Part 6
Hän toisti nuo säkeet muutamia kertoja itsekseen, yksitoikkoisesti hyräillen, ja nukahti lopulta siihen. Hän oli unessa olevinansa kotona. Pikkusisko soitteli »Stefaniaa» mandoliinilla, jonka pintaan kuvastuvan trubaduurin kitaroineen Regina hyvin muisti. Musta kissanpoika istui kuuntelemassa, hiukan ikävystyneenä, haukotellen syvään. Punasinervän vivahteinen harmaa hämärä laskeutui maille, pehmeänä kuin sametti. Mutta äkkiä ilmestyivät ikkunan taakse hämmästyneen epäröivät kasvot, silmälasit nenällä. Regina naurahti niin äänekkäästi, että Antonio heräsi.
— Mikä sinun on!
— Hänen ylhäisyytensä... — hän mutisi unissaan.
* * * * *
— Viime yönä nauroit, nyt itket? Saanko tietää, mikä sinua vaivaa? Antonio kysyi seuraavana aamuna herätessään ja huomatessaan Reginan itkevän.
— Ei mikään.
— Vai ei mikään! mies sanoi suutuksissaan. Itkethän sinä, ja miksi? En kestä tätä kauempaa! Miksi kiusaat minua näin?
Regina tarttui hänen käteensä ja painoi sen silmilleen. Antonio heltyi.
— Mikä sinun on, Regina? Sano, mikä sinua vaivaa? hän rukoili hyväilevästi ja ahdistuneena.
— Ei se ole sinun syysi! Regina sanoi painaen kasvonsa vasten hänen poveaan. Se johtuu minusta itsestäni... en oikein tiedä, miksi. En voi irtaantua menneisyydestä... koti-ikävä... ja pelkään tulevaisuutta.
Antoniokin tunsi rinnassaan salaista pelkoa.
— Miksi pelkäät tulevaisuutta?
— Sentähden, että olemme köyhiä... ja Rooma on hirvittävä köyhille...
— Emmehän me ole köyhiä, Regina! hän huudahti käyden yhä levottomammaksi. Emmekö sitten rakasta toisiamme?
— Rakkaus, eläminen päivästä päivään... se ei riitä.
— Tiesithän sen.
— Tiesin. Ja soimaan itseäni, etten voi karkoittaa vastenmielisyyttä, jota pikkuporvarillinen elämämme minussa herättää.
— Mutta millaista sitten elämäsi oli _siellä?_
— Voi, Antonio, silloin haaveilin.
Antonio vaistosi koko sen sydäntä särkevän tuskan, joka sisältyi tähän huudahdukseen. Ja lieventääkseen hetkeksi vaimonsa kärsimystä hän päätti antaa tälle, samoin kuin eräänlaisille potilaille annetaan, vaaratonta rauhoittavaa lääkettä.
— Kuulehan, hän virkkoi, sinua vaivaa koti-ikävä. Mutta saat nähdä, että aikaa myöten totut kaikkeen. Meidän elämämme on tosin vaatimatonta; mutta luuletko, että rikkaat ovat onnellisia?
— Enhän minä pyydä rikkautta!
— Mitä siis tahdot? Olenko minä sitten mitätön? Olenko typerä? _Minun kanssani_ sinun kuitenkin on tosiasiassa eläminen. Ole nyt järkevä. Saathan vastedes luoda itsellesi sellaisen ympäristön kuin itse tahdot. Ja toistaiseksi voit parantuaksesi kotikalliostasi pistäytyä kotiseudullasi, milloin vain haluat.
Rauhoittava lääke tuotti toivotun vaikutuksen.
Regina kohotti säteilevät kasvonsa.
— Jo ensi keväänä? hän kysyi innostuen.
— Milloin tahansa. Aikaa myöten kuitenkin...
* * * * *
Reginan henkinen pahoinvointi vain kiihtyi ajan mukana.
Toisena joulupäivänä Antonio vei hänet Costanzi-teatteriin. Regina puki ylleen kaikkein hienoimman pukunsa, koristi itsensä kauneimmilla koruillaan ja lähti teatteriin lujasti päättäen, ettei antaisi minkään komeuden hämmästyttää itseään. Costanzi-teatteri oli suurenmoinen näky: se sai ajattelemaan mahdottoman suurta jalokivilipasta. Siinä välkkyi häikäisevän valkoisilla naisenhartioilla säkenöiviä, ihmeellisiä helmiä. Permanto oli loistava, kuin keto, täynnä isoja kukkia, joiden terissä ja lehdillä kimmelsi jalokivien ja kultakoristeiden komea kaste.
