Part 16
Hänen raskaat ajatuksensa seurasivat häntä yhtä uskollisesti kuin hänen hameensa kahina. Pinciolla hän tapasi imettäjän ja Caterinan ja istuutui heidän viereensä terassin penkille. Puistossa ei ollut soittoa, mutta kaunis ilma oli houkutellut lehtokujat matkailijoita ja ajelijoita täyteen. Imettäjän kumartuessa laskemaan maahan pienokaisen, joka noukki pieniä kiviä, ojentaen ne sitten vakavan näköisenä toiselle samanikäiselle palleroiselle, Regina katseli ajoneuvoja, joita vieri lehtokujassa. Hän joutui lumouksen valtaan. Pincio oli sinä päivänä tavallistakin valoisampi ja kauniimpi: taivas kaareutui helmenvärisenä punasinervien ja vihreiden puiden yllä, hienosti pukeutuneita naisia ja herroja kuhisi käytävillä; kasvoja ja vartaloita, jotka olivat siroja kuin porsliinimaalaukset.
Kauniiden hevosten vetämiä vaunuja, joissa istui hienoja naisia, kiiti edestakaisin kuin näyttämön taustassa, näköjään säännöllisesti kuin tahdissa, mikä näytti ihmeen miellyttävältä, mutta samalla vaikutti nukuttavasti kuin virtaava vesi.
Regina oli ennen kadehtinut tuollaisia naisia, ja hänen kateutensa oli kehittynyt vihaksi, joka vei hänet harhaan. Nyt hän sääli heitä heidän ikävänsä ja hyödyttömyytensä vuoksi. Ja hänestä tuo tasainen, säännöllinen liikunto tuntui yksitoikkoisen pitkäpiimäiseltä, täällä lehtokujilla samoin kuin elämässäkin.
— Palataan kotiin. Ilma käy jo viileäksi, imettäjä sanoi.
Regina kavahti ylös. Auringonlasku oli kirkas, taivaanranta oli vihreän punerva. Harmahtava surunvoittoinen valaistus laskeutui nyt puistokujaan.
Regina noudatti kehoitusta seuraten imettäjää, jonka pronssikasvot pistivät selväpiirteisinä esiin päähineen keltaisen sädekehän alta.
* * * * *
He kulkivat kulkemistaan. Caterina nukahti vaipuen imettäjän voimakasta olkapäätä vasten. Punertavanharmaa iltahohde levisi Via Sistinalle. Imettäjä kulki edellä vakavana ja huojuen kuin täysilastinen vene. Hentona ja kahisten kuin nuori haapa Regina käveli konemaisesti jäljessä ikäänkuin edellä soluvan jykevän aluksen hinaamana. Kun imettäjä pysähtyi — hän seisahtui jokaisen kaulakoristeita ja sormuksia täyteen ahdetun näyteikkunan kohdalle — Reginakin pysähtyi katse himmeänä ja harhailevana.
Sen päivän pitkällistä ja kiusallista levottomuutta seurasi omituinen raukeus. Reginasta tuntui kuin hän olisi kävellyt unissaan ja että vuosia oli kulunut siitä hetkestä, jolloin hän asteli lintujenkaupustelijan jäljessä San Lorenzo-kadulla.
Kaikista sen päivän elämyksistä oli jäljellä vain epämääräinen surumielisyys. Epäilys tuntui haihtuneen, ja hän luuli vihdoinkin saaneensa varmuuden, että hänen epäluulonsa oli ollut hirveän naurettava. Entistä rauhallisuuttaan hän ei kuitenkaan saanut takaisin.
