei sekään ollut oikeaa nauramista — — — olihan vaan tuommoista nauramisen ja hymyilemisen keskivälillistä huulten venyttelemistä. Dumbum'ia seurasi konttoristi Nolonen, jolla näkyi aina olevan kiire ruo'an ääreen — — — Saattoi hänen vatsansa tuntea samanlaista hivutusta, kuin minunkin vatsani... ja kyllähän se tuossa ikävässä kirjoitustyössä sentään vatsaa raukaiseekin enemmän kuin muissa toimissa. Mahtavana astui konttoristi Stoltz sisään. Nimestä päättäen oli hän kansallisuudeltaan saksalainen. Hän sanoi matkustaneensa kaikki Europan valtakunnat ristiinrastiin, josta vaeltelemisesta tein minä johtopäätöksen, että kyllä se Stoltz on sentään viisas mies, vaikka ei maantiedettä tuntenut paremmin kun meikäläinen kansakoulun oppilas, koska, kerran väitti — maisteri Pilasen kanssa — Pietarin ja Adrian meren olevan samalla meridianilla. Jotenkin myöhään saapuivat kanslistit Keikkanen ja... vaan sen toisen kanslistin nimeä en enää muistakkaan, jolla oli mustat hivukset, suuri nenä, sutiparta ja "silmärillit" nenällä. Viimeisinä saapuivat näyttelijät Tuhlanen ja Kurttisööri pohmeloisina viimeisintä juomingeista. — Kun jokainen oli tehnyt tavallisen tervehdyksen, asettuivat he ruo'an ääreen — käsiään ristiin panematta. Saattoivat he sydämessään sentään kuinkakin kristillisellä mielialalla lukeneen ruokasiunauksen, mutta sekin on niin ja näin — — — eihän tuota ollut edes aikaa... tartuttiin vaan kannikkaan kiinni. — Jutut sujuivat... jokainen puheli viereisensä kanssa, ainoastaan vaiti olivat: Tavarow ja minä. Me vaan pistimme poskeemme saatavilla olevaa ruokaa. Tavarow ehkä syömisensä ohella lienee laskenut aamukaupan voittojaan.

Ovi avautuu, jokainen kääntyy katsomaan sinnepäin odotellen nähdäkseen Mansikan kaunista hymyilyä, mutta nyt Mansikan sijaan ilmestyi olento, jonka herrat varmaan päättivät nimittää Karpaloksi, jos marjanimityksissä pysytään. Muuten oli uusi piika pitkäruumiinen, tummaverinen — — — ja kuka sitä rumaa osaa enään kaunistaa — — — aivan saman näköinen, kun Hotokan Liippo kotikylässäni, — — — ken lienee sattunut hänet tuntemaan — — — ihan hänen näköisensä.

Karpalon tumma pinta näytti ikäänkuin punastuvan, huomatessaan herrojen paljouden, mutta rohkeasti hän kumminkin niijasi ja asetti astian lipiäkaloneen pöydälle... puh... myhähin itsekseni — — — mitenkä käyneekin, sillä järjestys näkyy olevan poissa — — — Karpalo ei ole oppinut herroja "passaamaan." Sen huomasin; siksi olin minä kuukauden ajalla oppinut. Mutta sivumennen voin mainita, että oli sitä harjoittelemistakin tämmöisessä hienossa seurassa, ennenkuin kaikki kohteliaisuuden temput olivat muistossa. — Ennenkuin tässä uudessa majapaikassa menin puoliselle, selvitti toverini juurtajaksain ruokajärjestyksen, kohtelu- ja tarjoomistavat y.m. asiaan kuuluvat haarat seuraavaisesti...

"Ruokahuoneesen astuttuasi tee tuommoinen 40 asteen kumarrus, jonka tehtyä astu sievästi pöydän ääreen — — — ota liina lautasen vierestä, anna sen olla joko paikallansa, taikka levitä mahallesi — miten haluat... mutta välttämättömästi sinun tulee liina käsiisi ottaa, sillä kun liinan liikuttamilta jätät, ajattelee joku ett’et semmoista kalua ymmärrä ensinkään käyttää. Muuten ole koko ruoka-aika varuillasi, sillä kun joku pään kumarruksella jotakin pyytää — — — tarjoo heti... vaan hymyhuulella — ainakin toisella suupielellä — kun lausut: suvaitsetteko. — — — Kun jotakin pyydät, niin sano esimerkiksi näin: Saisinko luvan pyytää pippuria — — — Jos herra olisi hyvä ja antaisi ätikkää — — — Voisiko olla mahdollista saada suoloja — — — Vaivaisinko Teitä tarjoomaan juustoa... niin sillä tavoin... ja kun olet saanut pyyntösi mukaan, vastaa heidän kohteliaisuuteensa sanalla: kii .. ii.. tos"... juurikuin en muuten olisi saanut syödäksenikään, vaikka säntilleen olin jo edeltäkäsin maksanut matammille vuokran.

