Part 7

Alkukeväästä Regina sai uuden ankaran koti-ikävän ja huonon tuulen puuskan. Asunto alkoi käydä kuumaksi. Hän seisoi kauan ikkunan ääressä hermostuneen levottomana kuin lintu, joka ei vielä ole tottunut häkkiinsä. »Kissanpoikien puutarhasta» nousi kostean ruohon tuoksu, joka sai hänessä kotikaihon tuntumaan aivan kouristavana. Toisinaan hän katseli puutarhaan tähystimellään ja näki siellä lyhyen, kaljupään, lihavan ja kelmeän nuoren miehen, joka oli erikoisen hienosti pukeutunut, jaloittelemassa vihreän altaan ympärillä, johon suihkulähde valoi ikävän kyyneliään. Regina muisti nähneensä saman herrasmiehen, jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja kellervät kuin puolikypsä aprikoosi, tuona iltana Costanzi-teatterin aitiossa, ja murhapolttajan puuskansa kohdistuneen häneenkin. Tuolla nuorella miehelläkin tuntui olevan ikävä. Laskeutuiko hän puutarhaan sentähden, että hänellä oli ikävä, vai oliko hänen ikävä siksi että hän oli puutarhassa? Toisinaan hän pysähtyi altaan ääreen ja härnäsi pieniä kultakaloja, jotka näyttivät mielettömästi pelkäävän hänen pientä kävelykeppiään; sitten hän haukotteli, ja yhtä julmasti ja hajamielisesti kuin hän hätyytti kaloja hän pieksi kepillään kukkia, muurilla vaalenevia soijakasveja, pikkuruusuja ja viattomia päivänkakkaroita.

— Hänen täytyy saada lyödä jotakin, Regina ajatteli, ja totesi, että hänkin kernaasti olisi kiusannut jotakin.

Tiheään sattuvina ja perin ikävinä sadepäivinä hän taas kävi synkkämielisen surulliseksi. Yksi ainoa ajatus oli hänellä lohdutuksena: käynti kotiseudulla. Hän laski päiviä ja tunteja. Omituiset muistot, lapsuuden muistelmat, unhoon häipyneet kuvat liukuivat hänen sielunsa läpi kuin pilvet synkällä taivaalla. Hänen entisen elämänsä pienet yksityiskohdat herättivät hänessä hellyydensekaista levottomuutta; hän muisti selvästi kotiseutunsa kaikkein huomaamattomimmatkin henkilöt, kaikki metsän ja kotitalon pienimmät sopukat, ja itsepintaisesti sellaiset mitättömät seikat, jotka ennen eivät olleet erityisesti kiinnittäneet hänen huomiotaan. Hän esimerkiksi näki mielikuvituksessaan vanhan rappeutuneen myllyn jauhinkiven, joka loikoi hylättynä rantaäyräällä. Tuon harmaan myllynkiven muisteleminen, joka näytti lepäävän pitkäaikaisesta työstään taisteltuaan vuosi vuodelta joen kanssa, hellytti Reginan kyyneliin.

Monesti hän koetti eritellä kotikaihontunteitaan ihmetellen, miksi hän muisti myllynkiven, vanhan sokean kerjäläisen ja lähes satavuotiaan lautturin, jolla oli isot, karvaiset kourat, lapset, jotka seisoivat vihreänmutaisen ojan reunalla laskien oljista palmikoituja pikku veneitä vesille, ja etanat, jotka ryömivät plataanin lehdillä.

— Olenpa minä tyhmä! hän ajatteli, mutta tunsi samalla hurjaa iloa, kun hänen mieleensä juolahti, että ennen pitkää saisi nähdä jälleen myllynkiven, lautturin, lapset, ojan ja etanat.

Ulkona vain satoi lakkaamatta. Rooma vaipui lokaan ja kurjuuteen, ja Reginan päähän pälkähti lapsellisen julma toivomus, että Rooma hukkuisi loppumattomaan liejusateeseen, niin että asukasten olisi pakko paeta toisille tienoille. Hän, Regina, palaisi ihailemaan kotiseudun avaroita näköaloja ja joen puhdasta vettä. Siellä hän syntyisi uudestaan ja olisi jälleen sama Regina, sama vapaa ja vilkas lintu, jollainen hän oli ennen ollut.

