Part 15

Vaikka Reginasta itsestään tuntuu, että hän on rauhoittunut, hän alinomaa pysähtyy aivan kuin ruumiillisen kivun pakosta. Hän ei voi kulkea eteenpäin. Jokin seikka vetää häntä taaksepäin.

Mutta sitten kodin tenhoava vetovoima taas pakottaa hänet jouduttamaan askeliaan. Hän rientää rientämistään edelleen aivankuin hevonen, joka _tuntee_ paikan, missä lepo ja seimi odottavat.

Viminale ja Principe Amedeo-katujen kulmassa hän tapansa mukaan pysähtyy katselemaan näyteikkunaan asetettuja hattuja. Hän on aikeissa ostaa itselleen keväthatun, ja tuossa hän näkeekin sopivan; se on vihreän-hopeisista oljista tehty ja koristeina vaaleita, hentoja ohdakkeita — täydellinen keväinen pienoisrunoelma.

Mutta synkkä varjo himmentää hänen silmänsä, kun hän huomaa pysähtyneensä. Hatuista... silkkialushameista... kaikista noista koreista, tyhjänpäiväisistä joutavuuksista Antonio... Mutta ajatus katkeaa kesken. Ei! Se ei ole totta! Ensin täytyy saada varmuus, ennenkuin voi syyttää ketään. Täytyy rientää. On jo puolipäivä. Pöytä on katettu. Ja jollei tuossa kaikessa ole perää? Huomaakohan Antonio hänen mielenliikutuksensa? Voiko hän salata sitä? Antonio kärsii siitä. Ja Regina aiheuttaa hänelle turhaa surua. Äkkiä hän tuntee miestään kohtaan ääretöntä sääliä. Olipa hän syyllinen tai ei, kummassakin tapauksessa hän ansaitsee sääliä. Regina ei huomaa surkuttelevansa miestään sentähden, että syy on hänessä itsessään.

Via Torino, Via Balbo — koko katu on mutkikas ja tyhjä, linnunlaulusta raikuvat puutarhat luovat varjotäpliään sen kivitykselle. Kauempana, näköpiirin rajalla taivaan sininen seinä ja talojen hahmopiirteet. Harmaanpunertava pilvi, kuultava kuin helmiäissiru, liitää ylhäällä taivaan kuvussa. Kuinka suloista kaikki sentään on!

Regina rientää katua eteenpäin, on ennen pitkää perillä ja kiitää portaita ylös. Hänen sydämensä jyskyttää rajusti ja hame kahisee, mutta hän ei enää kiinnitä huomiota sellaiseen.

Antonio ei ole vielä tullut. Lapsi nukkuu. Regina on hiestynyt nopeasta kävelystä ja menee makuuhuoneeseen, siniseen ja viileään suojaan, ja tuntee muuttaessaan pukua sydämensä sykkivän rajusti, mutta ei enää tuskasta. Lopulta hänestä tuntuu, kuin hän olisi herännyt pahasta unesta ja kuin hänellä olisi ollut kova ruumiillinen kipu, joka nyt on poissa.

Antonion askelet kaikuvat portaissa. Ja nyt, niinkuin aina ennenkin, noiden askelien ääni herättää hänessä iloa. Sitten tuttu rapsahdus, kun avainta kierretään lukossa, ja hetken perästä seuraa virkeä tuulahdus, joka aina tuntuu elvyttävän koko talon, kun isäntä palaa kotiin.

— Olet jo kotona! Kyllä on ihana päivä! Entä Caterina?

— Hän nukkuu.

Antonio ottaa lakin päästään, riisuu lyhyen päällystakin ja viskaa ne vuoteelle. Regina kokoaa hameensa, ja ripustaessaan niitä paikoilleen hän tuntee Antonion kulkevan läheltä ohi ja hipaisevan häntä, uhoten tuota elämän, nuoruuden ja kauneuden tuoksua, jota hän aina levittää ympärilleen.

