Part 2

"Sehän sopiikin mainiosti. Ensin menemme pellolle puhuttelemaan Liisaa ja sitten vasta menemme äidiltä ja veljiltä lupaa kysymään."

"Onkos sinulla tarvittavat tavarat ostetut, niinkuin sormus, kaulahuivi ja makeisia?"

"Kaikki on varustettu... Mutta tokkohan saan myöntävää vastausta, kun saavat tiedon köyhyydestäni?

"Siitä minä pidän huolen ett’eivät varallisuudestasi saa mitään tietoa."

"Tuossa näkyy jo kylä ja tuolla etempänä Liekari... Oikein sydänpohjukka tanssii ja pampattaa...

"Mikä siinä lieneekin oikein... Aivan hyvästi muistan, kun minäkin menin Riittaani kosimaan, niin se tuntui niin oudolta ja kummalliselta... ja sydänala, se lekkui ja keikkui kuin mikähän ikään."

"Tpruu... tpruu... Nyt siis olemme perillä... Panenkohan tuohon aitaan kiinni?"

"Hypätään sukkelasti kärryiltä alas... Sulhasmiehien näet täytyy näyttää vähän rivakammilta liikkeissään."

"No, puhemies! Lähdetään tuonne pellolle keskustelemaan."

"Mennään vaan... Taikka annas kun minä kutsun ristityttäreni tänne aitauksen luokse... Ristityttäreni, Liisa lapseni!... Tulehan tänne, minulla olisi hiukan puhumista sinulle!"

Liisaksi puhuteltu pitkävartaloinen nainen kohousi toisten viereltä peruna-vaoltansa ja harvalleen asteli Aapon ja puhemiehen luokse. Aitauksen toiselle puolelle päästyään kysäsi hän: "No mitä se kummillani on asiaa?... Hyvää päivää!"

"Terve, terve!"

"Eihän tässä, ristilapseni, juuri ole mitään erinomaisempia, muuta kuin sinun parastasi katsoessani satuin saamaan... sopivan elämän turvan sinulle, vaeltaessasi tämän matosen maailman läpi... Aina on mielessäni ollut se kallis lupaus... kummilupaus, minkä tein sinun ollessasi — tuommoisena parin vaaksan suuruisena mukulana... Miksi ei se pahoittasi kummin mieltä, kun kylässä sanotaan: 'no eipä tuolle sinunkaan ristityttärellesi sulhasia kuulu'... Käypihän tuo jo rinnallekin pahasti... Mutta nyt tuosta pulasta päästäkseni toimitin sinulle sulhasen... Tunnetko?... Vai et!... No sepä kumma!... Tätä kutsutaan Autiolan Aapeliksi eli oikeammin Aapo Sipreetin poika Autiolaksi, Järvenpään kylästä — vauras eläjä..."

"Käykää vieraat nyt tupaan... Käykää nyt... Eihän tässä vilussa kuka nyt käy olemaan", kehoitteli Liisa iloisena.

"Eihän tässä sentään mikä vilu... Vaan kun käsketään, niin käydään Aapo vaan pois tupaan... Asiat ovat hyvällä alulla!"

Ennenkuin sulhaset sisään saapuivat, oli jo Liisa kerennyt kuiskata äitinsä korvaan: "sulhasia tulee... Katsokaa onko silmäni liassa... Onko luvukseni... Entäs kaulahuivini... Panenko sen ruuturaitaisen vai sinikirjaisen hameen päälleni... Keittäkää hyvä äiti kahvi ehk'edes valmiiksi... Joutuin joutuin..."

"Hyvää päivää kuomaseni!" toivotti puhemies Liisan äidille. — "Meiltä on elävä kateissa... Läksimme etsimään kadonnutta ..."

"Vai niin, vai niin — — — Olkaat hyvät ja käykää istumaan... Liisa lapseni! tulehan vieraille näkyviin... Kylmä ilma... No kun nuo meidän ovat hakanneet märkiä halkoja, ettei tulikaan ota syttyäkseen..."