Antonio huomasi sekä kotoa lähtiessään että kotiin tullessaan Reginan olevan vaipuneena koti-ikävänsä horrokseen, välinpitämättömänä kaikesta, koko ympäristöstään.

— Lähdetään kävelylle, Regina!

— Ei minua haluta.

— Tule nyt vain, se virkistää sinua.

— Ei minua vaivaa mikään.

— Se ei ole totta. Olet alati synkkämielinen. Etkä enää pidä minusta, siinä kaikki!

— Onko se minun syyni?

Toisinaan hän tuntui katsovan Antonionkin kuuluvan siihen, mikä edusti kaupunkia ja kaikkea, mihin hänen joukkovihansa kohdistui. Sellaisina hetkinä hänen miehensä tuntui hänestä verettömältä, eloisuutta vailla olevalta sivuhenkilöltä, tuollaiselta merkityksettömältä henkilöhahmolta, jotka häipyivät näkymättömiin sadeusvan verhoamassa maisemassa, josta hän itse kohosi etualalla suunnattoman suurena ylpeydessään ja itsekkyydessään.

* * * * *

Mutta lopulta lämmin ja valoisa kevät sentään tuli todenteolla. Joukko kukkia myyskenteleviä miehiä, naisia ja lapsia hääri kaduilla, joiden pohjukoissa Reginan likinäköiset silmät erottivat sulavaan metalliin vivahtavaa kiiltoa.

Via Nazionalella, Corsolla ja Via del Tritonella liikkui ryhmittäin naisia, joiden kasvoihin säteilevä ilma ja vaaleat puvut loivat keväistä raikkautta, ja ilmassa kiiri kullanhohteista tomua. Ruusuja täyteen sälytettyjä ajoneuvoja kiiti ohi. Punaiset autotkin surisivat ja porhalsivat ulvoen kuin valosta huumautuneet, kukilla seppelöidyt hirviöt.

Regina kulki ehtimiseen käsi Antonion kainalossa, harvemmin yksin, väkijoukossa, yksin keskellä kaikkia noita iloisia naisia, joiden huolettomuutta hän kadehti ja halveksi, keskellä noita tyttöheilakoita: nauravia ystävättäriä, sisaria, koulutovereja, joiden seuraan hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut liittyä huolimatta katkerasta kiduttavasta yksinäisyydentunteestaan.

Eräänä päivänä kulkiessaan Termini-aukion poikki Regina näki Arduinan, yllä vanhastaan tuttu musta silkkipuku, jonka selkäpuolella oli vanhannäköiseksi tekeviä poimuja. Regina koetti väistää kälyään, mutta se oli jo myöhäistä.

— Kävin juuri luonasi, mutta ethän sinä ole koskaan kotona, eikä sinua enää näe missään! Arduina sanoi ja toimitti. Mikä sinua vaivaa? Mitä puuhaat? Mistä tulet? Äitikin valittaa... miksi ei sinulla ole perillistä?

— Miksi ei itselläsi ole perillistä? Minne olet menossa? Kuinka hieno sinä oletkaan. Regina huomautti ivallisesti.

— Olen matkalla Grand Hotelliin tervehtimään erästä upporikasta »missiä». Tuletko mukaan? Se varmaankin maksaa vaivan.

Regina lähti kälynsä mukaan, kun ei tiennyt, mitä tekisi muutakaan.

Auringonlasku valoi Termeihin ja katujen reunoilla kasvaviin puihin oranssinväristä hohdettaan. Puutarhassa melusivat lapset, ja lukemattomien lintujen visertely kuulosti puron solinalta. Ja kaiken yläpuolella, avaran, valoisan piazzan ja loiskivan suihkulähteen yläpuolella, jonka vesi pulppuili esiin läpikuultavana kuin lasi ja sateli helminä altaaseen, joka näytti jättiläiskokoiselta Muranon maljakolta — kaiken tämän yläpuolella säteili kultakirjaimin nimi _Grand Hotel_ kuin kaiverrettu kirjoitus temppelin korkeassa otsikossa.