— Hyvä Jumala, sellaista pahaa unta! hän ajattelee valellessaan kylmällä vedellä polttavia kasvojaan ennenkuin menee ruokapöytään.

* * * * *

Heti syötyään Antonio jälleen lähti kotoa. Hän sanoi menevänsä pörssiin. Tuskin hän oli mennyt ulos ovesta, kun jo Regina juoksi ikkunaan oudon epäluulon, sokean vaiston pakottamana. Hän näki miehensä joustavin askelin kulkevan Depretis-katua kohti, ja Regina vetäytyi äkisti pois ikkunasta tajuten epäluulonsa mielettömyyden.

— Ei! Tähän aikaan hän ei voinut mennä _sen toisen_ luo... Ja jos hän olisi mennyt sinne, hän olisi sanonutkin sen.

Mutta epäluulo oli jo imeytynyt hänelle vereen, ja huomatessaan sen hän tunsi synkkää ahdistusta, monta vertaa raivokkaampaa kuin se oli ollutkaan, jota hän oli tuntenut tuntia aikaisemmin.

Silloin hän katui, ettei ollut pyytänyt Antoniota viipymään ja ettei ollut sanonut hänelle kaikkea.

— Mutta mitä se hyödyttäisi? hän seuraavassa tuokiossa ajatteli. Antonio tietysti valehtelee ja kieltäytyy puhumasta kanssani koko asiasta.

Mitä hänen siis oli tehtävä?

Regina istuutui vuoteen jalkapuoleen pieneen nojatuoliin ja koetti punnita kylmäverisesti asemaa.

Hänen epäilynsä syy näytti hänestä nyt aivan naurettavalta; nuoren tyttöletukan paperilipulle raapustamia sanoja.

Mutta hän tiesi myös, että totuus, joka pyrkii esiin, joskus huvikseen laskee julmaa pilaa. Se salainen voima, joka ohjaa ihmiskohtaloita, on outojen ja käsittämättömien lakien alainen.

Sinä hetkenä Reginan ei ollenkaan tehnyt mieli järkeillä, mutta vastoin tahtoaan hän teki itselleen muutamia kysymyksiä.

Miksi hänelle tapahtui kaikki tämä? Miksi hän kerran oli kapinoinut hyvää kohtaloansa vastaan ja antautunut oikun valtaan, ja miksi tämä oikku, tämä naisellinen kevytmielisyys, johon hän melkein itsetiedottomasti oli tehnyt itsensä syypääksi, oli antanut alkuaiheen todelliseen murhenäytelmään?

— Sentähden, että meidän on kestettävä kärsimystä, hän vastasi itselleen. Sentähden, että suru on ihmiselle olennaista. Mutta minä en tahdo kärsiä enkä surra. Tahdon vieläkin uhmailla kohtaloa. Ennenkaikkea tahdon kukistaa epäilyksen, joka nyt myrkyttää elämäni, tahdon tietää totuuden. Ja kun olen saanut sen tietää... mitä silloin teen?

Hän punnitsi asiaa ollen siitä tietoinen. Tämä vähän lohdutti häntä tai ainakin sai hänet toivomaan, ettei hän enää tekisi tyhmyyksiä. Mutta sitten hän taas ajatteli, eikö jo tämä epäilys ollut tyhmyyttä.

— Me olimme ja _olemme_ — niin onnellisia! Mutta minun täytyy aina kiusata itseäni jollakin. Mielestäni ajattelen järjellisesti, ja kuitenkin jo pelkkä epäilykseni on järjettömyyttä. Mutta ehkä ajattelen näin luulotellakseni itselleni, ettei tässä ole rahtuakaan perää, vaikka samalla _vaistoan_, että kaikki on totta...

— Ehkä pelkään menettäväni onneni ja tahdon säilyttää sen hinnasta mistä tahansa, vaikkapa halpamaisesti tinkimällä omantuntoni kanssa.