"Mitäs vieraille muuta kuuluu?" kysäsi Liisa, joka äsken kamaristaan pirttiin astui juhlapukimessaan, punaraitaisessa hameessa, silkkihuivi päässä, "raaku" röijyssä sekä "mansetit" kalvosimissa.

"Mitäpä tässä muuta kuuluisi... Kutsukaapas Ylli-veikkosikin tähän, jotta saisimme asian toimittaa koko perheen kuullen... Vai mitä Aapo?" kysäsi puhemies.

"Parasta taitaa olla!" vastasi Aapo harvaan, istuen selkä suorana ja imien ahkerasti savuja hopeahelaisesta ruplan ja polttinan maksavasta piipustaan.

"Ylli-veikon" tupaan tultua alotti puhemies Sukkelan Sipro keskustelun:

"No rakkaat ystävät! mitäs sanotte asiaan... Niinkuin jo Liisalle ilmoitin olemme me morsiamen kysyjiä... Ja tässä on sulhanen varakas talon — isäntä, toiseltapuolen pitäjää... Ette taida kukaan tuntea... No sepä on vaan kumma ettei näin varakasta — isäntää, jolla on läävässään kymmenen lypsävää lehmä-mullikkaa ja..."

"Jo nyt pistää pahuus valeeksi... Vaan omaksi synnikseenhän tuo tehnee... Sipro! ei liiaksi, ei liiaksi, mikä vaan tavallista on... Mitä sinä siitä hiehon rapukasta lu'it, eihän siitä mihin ole," — oikasi Aapo puhemiehensä kehumista.

"No elähän sinä tartu puheesen. Tunnenhan talosi juurtajaksain ... Kolme komeaa hevosta ja..."

"Ei liiaksi Sipro! — ei liiaksi; mikä vaan kohtuullista... Varsahan se kolmas..."

"Toistakymmentä lammasta, viisi sikaa... niistä on yksi karju, yksi emakko ja muut örttejä... Kolme kanaa...!"

"Sipro! Ei liiaksi, ei liiaksi, parahiksi vaan..." Näinköhän tuo panee kissamirrinkin luetteloon... Annahan painan jalallani pohkeesensa... "Älä häntä enään valehtele!" kuiskasi Aapo hiljaa puhemiehensä korvaan.

"Ime piippuasi!" ärjäsi puhemies äkäisesti Aapolle... "Mitäs tuumaatte talosta... Eikö ole talossa talon tarpeet... Ja ristityttäreni pääsee vielä emännäksi taloon... Päättäkääs nyt asiasta, minä olen sanonut sanottavani."

"Minä en virka mitään... Mitä vaan Liisa lapseni itse sanot... Tyydytkö menemään vai...?

"Äiti! Kyllä minä lähden... mitäs veikko sanoo?"

"Minun puolestani saat myöskin tehdä, kuten parhaaksi näet."

"Siis ei muuta kuin sormus esille Aapo! Ja — kaulahuivi päähän... Sitten harjakkaita — juomaan!" — lausui puhemies tyytyväisenä hykertäen käsiään. Samalla astuu joku vieras sisään.

"Hyvää päivää taloon!"

"Päivää, päivää! — Mitä kauppiaalle kuuluu?... Onko lehmäkaupat onnistuneet?" — kysäsi Liisan veli äsken tulleelta lehmäkauppiaalta.

"Tule pois Ostolainen harjakaisille!" kehoitti puhemies.

"Mille harjakaisille?"

"Sulhasia sitä ollaan... Kaupat on päätetty ja...

"Aapoko se sulhanen on... no onneksi olkoon — — — Liisalle myöskin lykkyy ja onnea!"

"Ostolainen, tulehan tänne kamariin, minulla on sinulle puhumista muutama sana?" lausui morsiamen veli.

Kamariin päästyään kysäsee talon isäntä Ostolaiselta: "tunnetko tuota sulhasta?"