Vaikka Regina aikaisemmin jo oli nähnyt Pannan teatterin, tämä näky aluksi valtasi hänet kuin lievä pyörrytys. Hänen likinäköiset silmänsä ummistuivat liian kirkkaan valon häikäiseminä, ja samankaltaista tapahtui hänen sisässäänkin. Hän nosti silmien eteen tähystimen ja näki eräässä aitiossa ruman, mutta erittäin hienosti pukeutuneen naisen, jonka kasvot hänestä näyttivät maalatuilta; naisella oli valetukka, ja hänen silmiään oli autettu siveltimellä. Silti Regina kadehti häntä. Hän katseli ympärilleen. Vähitellen hänen kateutensa kasvoi, tulvi yli äyräittensä, muuttui vihaksi. Hän toivoi, että tuli pääsisi irti. Samassa hän huomasi, että lähellä häntä istuva, vaatimattomasti pukeutunut nainen katseli aitioita samalla tavoin, ehkä samanlainen rikollinen kateus sydämessä kuin hänellä itsellään. Ja hän häpesi. Hän laski tähystimen alas eikä sen jälkeen enää katsonut ylös aitioihin. Mutta edessään ensimmäisissä nojatuoliriveissä hän näki jonon hienoja naisia ja herroja, jotka tuijottivat lakkaamatta ja hellittämättä ylös aitioihin. Näytti siltä kuin nojatuoleissa istuvasta yleisöstä tavallisilla permantotuoleilla istujat olisivat olleet huonompaa rotua, tai kuin ei heitä olisi ollut ollenkaan olemassakaan.
— Me emme ole yhtään mitään. Olemme pienoiseliöitä, jotka täyttävät tyhjyyden! Regina ajatteli. Mutta äkkiä hän teki merkillisen havainnon. Hän itsekin tunsi tavallisten tuolien ja ylimmän parven yleisöä kohtaan samanlaista välinpitämätöntä ylenkatsetta kuin nojatuoli- ja aitioyleisö.
Antonio luuli, että Regina nautti soitosta ja näytännöstä yhtä suuresti kuin hän itse. Yhtenään hän puristi vaimonsa kättä ja lausui hänelle pieniä kohteliaisuuksia.
— Näytätpä kuningattarelta tänä iltana koruinesi ja jalokivinesi! hän muun muassa sanoi.
— Maanpaossa olevalta kuningattarelta!
V
Muistellessaan myöhemmin avioliittonsa ensimmäisen vuoden tarinaa Regina jakoi sen useihin pieniin lukuihin, joista hän antoi erityisen merkityksen sille, joka käsitteli hänen ensi käyntiään ruhtinatar Makulinan luona.
Se tapahtui tammikuun ensi päivinä, usvaisena ja leutona iltapäivänä. Indipendenza-aukiolla Regina ja Arduina odottivat Massimoa, jonka oli määrä siellä yhtyä heihin.
Antonio ei tullut mukaan, hän kun noina iltoina viipyi ministeriössä lähes yhdeksään asti tehden ylimääräistä työtä.
Tori oli autio, ainoastaan himmeän kellervän kuutamon valaisema. Paljaat puut häipyivät usvaan, ja lyhtyjen liikkumattomat jalat näyttivät olevan etäällä. Regina seisoi keskellä toria; hiljaisuus, yksinäisyys ja avaruus tuntuivat hänestä miellyttävältä. Ensi kerran Roomassa olonsa aikana hän huomasi jotakin ihailtavaa.
— Joudutaan nyt! Massimo kehoitti rientäessään kohtaamispaikalle ja heiluttaen uusia käsineitään. Kello on jo kymmentä vailla neljä. Jollei ruhtinatar tänä iltana anna minulle toiveita, niin varokoon itseään!
— Sinä kai olisit valmis naimaan hänet! Regina sanoi tehden vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.
— Sitä hän juuri haluaa! Arduina huudahti.
— Ole vaiti! Kaikkia vielä! Minä en ole ostettavissa!
He pysähtyivät ruhtinattaren puutarhan aitauksen eteen, ja Massimo sanoi:
— Tästä kulkevat ruhtinattaren rakastajat!