Tuo ajatus sai hänet melkein järjiltään. Silloin hän tunsi olevansa kaikkein kurjimman naisen kaltainen. Hän ei enää luullut jaksavansa eritellä tilaansa.

Häntä puistatti hermoväristys, joka kiristi kokoon hänen käsivarsiensa jänteet, pakottaen hänet puristamaan kädet nyrkkiin.

— Ennen mitä tahansa... kurjuutta, surua, häpeää... mitä vain, vaikka Antonion menettäminenkin... mitä tahansa, mutta ei kunniattomuutta!

Hän heittäytyi vuoteeseen levittäen käsivartensa, kätki kasvonsa, pureskeli peitettä ja itki.

Hän itki ja muisteli. Kerran ennenkin hän oli näin heittäytynyt vuoteeseen ja itkenyt raivosta ja surusta. Ja sitten Antonio oli tullut kotiin ja hän, Regina, oli suudellut häntä vilpillinen aie sydämessä.

Hän oli syössyt alennustilaan tuon heikon, rakastavan miehen, jonka hän oli vallannut voimansa ylemmyydellä.

Hän oli häväissyt itsensä Reginan vuoksi, joka nyt epäilyksellään häpäisi häntä vielä pahemmin.

— Ei! Jos sanon Antoniolle: »En tahdo mitään kaikesta, mitä annat minulle; nouskaamme ylös loasta, aloittakaamme uusi elämä!» silloin hän ei suinkaan hetkeäkään epäröi.

— Ja jos Antonio sittenkin valehtelee, hän vieläkin tekee sen minun tähteni, jottei hän menettäisi minua. Hän on madonsyömä hedelmä, ja mato, joka häntä kalvaa, olen minä.

* * * * *

Entä, jos hän sittenkin erehtyi? Jollei se ollut totta?

Ilonvälähdys iski hänen mieleensä. Sitten kaikki taas peittyi entistä synkempään pimeyteen.

* * * * *

Varmuus, ennenkaikkea varmuus! Miksi jälleen tuottaa hänelle mielipahaa, joka ehkä on aiheetonta? Minun täytyy ensin saada varmuus. Sitten... sitten saamme nähdä.

* * * * *

Itku tuotti huojennusta. Kyyneleet olivat kuin kesäinen sade. Ne kirkastivat ja virkistivät hänen sisintään. Regina nousi, huuhteli kasvonsa ja rupesi lukemaan lehteä.

Täytyihän tehdä jotakin. Ensimmäiset sanat, jotka kiinnittivät hänen huomionsa, olivat nämä: »Ulkomaalainen pappi pidätetty».

Nämä sanat, joiden jatkosta hän ei välittänyt, palauttivat hänen mieleensä jotakin aikaisemmin tapahtunutta, alakuloiseksi tekevää jotakin, minkä hän melkein oli unhottanut, mutta mikä jollakin tavoin oli sen taistelun yhteydessä, joka riehui hänen sisällään.

— Mitähän se olikaan? Milloin? Miten? Nyt sen tiedän: tuo uni!

Regina sulki silmänsä ja uneksi uudelleen vanhaa unta. Marianna juosta tepasteli hänen vieressään usvaisella rannalla kertoen, että Antonio oli lainannut rahoja ruhtinattarelta »järjestääkseen kauniin asunnon». Syvä ahdistus, puoleksi raivoa, puoleksi nöyryytystä, ajoi Reginaa edelleen ja pakotti hänet nyyhkyttämään ja pakenemaan Mariannan seuraa... mutta Marianna juoksi jäljestä ja kertoi tavanneensa henkensä pelastajan, palosotilaan.