Käytävän pylväiden edessä ja itse pihahallissa vilisi vaunuja, palvelijoita erivärisissä livreoissa, herrasmiehiä silkkihatut päässä ja hienoja naisia. Hovivaljakko, jonka eteen oli valjastettu kaksi kiiltävän mustaa hevosta, pisti silmiin muiden ajoneuvojen joukosta.

— Kuningatar näyttää olevan tuolla sisällä — odotetaan vähän, Arduina sanoi.

— Hyvästi siis, Regina virkkoi hankkiutuen poistumaan. Missä on jo yksi »Regina», siellä ei enää tarvita toista.

— Hyvänen aika, kuinka olet itserakas! — Arduina huudahti teeskennellyn epätoivoisesti. Mennään sitten sisään!

Arduina veti Reginan mukaansa ajoneuvojen ja hallissa kuhisevan hienon yleisön lomitse ja kysyi nöyrästi tarjoilijalta, oliko miss Harris kotona.

Tarjoilija kumarsi hieman katsomatta kumpaankaan:

— Neiti Harris? Luulen, että hän on kotona. Olkaa hyvä ja istuutukaa, hän vastasi hajamielisenä katse jossakin etäällä.

Reginan mieleen muistui se kunnioitus, jota ruhtinatar Makulinan palvelijat herättivät hänessä; tämä ei ainoastaan herättänyt kunnioitusta, vaan myös jonkinverran pelkoa.

Arduina vei Reginan mukaansa talvipuutarhaan. Tämä alkoi katsella ympärilleen ihmetellen, eteensä avautuvan haaveenomaisen näyn valtaamana. Outoa, punertavaa, kullanhohtoista valoa virtaili kattoholvista. Matoilla palmujen välissä aaltoili satumaisia naisolentoja atlassilkissä ja pitkissä kahisevissa laahuksissaan, kädet, korvat ja kaula koristettuina kimmeltävillä jalokivillä ja helmillä. Kuului vieraiden kielten sorinaa ja naurunremahduksia, jotka sekaantuivat porsliinikuppien ja hopealusikoiden kilinään. Tämä oli kristallipalatsi, ilon valtakunta, jossa lumotut olennot unohtivat elämän todellisuuden palmupuiden ja haaveellisen valon satumaailmassa.

— Elämän todellisuudenko? — Regina ajatteli. Mutta eikö juuri tämä ole todellista elämää? Meidän, pikkuolijoiden elämä — se vasta on pahan unen houretta.

Loistava naisolento pitkässä keltaisessa silkkipuvussa kulki talvipuutarhan poikki. »Hän näyttää pyrstötähdeltä», — Regina ajatteli.

— Se on miss Harris, Arduina huomautti. Nyt saat nähdä.

Regina ei koskaan ollut voinut kuvitella, että olisi olemassa näin säteilevän kauniita ihmisolentoja. Hän katseli miss Harrista, joka oli pysähtynyt talvipuutarhan taustalle kahden mustapukuisen naisen luo, ja hänen silmiinsä syttyi hurja kiilto.

Sinä hetkenä alkoi talvipuutarhan perältä kuulua hidasta hekumallista soittoa, joka sai hälvenemään huudahdukset, naurun ja kuppien kilinän. Miss Harris lähestyi. Regina tunsi sisimmässään melkein ruumiillista kipua, kalvavaa alakuloisuutta. Tuo ruusuinen auringonlaskun valaistus, palmut, jotka saivat mielikuvituksesta sukeltamaan esiin itämaisen maiseman, lämpö, tuoksut, soitto, rikkaan ulkomaalaisen naisen häikäisevä ilmestys herättivät hänessä kaihoa, etäisperinnöllisen hämärän muiston ihmemaailmasta, jossa kaikki oli nautintoa, ja josta ihminen on karkoitettu maanpakoon.