Kolme raajarikkoista katusoittajaa seisoi kolkon seinän ääressä nau'uttaen surkeasti vanhoja soittimiaan. Katukäytävillä tungeksi vanhoja ulkomaalaisia naisia päässä hullunkurinen pieni hattu. Joka kadun kulmauksessa kuului autojen ulvontaa. Luultavasti likinäköisyytensä vuoksi Regina aina pelkäsi autoja, varsinkin hämärässä, jolloin päivän sammuva hohde sulaa lyhtyjen epävarmaan valoon vaarallisesti häikäisten silmiä. Sinä iltana Regina oli entistään levottomampi. Hänestä tuntui kuin olisi kaupungille päästetty irti kiljuvia petoja, jotka karjuen ilmaisivat olevansa liikkeellä. Minä hetkenä tahansa nuo hirviöt saattoivat hyökätä hänen, lapsen tai tuon koneihmisen kimppuun, jota sanottiin imettäjäksi, ja murskata heidät hampaissaan hienoiksi kuin jyvät.
* * * * *
Barberini-aukion läheisyydessä Reginan sivuutti läheltä vanha herra. Hänen vanhankuosinen päällystakkinsa oli huolellisesti napitettu huolimatta siitä, että ilta oli melkein kuuma, ja hän kulki kumarassa. Regina tunsi, että herrasmies oli sama senaattori, joka oli sukua Arduinalle, ja kääntyi tervehtimään häntä. Mutta senaattori katsoi suoraan eteensä kirkkaat ja lempeät, mutta samalla ivalliset silmät tuijottaen, eikä huomannut mitään.
Regina oli tavannut senaattorin useat kerrat. Hän oli kerran käynyt Reginan luonakin, ja aina hän oli puhunut Englannista, sen laeista ja naisista ja veisannut vanhaa virttään elämästä:
— Työ! Työ — siinä onnellisen elämän salaisuus.
Lopulta Regina oli kyllästynyt vanhaan herraan samoinkuin kaikkiin kiihkoilijoihin. Saattoihan elää tekemättä työtäkin! Mutta sinä iltana hän seurasi tarkoin tuota kumarassa kulkevaa köpittävää pikku herrasmiestä, joka nyt tuntui hänestä entistään hullunkurisemmalta. Mutta hänestä tämä pienikasvuinen mies ilmestyi hänen eteensä kuin sadun kääpiö muistuttamaan hänen surullisen tarinansa antamaa opetusta.
* * * * *
Sanalla sanoen, elämä oli surullinen tarina, kun ajatteli sitä tarkemmin, niinkuin opettajan oli tapana sanoa. Eikö ollut huolestuttava ajan merkki, että kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka sitä ennen ei ollut koskaan käynyt kotiseudun vihreää jokirantaa kauempana, lähti maailmalle merkitsemään vihkoonsa elämän ruminta kataluutta? Vaikka tämä olikin pelkkää juorua, se ei parantanut asiaa.
* * * * *
Antonio tuli kotiin kuuden maissa.
Katettu pöytä oli odottamassa, aivan kuin kerran hyvin kauan sitten. Käytävä oli täynnä paistettujen artisokkien hajua, ja Regina, joka juuri oli muuttanut pukua, kirjoitti paraikaa seuraavan päivän ostosluetteloa.
Antonio riensi Caterinan luo, joka hiljan oli herännyt, otti hänet syliinsä ja istuutui ikkunan ääreen. Iltaisin, lampun valossa Caterina aina oli pirteämpi ja iloisempi kuin muulloin.
Justiinsa kuin kissanpojat! imettäjä huomautti.
Sinä iltana pienokainen, joka näytti suuresti ihailevan isäänsä, katseli häntä pitkään ja näytti hänelle sitten pientä jalkaansa, jossa vielä oli uusi kenkä.
Antonio älysi lapsen tarkoituksen.
— Ollaanko jo vähän kiemailevia, mitä! Niin kauniit kengät, että niitä täytyy kehua ja näyttää! isä leperteli pudistaen päätään ja tarttuen pieneen jalkaan.
