Part 11

— Ainakin tunnen itseni toiseksi, hän ajatteli kulkiessaan rantapenkereellä yksin kuin rakastunut neitonen. Sielumme on täynnä ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuutta! Eiköhän joku ole sanonut, että ihmisen syvin luonteenominaisuus on juuri ristiriitaisuus. Kieltämättä monet onnettomuuksistamme johtuvat pikkuseikoista ja ylpeydestä, joka estää meitä vastustamasta pyyteitämme niinkuin meidän tulisi ja niinkuin tahtoisimmekin tehdä.

— Merkillistä on sentään, hän jatkoi järkeilemistään oudoksuen omaa itseään; kuukausi, pari viikkoa sitten olin toinen! Miksi, miten tämä muutos on tapahtunut? Nyt olen valmis tuntematta mielipahaa jättämään maailman, joka niin suuresti veti minua puoleensa. Nyt olen valmis seuraamaan miestäni ja elämään hänen rinnallaan yksitoikkoista ja vaatimatonta elämää, jota vielä hiljan vihasin, mutta joka ei enää peloita minua. Onko rakkaus Antonioon vaikuttanut tämän? Epäilemättä; mutta myöskin _jokin muu seikka_, jonka perille en voi päästä. Enkä välitäkään. En enää tahdo kiusata itseäni. Tahdon vain päästä varmaan vakaumukseen, että onni piilee rakkaudessa, kodin rauhassa, itse elämässä eikä sen kehyksessä. Mutta ihmettelen sittenkin, kuinka olen muuttunut. Kun lukee, miten romaaneissa kuvataan salaperäisiä, nopeita mielialanmuutoksia, niitä pitää epätodennäköisinä. Ja silti ne ovat tosia. Millainen eriskummainen olio sielumme onkaan! Mutta riittäköön jo; on turha aprikoida sen enempää. _Hän_ tulee, muusta ei ole väliä.

Regina kulki edelleen eritellen iloaan ja samalla nauttien siitä. Sydän täynnä Antonion silmiä, suuta, käsiä. Hänen omansa! Hänen omansa tuo nuori, rakastava mies sieluineen, ruumiineen. Kuinka hän ei aikaisemmin ollut tajunnut tätä suurta, tätä ainutlaatuista onnea?

Reginan astellessa yhä eteenpäin aurinko laski. Vaikka jo oltiin heinäkuun puolivälissä, kasvullisuus oli vielä tuoreen rehevää. Silloin tällöin verhosi pilvi auringon.

Valkoisella, ruohon ja apilan reunustamalla rantatiellä vierivät vankkurit. Vaaleatukkainen ajomies lauloi iloisena kuin lapsi, pyörät tupruttivat ilmaan tomupilviä, jotka näyttivät hehkuvan ruskovalaistuksessa.

Iso joki ilmestyi näkyviin rauhallisen näköpiirin ääriltä ja häipyi vastakkaiselle taivaanrannalle. Se virtasi tyynenä, kirkkaana ja juhlallisena, ja sekin näytti onnelliselta kaikkivaltiaan voimansa tietoisuudessa. Sen rauhaisa olemus ilahdutti sen suurta rakastajatarta, ääretöntä laaksoa. Ja tämän rajattomalta näyttävän laakson rauha, taivaanrannan pehmeät viivat, maisemien, metsien, rantojen sulo, luonnon suurenmoinen sopusointu sai Reginan ajattelemaan joeksi muuttunutta jumalolentoa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi muuttunut lapseksi jälleen. Kaikki hänen sisimmässään ja ympärillään oli kaunista, puhdasta, runollista. Synti ja suru olivat paenneet vesivirtojen vieminä kauas taivaanrannan taa.

Lännen taivas oli somistautunut sametinpehmeään vaaleaan punaan. Sieltä Po-joki saapui punaisena ja loistavana, rannat vihertävinä ja punasinervinä. Metsät kohosivat tummina väririkkaudesta, ruohosta uhosi miellyttävä tuoksu.

Kaikki oli kaunista, liian kaunista. Se teki Reginan melkein surumieliseksi. Hän pysähtyi rannalle katselemaan venettä, joka oli ahtautunut täyteen Cicognarasta tulevaa väkeä. Hän ajatteli, eikö kaikkeen tähän lumoavaan rauhaan kätkeytynyt jotakin salaista vilppiä, eikö se ollut kuin hennon viidakon peittämät saaret, joita joki rakkaasti syleili, samalla tietäen, että se ensi tulvan aikana hukuttaisi ne aaltoihinsa. Rannalta ne näyttivät lumotuilta saarilta, mutta jos laski niille jalkansa, upposi syvälle liejuun.