Sinä hetkenä hän vaistosi sen taudin laadun, jollaiseksi hän sanoi sisintään kaivavaa kärsimystä. Tämä tauti ei aiheutunut kyynelin ikävöidyn synnyinkodin menettämisestä, vaan kaikkien niiden unelmien haihtumisesta, jotka olivat täyttäneet menneisyyden ja sulostuttaneet hänen hengittämänsä ilman, paikat, joilla hän oli liikkunut, polut, joilla oli kulkenut. Niistä unelmistaan hän ei ollut vastuunalainen, ne olivat syntyneet hänen mukanaan, ne olivat siirtyneet hänen vereensä hänen hallitsemaan tottuneen ylimysrotunsa verestä.

Miss Harris lähestyi soppea, jossa nuo kaksi pikkuporvarillista rouvaa istuivat, laahaten perässään pitkää vaaleankeltaista laahustaan kulkien kissamaisen pehmein kiemurtelevin liikkein. Molemmat vierasmaalaiset naiset seurasivat häntä puhuen hänen kanssaan ranskansotkua, jota oli mahdoton ymmärtää.

Arduina sai nousta seisoalleen ja hymyillä erittäin nöyrästi, ennenkuin miss Harris suvaitsi tuntea hänet; hän puristi tämän kättä ja puhutteli häntä musertavan alentuvasti. Senjälkeen kaunis ulkomaalainen nainen istuutui laahus kierettynä jalkojen ympärille ja alkoi puhua. Hän oli väsynyt, ikävystynyt: hän oli ollut ajelemassa autolla ja yksityisvastaanotossa paavin luona, ja puolen tunnin kuluttua hänen oli määrä lähteä hyvin ylhäisen naisen viimeiseen vastaanottoon. Reginalle hän ei suonut katsettakaan, ja hetken kuluttua hän näytti unohtavan Arduinankin ja kahden muun vieraan naisen läsnäolon. Hän puhui melkein kuin itsekseen, kokonaan oman kauneutensa ja loistonsa lumoissa, kuin tähti, joka tuikki yksinomaan itseään varten. Koko talvipuutarhan yleisö katseli häntä, sekä läheltä että kaukaa.

Regina koki sisimmässään värähtelevää nöyryytyksen tunnetta. Hän luuli kutistuneensa kokoon yksinkertaisessa puvussaan, häpesi kaulaliinaansa, ja kun Miss Harris pyysi tarjota heille teetä, Regina kieltäytyi vihamielisen jäykästi.

Heidän poistuessaan Grand Hotellista Regina tunsi jälleen rinnassaan tuota lapsellista vihaa, joka oli vallannut hänet Costanzi-teatterissa.

— En käsitä, mitä sinulla oli täällä tekemistä, hän sanoi kälylleen. Miksi kuuntelit niin orjamaisen nöyrästi _tuota naista_, joka tuntui tuskin huomaavan läsnäoloasi?

— Mutta sinä näytit kuuntelevan yhtä nöyrästi!

— Minäkö! Olisin tahtonut kiristää teitä kaikkia kurkusta. Hyvä Jumala, kuinka olette typeriä, te naiset!

— Mutta Regina hyvä! käly sanoi tyrmistyneenä. En ymmärrä sinua!

— Sen hyvin tiedän. Mitä sinä yleensä ymmärrät! Mitä sinä teet tällaisissa paikoissa? Mitä sinulla on tekemistä noiden ihmisten kanssa? Etkö ymmärrä, että he ovat maailman valtiaita ja että me olemme orjia?

— Mutta onhan meillä älykkyytemme. Me olemme tulevaisuuden valtioita. Etkö kuule meidän puukenkiemme kolketta ponnistellessamme kohti korkeuksia ja heidän silkkikenkiensä kahinaa, jotka liukuvat kaltevaa pintaa alas?

— Me? Sinä? Regina sanoi osoittaen kälyään sormella, äänessä ylenkatsetta.