Mutta Caterinan kasvot kävivät happamiksi, hän rypisti kauheasti kullankeltaisia kulmakarvojaan ja ponnisteli saadakseen jalan vapaaksi. Tämä onnistuikin, mutta pieni kenkä irtaantui jalasta ja putosi maahan. Silloin nuori isä kumartui ja sai vaivoin pienen sätkyttelevän jalan jälleen kenkään, koko ajan huvittaen lasta lörpötyksillään, mikä, niinkuin Balzac sanoo, lukiessa tuntuu naurettavalta, mutta isän suussa on ylevää. Caterina vastasi omalla tavallaan.
Kun Regina lähestyi heitä, Antonio ja pienokainen yhä jatkoivat mielenkiintoista keskusteluaan. Antonion nuoret silmät olivat kirkkaat ja hymyilevät, ja jälleen Regina oli varma siitä, että oli nähnyt pahaa unta.
III
Päivä seurasi toistaan, elleivät kokonaan, niin ainakin osaksi tämän päivän kaltaisina.
* * * * *
Kuuma huhtikuun aurinko paahtoi jo kaupunkia. Illalla taivas hehkui kuin sula metalli. Pölyn ja kuivuneen heinän sekainen kesän tuoksu teki ilman melkein tukahduttavaksi.
Kerran illalla Regina oli ruhtinattaren luona, jonka piti parin päivän perästä matkustaa Albanoon tavatonta hellettä pakoon.
— Aiotteko viipyä siellä kauankin! vanha posliinikalloinen herrasmies kysyi ranskaksi saaden sanat suustaan vain suuresti ponnistamalla.
Mutta kun hän puhui hiljaisenpuolisesti, ruhtinatar käänsi pöhöttyneet, kelmeät kasvonsa häneen päin sanoen:
— Anteeksi?
— Viivyttekö kauan Albanossa?
— Kolme viikkoa.
— Minne sitten matkustatte? ukko itsepintaisesti tutkaili melkein järkyttävän totisena.
— Viareggioon, monsieur. Entä te itse?
— En vielä tiedä. Ehkä Vichy'hin. Mutta se on vielä epävarmaa. Ettekö matkusta ulkomaille?
— Tuskinpa vain tänä vuonna. En ole oikein terve, enkä tahdo rasittaa itseäni. Huh, kuinka kuuma jo nyt on! On täytynyt ottaa jouhipatjat esille. Mutta silti ei saa unta.
Ruhtinatar huokasi. _Monsieur_ huokasi vielä syvempään. Molemmat näyttivät hyvin onnettomilta, vanha rouva kuumuuden vuoksi, vanha herra siksi, ettei vielä tiennyt, minne lähtisi viettämään kesäänsä.
— Luulen, että tulee maanjäristys, Marianna virkkoi saattaakseen heidät virkeämmälle tuulelle tuodessaan teetä.
Vanha herra, joka jo jonkin aikaa oli hellin katsein silmäillyt Mariannaa, tuijotti nytkin häneen himmeillä silmillään ja sanoi:
— Montako kupillista teetä olette tarjonnut elämässänne, _mademoiselle_ Marianna? Kun näen teidät ilman teekuppia, teidän pieni olemuksenne näyttää minusta epätäydelliseltä.
Mutta _mademoiselle_ oli pahalla tuulella eikä tahtonut puhua eikä kuulla puhuttavan pötyä. Kuumuus vaivasi häntäkin. Kulkiessaan Reginan ohi hän sanoi aivan ääneen:
— Jokaisesta minun tarjoamastani teekupista hän on menettänyt hiuskarvan.
Mutta Reginakin oli huonolla tuulella eikä ollut kuulevinaan.
Yleensä kuumuus teki ihmiset häijyiksi ja tylsiksi. Regina sitäpaitsi tunsi, että hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Hänen ylpeytensä ja omanarvontuntonsa lannistuivat lannistumistaan.
Sinä päivänä hän odotti Antonion tuloa syvän ahdistuksen vallassa.
Ehkä tämä lopulta vahingossa tulisi ilmaisseeksi salaisuutensa; miten, se oli Reginalle tietymätöntä, mutta hän odotti. Hän istui odottamassa, mutta häntä hävetti, että istui vastapäätä vanhaa rouvaa, ja sitten taas tämä häpeäminen kiusasi häntä.