— Palosotilas oli papin puvussa; sellainen veitikka! Marianna sanoi nauraen. Hän nauroi, mutta ei palosotilaalle, vaan jollekin salaperäiselle, peloittavalle asialle. Regina avasi silmänsä. Hän pyyhkäisi kädellään itkun samentamia kasvojaan ja tunsi pimeyden jälleen laskeutuvan hänen sieluunsa. Sinä hetkenä tuo vanha uni hänen mielikuvituksessaan sai juhlallisen merkityksen. Olemuksensa syvyyksistä tuon menneen hetken ahdistus kohosi selvänä. Mitähän silloin tapahtuikaan hänen sisimmässään? Oliko se patologinen ilmiö, aavistus vai suggestio? Tapahtuiko tuo iljettävä juuri sinä hetkenä, jolloin hän näki unensa?

Hän muisti lukeneensa esimerkkejä sentapaisesta.

Epäilemättä Antonio oli ajatellut häntä mielistellessään tuota vanhaa naista. Ja hänen inhonsa, häpeänsä ja kammonsa oli ollut niin voimakas, että se avaruuden läpi oli siirtänyt väreensä Reginan sielun uumeniin. Tuosta syvyydestä muisto nyt nousi pinnalle, ja sitä seuraavat mietteet hieman lohduttivat Reginaa.

* * * * *

Mutta kuinka mitätön tuo lohdutus olikaan!

Mitä se auttoi, että Antonio oli myödessään itsensä tuntenut inhoa, häpeää ja kammoa. Mitäpä auttoi, vaikka hän olikin myönyt itsensä rakkaudesta Reginaan! Se tosiseikka, että hän oli myönyt itsensä, osoitti, että hän kykeni tekemään sellaisen teon.

Reginan tuli miestään sääli, joka oikeastaan kohdistui hänen itseensä, mutta hän tunsi myös, ettei millään muulla tunteella senjälkeen olisi tilaa hänen elämässään.

Kaikki oli raunioina, ja harmaassa sorassa vain säälin keltainen kukka värähteli kituen. Liian vähäinen lohdutus sille, joka eli keskellä raunioita.

* * * * *

Mutta jollei tässä kaikessa sittenkään ollut perää? Voimakas sielu on synkkinä hetkinä ylen altis taikauskolle. Tuo uni oli ollut pelkkä uni, ei muuta. Mutta yksityiskohtineen, kymmeninetuhansine liiroineen, »kauniine huoneistoineen» ja Mariannan ivanauruin se liittyi niin oudon lujasti todellisuuteen.

Marianna! Varmaankin hän _tiesi_. Silmänräpäyksen ajan Regina ajatteli heti kutsua hänet luokseen.

— Panen hänet puhumaan, tunnustamaan, vaikkapa väkipakolla, jos se on välttämätöntä. Lähetän imettäjän ja lapsen kaupungille. Olenhan voimakkaampi Mariannaa.

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katseli niitä ikäänkuin päästäkseen varmuuteen niiden voimasta.

— Jollei hän puhu, lyön häntä. Huudan hänelle: »Te, joka väitätte aina puhuneenne totta, puhukaa siis nyt!»

Hän luuli kuulevansa oman äänensä kaiun hiljaisessa salissa.

Mitähän Marianna vastaisi? Nauraisiko ehkä?

Ja jos kaikki oli tuulesta temmattua?

Samassa tuo arvoton ja päätön tuuma raukesi, kun raivokas ylpeyden puuska kohosi hänen sisimmästään.

— Ei Marianna, eikä kukaan muu! Minä itse hankin itselleni varmuuden.

* * * * *

Mutta hetken kuluttua hän alkoi epäillä itseään ja suunnitella romanttisia tai ainakin järjettömiä tuumia.

Muun muassa hän ajatteli ruveta hiipimään Antonion kintereillä, urkkiakseen hänen askeliaan ja tekojaan.