Sitten he soittivat huvilan ovikelloa — tai oikeammin huviloiden, koska niitä oli kaksi. Ne eivät olleet isoja, mutta hienoja; niitä yhdisti toisiinsa ylhäällä avoin kuisti, joka näytti jonkinlaiselta riippuvalta puutarhalta.
— Ne ovat kuin kaksi pientä veljeä, jotka pitelevät toisiaan kädestä, Regina sanoi huoaten.
Hännystakkinen palvelija avasi loistavat lasiovet, ja Reginan silmiin pisti eteisessä kaksi isoa sutta, jotka loikoivat punaisella matolla ja näyttivät ilmi eläviltä.
Saleissa oli tavattoman kuuma. Paksuista seinäverhoista ja leveiden mataloiden leposohvien eteen levitetyistä karhuntaljoista uhosi jotakin, mikä sai ajattelemaan auringonpaisteeseen nukahtaneiden petojen kuumaa hengitystä, jotakin raakaa ja himokasta, mikä teki vastenmielisen vaikutuksen.
Pitkistä maljakoista kohosi metsäkasvien oksia täynnä punaisia marjoja.
Ruhtinattaren kallisarvoinen puku oli mustaa samettia ja kömpelösti koristettu valkoisilla pitseillä. Hän keskusteli kahden vanhan herran kanssa kertoen ranskaksi tätinsä rakkaustarinaa, joka oli naimisissa George Sandin läheisen ystävän kanssa:
— Niihin aikoihin tätini oli Parisin hienoin nainen. George Sand kuvaa erästä hänen pukuaan romaanissaan _Marquis de Villemer_...
Paitsi näitä kahta vanhaa herraa, oli kuuntelijoina kolmas, parraton ja kaljupäinen vanhus, jonka kallo kiilsi kuin vaaleanpunainen posliinimalja, rauhallisesti vaipuneena nojatuoliin.
Neiti Marianna, yllään helakanpunainen avokaulainen puku, kiiruhti tulijoita vastaan nopein hiirenaskelin ja katseli Reginaa silmät kiiluen.
— Olette kovin virkeän näköinen tänään, hyvä rouva. Mitä uutta kuuluu?
— Mitäpä uutta _meille_ kuuluisi!
Marianna tuuppasi häntä sormellaan kylkeen ja remahti nauruun. Reginasta tuntui, että »hiiri» oli sinä iltana maistellut väkeviä, ja hän tunsi jälleen samaa outoa inhoa, jota ruhtinatar ja tuo letukka jo aikaisemmin olivat herättäneet hänessä. Aluksi ruhtinatar välitti varsin vähän Venutellin perheen jäsenistä. Saapui uusia vieraita. Nämä olivat melkein kaikki vanhoja ulkomaalaisia naisia, joiden pukujen uutuuden ja hienouden laita oli niin ja näin. Arduina tapasi heti herrasmiehen, jolla oli pyöreät silmät, pystynenä ja leveä suu, ja alkoi keskustella hänen kanssaan. Massimo ei ollut näkyvissä. Marianna ilmestyi ja katosi, hyöri ja pyöri kimeästi huudahdellen. Regina joutui lihavan rouvan viereen, joka lausui hänelle muutaman sanan katsomatta häneen. Hänen toisella puolellaan oli tuo vanha kaljupää herra, joka ei avannut suutaan.
Ennen pitkää Reginan tuli ikävä. Hän huomasi olevansa unohdettuna kaikkien noiden kaljupäiden lihavien ukkojen ja vanhojen silkkihameiden joukossa, jotka eivät enää kahisseet. Kuinka ikävää kaikki olikaan! Tällaistako oli rikkaiden maailma, se lumottu maailma, joka oli saanut hänet haltioitumaan hänen vain ajatellessaankin sitä?
— Tänne en tule toista kertaa, hän päätteli.
Äkkiä hän näki Arduinan, joka kaukaa hymyili hänelle ja nyökkäili häntä luokseen. Mutta samassa ruhtinatar lähestyi Reginaa ja ojensi hänelle ystävällisesti ja tuttavallisesti pienen jalokiviä säteilevän kätensä.
— Suvaitsetteko tulla juomaan kupin teetä?
Regina kavahti pystyyn liikutettuna kohteliaisuudesta.
— Kuinka miehenne voi? ruhtinatar kysyi saattaessaan Reginaa ruokailuhuoneeseen.
— Kiitos, hyvin, Regina vastasi hiljaa, punastuen. Hän ei päässyt tulemaan, kun...