Hän palasi ajassa taaksepäin muistoihinsa. Nyttemmin riitti pieninkin aihe palauttamaan hänet menneisyyteen ja voimakkaasti ja selvästi kiinnittämään hänen huomionsa joka tekoon ja joka sanaan, jolla mahdollisesti saattoi olla kaksinainen merkitys. Sinä päivänä palauttivat sireenit, joita oli salissa kaikkialla ja jotka väkevällä tuoksullaan täyttivät ilman, hänen mieleensä toisen käynnin täällä pari vuotta sitten ja hänen omat sanansa, jotka olivat yhtä kirpeät kuin sireenientuoksu, sekä Mariannan kaamean vastauksen:
— Köyhä on Roomassa kerjäläinen, joka jyrsii luuta palatsin suljetun oven edessä.
— Ja toisinaan rikkaan koira juoksee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä tuon luunkin...
Ah, _mademoiselle_ tunsi hyvin elämän. Reginan palauttaessa mieleensä tuon surullisen ja ivallisen silmäyksen, jonka ruhtinatar oli luonut häneen sinä päivänä, jolloin hän oli tullut jäähyväisille ennen pakoansa, Marianna ojensi hänelle kupin teetä ja alkoi kertoa rumia juttuja eräästä hyvin hienosta herrasta, joka tiheään kävi ruhtinattaren salongeissa.
— Hoetaan, että hän antaa rakastajattariensa ylläpitää itseään, ja sitten kun ei enää saa kiskotuksi heistä irti mitään, hän heittää heidät menemään kuin tyhjiin puserretun sitruunan... Niin kerrotaan.
— Sen pahempi noille rakastajattarille, Regina sanoi ylenkatseellisesti. Tuo mies on heitä voimakkaampi, ja...
— Niin, unohdin, että tekin olette yli-ihminen... Marianna virkkoi puoliääneen. Sitten hän äkkiä naurahti: Haluatteko lisää teetä?
Hirvittävänä, herpaisten kuin salama, iski Reginan mieleen ajatus:
— Marianna tuntee Antonion ja ruhtinattaren salaisuuden ja luulee minunkin tietävän sen ja mukautuvan siihen. Hänen kasvonsa hulmahtivat hehkuvan punaisiksi. Hän ei koskaan voinut unohtaa sitä häpeäntunnetta, jonka tämä punastuminen hänessä herätti. Hetken kuluttua hän halveksien kutsui Mariannaa. Sitten hän ajatteli, että tuo neitonen oli saattanut vain sanoa tavanomaisia julkeita sukkeluuksiaan.
— Minun täytyy vapautua tästä painajaisesta, maksoi mitä maksoi!
Tämä ei ollut ensimmäinen, ei toinen eikä tuhanneskaan kerta, kun hän ajatteli näin. Mutta sinä hetkenä hän tunsi, että hänen sairautensa — joko todellinen tai luuloteltu — oli saavuttanut ratkaisevan käänteensä. Joko terveys tai kuolema.
Vanhat naiset ja herrat olivat asettuneet piiriin ruhtinattaren ympärille, joka erottui tästä välkkyvästä kehästä vaaleana ja kelmeänä kuin valehelmi kissankultasormuksesta. Kaikki puhuivat kuuluisasta, koko Euroopassa tunnetun ylhäisen venäläisen taiteittensuosijan itsemurhasta.
Eräs läsnäolijoista, venäläinen herrasmies, oli muutamia päiviä aikaisemmin ollut mukana juhlakemuissa, jotka taiteilijat ja ylhäiset henkilöt olivat toimeenpanneet saman rikkaan itsemurhaajan kunniaksi. Ja nyt hän kertoili kaikki juonet, kaikki salaiset vehkeilyt, kaikki viekkaat diplomaattitemput, jotka ilmenivät noissa kemuissa, kosketellen niitä eriasteisen häpeällisiä suhteita, jotka vallitsivat vieraiden välillä, joko naisten, aviorikosten, taiteilijain venyvän omantunnon tai suurkaupunkilaissiveyden muodossa.