— Pidä varasi, jäät vaunujen alle! Arduina huudahti tempaisten hänet taaksepäin.

— Siinä näet, miten he polkevat meitä. Mitä on älykkyys? Onko sitä yleensä olemassa? Mitä se merkitsee silkkilaahuksen rinnalla?

— Vai kadehdit sinä heidän silkkilaahuksiaan? Arduina sanoi naurahtaen hyvänsävyisesti.

— Sinä olet hassu! Regina huudahti raivostuneena.

— Suuri kiitos! Arduina virkkoi silti loukkaantumatta.

Palattuaan kotiin Regina heittäytyi etuhuoneen leposohvalle ja loikoi siinä lähes tunnin potkien jalallaan pöytäkellon tahdissa, joka säännöllisesti naksuttaessaan tuntui tuon pienen asunnon sydämeltä.

Hän tunsi tuskallisen nöyryytyksen ryöpyn virtaavan sydämeensä. Olihan tuo vähälahjainen Arduinakin arvannut, mikä häntä vaivasi.

Päivänvalo alkoi sammua viereisessä huoneessa, ja pieni ruokailuhuone, joka oli pihan puolella, oli jo harmaiden varjojen peitossa. Avoimista ovista himmeä valonvälke hiipi matolle eteiseen, jonka sopissa hämärä yhä sakeni. Regina ajatteli:

— Hämärä! Kuinka kammottavaa se on! Minkätähden? Ei, ei se ole kammottavaa, se on vielä pahempaa; se on ikävystyttävää, painostavaa. Tuhat kertaa parempi on pimeä, täydellinen yö. Pimeässä vallitsevat tuska, epätoivo ja kapinanhenki. Se kaikki on vielä elämää, jotavastoin hämärässä kaikki on ikävää, kurjaa ja kituvaa. Parempi olla kerjäläinen kuin pikkuporvari. Kerjäläinen voi huutaa ja sylkeä maailman mahtavia vasten kasvoja. Pikkuporvari vaikenee. Hän on kuollut sielu, hän ei voi, ei saa puhua. Mitä hän sitten tahtoo? Eikö hänellä jo ole riittävästi sitä, mitä tulevaisuudessa on kaikilla? Hänen osuutensa on jo määrätty. Jos hän haluaa enemmän, hän saa kuulla olevansa kunnianhimoinen, itsekäs ja kateellinen. Vähäjärkisetkin kohtelevat häntä sellaisena.

— Silkkilaahukset. Eteishallit, vihreillä kasveilla koristetut häikäisevän valon täyttämät kuin hehkuvassa päivänpaisteessa kylpevät puutarhat, autot, jotka kiitävät kuin lentävät lohikäärmeet. Puutarhojen ja puistojen ympäröimät huvilat kolmen pinjapuun alla kuin jättiläispäivänvarjojen suojaamina, niin että niiden olemassaolon vain aavistaa ristikkoportilta. Tämän kaiken pitäisi toteutua sen uuden huomenen koittaessa, joka on meille luvattu, mutta jota toistaiseksi ei ole tullut. Maailma on pieni, eikä se voi olla jaettuna useampaan kuin kahteen osaan: päivään ja yöhön, valoon ja pimeään. Mutta kerran kaikki on hämärää. Kaikki ovat samassa asemassa kuin _me_, kaikki elävät silloin pienissä, pimeissä asunnoissa, joihin on kiivettävä lukemattomia portaita. Ja kadut ovat silloin kaikki tulvillaan pölyä ja löyhkääviä raitiovaunuja ja pikkuporvarien vaimoja, jotka tallustelevat jalan, väärennetyissä koruissaan, tinahelyissään ja paperiviuhkoissaan, koettaen surkeudestaan huolimatta olla iloisia. Kaikki on silloin ikävää ja kurjaa. Kerjäläiset eivät ole saavuttaneet uneksimaansa onnea. Ne, jotka ennen olivat rikkaita, elävät ikävissään muistellen unelmaansa, joka oli todellisuutta. Mitä siis hyödyttää elää? Miksi minä nyt elän?