"Miksi en minä häntä nyt tuntisi — naapurikylän miestä...?"

"Lieneeköhän niin varakas, kuin Sukkelan Sipro kehuu?"

"Varakas — — — Köyhä kuin rotta... lieneekö ainoatakaan elävää... jos porsas ja kissa lienee muuta ei mitään... Vai varakkaaksi itsiään kehuvat... Aika hunsvotit... Johan minä kummeksin, jotta tälle Aapollekohan ne nyt noin tietämättä tyttärensä lupaavat."

"Hunsvotit! — Aika valehtelijat vielä päällepäätteeksi... Kyllä lähetän heidät sinne mistä ovat tulleetkin ja kehtaa tuo Sukkelan Siprokin... naapuri ja kaikki — tuommoisia kommervenkkia pitää... Ei viittä kopeekkaa maksa koko mies, thyi... koko mies!"

"Tunteneeko Sipro Aapon taloa paremmin kuin sinä ja moni muu. Aapo kun panee hyvät juotot, niin Sipro heti valmis mies toimeen."

"Lähdetään sitä sulhasta puhemiehineen katsomaan oikein silmästä silmään... (Aapolle ja Siprolle). Mitä varten te oikein lähditte narraamaan kunniallisia ihmisiä — häh... Vai vielä rikkaaksi kehutte itsiänne, taikka sulhasta... Mene vaan sisar rukka tämän sulhasen kanssa, niin saat jo pitkin tulevaa talvea saha olalla liikkua pitäjällä puita sahaamassa."

"Nyt on hiisi merrassa — lähdetään" – sanoi Aapo.

"Ole vaiti — ei näin helpolla; kun pauhaava koski vyöryy alas vuorenharjanteelta, samoin minäkin karkaan tuon hoikkasäärisen sikasaksan kimppuun" — vastasi puhemies.

"Äiti, korjaa kahvikupit pois... Ei yhtään pisaraa enään näille ..."

"Mistä sinä niin äkkiä mielesi muutit isäntämies... Älä itke Liisa tyttöseni... Ei Aapo sinua hylkää, ellet, niinkuin muutkin Eevan jälkeiset, syö sanaasi. — (Kauppiaalle.) Paholainenko sinut lennätti tänne panettelemaan ja konttia kantamaan... Katsokaa eikö sulhanen ole terve... punaset posket... siniset silmät... älkää hyvät naapurit tätä miestä uskoko..." vakuutti yhä puhemies.

"En minä ole tullut tänne riitaa nostattamaan, enkä olisi ryhtynyt virkkamaan mitään, ell’ei isäntä olisi kysynyt minulta Aapon varallisuuden laitaa. Mitään aavistamatta puhuin minä totuuden mukaan... Enkä luule valehdelleeni, kun isännälle ilmoitin, ett’ei sulhasella tätä nykyä ole kuin kissa ja porsas... Olenko puhunut perättömiä Aapo?"

"Välistä on asiat niin ja näin... Lähdetään pois Sipro! Olen kuin tulisilla hiilillä", lausui Aapo kuiskailin puhemiehelle.

"Parasta taitaa olla kun lähdette koettamaan onneanne muualla", sanoi ivallisesti isäntä.

"Tulevat vielä viattomia ihmislapsia narraamaan ja häpeään saattamaan... Nyt on ihmisiä jo pihamaalla... Kaikki tahtovat nähdä sulhasta ja samalla utelevat milloinka tupakaiset pidetään... Liisa lapseni! mene pois jo näkyvistä... Toivoisin että semmoiset sulhaset olisivat kaukana..." torui emäntä.

Suruisen näköisenä pujahti Liisa kamariinsa.

"Ei ollut onneksi sinulle Aapo rukka —" lausui puhemies ivallisella äänellä. — "Vaan kyllä saamme toisesta paikasta, kun vaan haluamme... Emme vielä olo tähän tyttöön sidottu... Lähdetään Aapo tästä kohteliaasta talosta ..."