Regina kuunteli ja muisti kuulleensa satoja tämäntapaisia keskusteluja. Mutta tällä kertaa häntä erityisesti hämmästytti tuon venäläisen herran kertomistavan typerä yksinkertaisuus ja kuulijakunnan mielenkiinto. Ainoakaan ei sanallakaan ilmaissut vähintäkään ihmettelyä. Jotkut vain hyväksyen nyökäyttivät päätään tai huitoivat käsiään ja näyttivät ilmeisesti suuresti nauttivan kuunnellessaan asioita, jotka he jo olivat moneen kertaan kuulleet aikaisemmin.
Sellainen on maailma! Ja Regina ihmetteli, että sellainen elämys, jollaiset tuntuivat olevan yhteisiä kaikille tämän maapallon miehille ja naisille, oli tullut hänenkin osakseen! Oli hetkiä, jolloin hän mietti, eikö ollut mieletöntä niin kiusata itseään. Mutta oitis hän kauhistui tätä ajatustaan. Hän luuli tukehtuvansa. Isot kissapedot näyttivät virkoavan henkiin, niiden taljat pullistuivat ja liikkuivat, ne lähestyivät, puhalsivat hänelle vasten silmiä kirpeää ja hekumallista henkäystään. Niiden keltaiset lasisilmät lumosivat, niiden karvaiset käpälät kohosivat hitaasti, veltosti, koskettelivat hänen kaulaansa ja tukahduttivat häntä. Ilmaa! Ilmaa! Vapautuminen tai kuolema! Vielä hetkinen, niin hän, Regina, kylläkin oikullinen, mutta silti puhdassydäminen olento, joka synnyinseutunsa joen rannalla oli uneksinut kaikesta, mikä saattaa elämän elämisen arvoiseksi, menehtyisi, tuskaansa.
Vaistomaisesti hän kimposi ylös ja pakeni ulos, pienelle marmoriparvekkeelle, josta oli portaat puutarhaan. Siellä työskenteli mies pyöreän kukkalavan ääressä, jonka pehmeä ruoho ja heleänväriset kukat tekivät hedelmäkakun näköiseksi. Kaikki oli keinotekoista tässä pikku puistossa, joka oli siroteltu täyteen soijakukkien terälehtiä. Punainen auringonlasku vuodatti verenkarvaista hohdettaan valkoisten ruusujen köynnökselle, joka oli takertunut laakeripuuhun. Tämä kohosi puutarhaportin kohdalla, joka tähän aikaan jo oli suljettu.
Regina ei ollut vielä ehtinyt virkistyä hengittäessään puutarhan kuumaa ja liian tuoksukylläistä ilmaa, kun hän näki portin aukeavan ja Antonion ilmestyvän puutarhaan. Reginasta tuntui kuin veripunainen usva olisi peittänyt hänen silmänsä eikä hän hetken aikaan edes erottanut lähestyvää ihmishahmoa. Mutta Antonio nousi rauhallisesti marmoriportaita, pysähtyi hänen kohdalleen ja kysyi:
— Mitä sinä teet täällä?
Hän oli hienosti pukeutunut, niinkuin yleensä aina, mutta ei käyntipuvussa.
— Miksi tulet tuollaisessa puvussa? Regina kysyi tarkoittaen hänen arkipukuaan. Siellä on paljon väkeä ja hirvittävän kuuma. Älä mene sinne, eihän kukaan vielä ole nähnyt sinua. Minäkin jo lähden pois.
— Odota hetkinen, hän sanoi tyynesti. Miksi aiot lähteä pois?
— Älä ainakaan mene sisälle tätä tietä, Antonio? Regina sanoi kiihkeästi.