Lähellä rantaa, johon Regina oli pysähtynyt, kellui vedenpinnalla kolme ajan ja veden tummentamaa puusta tehtyä myllyä. Yksi niistä oli usein herättänyt Reginan huomiota. Sen ulkoseinää koristivat korkeaviivaiset kuvat. Ne olivat kömpelöitä punaisia ja sinisiä töherryksiä: neitsyt Maria, pyhä Jaakobi, pensas, vene. Vihertävän ja hopean hohtava vesi solisi myllyn ympärillä, ryöpyten vaahdossa vasten sen ratasta. Valkoisia säkkejä täyteen sälytettyjä veneitä kulki edestakaisin. Myllynsillalla näkyi tämäntästä myllärin valkoinen vartalo ja nuoren naisen hahmo.

Regina oli usein nähnyt nuo kaksi ihmistä. Mylläri oli vanhanpuoleinen, mutta silti suoraryhtinen mies, jolla oli parrattomat, luisevat, harmahtavaihoiset kasvot ja vihreät, ilkeästi tirkistelevät silmät. Hänen vieressään silmät puoliummessa seisova nainen oli pitkä ja jäntevä ja sangen sievä huolimatta liiaksi punoittavista kasvoistaan ja räikeän punaisesta pörrötukastaan.

— Hän on varmaankin myllärin tytär, Regina oli ajatellut. Hän on luultavasti myllärin rengin rakastajatar, ja hänen elämänsä on kaiketikin yksinkertaista, mutta onnellista.

Sitten hän oli kuullut, että tuo nainen olikin myllärin vaimo ja että mylläri oli mustasukkainen juoppo, joka aina piti vaimoaan myllyyn teljettynä. Ja Reginan mielikuvitus loihti hänen eteensä synkän murhenäytelmän, tapahtumapaikkana tuo asuntopahanen, joka oli kuin mikäkin esihistoriallinen paalurakennus, ja jonka rattaan lakkaamaton jyske tuntui kertovan inhimillisen kärsimyksen ainaista tarua. Henkilöt olivat vanhus, tuo mustasukkainen inhoittava juoppolalli, ja nuori nainen, hehkuva kuin hänen tukkansakin, joka hautoi mielessään kapinallisia ja rikollisia aikeita.

Kovassa lastissa oleva vene liukui ohi aivan läheltä rantaa. Regina tunsi siinä olijoista muutamia tuttavikseen, ja nämä pyysivät häntä lähtemään mukaan myllyyn syömään vehnäpyöryköitä. Regina noudatti kutsua.

Vesi kuvasteli lännen ruskoa, suuria kultapilviä, ylösalaisin seisovia puita. Lumottu maisema näytti vajonneen jokeen. Regina istui veneessä ihaillen veden heijastamaa kuvaa, äänetönnä ja kuunnellen huviretkeilijöiden lörpötystä. Puhuttiin kummituksista. Rikas viljakauppias, vanha Joachim, jolla oli punasinervät kasvot ja pyöreät, siniset silmät, oli kerran yöllä ajaa köröttäessään rantaäyräällä nähnyt valkoisen koiran hiipivän esiin pensaan juurelta ja seuraavan häntä hiljaa, itsepintaisesti.

Se ei suinkaan ollut mikään oikea valkoinen koira. Se oli kummitus.

Lautturi, Petrin, oli kerran kuutamoyönä nähnyt joelta rantapenkerellä lentää lepattavan eriskummallisen loistavan eläimen.

— Se oli luultavasti polkupyöräilijä, vanha Joachim huomautti koputtaen piippuaan pivoonsa.

— Kenties. Ja koira oli tietysti koira!

Tällävälin vene oli saapunut myllyn laiturin kupeeseen.

Mylläri ilmestyi hymyilevänä sillalle ja ojensi kättä Reginalle.

— Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille, Regina rouva! Tunnen teidät varsin hyvin, ja tässä on vaimoni, joka niinikään hyvin tuntee teidät.

Punakka nainen vetäytyi arasti syrjään säikähtyneen näköisenä.

— Mitä kuuluu? Regina kysyi katsellen häntä uteliaasti.

Hän huomasi, ettei mylläri ollutkaan niin vanha eikä hänen vaimonsa niin nuori kuin miltä kaukaa oli näyttänyt. Mylly oli sisältä erittäin siisti. Lujasti naulatun jykevistä laudoista tehdyn vuoteen jalkapuolella olevassa liedessä paloi tuli. Kaapissa oli karkeatekoisia keittiöastioita, jotka näyttivät olevan peräisin villikansojen saarilta. Myllyn koneisto oli vielä alkuperäisempi: kaksi isoa, harmaata kiveä, jotka myllynratas pani liikkeelle, pyöri päälletysten, ja niiden välistä jauhot valuivat hitaana virtana säkkiin. Ja ratas pyöri pyörimistään solisevan veden työntäessä ja pieksäessä sitä. Ratas ja vesi näyttivät piloillaan painiskelevan, mutta tosiasiassa niiden leikki oli julmaa ja säälimätöntä.