Hyvästiä sanomatta astuivat Aapo ja puhemies Sipro Sukkela pihalle.

En ole saanut tietää, tokko Aapo lienee uudestaan koettanut kosia, vai eläneekö vanhana poikana Autiolassaan.

RUOTU-MARI.

"Jos on pappia, niin on pappi parkojakin", lausui Simo-setäni eräänä talvi-iltana pärevalkean ääressä liisteitä kiskoessaan ja niitä näitä muun väen kanssa jutellessaan.

"Missä niitä pappi-parkoja sitten on?" kysäsin minä uteliaana.

"Missäkö? Onhan niitä. Tässä juohtui mieleeni vanha ruotu-Mari vainaaja ja hänen kohtauksensa Ryöperi-rovasti vainaajan ja armovuoden-saarnaaja Laakervallin kanssa... Ohoh! Jos on meissä maallisissa ihmisissä syntiä, niin näkyypä noilla Herran sanan jakajoillakin olevan vanhaa-Aatamia sydänalassa, niin... niin, sen olen monasti huomannut!"

"Kertokaahan jotakin ruotu-Marista, Ryöperi-rovastista ja Laakervallista."

"Sinä et enään muista Mari-vainaajata; hän kuoli sinun ollessasi kahden vuoden vanhana. Mistä hän oikein lienee, ollutkaan kotosin, tuolta Suomen puolelta, Ruotsin rajulta, aina Liperin pitäjäästä. Siellä kuuluu olleen huonot vuodet jonkatähden hän vanhempinensa joutui jo nuorena näille maille ja asettuivat tähän kylään asumaan. Mari jäi jo nuorena orvoksi. Oli ensin paimenena, piikana, itsemiehinään ja milloin mitenkin. Joutuuvathan ne palvelustytötkin ajanpitkään naimisiin, mutta Mari kun oli rumanlainen, niin ei kukaan hänestä huolinut.

"Niin, se oli eräänä maanantai-aamuna tässä takakesänä, kun minä aioin mennä papin-päivätöitä tekemään. Rovasti vainaaja oli kuuloittanut muiden muassa meidän kyläläisetkin rukiita leikkaamaan pellollensa. Kuuliaisena esivallan käskylle, sanoin minä maanantai-aamuna velimiehelle: jos häntä minä lähden papin päivätöitä tekemään, kun vielä olen näinkin kuojussani."

"Olisihan sinne minunkin päivätyöni suoritettavat", lausui sopestaan ruotu-Mari; "ja nyt kun ei ole tiettyä työtä, niin joutaisinhan minäkin Simon kanssa lähtemään pappilan pellolle." — Silloin hän näet oli itse-miehinään.

"No mennään vaan yhdessä," sanoin minä. Eväät pantiin pussiin ja sitten lähdettiin tallustamaan Kirkonkylään...

Päästyämme pappilaan, lähetettiin meidät muiden kanssa pellolle rukiita leikkaamaan. Ensimmäisen päivän leikattua tuntuivat luut kipeältä ja seuraavana päivänä ei selkäranka mitenkään tahtonut vääntyä rukiin olkia leikkaamaan, mutta kun kerran työn alkuun pääsi, menihän tuo sitten totuttuun tapaansa. Ahkerasti sitä leikattiinkin, välistä kilvattiinkin. Ennen iltaa toivottiin leikkuun loppuvan.

"Kunhan rovasti toisi tänne jotakin suun kostuketta, kuivaan kurkkuun... ei hänen tarvitsisi suinkaan kauppojaan katua, kyllä sitä toisella tapaa leikattaisiinkin," sanoi joku joukosta.

"Ei se raaski, on niin perin kitsas," sanoi eräs.

"Kyllä se rovasti saapi helpolla työnsä tehdyksi, vieläpä monenlaiset muut tulot kaupan päälliseksi", lausui kolmas.