"No eikö kukin saa omalla kädellään ottaa mitä haluaa?" kysäsin minä hieman hämmästyneenä.

"Kyllä, mutta kohteliaisuuden vuoksi herraspiiriissä pitää juuri käyttäytyä näin... venttas, se on ruotsia... minulta jäi äsken kesken... Niin... Mansikan tarjotessa ruokaa käänny vasemmalle, jotta oikealla kädellä voit ottaa vatsasi vaatimuksen mukaan ruokaa, edessäsi olevalle lautaselle," juuri kuin minä olisin ollut vasenkätinen. — Toverini lopetti havaannollisen opetuksensa sanomalla vielä: "Pää-asia on vaan, että ensin tarkastat mitenkä toiset syövät."

Tähän tokasin minä: "ei... ei se kelpaa... Kun minä rupean suu ammollaan katselemaan toisten syömistä niin enhän itse saa edes vatsaani pohjapeitollenkaan, päälliseksi, kun ei alinomaa hivuttaisi."

"Tee kun tahdot," kuului toverini tyly vastaus, "sinun hyväksesi minä rupesin tässä suutani vaivaamaan."

Ken tahansa, tämmöisen opetuksen kuultuansa, ei hämmästyisi... Niinhän neuvotaan kuin jaloittelevaa lasta. Eipä kumma kun minunkin, talonpojan kodista lähteneen tollikan, sydän rupesi hieman pamppailemaan. Rohkasin kumminkinkin itseäni sen verran, että astuin selkä suorana toverini perässä ruokahuoneesen ja matkin toverini tekemiä temppuja. Silmiäni huikasi, ruumiini vapisi — — — ja vatsani täyttämisestä ei tullut silloin niin mitäkään — — — naukua sekin vain sai. — Useakin ajattelee mitähän tuokin nyt taas rupattelee — — — eikä usko että ihminen toisensa edessä rupeaa vapisemaan kuin vilutautinen ... Niin, niinhän ne tietämättömät jupattavat, mutta kunhan semmoiset vastaväittäjät näkisivät kuinka "moukankin" housut hutajaa, seisoessaan — talonpoikaa minäkin tarkoitan enkä housuja — lakittomin päin "herrastuomarin", "kolmsääryksen" — se on siltavouti, — "kanttorin" — nimismiehestä ei puhettakaan — edessä, niin laulaisitte kai toista ääntä ja vetäisitte vanhaa virttänne: "niinhän se on, pienen pitää nöyrtyä suuremman edessä, sehän on ollut tavallista maailman alusta asti... kuka sitä muuttamaan rupeaa..." Minä lisään vielä: pitäkää päälle vaan — jaa, se on hyvä tapa, pitää aisoissa... no — — — niinhän se on...

... Niin ihmisiähän ne olivat toisetkin ruokavieraat... mutta kun se nyt tuntui niin oudolta semmoisessa joukossa... juurikuin olisi jokainen katsellut minua... ainoastaan minua — — — Hiukkasen tosin otin leipää... aukasin hieman suutani... tahdoin näet näyttää hyvin sievältä... pistin palasen suuhuni... sitten pidin paussia... Hieroin veistä ja pistintä toisiinsa... Lyhyesti sanoen, — kun en tahtonut kutkuttaa herrojen nauruhermoja heidän pernoissakaan, saati sitten suupielissään — aijoin näyttää että on sitä eletty ennenkin tämmöisessä seurassa — — — hm — — — Kun Mansikka tarjosi lämmintä ruokaa, otin sitä vaan hyvin vähän, ett'ei toiset olisi ajatelleet minua syömäriksi... Pelkäsimpä vielä, jos Mansikka sanoo matammille että kyllä se tuo Tolkkeri ottaa yhtä paljon ruokaa kun toisetkin herrat, vaikka on noin pieni, niin matammi on heti korottava vuokraa. Mutta tämmöiset aivojen ammennukset eivät ole muuta kuin tyhjien ennakkoluulojen synnyttämiä huonoja päätöksiä, joiden kautta ihminen on vähällä saada itsensä päiviltä pois... niinkuin sitä nyt kuolettamista hienoilla sanoilla ilmoitetaan... joko tällä tavoin, että nauvutetaan nälkäistä vatsaa, taikka ruvetaan elämään liian ylellisesti... turvotetaan ja lihotetaan vatsaa samassa suhteessa, kun kukkaroa laihtutetaan.