Äkkiä hänen mieleensä muistui kolme samanlaista hahmoa, kolmet vanhan miehen kasvot, jotka hymyilivät katsellen toisiaan ivallisen säälivästi kuin kolme ystävystä, jotka tajuavat toistensa ajatukset puhumattakin. — Tehdä työtä! Tehdä työtä! Siinä elämän salaisuus. Regina kuuli vielä vanhan senaattorin äänen kaikuvan korvissaan. Hän oli kuullut tarinan; senaattorin vaimo, kaunis, nuori, loistava nainen, oli tehnyt itsemurhan, eikä koskaan oltu saatu sen aihetta selville.

— Tehdä työtä! Siinä salaisuus. Kuka tietää, eikö vanha senaattori ollut puhuessaan työtä tekevistä naisista ajatellut vaimoaan, joka ei ollut koskaan tehnyt työtä? Tehdä työtä? Siinä tulevaisuuden salaisuus. Kaikki tulevat onnellisiksi, sillä kaikki tekevät työtä. Minä kylläkään en edusta tulevaisuutta, olisi typerää ajatellakin sitä! Minä edustan vain nykyisyyttä, kaikkein nykyisintä nykyisyyttä. Olen loisolento, aito loisolio. Elän mieheni työstä, imen kuiviin hänen sielunsakin, sillä hän rakastaa minua — liiaksikin — enkä minä tee häntä onnelliseksi. Minkä vuoksi minä oikeastaan elän? Mikä on tehtäväni, ketä hyödytän? En edes kykene synnyttämään lapsia, enkä tahdokaan. Enhän osaisi kasvattaa heitä. Eihän muuten maksa vaivaa antaa niiden syntyä. Eikö olisi ollut parempi, etten minäkään olisi syntynyt? Mitä elämä hyödyttää?

Hänestä tuntui kuin hänen ympärillään sakeneva pimeys olisi peittänyt hänen sielunsakin.

Mutta sitten ajatukset taas siirtyivät hänen ison jokensa valoisille rannoille, ja hän näki edessään avoimen taivaanrannan, värikkään, avaran taivaan, etäisyyteen häipyvän vedenpinnan, metsän, tasangon.

Hän kulki rantaäyräällä, ja hänen silmiinsä kuvastuivat vedenpinnan vaaleat, punasinervät häiveet, taivaan hehku metsän yläpuolelta ja pehmeän rantaruohon vihreys. Pienet pajunvesat kumartuivat kirkkaaseen veteen ja näyttivät juovan juomistaan sammuttamattoman janon pakosta. Hän kulki ohi ja joi kuin pajunvesat unelmien kultaavasta joesta.

Millaisia loppumattomia näköpiirejä, millaisia pohjattomia vesiä, heikkoja aaltojen tuomia, illan hämyyn hälveneviä ääniä! Olivatko ne metsän lintujen viserrystä, ääniä toisesta maailmasta, oliko tuo tikan nokan koputusta poppelin runkoon? Ei! Ei! Hänen jalkansa vain koputti lattiaan, pöytäkello raksutteli välinpitämättömänä pienessä pimeässä salissa, häkkiin vangittu kanarialintu valitti ikävissään ikkunalaudalla likaisen pihan syvän kuilun partaalla.

Regina kavahti pystyyn tehden kapinoivan, epätoivoisen liikkeen raivontunteen tukahduttaessa. Hän ajatteli:

— Heti kun _hän_ palaa kotiin, sanon sen hänelle, huudan sen hänelle: Miksi tempasit minut irti sieltä? Miksi toit minut tänne? Mitä teen täällä? Lähden pois, tahdon ilmaa, tahdon valoa. Ethän sinä ole voinut antaa minulle ilmaa etkä valoa; mutta sitä et sanonut minulle. Enhän minä tiennyt, että maailma olisi tällainen. Vie pois kaikki tämä rihkama, nuo rievut. En tarvitse niitä. Minä tarvitsen ilmaa, ilmaa, ilmaa! Tukehdun täällä, vihaan teitä, vihaan teitä kaikkia, kiroan koko kaupungin ja sen rakennusmestarit ja kohtalon, joka riistää meiltä taivaankin näkyvistä...