"On rovastillamme tuloja, ainakin yhtä paljon kuin sinätyörillä tai kupernyörillä; kylläpä kelpaa elää mutta paljon on hänellä työtäkin, kun on näin suuri seurakunta," arveltiin.

"Yhdellä tiellähän voipi toimittaa suuremmankin seurakunnan papin virkatoimet."

"Suurien tulojen tähdenhän se tänne väkisin pakkausikin, vaikk'ei saanut yhtään ääntäkään; kuuluu näet olleen sinä sotapappina ennen vanhaan," tiesi eräs.

"Sepä on kumma, kun palkanmaksaja ei saa edes työntekijääkään omin päinsä valita, niinkuin papin vaaleissakin; väkisin vaan esivalta vanhoista papeista työntää jonkun lihavaa palkkaa nauttimaan," sanoin minäkin toisten puheesen.

"Niin se on, mutta esivaltaa vaan täytyy todella," vastattiin.

"Totella, totella, kuinkas muutoin." Kuin leikkuu lopetettiin, huudahti työnjohtaja: "Päivätyömiehet saavat jo mennä kotiansa, mutta pistäykää ensin konttooriin rovastin luokse päiviänne kuittauttamassa."

Minä sanoin Marille: "no, pistäytäänhän mekin rovastin luona."

Päivätyömiehistä viimeisinä, astuimme lasiovesta ulkoetehiseen, heitin lakkini siihen, ja astuimme rohkeasti, minä edellä, Mari perässä, etehisen lävitse konttooriin. Rovasti istua könötti kädet ristissä lihavalla vatsallansa ja pitkä piippu hampaissa, poltellen hyvänhajuista, parasta Wenäjän mahorkka tupakkaa.

"Hyvää päivää!" sanoin minä ja kumarsin nöyrästi; Mari niijasi vieressäni itse puolestaan tervehdykseksi.

"No mitä Simo Sopasella on asiaa?... Vaan ken sinä olet?" kysäsi rovasti Marilta.

"Tämä on se meidän läksiän Mari," vastasin minä Marin puolesta; hän kun näet ei ollut tottunut herrojen kanssa puhumaan... "Eihän tässä meillä muuta erinäistä asiaa tällä kertaa ole kuin... tuota nyt... kuin herra rovasti viime pyhänä kuulutti meidänkin kyläläiset rukiita leikkaamaan, niin nöyrinä käskylle, olimme me molemmat eilisen, sekä tämän päivän ruista leikkaamassa. Leikkuun loputtua, käski työnjohtaja tänne konttooriin, kuittauttamaan päiviämme... ell'ei herra rovastilla sattuisi kiirettä olemaan."

Rovasti nousi kiikkutuolilta, pani letkapiippunsa hyllylle, otti ison kirjan esille ja kysäsi minulta: "Korpelan kylästähän se sinä olet?"

"Jaa, herra rovasti, Korpelan kylästä numero viisi," vastasin minä.

"No, hyvä on, saat mennä!" käski rovasti. "Ken se sinä taas oletkaan?" kysäsi hän Marilta.

"Mari Mähöseksihän ne minua kutsuvat; olen kotosin samasta kylästä, kun tämä Simokin," lausui Mari.

"Monta päivää työtä teit?" kysäsi rovasti.

"Kokonaista kaksi päivää olin leikkaamassa."

"Oletko naimisissa?"

"En, herra rovasti."

"Vai et ole naitukaan, siis olet vanha piika!" lausui rovasti.

"Niinhän se on sallittu," vastasi Mari.

"Vai on se sallittu, oma syysi se on... hm, hm... noo, siinä tapauksessa olisit sinä saanut olla neljä päivää työssäni," lausui rovasti painavalla äänellä.

"Herra rovasti! Enhän minä tiennyt... Kun ne toisetkaan eivät olleet kun kahtena päivänä työssä, pitäisikö minun, yksinäisen naisen tehdä herra rovastille neljä päivätyötä," sanoi Mari niijaten.