— Miksi? mies kysyi välinpitämättömästi tuupaten lasioven auki.
Regina jäi terassille ja katseli, tarkoin erottamatta häntä, kukkalavan ääressä ahertavaa miestä.
Ensi hetkenä hän luuli vielä kerran älyävänsä, kuinka suunnattoman mieletön hänen epäluulonsa oli ollut. Syyllinen ihminen ei käyttäydy niin kuin Antonio sinä hetkenä.
Mutta sitten hän taas ajatteli, että jos Antonio oli syyllinen, hänen oli menetteleminen juuri sillä tavoin, teeskenneltävä olevansa lainkaan aavistamatta, mitä Reginan mielessä liikkui. Mutta ei! Tuhat kertaa ei! Jos Antonio oli syyllinen, hän kyllä olisi teeskennellyt paremmin: hän ei olisi tullut sisään salaa puutarhaportista, ei olisi esiintynyt niin kotiutuneena talossa, kun kerran tiesi, että hänen vaimonsa oli tuon _toisen naisen_ luona. Mutta samalla Regina tiesi, että kaikkein ovelimmat rikokselliset joskus ovat unohtavinaan näyttelemisensä ja toimivat tahallaan varomattomasti haihduttaakseen epäluulot.
* * * * *
Kaikkein eniten Reginan mieltä pahoitti sillä hetkellä se ajatus, että Antonio todella oli syyllinen, ja että hän lisäksi oli tietoinen vaimonsa epäilyksestä ja päätti jatkaa ilveilemistään.
* * * * *
Regina palasi saliin. Siellä yhä vielä puhuttiin muukalaisen itsemurhasta. Keskusteli inhoitti häntä. Se olisi sopinut johonkin pikkukaupungin juoruseuraan.
Marianna toi teetä Antoniolle, joka pureskellen keltaista keksiä valkeilla hampaillaan tyynesti lausui mielipiteensä murhenäytelmästä. Ruhtinatar höristi korviaan heiluttaen pientä japanilaista viuhkaa, joka näytti olevan himmeäksi hiottua lasia. Hänen pienten käsiensä sormukset kimmelsivät ja säihkyivät salin punertavassa hämärässä.
Siinä kaikki. Ei nytkään merkkiäkään, joka olisi paljastanut salaisuutta. Antonio ei näyttänyt ainakaan kiinnittävän huomiota ruhtinattareen, joka tavallistaankin tylsempänä ja välinpitämättömämpänä kuunteli viimeistä puhujaa lausuen silloin tällöin kohteliaan vastauksen. Hänen metallinkiiltoisissa silmissään oli epämääräinen, hiukan kaihomielinen ilme aivankuin henkilöllä, joka ajattelee jotakin kaukana olevaa, jonka täydellisesti omistaa.
Hetken kuluttua Regina nousi, sanoi hyvästi ja poistui Antonion seurassa. Marianna saattoi heitä eteiseen ja suuteli jäähyväisiksi Reginaa molemmille poskille.
— Minua myös! Antonio pyysi ojentaen poskeaan.
— Huomenna on teidän vuoronne, Marianna virkkoi jatkaen pilailuaan. Sitten hän lisäsi vakavasti: Tulkaa vasta kuuden ajoissa. Meillä on asioita kaupungilla.
— Ai niin, hän lisäsi saattaen heidät ulko-ovelle asti, se herra kävi täällä taaskin. Hän tarjoaa kolmeasataa liiraa tai uutta turkisvaippaa. Mutta ruhtinatar vaatii takaisin omaa vaippaansa. Hän sanoo aikovansa haastaa miehen oikeuteen.
— Haastakoon vain minusta nähden, Antonio sanoi siihen. Taisi olla erinomainen, se vanha vaippa?
— Uutena se maksoi yhdeksänsataa liiraa!
— No niin. Näkemiin.
— Hyvästi. Tuletteko Albanoon, Regina?
— Jos ruhtinatar pyytää tulemaan, Antonio vastasi poistuessaan.