Eräänä yönä hän horroksissaan kuvitteli näkevänsä Antonion lähtevän ulos ja hiukan kuljeskeltuaan kaupungilla aukaisevan ruhtinattaren puutarhan pienen rautaristikkoportin, jonka hän muisti nähneensä eräänä hänelle muistorikkaana iltana, jolloin Massimo oli sanonut:

— Tuosta kulkevat ruhtinattaren rakastajat...

Ja samasta portista Antonio nyt katosi. Regina odotti ulkopuolella aution kadun pimeässä sopessa. Ohikulkijat loivat häneen julkeita katseita luullen häntä tavalliseksi katunaiseksi. Mutta hän ei loukkautunut. Miksi hän olisikaan loukkautunut? Eikö hän ollut kaikkein kurjin surkuteltavista naisista? Eivätkö hänen vaatteensa olleet kudotut häpeästä?

Kahta pahempi tuska sai hänet kauhusta jähmettymään. Äänettömän kidutuksen hetket kuluivat.

Antonio oli tuolla sisällä, noissa tukahduttavan kuumissa huoneissa, leväten noilla pehmeillä pedontaljoilla, jotka olivat kuin vanhoja kiihkoisia tiikereitä. Mitä siellä sisällä tapahtui, se oli Reginasta niin kauheaa, ettei hän rohjennut ajatella sitä edes unenhoureessaan.

Hänellä oli selvänä kuvittelunsa edessä vain ruhtinatar, yllään tuttu musta samettipuku, paksu kaula helmien peitossa, naama pyöreänä kuin kuu. Pienet jalokiviä säihkyvät kädet hyväilivät Antonion kaunista päätä... Ja hän oli ääneti... olihan hän jo tottunut tuon naisen hyväilyihin.

Tämä kuvittelu sai Reginan sellaisen surunpurkauksen valtaan, että sitä heti seurasi vastavaikutus. Hän heräsi houreistaan ja luuli taas tajuavansa, miten mieletön hänen epäilyksensä oli. Olihan suorastaan mahdotonta, että Antonio vanhojen romaanisankarien tavoin varkain hiipisi tuon vanhan naisen luo ja että hänen vaimonsa voisi odottaa ulkona varjojen peittämässä kadunkulmassa ja järjestää hänelle oikean ilveilykohtauksen hänen tullessaan ulos talosta... Tämähän oli suorastaan naurettavaa!

* * * * *

Näin tunnit kuluivat. Koko seuraavan päivän Reginaa vaivasi kärsimys, jonka voimakkuus vaihteli ruumiillisen tuskan tavoin ja joka hetkellisesti kokonaan katosi, jättäen jälkeensä muiston hermokiihoituksesta tai pelon että se palaisi takaisin.

Ulkona aurinko, sinitaivas ja linnut viettivät herkeämätöntä juhlaansa. Tämäntästä ajoneuvojen räminä katkaisi kadun hiljaisuuden koskenkaltaisella jyminällään, sitten kaikki taas vaipui hiljaisuuteen. Kaukaa vain kumisi kaupungin häly kuin jättiläisnäkinkenkään kajahtava meren kohina.

Kello kahden aikaan pikku Caterina heräsi ja alkoi itkeä. Regina kuuli tämän kyynelettömän ja aiheettoman itkun ja meni lapsen huoneeseen. Siinä oli valkoiset seinäpaperit, ja tämä vaalea tausta, imettäjän hahmo, valtava pronssinvärinen möhkäle ja alaston, ruusuinen pienokainen hänen sylissään herätti Reginassa eloon aivan uuden tunteen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt edessään maalauksen, jolla oli aivan erikoinen merkitys. Kaikessa näytti nyt hänen mielestään piilevän jokin salainen soimaus. Tuon maalaisäidin tumma, jykeväjäseninen ja lempeä hahmo oli kuin vanhanaikainen madonnankuva, se muistutti hänelle, mitä kaikkia ominaisuuksia hänellä olisi pitänyt olla. Hän ei ollut osannut täyttää äidinvelvollisuuksiaan edes yksinkertaisen maalaisnaisen tavoin. Hän ei ollut kyennyt mihinkään. Loisolio hän oli, pelkkä loisolio.