"Oletko sinä suorittanut minulle kuulutusrahaa," kysäsi rovasti pontevasti.

"Enhän minä miten... kun en ole ollut kihloissakaan," vastasi Mari hämmästyneenä.

"Olenkos minä saanut sinulta vihkiäisrahaa?"

"Mutta... enhän minä ole naimisissakaan.

"So, so! Oletkos suorittanut minulle lapsen ristiäisrahaa?"

"Korkeasti kunnioitettava herra rovasti, eihän se miten ole mahdollista ollut, kun en ole joutunut naimisiinkaan," vastasi Mari.

"Siinäpä se juuri onkin; millään et ole edes minua hyödyttänyt, et millään, olisiko tuo paljon, jos sielusi paimenelle tekisit neljä päivätyötä... jaa'ah! sinä raukka, et ole saanut itsellesi miestäkään."

Tämän keskustelun ajan olin minä seisonut etehisen syrjässä. Nyt minä katsoin sopivaksi astua esiin, Marin puolesta puhumaan, vaikkapa vaan sananpalvelijaa ja esivaltaa vastaan, sillä minusta näytti rovasti puheissaan joutuvan liian pitkälle syrjäasioissa.

"Herra kontrahtirovasti, — rovastimme, oli näet toinen mies piispasta, — suokaa anteeksi, vaikka minäkin tartun puheesen. Minä olen Marin kanssa tehnyt näinä kahtena päivänä yhdessä leikkuutyötä, olen myös nähnyt ja voin todistaa vaikka kahden sormen panemisella kirjan päälle, ettei tämä Mari työssään jäänyt jälelle muita naisia, joll'ei riitä vaatikaa oikeuden kautta kaksi päivää lisäksi, mutta nämä kaksi päivää on teidän kumminkin kuittaaminen. Mitä taas siihen tulee, ett’ei Mari ole naimisiin joutunut, sille emme me maalliset ihmiset mitään voi... rovasti paremmin tietää kenen määräyksen alaisia semmoiset asiat ovat, jos uskotte nimittäin sen, mitä saarnastuolissa julistatte."

"Mitä sinä siinä seisoa tollotat, kyllä minä opetan sinut ymmärtämään paremmin käskyjäni ja menemään pois, kun ei sinulla enään ole asiatakaan" lausui rovasti, nousten kiikkutuolilta, — johon Maria puhutellessa oli istuutunut, — astui luokseni ja katsoi ensin vihaisesti minuun, mutta viimein sieppasi ryntäistäni kiini, aikoen näet minua taluttaa ulos.

Minä olen koettanut seurata aina sananmukaisia käskyjä, niin lähimäisiä eli omia, vertaisiani, sekä esivaltaa kohtaan, mutta nyt alkoi minuakin suututtaa sananpalvelijan röyhkeä käytös. Mutta hilliten vielä itseäni, sanoin hiljaisesti: "kuinka pappi kehtaa tämmöiseen tekoon ruveta... ja vieläpä näin maallisen miehen kanssa," vaan kun siitäkään ei apua tullut, tiuskasin kovemmasti: "hellittäkää, taikka muuten loppuu koko Ryöperin suku," rovasti oli näet vanhapoika. Silloin rovasti hellitti ja peräytyi etemmäksi. Minä sanoin Marille: "pötki tiehesi, taikka muuton tästä tulee aika komplementti eteen." Mari edellä, minä perässä kiiruhdimme rovastin kanssa kamarista etehiseen ja sieltä pihalle. Vapaasen ilmaan päästyämme tuntui ikäänkuin helpoittavan sydänalaa. — Semmoista leikkiä sitä Ryöperi-vainaan, kanssa täytyi pitää.