Regina ei vastannut myöntäen eikä kieltäen. Hän käveli vaieten Independenza-aukiolle asti. Sitten hän näytti muistavan jotakin, kohotti päätään ja kysyi:
— Miten sen turkisvaipan laita oikeastaan on?
— Herrainen aika! Siitä ei kannata puhua. Jo kuukauden päivät ruhtinatar on vatkuttanut minulle samaa asiaa. Hän lähetti vaipan korjattavaksi, mutta sai takaisin toisen, joka näyttää huonommalta. Siinä kaikki.
— Aiotko matkustaa Albanoon?
— Ehkä jonakin sunnuntaina... jos hän kutsuu.
— Minä ainakaan en lähde sinne, Regina sanoi korottaen ääntään.
— Miksi et?
— Siksi, että on niin kuuma.
— Luuletko, että siellä on kuuma? Ruhtinatar on vuokrannut järven rannalta huvilan. Parveke on täynnä ruusuja, joiden lehdet varistessaan putoilevat suoraan veteen.
Regina tiesi sen. Antonio, joka oli muutama päivä aikaisemmin käynyt paikkaa valitsemassa, oli jo kuvaillut huvilaa.
He kävelivät taas eteenpäin sanomatta halaistua sanaa. Mieletön tuuma, hiipiä, yöllä Antonion kintereillä urkkimaan hänen askeliaan, heräsi taas Reginan mielessä. Hän jo kuvitteli harhailevansa kuin tuo varjo tuossa keltaisen ja kolkon lyhdyn valon läheisyydessä, takanaan joku yökulkija, joka vuorostaan piti häntä silmällä. Mutta äkkiä hän ylpeänä nosti päänsä ajatellen:
— Ei ikinä enää! Viimeisen kerran minä nyt kävin siinä talossa. Antoniokaan ei saa enää mennä sinne... On jo aika tehdä tästä loppu.
Kotona hän makuuhuoneessa riisui silkkisen päällysvaippansa ja paiskasi sen vuoteeseen.
— Hyi, kuinka jo on kuuma! Millainen kesä tämän jälkeen tulleekaan! Kuinka kammottava Rooma onkaan kesällä! Ja he lähtevät jo matkaan. Siinä raukat tekevät oikein, heillä on niin heikko terveys. Entä me? Onhan meillä luu kaluttavana... jos edes antavat meidän pitää sitäkään.
— Mitä sinä oikein mutiset itseksesi? Antonio kysyi. Ja äkkiä hänen ajatuksensa hypähtivät kokonaan toisaanne:
— Eikö Caterina ole vielä kotona?
Regina riisui vierailupukuaan heitellen vaatekappaleet eri tahoille, yhä sättien rikkaita ja ylhäisiä, jotka pääsevät lähtemään Roomasta heti, kun ilma käy vähänkin kuumaksi.
Antonio nojasi ikkunanpieleen. Reginan päähän pälkähti ruma ajatus, tuollainen nurinkurinen ajatus, jollaiset tämäntästä kiduttivat häntä:
— Hän ei enää hermostu, kun minä olen huonolla tuulella. Hän varoo ärsyttämästä minua vihanpurkaukseen. Hän aavistaa, että minä _tiedän_. Hän luulee, että minä siedän sellaista tietyissä rajoissa.
— Pane ikkuna kiinni! hän sanoi ärtyisästi.
Antonio totteli kärsivällisesti.
— Käyn ostamassa _Avanti_ lehden. Sano, että pöytä katetaan, kello on jo puoli seitsemän, Antonio sanoi lähtiessään.
Jäätyään yksikseen Regina sai samanlaisen raivonpuuskauksen, joka oli kohdannut häntä pari vuotta aikaisemmin hänen palatessaan Grand Hotellista.