Regina meni makuuhuoneeseen ja astui konemaisesti kuvastimen eteen. Päivän viimeisen välkkeen hohteessa hän näki kauniin kiiltävän tukkansa, valkoiset hampaansa ja kirkkaiksi kiilloitetut kyntensä. Hänen hieno hipiänsä, jota oli sivelty »Venus» voiteella, oli melkein yhtä läpikuultava kuin miss Harriksen iho. Hänen raivonsa kiihtyi. Hän otti kuvastinpöydältä ihovoidetölkin ja paiskasi sen seinään. Se ponnahti vuoteeseen särkymättä. Hän otti tölkin vuoteesta ja asetti sen paikoilleen.

— Ei! Ei! Ei! hän nyyhkytti ja heittäytyi oikoiseksi vuoteeseen. — Minä sanon hänelle: 'Näetkö, millaiseksi tulen? Näetkö, millaiseksi te teette minut? Tänään likaa kasvoilla, huomenna sielussa! Minä lähden pois. Tahdon palata kotiin. Sinä et ole minulle mitään!' Sen sanon hänelle, heti kun hän palaa kotiin!

* * * * *

Tullessaan kotiin Antonio tapasi vaimonsa istumassa pienen pöydän ääressä. Regina kirjoitti luetteloa seuraavan päivän ostoksista. Oli jo myöhä; valot oli sytytetty, pöytä katettu. Palvelijatar valmisti illallista. Pienen asunnon täytti paistinpannun räiskyvä pihinä ja paistuvien artisokkien tuoksu. Samalla tulvi huoneeseen laakerin ja ruohon lemua puutarhasta avoimesta ikkunasta.

Maitoa.......... —:20 Leipää.......... —:20 Viiniä.......... 1:10 Lihaa........... 1:— Jauhoja......... —:50 Munia........... —:50 Salaattia....... —:05 Voita........... —:60 Parsaa.......... —:50 Yhteensä 4:65

Antonio tuli pöydän ääreen ja katseli paperiliuskaa, jolle Regina oli kirjoittanut.

— Regina, kävin täällä 6 aikaan, mutta sinä et ollut silloin kotona.

— Pistäysin kaupungilla.

— Kuulehan! Ruhtinatar lähetti minulle ministeriöön kirjelipun, pyysi minua käymään hänen luonaan puoli seitsemän aikaan, ja minä kävinkin siellä.

— Mitä hän tahtoi?

— Ei enempää eikä vähempää kuin... nyt hän jo alkaa kyllästyttää minua... kuin että valvoisin erästä herrasmiestä, joka keinottelee pörssissä hänen laskuunsa.

Regina kohotti katseensa ja huomasi, että Antonion otsalta valui hiki ja että hän oli hiukan kalpea.

— Pörssissä? Kuinka sellainen käy päinsä?

— Kuinkako se käy päinsä? Selitän myöhemmin. Mutta... totisesti tuo nainen alkaa hermostuttaa minua.

— Mutta jos hän palkitsee hyvin vaivasi? Osaatko sinä sitten pelata pörssissä?

— Totta kai! Antonio huudahti paiskaten lakkinsa vuoteeseen. Saisinhan käytettäväkseni ruhtinattaren joutavat rahat! Mutta ei ole kysymys pörssikeinottelusta. Minun tehtävänäni olisi tarkastaa pörssi-ilmoitukset ja ne pörssikaupat, jotka herra R. on tehnyt ruhtinattaren nimiin. Minun pitäisi silmäillä läpi kaikki päivänlaskut, hankkia tietoja vekselinkaupitsijoilta, sanalla sanoen erittäin huolellisesti tarkastaa ja pitää silmällä herra R:n koko toimintaa pörssissä.