Annappas olla, kuin kerron edelleen. Mari vanheni vanhenemistaan, jott’ei viimein jaksanut itseään elättääkään, vaan hänet täytyi panna ruotiin. No niin! Se oli eräänä syksynä kun Mari tuotiin naapuritalosta meille. Viikkokauden oltuaan tuli hän sairaaksi. Tuntiessaan loppunsa, lähenevän, pyysi hän minut luoksensa ja lausui: "Simo! voisitko hankkia papin luokseni, tahtoisin hänen kanssaan keskustella sieluni tilasta."

"Miks'ei," sanoin minä ja käskin renki Heikkiä — se oli se Häsäsen Heikki, joka asuu nykyjään tuolla Karjalan kylän perukalla — pappia veneellä hakemaan. Heikki läksi aamusta päivää. Odotetaan, odotetaan, Heikki vaan ei saapunut. Vihdoin puolenpäivän aikaan Heikki tuli, mutta pappia ei ollut seurassa; ei sanonut veneellä lähtevänsä. Kun ruotu-Mari yhä kovemmin voihki, lieneekö ruumista vaivannut, vai sielunsa kanssa hänellä tekemistä oli, niin sanoin minä veljelleni, "meneppäs sinä isäntämies pappia perään, tottapa silloin lähtenee." Mutta eipä tuo rymäläinen sittenkään lähtenyt, antoipa vielä semmoisen lähtöpassin, että velimies sanoi: "että minusta saapi hän rauhan aina tuomiopäivään asti."

"Ryöperikö se semmoinen oli?" kysäsin minä.

"Ei Laakervallihan se silloin oli väliaikaisena pappina," vastasi setäni.

No niin! Viimein minä sanoin: "antakaappas Simo lähtee matkalle, ehkäpä saan papin mukaani."

Menin pappilaan. Pihalla kysyin ohi menevältä tytöltä, "vieläkö se pastori makaa."

"Kyllä se on jo valveilla ollut aamusta alkain, astukaa vaan tampuurin ovesta sisään, niin kyllä pastorin löydätte."

"Jassoo," sanoin minä ja astuin sisään. Mennessäni päätin panna kovan kovaa vastaan. Minä en tahtonut mennä "kyökin kautta", enkä viedä mitään tuomisiksi, niinkuin velimieheni vei tuonnoin tuomarille härän, ennenkuin herrastuomarin arvoon pääsi. Jalkineeni puhdistettua ja hattuni lattialle laskettua rykäsin pari kertaa. Kun ei pastoria kuulunut tempasin konttoorin oven auki. Pastori oli juuri kahvia vehnäleivän kanssa särpimässä, mutta minut huomattuaan, nousi hän ylös ja kysäsi kiivaasti asiatani.

"Herra pastori — tuota noin — meille kun viikko takaperin tuotiin se ruotu-Mari ruotiin, oli hän ihan terve, mutta nyt rammettui niinkuin vanha tynnyri yhteen läjään jott’ei paikoiltaan auttamatta pääse. Sentähden anon minä alamaisella nöyryydellä, että herra pastori tulisi häntä, katsomaan ja ripittämään."

"En minä tällä kertaa jouda!"

"Ettekö, milloinkas sitten?"

"En tiedä."

"Mutta milloinkas pastori sitten joutaisi?"

"Silloin kuin joudan, silloin tulen."

"Mutta ruotu-Mari on hyvin sairas, joll’ei vaan ennättäisi kuolla; ja sitäpaitsi on jo kahdesti teitä tänäpäivänä käyty perässä ja nyt minä olen jo kolmatta kertaa; neljättä kertaa ei enää tulla."

"Onkos sinulla hevonen?" kysäsi pastori.

"Ei ole, enhän minä vetelän suon yli hevosella mitenkään voinut ajaa."

"Johan minä sanoin niille toisille, ett’en minä veneellä lähde."

"Mutta jos sairas kuolee herra, pastoria, puhuttelematta?"

"Mitä minulla on hänen kanssaan puhumista," vastasi pastori röyhkeästi.

Nyt minäkin taus suutuin ja sanoin kovalla äänellä: "jos herra pastori ei täytä kuolevaisen viimeistä toivoa, niin katsokaa vaan ettei kappa selästänne kapsahda."