No niin — Tämmöisen kiirastulen käytyäni opin pitämään ennakkoluulojani kurissa; enkä enään välittänyt, toisien ajatuksista mitään — — — seurasin vaan vatsani vaatimuksia. Ilman kehumatta voin sanoa, että nyt olin jotakuinkin oppinut kaikki tavat, "saankoluvat" ja "vaivaamiset." Helpostihan huomasin Karpalon vian — — — Sitävastoin kun hänen olisi pitänyt, käydä, pöydän ympäri ja tarjota jokaiselle erikseen lipiäkalaa, mätkäsi hän astian kaloneen pöydälle. Hän ajatteli varmaan... että saavathan ne hyvät herrat pöydältäkin. Mutta herrat eivät saaneetkaan, taikka eivät tahtoneet saada... Ja Karpalo-parka ei huomannut niitä lukuisia katseita mitkä häneen tähdättiin — — — Tietäähän sen nyt jokainen, millaisia silmäyksiä silloin annetaan kun ollaan vähän noin niinkuin pöpperö-tuulella. — Karpalon mentyä olivat herrat hiljaa... tuota vienoa runollista hiljaisuutta häiritsi joskus maisteri Pöhnäsen ryvähdys ja maisteri Pilasen sormien napsutus. — Herrat kaipauksella muistelivat niitä hetkiä jolloin Mansikalle silmää iskettiin... noin vaan tavan ja kohteliaisuuden vuoksi, tottumuksesta, jolloin joku hymyillen kysäsi: "no onkos puuhaa ollut", johon Mansikka taas hiljaisesti vastasi: "no jotakuinkin" ja sitten hymyili niin kauniisti ... Mutta kun kerran eräs herroista mitä viattomimmalla äänellä kysäsi: "mistäs te näin sievää kangasta ostitte?" ja samalla hyppysillään koetteli kuinka hienoa Mansikan kangas oli... silloinpa ei tyttö hymyilytkään, vaan vastasi kuivasti: "puodista"... Sillä johan tuommoinen kysymys taisi Mansikan mielestä olla liikaa ... ja sitten vielä käydä koettelemaan... vaikkapa vaan palvelustytön vaatteita ruokapöydän ääressä... liikaahan tuo oli jo.

Niin minkäs sille nyt teki, kun Mansikka ei ollut tarjoomassa. Karpalo tuli sisään... Toi uutta ruokalajia pöydälle ja aikoi viedä entisen pois, mutta oli samalla kummastuneen näköinen siitä, kun ruoka oli koskematta. Tytön kummastus tuli sitä suuremmaksi kanslisti Keikkasen äkäisistä sanoista: "antakaa kala-astian olla paikoillaan, näettehän silmillänne ett’emme sitä vielä ole maistaneetkaan." Punastuneena riensi Karpalo keittiöön.

Vihdoin maisteri Vakanen... hän istui vastapäätä minua... otti kalalautasen käteensä ja hyvin vakaisella ja anteiksi antavaisella, äänellä lausui: "syötäväksihän ruoka on tuotu", johon Tavarow myönsi: "niin, niin syötäväksihän se on tuotu."

Postiherra Dumbum oli syönyt, söi ja aikoi vieläkin syödä. — Hän ei ymmärtänyt minkätähden toverit vaivasivat vatsaa syömättömyydellään... No hän nyt olikin noita vanhan ajan miehiä — — — Vaikka syömistaidossa vanhan ajan miehet olivat nykyaikaisia paljoa yksinkertaisemmat vaatimuksissaan...

No tuota juuri tuumaili Dumbum, kurkistaessaan toisia "rillien" ylitse, jotta pitäneekö heitä käydä oikein lusikalla syöttämään — — — varmaankin kun noin syömättä miettiväisinä vaan istuvat. — Maisteri Pöhnänen ryvähteli ja lampsahutti leukapieliään... Otti kultasankaiset silmälasit nenältään... Pyyhkeli niitä ja katseli pöydälle hyvin nolon näköisenä.