— Anteeksi?
Ruhtinattaren vanavedessä tulivat kaikki vanhat herrat ja rouvat, jotka asettuivat istumaan pienten pöytien ääreen. Keskellä huonetta oleva tarjoilupöytä oli täynnä hienoja herkkuja.
Marianna alkoi juoksennella edestakaisin tarjoillen teetä.
— Tahtoisitteko auttaa? hän kysyi kulkiessaan Reginan ohi. Olette kuin nuori neitonen. Tulkaa vain mukaan.
Regina lähestyi tarjoilupöytää, mutta ei tiennyt, miten menetellä. Hän sysäsi kumoon pullon ja punastui, niin että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
— Kas tässä, Marianna sanoi, ojentaen hänelle lautasen, viekää tämä kakku tuolle koiran näköiselle herralle!
— Kenelle? Puhukaa toki hiljaa.
— Tuolle, joka seisoo kälynne vieressä. Hän on kirjailija...
Regina kulki levottomana ruokasalin läpi lautanen kädessä kuvitellen, että kaikki katselivat häntä, mutta tyytyväisenä, kun hänelle oli suotu tilaisuus tarjota palanen kakkua kirjailijalle.
— Kiitoksia, neiti! kirjailija virkkoi kumartaen Reginan ojentaessa hänelle lautasen.
— Anteeksi, rouva! Arduina korjasi. Saanko esittää kälyni?
— Onnittelen ja valitan! kirjailija sanoi julkeasti. Kaikkien näiden satavuotiasten joukossa — hän mulkoili ympärilleen pyöreillä silmillään — hän näyttää lapselta.
— Miksi valitatte? Arduina kysyi.
— Sentähden, että te olette hänen kälynsä!
Regina huomasi heti, että kirjailija oli hyvin epäkohtelias, ja katsoi parhaaksi palata pöydän ääreen. Marianna oli jo huoneen toisessa päässä. Regina otti arasti toisen kakkulautasen ja vei sen Massimolle, joka seisoi ovensuussa, hänkin hylättynä ja unohdettuna.
— Kas, sinähän näyttelet emäntää! hän virkkoi Reginalle. Tuo minulle myös lasi tuota viiniä, näethän, tuosta pitkästä pullosta, jonka kaula on kullattu. Tuosta, joka on pöydän kulmalla. No mene jo. Ja juo itsekin sitä.
Regina lähti, mutta huomasi, että ruhtinatar parastaikaa kaasi lasiin viiniä juuri siitä pitkästä pullosta, jossa oli kullattu kaula.
— Massimo tahtoisi lasin tätä viiniä, Regina mutisi ujosti.
— Anteeksi?
Ruhtinatar ei kuullut, mikä ehkä oli hyväkin.
Regina kaasi viiniä lasin täyteen ja vei sen langolleen. Lasista nousi harvinaisen hieno tuoksu kuin kukasta.
— Tämä on portviiniä! Massimo virkkoi äänensä kuulostaessa kiitolliselta. Kiitos, pikku käly! Tämä teki hyvää. Se on uudenaikaisten jumalien juomaa.
— Olet iloinen tänä iltana!
— Kaikkea muuta. Minun on hirveän ikävä. Lähdetään pois! Arduina jääköön tänne. Kuka tuo koirankuonolainen on, joka pitää hänelle seuraa?
— Kuuluu olevan kirjailija.
— Ei ole kunnia tuntea, Massimo sanoi syöden ja juoden. Millaista roskaväkeä! Kyllä on sekalainen seurakunta!
— Se on totta! Regina myönsi. Mutta olemmehan mekin täällä!
— Me annamme heille palttua! Me olemme nuoria ja voimme tulla rikkaiksi. He ovat rikkaita, mutta eivät koskaan enää voi tulla nuoriksi jälleen.
— Kas vain! Mutta ehkä olet oikeassa.
— Tuohan minulle vielä pieni lasillinen portviiniä! Massimo sanoi rukoillen.
— Eikö se jo ole liikaa?
Vanhat naiset ja herrat, joita tee ja viinit hieman kiihoittivat, alkoivat puhua äänekkäämmin, muodostivat ryhmiä ja hajaantuivat eri tahoille.
Yleisessä sekasorrossa Regina joutui taas lähelle ruhtinatarta.