"Ulos, viisastelematta siinä!"

Silloin katsahdin ympärilleni, otin askeleen eteenpäin, näyttääkseni ett’ei minua ole hevillä ulosajettava ja sanoin: "lähteekö pastori, vai pitääkö minun teitä 'könstormingin' kautta hakea." Se naula veti. Pastori paikalta sanoi: "ennenkuin sinusta pääsee täytyyhän tässä lähteä." Minä menin pastoria rappusille odottamaan siksi aikaa kuin hän puki itsensä. Pastorin ulostultua huomasin minä ett’ei hänellä rippi-kaluja olekaan muassa. Ajatellessani, ett’ei hän kiireessään muistanut ottaa rippikaluja mukaansa, huomautin että niitä juuri tällä matkalla tarvitaankin, mutta kun hän vihaisesti ärähti: "pidä huolta omista asioistasi" niin en enää virkkanut koko matkalla sanaakaan. Kotopihalle päästyämme kysäsi pastori: "missä se sinun sairaasi on?"

"Tuolla tuvassa!" vastasin minä, jolloin pappi edellä ja minä perässä, astuimme tupaan, missä ruotu-Mari yhä vain voihki vuoteellaan.

Pastori astui Marin luokse ja kysäsi kiivaasti: "no sinäkö se sairas olet?"

"Minähän se tässä," vastasi Mari riutuvalla äänellä.

"Oletko sinä halunnut minua puhutella?"

"Olenhan minä."

"Oletko sinä sielusi tilasta pitänyt huolta?"

"Olenhan minä lukenut sanaa ja kirjaa."

"Jaa... jaa, mutta oletko sinä keskustellut Jumalan kanssa ja saanut siten tuntea Hänen armovaikutuksiansa?" kysäsi pastori.

"Tokkopa tuo minua puhuttelemaan tulenee", tokasi ruotu-Mari.

"Mitäs jos en minä anna sinulle rippiä?" sanoi pastori.

"Syö itse sitten," vastasi Mari, varmaankin kiusautuneena pastorin koukkupuheista.

"Ei helvetti sinusta saa, kuin kourallisen tulisia tuhkia," sanoi juuri se sama pastori Laakervalli ja meni ulos, "oikeutta" antamatta; ja mistäpä hän antoikaan kun ei ollut rippi-kaluja mukanaankaan. Enkä minäkään hänen käytöstavalleen mitään voinut, kun se oli pastorin ja sairaan keskinäinen asia.

"Mitenkä ruotu-Marin sitten kävi?" kysäsin minä uteliaana.

"En minä tiedä mitenkä hänelle kävi matkalla toiseen elämään, sillä kun niinä tulin pastoria saattamasta, oli Mari jo heittänyt henkensä."

Minä tein naapuri Tuomaan kanssa Marille tuvan ja veimme hautaankin.

Ei Mari-raukalle soitettu "sanoma- eli sielu-kelloja", yhdeksän, kymmenen, eikä yhdentoista aikaan, kuten eri säätyläisille on tapana soittaa, sillä Mari oli ulkopuolella koko kastilaitosta; ja kukapa se sielukellojen soittamisesta olisi maksun suorittanut. "Koulukellojen" soitotta se pastori Laakervalli kovalla äänellä siunasi haudan ja viskasi multakuokkareita valkoiselle kirstulle, jonka perästä lukkari lauloi yhden virren värssyn, siinä kaikki. Minä naapurin Tuomaan ja hauta-Laurin kanssa täytimme haudan ja pistimme valkoisen puuristin multaan jonka perästä läksimme mekin pois, ajatellen millaisen onnen hänkin raukka saavuttanee toisessa elämässä.

Tähän lopetti Simo setä kertomuksensa ruotu-Marista ja rupesi kirvesvartta veitsellä vuoleksimaan.

PÄIVÄLLISELLÄ.