Imettäjä puki pienokaista ja puhui sille omaa erikoista kieltään:

— No, joko se taas itkeä tillittää? Uui, ui, kuinka rumaa itkua! No, mikä kullanmurua vaivaa? Onko pikku _pääskynen_ kylmä! Kas noin, nyt puikahdetaan pieneen nättiin paitaan, sitten vedetään jalkaan pikkuruikkuset sukat ja sitten pikkuruikkuset kengät. Katselepas vain noita herttaisia kullannuppukenkiä. No, käpälä sisään nyt vain! Mitä? eikö veitikka tahdo?... Hei, herra käpälä, joudu, joudu, joudu jo!

Palleroisena ja punaisena, pikku paita yllä, hiukset pörrössä, Caterina yhä vain itki, mutta katseli kuitenkin uteliaana pieniä valkoisia kenkiään ja potki jalallaan.

— Nyt on toinen valmis. Sitten on toisen vuoro. Onkohan se yhtä tyhmä? ei... Kas... se olikin kiltti ja saa pusun. Kas noin!

Nyt Caterina nauroi. Hänen pienet kasvonsa, hänen pienet silmänsä sinertävine valkuaisineen, koko tuo pieni olento näytti säteilevän.

Regina otti lapsen syliinsä, nosti hänet korkealle ilmaan, painoi häntä jälleen povelleen, antoi hänen taas lentää, juoksenteli, pitäen häntä käsivarsillaan ja nauroi hänen kanssaan kilvan.

— Äidin, pikku, pikku... kullannupukka, pikku... höyhenetön linnunpoikanen!

— Hyi! imettäjä torui paheksuen, miksi rouva sättii lasta tuolla tavalla! Antakaa se tänne. Eikö rouva näe, että lapsen on vilu?

— Menkää Pinciolle, Regina sanoi aikoen laskea lapsen imettäjän syliin. Mutta Caterina oli kietonut pienet käsivartensa hänen kaulaansa eikä tahtonut mennä takaisin imettäjälle.

— Pinciolla aina tuulee, tämä sanoi pahoilla mielin. No, sydänkäpyseni, etkö enää välitä minusta?

Regina ei kiinnittänyt huomiota imettäjän nyreään mieleen. Olihan nainen aina ollut Reginalle mustasukkainen.

* * * * *

Imettäjän lähdettyä lapsi sylissä ulkoisalle Regina harhaili hetken ajan hiljaisessa huoneistossa. Mitä hänen oli tehtävä? Sitä hän ei tiennyt. Hän muisti, että hänen olisi pitänyt käydä katsomassa erästä naishenkilöä, johon hän oli tutustunut ruhtinatar Makulinan luona. Mutta sitten hän ajatteli, että olisi ollut vaihdettava pukua ja mentävä saliin, jossa rouvat istuivat piirissä pitkään ja vakavasti pohtien uusimpien muotilehden huolestuttavia hihakuoseja. Ja pelkkä tämä ajatus sai hänet alakuloiseksi.

Mitä siis tehdä? Hän alkoi ikävystyä kaikkeen tai ainakin kuvitella, että niin oli laita. Hän tuumi, mitä hän oli siihen päivään asti tehnyt välttääkseen ikävää ja muisti, että hänen aikaisemmin, avioliittonsa ensimmäisenä vuotena, oli samoin ollut ikävä.

Miten hänen aikansa senjälkeen oli kulunut? Mitkä miellyttävät askareet olivat saaneet ajan kulumaan huomaamatta? Eivät mitkään erityiset. Hän oli vain ollut onnellinen.

— Olenko siis nyt onneton? Mokomankin naurettavan kuvittelun vuoksi? hän ajatteli, istuutui huoneensa ikkunan ääreen ja alkoi ommella pukua pienokaiselleen.