— No niin? Regina intti. Ruhtinatar kaiketi korvaisi hyvin vaivasi?

— Anteeksi! Antonio vastasi matkien ruhtinattaren ääntä ja eleitä.

— Mitä hän maksaisi? Regina huusi.

— Parisataa liiraa, hän on kitsas, tiedäthän.

— Illallinen on valmis, armollinen rouva! palvelijatar ilmoitti kohteliaasti tapansa mukaan.

Aterian aikana Antonio selitteli Reginalle pörssiasioita ja muita rahakeinottelun salaisuuksia ilmeisesti mielellään käsitellen tätä ainetta. Ja Reginassa tämä puhe näytti herättävän mielenkiintoa. Mutta hänen kuunnellessaan hänen silmänsä välkähtivät ajatuksesta, joka oli kaukana kaikesta, mitä Antonio puhui. Äkkiä hän kävi vilkkaammaksi, ja hänen katseensa palasi nykyhetkeen.

— Jospa sinusta voisi tulla hänen oikea luottamusmiehensä, ruhtinattaren »sihteeri»! hän huudahti. Mieleeni muistuu uni, jonka näin senjälkeen kuin ensi kerran olin tavannut hänet Arduinan luona. Ruhtinatar oli kuollut, ja hänen jälkisäädöksensä oli meille edullinen.

— Se olisi helppo asia! Antonio huomautti.

— Helppo asia saada hänet muistamaan meitä jälkisäädöksessään, niinkö tarkoitat? Regina kysyi nauraen.

— En toki, senkin veitikka! Tarkoitan, että olisi helppo saada hänen raha-asiainsa hoito käsiinsä. Mutta siihen vaadittaisiin paljon imartelua, matelemista — aluksi, ja lisäksi paljon juonia, sitäkin enemmän, kun ruhtinattarella on toisiakin luottamusmiehiä. Ne kaikki täytyisi saada juonitteluilla syrjäytetyiksi. Mutta sellainen on minusta vastenmielistä.

— Niin minustakin! Regina sanoi jäykistyen.

Hän nousi ja meni nojaamaan puutarhanpuoleisen ikkunan pieleen. Yö oli lämmin, hekumallinen. Laakerin tuoksu kohosi entistään voimakkaampana tunkien sieraimiin. Regina katsoi alas ja kohotti sitten katseensa tummansinistä, melkein mustaa taivasta kohti, huokasi ja tukahdutti samalla pienen haukotuksen.

— Olemmehan nyt lopultakin onnellisia? Antonio virkkoi täydentäen ääneen ajatustaan. Mitä meiltä puuttuu?

— Ei mitään, ja kaikki.

— Mitä meiltä siis puuttuu? Antonio toisti kohdistaen kysymyksensä pikemminkin itseensä kuin vaimoonsa.

— Näkyykö tänne Otava? Regina kysyi katsoen ylös ikäänkuin ei olisi kuullut hänen kysymystään.

Antoniokin loi katseensa taivaalle.

— Ei näy.

— Huomaat siis, että meiltä puuttuu jotakin! Emme näe edes tähtiä.

— Mitä sinä tähdillä? Olkoot, missä ovat, ei meillä ole niistä hyötyä. Jos sinulta todella puuttuisi jotakin, et ajattelisi tähtiä.

— Tarkoitat kai, että puuttuu jotakin _täällä!_ hän sanoi osoittaen otsaansa.

— Juuri niin!

— Nimittäin sinulta! Regina sanoi, valmiina vastaamaan niin kuin aina.

— Nyt heitän sinut alas ikkunasta, kun olet näin loukannut minua! Antonio virkkoi leikkisästi tarttuen häneen vyötäisistä. Jos järki on vähentynyt päästäni, niin on syynä siihen sinun oikullisuutesi.

VI

Oikullinen ei Regina suorastaan ollut, mutta hänen puheensa kävivät yhä omituisemmiksi. Ja vaikka ne toisinaan huvittivat Antoniota, ne kuitenkin useimmiten vaivasivat häntä.