Vai niin, herra Pöhnänen on myöskin vähän niinkuin pikastunut!

Maisteri Pilanen keinui tuolilla. Vihdoin puhkesi hän puhumaan: "mutta mihin hiiteen on Mansikka mennyt?" Mutta kaikeksi harmiksi ei kukaan tuohon voinut mitään vastata.

Entäs konttoristi Keikkanen! — — — no hän oli nyt yhtä happamen näköinen kuin toverinsakin.

Konttoristi Stoltz kääntyi Noloseen ja Keikkaseen päin... ja rupesi puhelemaan... puhelemaan... Niin hiisi vieköön, kyllähän näin että siinä nyt hartaasti puheltiin, mutta en ymmärtänyt vähääkään heidän syvämietteisistä ja julkilausutuista sanoistaan... Jaa... niin, harmittaahan minua hiukan kun en voi heidän keskustelustaan mitään virkkaa... Mistä syystä... olenko kuuro... Se on toista kun jutellaan tuota Suomen kieltä, vaikkapa vaan vierasta kieltä... silloin ymmärrän... Mutta kun tuota kotimaista kulttuuri eli venskan kieltä rengutetaan, silloin panon korvani umpeen... särkeytyyhän silloin tärykalvotkin ja...

Ja silloin kääntyi katseeni näyttelijöihin, seuramme ainokaisiin taiteen harrastajiin — Ruotsin kielisiin taiteen edustajoihin: Tuhlaseen ja Kurttisööriin.

Jopa nyt jotakin. Tuossapa Tuhlanen nolona istuu ja katselee suruissaan eteensä. Onpahan syytäkin... "mitenkä... solo... operassa ... fiss-dur’issa."

Näistä katkonaisista ja hiljaan lausutuista sanoista tulin siiheen päätökseen, että Tuhlasella on jossakin operassa solo-osa, mutta nyt varmaankin äänirakot eivät ole oikein kunnossaan... ja mitä johtaja sitten sanoo.

"Olispa ollut hyvä, kun edes markankaan verran eilen päivällisen aikaan olisi taskussa... vaikka johonkin soppeen piiloutunut, ett’ei olisi tarvinnut varkain ajurin reestä hypätä... eipähän ollut piiloutunut penniäkään... kaikki jäivät seurahuoneelle... Kyllähän ripsakasti olin hyppäävinäni... Mutta tuo ajurin pahuus tempasi päästäni aivan uuden karvalakkini, minkä viime viikolla kymmenestä markasta Weckseliltä ostin... Olipa pahuuksella näppärät näpit... Semmoinen hyvä lakki... Häh!" (Se oli vastaus Kurttisöörille, joka pukkasi Tuhlasta kylkeen ja sitten vilkutti silmiään, muikisteli suutaan ja kuiskutti korvaan)... "köp, köp två flaskor öl," kuulin Tuhlasen hiljaan vastaavan. — Sitten taas vaipui hän ajatuksiin...

"Kaikki olisi käynyt hyvin .. Mutta kun hatutta päin juoksin yli pihan ja olin juuri astumaisillani ylimmäiselle portaalle... Silloin pääni vaipui, ruumiini taipui ja jalatkaan eivät pysyneet paikoillaan, ne vääntyivät ja nuljuivat kun hyvätkin linjaalit... Sitten olin noin... niinkuin humalaiset tavallisesti tekevät kaatuessaan töppöset taivasta kohti — — — Mikä tuuli lienee samaan aikaan lennättänyt erään akan (piharengin Karoliinaa hän näet tarkoitti) luokseni töllistelemään... Kun olisi tölläilemisellä jättänyt — ei, vaan tuo mokoma rupesi suun täydeltä huutamaan: 'ihan samalla tavalla nuo herrat humaltuvat kun talonpojatkin ja rantakasakit... Ihan samalla tavalla... Vaikka toinen juopi viiniä ja koljaattia ja toinen raakaa paloviinaa... Mutta onhan ne herrat sentään herrat' — — — Sittenkös ihmisiä minun ympärilläni kuhisi... Kyllähän miestä vähän silloin hävetti... Niin mutta minkäs sille tekee, kun ei ole tahdonvoimaa... Ja mitä luonto on valmistanut, kiitollisuudella ihmiset nautitkaan."