— Ette ole vielä tainnut nauttia mitään? ruhtinatar kyseli. Tulkaa mukaan. Lasi portviiniä? Kuinka miehenne voi?
— Jo toisen kerran! Regina ajatteli; sitten hän vastasi kovalla äänellä:
— Kiitos, erittäin hyvin.
— Joko olette muuttaneet uuteen asuntoonne? Miten viihdytte? Mutta juokaa! Ja vähän kakkua? Tänään se on hyvää. Kas, _monsieur_ Massimo, haluatteko lasin teetä? Ettekö? Entä lasin portviiniä? Sanokaahan, palveletteko tekin valtiovarainministeriössä?
— En. Puolustusministeriössä, rouva ruhtinatar.
Tuskin Marianna oli huomannut ruhtinattaren puhelevan Massimon ja Reginan kanssa, ennenkuin hän kurotti kasvojaan Reginan takaa. Tästä tuntui, että seuraneiti piti ylen tarkasti silmällä ruhtinatarta.
— Minulla on taas ikävä asia, ruhtinatar lausui hitaasti. On kyseessä korot, jotka ovat perittävissä Milanossa, mutta tahtoisin nostaa ne täällä Roomassa. Olen kuullut, että sitä varten on tarpeen pyytää lupa valtiovarainministeriöstä. Olisi siis tärkeää, että _monsieur_ Antonio huomenna kävisi puheillani.
— Sanon sen heti hänelle, Regina virkkoi.
Marianna sanoi jotakin venäjäksi kääntyen ruhtinattaren puoleen melkein käskevästi. Ruhtinatar vastasi tavalliseen tapaansa kylmän tyynesti, mutta poistui äkkiä.
— Nyt minun täytyy antaa teille palkka avustanne, Marianna sanoi Reginalle kaataen hänelle lasiin valkoista juomaa. Juokaa!
— Kiitos, en halua.
— Se on _votkaa_... Venäläiset naiset päihdyttävät itsensä tällä juomalla. Katsokaa nyt, kuinka minä juon, hän jatkoi kohottaen pientä lasia ja kurkistaen siihen. Minä ryyppään mielelläni. Ja kun olen vähän maistanut, minulle käy päinvastoin kuin kaikille muille: herkeän puhumasta totta.
— Minusta ei tunnu siltä, Massimo huomautti. Tämäkö nyt on _votkaa?_ Se maistuu pahalla.
— Tänään en ole maistanut! Marianna sanoi.
Hän ryyppäsi kulauksen ja naurahti. Sitten hän vei lasin Reginan huulille ja pakotti hänet tyhjentämään sen.
— Lähdetään nyt häiritsemään »koiran» ja »kissan» idylliä, Marianna jatkoi puheinaan mennen viereiseen saliin, jossa Arduina ja kirjailija lörpöttelivät loppumattomasti syrjäisessä sopessa punamarjaisen kasvin alla. Regina ja Marianna istuutuivat heitä vastapäätä taljalla peitetylle sohvalle, ja Massimo jäi seisomaan heidän viereensä.
Viereisessä huoneessa soitti vanha rouva pianolla kappaletta _Se o te_, _o cara_ (Jos olet minun, rakkahin).
Reginan valtasi sanomattoman miellyttävä tunne. Vieno ja samalla intohimoinen soitto, sohvan lämpö, jonka turkispeitettä teki mieli silittää kuin pehmeää kissaa, tuoksuva, raskas ilma ja ennenkaikkea votka, joka tuntui kurkussa ja polvissa, kaikki tuotti hänelle alkavan päihtymyksen hekumaa.
Arduinakin oli kiihoittunut. Hän puhui äänekkäästi ja samanlaisella äänenpainolla, jonka Regina oli pannut merkille Claretta serkulla tämän puhuessa miesten seurassa. Näytti siltä kuin Arduina ei olisi ollut tuntevinaan sukulaisiaan.
— Mitähän tuolla höperöllä onkaan mielessä? Regina ihmetteli itsekseen.
Marianna näytti aavistavan hänen ajatuksensa, sillä hän kuiskasi hiljaa:
— Siinä hakkaillaan!
Regina hymyili epämääräistä, itsetiedotonta hymyä. Mutta samassa häntä kauhistutti.
— Olisiko se mahdollista? hän mutisi.
— Kaikki on mahdollista, hiiri vastasi. Te olette vielä niin kokematon ja viaton! Mutta jonkin ajan kuluttua kyllä saatte nähdä, että kaikki on mahdollista.