— Mutta _silloinkin_ olin onneton mitättömien pikkuseikkojen vuoksi.

Hän ompeli viisi, kuusi minuuttia. Hiljaisuus huoneessa, keskipäivän rauhallinen, alakuloiseksi tekevä valaistus, viileä ilma ja kaukana pauhaava kaupungin humu vaivutti hänet unelmoivaan horrokseen. Hänen surunsa tuntui tauonneen. Kului muutamia hetkiä.

Äkkiä ovikello soi, ja hän kavahti pystyyn, ikäänkuin äänen sähköaallot olisivat siirtyneet hänen hermoihinsa.

— En ole kotona! hän ehätti sanomaan palvelijattarelle, joka oli menossa avaamaan.

Regina palasi huoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Hän ei edes tahtonut tietää kuka oli tullut tervehtimään. Sinä hetkenä, sinä päivänä hän vihasi ja halveksi koko ihmiskuntaa.

Mutta kun palvelijatar palasi kertomaan, että vieras oli neiti Gabrie, Regina juoksi ikkunan ääreen ja huusi hänet takaisin, juuri kun hän astui ulos porttikäytävästä.

Gabrie palasi. Regina katui heti, että oli kutsunut hänet takaisin huomattuaan, että tämä johtui hänen epätoivoisesta uteliaisuudestaan.

Ehkä Gabrie oli huomannut, että joku oli liikutellut hänen vihkojaan, ja epäillyt Reginan selailleen niitä ja tuli nyt säikähdyksissään pyytämään anteeksi. Eihän Reginan tarvinnut muuta kuin kysyä saadakseen tietää.

Mutta Regina sai heti jälleen ylpeän arvokkuutensa takaisin.

Ei koskaan! Hän ei tiedustelisi Gabrielta eikä keneltäkään muultakaan tätä asiaa.

Gabrie, vaaleaverinen nuori tyttö astui sisään kalpeana yksinkertaisessa mustassa puvussaan. Hän näytti yhä sairaalta ja yski. Ainoastaan hänen silmissään, jotka olivat kirkkaat ja terävät kuin neulat, oli entinen viekas välke.

Regina ei tiennyt, mistä syystä hän melkein pelkäsi tuota hirvittävää tyttöä. Tuolla tulevalla kirjailijattarella näytti jo olevan harvinaisen voimakas sielullinen näkemiskyky aivan kuin hän olisi voinut lukea ihmisten ajatukset otsan läpi. Mutta tämä käsitys kesti Reginalla vain hetken ajan. Tosiasiassa Gabrie ei hänen mielestään ollut sen kummempi kuin juorukello. Regina halveksi häntä.

— Olin lähdössä kaupungille. Sentähden palvelijatar sanoi, etten ollut kotona. Oletko jo terve? Kävin sinua tapaamassa.

— Kuulin siitä. Kiitos käynnistä. En tahdo viivyttää sinua. Pukeudu sinä vain. Kuinka Caterina voi?

— Hän on parastaikaa ulkona, Regina vastasi järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä.

— Pukeudu nyt vain! Gabrie toisti. En tahdo häiritä.

Regina alkoi muuttaa pukua. Hän ei tiennyt, minne lähtisi, mutta ulos hän tahtoi jo siitäkin syystä, että pääsisi eroon Gabriesta.

— Saanko auttaa? Gabrie kysyi.

— Kyllä. Ole hyvä ja napita tämä kaulus. Olen kovin kyllästynyt kauluksiin. Täytyisi pitää kamarineito mokomien vehkeiden tähden.

— Eikö sinulla sitten ole sellaista? Gabrie kysyi tyynesti ja pani kauluksen nappiin.

— Se oli palvelijatar, joka avasi oven.