— No niin! hän ajatteli muuttaessaan ylleen arkipukua, heti kun Antonio tulee, sanon sen hänelle. Jollei tästä tule loppu, minä lähden matkoihini, ja tällä kertaa todenteolla. En tahdo, että käyt Albanossa. En tahdo, että enää yleensä palaat koko siihen taloon, minäkään en enää astu sinne jalallani. Lopeta jo, Antonio, lopeta! Etkö näe, millainen kalvava tuska riehuu sydämessäni, vai huomaatko sen ja silti annat minun riutua näin? Miksi, sano minulle ainakin, miksi? Miksi teet näin? En välitä rahtuakaan turhanpäiväisestä rihkamasta, uusista puvuista enkä muista hepenistä, joita hankit minulle niillä rahoilla. Heitän kaikki nämä ryysyt menemään. Minulle riittää, kunhan on katto pään päällä, säkki pukuna ja kova leipä purtavana, mutta kunnia, Antonio, kunnia on välttämätön! Senkin he riistävät meiltä, sen kalutun luunkin. Mutta te, _madame_, joudutte tekemisiin minun kanssani, te kelmeä, pöhönaamainen hirviö, läähättävä, kierosilmäinen, pimeässä hiipivä vampyyrisikiö... Teille ei riitä, että olette saanut huoletonna virua lämpöisillä pedontaljoillanne, viettää velttoa elämää, joka on turmellut sielunne ja ruumiinne. Te himoitsette vielä vanhana akkana nuorten miesten rakkautta, samoin kuin tuttavanne, rikkaat ukkorahjukset, haluavat rakastella nuoria, köyhiä ja hentoja tyttöjä, tehdäksenne nuo nuoret miehet ja neitoset lopulta yhtä raukean veltoiksi ja surkeiksi kuin itse olette!
Mutta tämä kaikki, Regina ajatteli edelleen järjestellessään vaatteitaan, on pelkkää lorua. Maailmaa hallitsevat voimakkaat, mutta minä... minä olen heikko. Olen heikko sentähden, että ajattelen liiaksi, jotavastoin nuo ihmiset eivät ajattele, vaan elävät vain ja nauttivat! Tuo kuuro vanha akka ei totisesti ole vaivannut päätään ajatuksilla! Hän on muitta mutkitta riistänyt minulta Antonioni... ja minä olen jo kuukauden päivät kiduttanut itseäni ajattelemalla, onko hienotunteista sanoa miehelleni: 'lopeta jo!' Mutta tänä iltana aion puhua. Hän tietenkin väittää kaikkea minun syykseni, sanoo sen tapahtuneen minun hyväkseni, jotta hän voisi antaa minulle, mitä vaadin häneltä. Entä miten sitten käy? Ei! Hän ei voi soimata minua, siihen hän ei kykene. Annamme toisillemme anteeksi... ja sitten? Mutta voiko elämämme enää eheytyä? Voi kyllä, luhistunut talokin voidaan rakentaa uudelleen. Mutta se ei ole entinen talo ja uudessa talossa asuja tuntee alati vaistomaisesti romahduksen synnyttämää kauhua.
Antonio viipyi yhä. Imettäjäkään ei palannut. Hän oli viime päivinä ollut kurjalla tuulella ja entistään äksympi, kun hänen oli ennen pitkää lähteminen talosta. Ulkona oli jo melkein pimeä ja Regina tuijotti ikkunasta kovin levottomana lapsensa vuoksi. Iltaruskon viimeinen hohde loi vielä heikkoa väikettään autiolle kadulle, jossa pisti esiin ruohokorsia kivityksen lomasta kuin asukkaiden hylkäämässä kaupungissa. Puutarhoista levisi ruusujen tuoksu, muutamia tähtiä tuikki jo vielä punervalla taivaalla.
Huolimatta kaikista ylpeistä aikeistaan Regina tunsi olevansa hyvin suruissaan ajatellessaan, että hänen ehkä täytyisi luopua tästä runollisesta elämästä, jossa pieninkin ruohonkorsi tunsi hänen harhaluuloon perustuvan onnensa salaisuudet.
* * * * *