* * * * *
Seuraavana päivänä Antonio kertoi Reginalle, että ruhtinatar, jonka luona hän oli käynyt järjestämässä koronnostoasiaa, oli pyytänyt heidät päivällisille seuraavaksi sunnuntaiksi.
Regina suostui vastenmielisesti, niin kuin joka kerran, kun _madame_ Makulina suvaitsi pyytää heitä luokseen.
Hänen päivällisensä olivat aina suurenmoiset ja tarjoilijoina komeapukuiset palvelijat. Mutta Reginalla oli näissä tilaisuuksissa ikävä, ja hän oli jäljestäpäin hirveän huonolla tuulella. Antoniokin sanoi, että palvelijat olivat hänen mielestään niin vastenmielisiä, että hänen ruoansulatuksensa joutui epäkuntoon.
Ruhtinattaren vieraina oli aina ulkomaalaisia, vanhoja herroja, keskinkertaisia runoilijoita ja tuntemattomia taiteilijoita. Keskustelu oli näennäisesti mielenkiintoista: puhuttiinhan uutuuksista kirjallisuuden, taiteen, teatterin alalla. Mutta Regina pani merkille, että kaikki lausuivat samanlaisia mielipiteitä, kuluneita, vanhoja ajatuksia, jotka eivät ollenkaan vastanneet hänen käsitystään. Ja hänellä oli ikävä. Mutta palattuaan Venutellien piiriin hän sentään ajatteli katkerasti kaihoten ruhtinattaren saleja, joissa tarjoilevat palvelijat liikkuivat ääneti ja täsmällisesti kuin koneet ja joissa kaikki oli kaunista, mukavaa ja loisteliasta; valokin syttyi siellä kuin taikaiskusta.
Antonio vei Reginan huonekaluliikkeeseen, josta he valitsivat huonekalut ja taloustarpeet Massimo d'Azegliokadun asuntoon.
— Ensi sunnuntaina käymme uudessa huoneistossamme katsomassa, miten järjestämme sen sisustuksen, Antonio sanoi, ja Regina alkoi jo ajatella kaikkea vaivaa ja ikävyyksiä, mitä tästä aiheutuisi.
— Nyt saan ruveta riitelemään palvelijattaren kanssa! hän kauhistuen ajatteli itsekseen.
Sunnuntaiaamuna he lähtivät huoneistoonsa. Oli tammikuun loppupäiviä, aamuilma oli puhdas ja leuto, siinä väreili jo kevään tuntua. Regina melkein juosten kiipesi portaiden yli sata astinta ja päästessään perille huohottaen ja hikisenä hän pilan päiten soitti ovikelloa.
— Pim, pim, pim! Kuka siellä? Herra Eikukaan. Kuinka hauskaa, että herra Eikukaan tulee asuintoveriksemme!
Antonio avasi oven salaperäisen näköisenä ja meni edeltä. Tuskin hän oli oven sisäpuolella, kun hän jo alkoi syvään kumarrella Reginalle.
Regina katseli ällistyneenä ympärilleen ja sanoi sitten hieman ivallisesti:
— Luulin, että tällaista tapahtuu vain romaaneissa!
Asunto oli täydessä kunnossa: puoleksi suljetuissa ikkunoissa oli verhot, avioparin leveä vuode hohteli vitivalkeana, taustana seinäpaperit, joissa juoksi keltaisia koiria peltopyy suussa. Keittiöstäkään ei puuttunut mitään.
Antonio asettui ikkunan ääreen antaen Reginalle aikaa tointua yllättävästä hämmästyksestä. Regina oli vihainen itselleen, kun ei voinut olla aivan niin ihastunut kuin hänen miehensä syystä saattoi odottaa, mutta hän tajusi hyvin, mitä hänen oli tehtävä:
— Minun täytyy syleillä häntä ja sanoa: — kuinka hyvä sinä olet! Ja hän syleili miestään sanoen:
— Kuinka hyvä sinä olet!
Hän huomasi, miten Antonion kauniit silmät loistivat lapsellista iloa, ja silloin hän todella lämpeni ja heltyi.
— Antonio, hän sanoi miehelleen, sinä olet todella hyvä, mutta minä olen häijy! Mutta tästälähtien minäkin muutun hyväksi, oikein kiltiksi.