— Odotahan, niin kohennan kaulustasi. Kuinka voitkaan käyttää tuollaista kaulusta! Totisesti naiset ovat muodin uhreja.

Regina tunsi Gabrien pienten kylmien sormien kopeloivan hänen niskaansa. Korkea, koruompelureunainen kaulus, joka kohosi korviin asti, tuntui tukahduttavalta. Hän kääntyi kasvot punaisina, vihoissaan... kenelle? Gabrielle vai kaulukselle? Sitä hän ei itsekään tiennyt. Mutta hän kiivastui Gabrielle.

— Naiset ja naiset... etkö siis itse ole nainen? Ole hyvä... älä puhu tuossa äänilajissa. Silloin olet minulle vastenmielinen.

— Sen tiedän, toinen vastasi alakuloisesti. Mutta onko se minun syyni?

Regina pidätti henkeään voidakseen napittaa vyötäisiltä liian ahtaan hameensa. Mitähän Gabrie tarkoitti? Piilikö hänen sanoissaan jotakin erikoista?

— Kuinka vanha olet?

— Miten niin! Kahdenkymmenen.

— Onko se totta?

— On kyllä. Miksi salaisin ikääni? Enhän kuitenkaan koskaan saa miestä!

— Luulin sinua nuoremmaksi, Regina virkkoi. — Älä puhu noin mahtipontisen juhlallisesti. Se on yhtä epämiellyttävää.

— Sen tiedän. Minkä sille voin?

— Milloin julkaiset ensimmäisen romaanisi?

— Ennemmin kuin aavistatkaan, Gabrie vastasi vilkastuen, ja rykien kovasti.

— Tuleeko siihen minun kaltaiseni otus? Regina jatkoi, heiluttaen ylenkatseellisesti ihojauhehuiskua. Valkoista ihojauhetta tuprahti kuvastimeen peittäen lasin ohuella kerroksella. Regina ajatteli.

»Gabrie varmaankin huomaa, että kohtelen häntä toisin kuin ennen, ja arvaa syyn».

Hän tiesi, että hänen käytöksensä oli häijyä, ja hän hermostui, kun ei voinut eikä tahtonut hillitä itseään.

Mutta Gabrie yski sanomatta mitään.

He lähtivät yhdessä ulos.

— Minne olet menossa? Regina kysyi.

— Kotiin lukemaan.

— Lähde mukaan! Siellä, minne minä olen menossa, on myöskin oppimista tulevalla kirjailijattarella. Kuvittelehan salia, jossa istuu kymmenen naishenkilöä, kaikki verivihollisia keskenään senvuoksi, että jokainen pelkää olevansa huonommin pukeutunut kuin muut!

— En päästä romaaneissani esiintymään mitään tuollaista inhoittavaa. Turhaan siis laahaat minua moisiin paikkoihin.

Gabrie nauroi, mutta Reginasta oli tuossa naurussa ontto kaiku kuin väärässä rahassa. Hän ei alunkaan päässyt selville siitä, epäilikö Gabrie, että Regina oli lukenut hänen muistiinpanojaan.

He erosivat sanoen: hyvästi, mutta puristamatta toistensa kättä.

Gabrie lähti Torino-kadulle, Regina taas Depreteskatua kohti. Jalkakäytävät olivat niin autiot ja hiljaiset, että hänen silkkihameensa kahina kuului tavattoman selvään kuin tuulen tuivertaessa kuivuneita lehtiä.

Hän ajatteli Gabrieta, joka palasi ullakkokomeroonsa kuin mehiläinen pesäänsä ja jolla oli päämäärä tässä nurinkurisessa maailmassa. Hän itse taas kulki umpimähkään tietämättä minne lopulta suuntaisi askelensa.

* * * * *

Näin hän kauan samoili katuja. Hän kulki Via Nazionalen edestakaisin huomaten lopulta ajatuksissaan joutuneensa Via Sistinalle, vastapäätä Pinciota.