Tuolla, tavoin ajatteli näyttelijä Tuhlanen... Että olisi se ollut hyvä, kun markan verran eilen taskun pohjaan olisi piiloutunut... Mikä lienee akan tolvanan haukkumaan tuonut... Ihmisen nautinnoksihan luonnon talous on valmistettu... Ja sitten taas muisteli ajurin näppäryyttä ja kaatumistaan...

Totta tosiaan hauskuutti minuakin eilen Tuhlasen draaman harjoittaminen käytävällä... mutta kun oikein ajattelen, niin ei se mitään lystiä...

"Jag går fråga min skuld" lausui kanslisti Keikkanen jotenkin ääneensä... Nousi istualleen ja meni ovelle, missä hän huudahti: "saisinko luvan puhutella matammia."

"Juu — — — juu", kuului matammin ääni kyökistä ja pian näkyi hänen lihava vartalonsa kokonaisuudessaan. "No mitä herra Keikkanen tykkää puhua — — — Suokaa anteeksi... minulla on niin paljo plakkia vaatteissani... Mutta ymmärrättehän semmoisessa huushollissa kun — — —"

"Ei se mitään... jahah... minä tuota tahdoin sanoa... Jos matammi olisi hyvä ja ilmoittaisi kuinka paljon olen velkaa... Minä suoritan heti."

"Kuinka paljon velkaa — — — ajatelkaahan kuitenkin... Mitä minun tulee herra Keikkasesta uskoa... Te ehkä pidätte ruokamaksua julmasti tyyriinä... Mistä luulette huokeammalla saavanne... Ja kuulkaahan (tässä kohti matammi jauhoisilla sormillaan painoi aimo räänikän Keikkasen takkiin ett’ei muuta stanislaikkaa tarvittu) kun vastikään herra Rytkelin praattasi että Savanderska ottaa..."

"Matammi hyvin tietää, ettei minun ole tekemistä Rytkelinin eikä Savanderskan kanssa ainoastaan minä tuota... tahtoisin saada selville, kuinka paljon olen velkaa."

"Juu, juu kyllä siihenkin tullaan, mutta minä tykkäisin... saada selville, mistä turski käytöksenne on näin äkkiä saanut alkunsa... Onko soppa ollut huono... vai puljonki... vai bullat... vai kala... Sanokaa nyt suoraan, onko minun keittotaitoani vastaan mitään sanomista...?

"No ei juuri... mutta passaus... passaus, siitä minä en pidä."

"Jaha, vai passauksesta ette tykkää... No se onkin eri asia... Johan minä ajattelin että joko minun keittotaitoni on huononemaan... Sillä kun minä olin kuukkerskana sillä entisellä kuvernöörillä, niin minusta julmasti tykättiin... Soo — — — vai passaus ei ole herra Keikkasen mieleen... Oikein sydäntäni helpoittaa kun kuulin että minun taitoni... Katri, Katri... johan kahvi kiehuu yli reunojen... huolimaton... Etkä muista mitenkä tarkkaan minä sinua neuvoin herroja passaamaan, ethän nyt ole enään suntion herrasväkeä passaamassa, vaan nuoria viinejä kaupungin herroja... Herra Keikkanen... toisten ei ole passaamisessa mitään sanomista ja nyt menen itse Katria oikein säntilleen neuvomaan... Olkaa hyvät ja istukaa jälkiruokaa syömään.

"Ei nyt tällä erällä... Mutta koska te lupaatte ett’ei vast’edes passauksessa hämminkiä synny, niin olen edelleen ruokavieraanne, vaan tällä erällä menen toimeeni — — — hyvästi!

"Ajöö, ajöö, herra Keikkanen", huudahti matammi. Mutta herra Keikkasta seurasi konttoristit Stoltz ja Nolonen sekä se kanslisti jolla oli 'rillit', sutiparta ja mustat viikset. Toiset jälkeen jääneet herrat, joiden joukkoon minäkin kuuluin, söimme kylläiseksi.

"Usein olen ajatellut perästäpäin: että minkätähden ne herrat, sinäpäivänä eivät syöneet... Varmaankin ei ollut nälkä, sillä... No minä en virka mitään... Ajatelkoon kukin lukioista oman pääkoppansa mukaan syyn herrojen syömättömyyteen...

"Sen vaan minä sanon vaikka kelle että sinä päivänä, kun Karpalo oli tarjoomassa ensikertaa, herrojen 'vatsarustingit' saivat naukua."

KUVAUS LAATOKAN RANTAMAALTA.