Ja parin viikon ajan hän todella olikin hyvä, nöyrä, jopa iloinenkin. Hänellä oli suuri työ järjestäessään liinavaatteita laatikkoihin ja pukuja kaappeihin, siirrellessään huonekaluja ja muuttaessaan tauluja toiseen paikkaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt näin paljon työtä. Ensimmäisenä yönä, jonka hän nukkui uudessa pehmeässä vuoteessa hienojen vuodevaatteiden välissä, jotka kuuluivat hänen myötäjäisiinsä, hänestä tuntui kuin hän olisi päässyt painajaisesta ja aloittanut uutta elämää. Hänellä oli toipuvan potilaan mielihyväntunne.
Kaunis vuodenaika alkoi. Taivas kaareutui korkeana ja puhtaana Rooman yllä, keväiset tuoksut leijuivat ilmassa, kaupungin melu kantautui uuteen asuntoon kuin kaukaisen kosken kohina, joka tuuditti suloisiin haaveisiin. Alhaalla pienessä puutarhassa, jossa auringonpaiste ja varjot vuorottelivat, puhalsi pieni suihkulähde ohuen vesiryöpyn pienoiseen altaaseen, jossa uiskenteli pieniä punertavia kultakaloja. Kuukausruusut kukkivat herkeämättä, kaksi valkoista kissanpoikaa leikitteli ja kisaili käytävillä; näytti aivan siltä kuin puutarha olisi järjestetty vasiten noiden pikkueläinten temmellyspaikaksi.
Regina vietti monta onnellista päivää. Mutta kun kaikki vaatteet ja tavarat oli järjestetty paikoilleen laatikkoihin ja kaappeihin, hänellä ei enää ollut mitään tehtävää. Palvelijatar, jota hän oli ajatellut pelolla ja vavistuksella, hoiti koko talouden. Tämä oli harvapuheinen ja sävyisä, hyvätapainen, siisti, jopa hienokin ihminen. Palvelijatar lisäsi kuluja mutta ansaitsi kyllä sen uhrauksen.
Reginasta oli hiukan ikävä tehtävä kirjoittaa joka ilta luettelo seuraavan päivän ostoksista. Mutta pian hän tottui siihenkin ja alkoi taas ikävystyä.
Neljännestunnin ajan hän saattoi seisoa kuvastimen edessä pesten itseään, sukien tukkaansa eri tavoin, kiilloittaen kynsiään. Hän katsoi kuvastimeen sivulta, sirotti kasvoihinsa ihojauhetta, alkoi käyttää »Venus»-ihovoidetta ja sitoi kureliivinsä kireälle. Mutta samalla hän jo, tai ainakin jäljestäpäin, ajatteli:
— Oletpa hupakko, Regina! Miksi teet kaiken tämän? Mitä se hyödyttää? Ja hän oikein inhosi itseään.
Ainoastaan muutamia henkilöitä kävi tervehtimässä häntä, heidän joukossaan Clara täti ja hänen tyttärensä Claretta. Edellinen, joka kovin kadehti Arduinaa, kun tällä oli niin ylhäisiä tuttavuuksia, kertoili mielenkiintoisista päivällisistä ja lukemattomista kutsuista, joihin häntä oli pyydetty.
— Enhän kerro tätä kehuakseni. Claretta esimerkiksi...
Claretta ihaili itseään joka kuvastimesta, penkoi Reginan peililaatikoita ja touhusi tuuliaispäänä koko huoneistossa pannen kaiken mullin mallin. Regina kammoksui sekä äitiä että tytärtä ja yleensä kaikkia miehensä omaisia, myöskin Arduinaa, joka alati laahasi hänet jos jonnekin kreivittärien ja markiisittarien luo, missä hän tapasi toisia kreivittäriä ja markiisittaria.
— Täällä Roomassa keskenään seurustelevien kreivittärien luku on peloittava! Regina tuumi Antoniolle.
Vieraissa käynti tuntui Reginasta osaksi hauskalta, osaksi ikävystyttävältä. Hän ei loukkautunut siitä, etteivät _nuo naiset_ tulleet vastavierailulle. Eikä hän enää ihmetellyt kaikkea kauheaa, mitä melkein kaikissa salongeissa puhuttiin tunnetuimmista kirjallisen ja valtiollisen maailman ihmisistä, jopa yksityishenkilöistäkin!
— Kaikki on mahdollista, niin Marianna oli sanonut. Ja varsinkin on mahdollista, että ihmisten puheet ovat panettelua.
* * * * *