Vanha Joachim tarttui vaimoansa hartioihin ja sanoi pudistaen häntä:

— Laita joutuin vehnäpyörykät, ja leivokin ne yhtä isoiksi kuin sormesi.

Vaimo nauroi typerästi katsellen sormiaan, jotka todella olivat mahdottoman pitkät ja paksut, ja kävi oitis käsiksi työhön, otti jauhoja, sekoitti niihin joen vettä ja alkoi alustaa taikinaa.

Regina huomasi, että myllärin vaimo ujosteli häntä. Hän lähti ulos myllysillalle, istuutui jauhosäkille ja vaipui katselemaan ihanaa auringonlaskua. Aurinko hipoi jo joenpintaa, luoden siihen leveän kultaisen sillan, mutta lähempänä myllyä vesi alkoi menettää värejään ja idässä se jo vaaleni helmenharmaaksi. Regina näki joen pyörteiden soluvan kirkkaina kuin suunnattoman suuret helmisimpukat. Läheisen myllyn ratas pärskytti ilmaan vesipisaroita metallinhohtoiseksi viuhkaksi, joka sataessaan joen pintaan takaisin heijasteli sateenkaaren värejä. Mylläri lähestyi nuorta rouvaa ja kumartui hänen puoleensa. Hän kulki avojaloin ja paidanhihat oli kääritty ylös. Veitikkamainen hymy pilkisti hänen vihreistä silmistään.

— Sallitteko minun sanoa pari sanaa? hän mutisi kunnioittavasti.

— Olkaa hyvä vain.

Mies kertoi useita mielenkiintoisia seikkoja: hänellä oli vielä jäljellä kaikki hampaat, hänen vuotuiset tulonsa nousivat sataan liiraan; myllynratas pysäytettiin nuoralla, hänen vaimonsa oli ujo ja hiljainen ihminen ja pysytteli aina miehensä kintereillä. Regina kuunteli hiukan nyrpeänä, kun koko hänen »murhenäytelmänsä» olikin pelkkä hänen oman mielikuvituksensa luoma.

— Nähkääs, mylläri sanoi lakkaamatta raapien käsivarsiaan ja kynsien toista jalkaansa toisen kynsillä — minä kernaasti soisin, että vaimoni lähtisi täältä joksikin aikaa, pariksi viikoksi, kuukaudeksi...

— Minkätähden? — Regina kysyi viattomasti.

— Voi, Regina rouva... mies jatkoi hiukan hämillään ja kihnuttaen jalkaansa kahta hurjemmin. Eihän teilläkään ole lapsia. Mutta teille kyllä tulee niitä, saattepa nähdä. Katsokaas, kun olette kuukauden päivät ollut erossa miehestänne... Mutta tulkaa nyt mukaan, niin näytän teille, miten myllynratas saadaan pysähtymään, hän sitten virkkoi, älyten ottaneensa itselleen liian suuren vapauden.

Regina seurasi häntä. Mies vetäisi nuorasta, ja ratas pysähtyi. Hän pyysi vierasta tunnustelemaan jauhoja, myllynkiven ja säkkiä. Ja kesken rattaan pysähtymistä seuranneen hiljaisuuden hän aivan aiheettomasti alkoi nauraa.

Jauhopölyä liiteli sakeanaan kaikkialla. Myllärin punakka vaimo valmisteli pyöryköitä yhä suuresti ujostellen Reginaa. Muut huviretken osanottajat kohosivat tummina varjokuvina myllynsillan kullanhohteisesta taustasta.

Mylläri katseli Reginaa, joka niinikään, tietämättä miksi, hetken kuluttua purskahti nauruun.

* * * * *

Petrin _il Gliglon_ ikäloput rattaat, jotka päivä päivältä kävivät hontelommiksi, vierivät taas rantaäyrään tiellä. Yö oli pimeä, lämmin ja kostea.

Puheltuaan jokapäiväisistä asioista Antonio ja Regina vaikenivat, kuin tasangon ja yön hiljaisuuden lumoissa.

He pysyttelivät ääneti. Mutta Regina ajatteli itsekseen:

— Antonio on muuttunut! Tällä kertaa en erehdy: hän on muuttunut. Heti astuttuaan junasta hän syleili minua rajusti. Näytti siltä kuin hän olisi pelännyt, ettei hän enää saisi nähdä minua. Mutta sitten hänen olemuksensa muuttui. Hänen silmissään on jotakin synkkää ja epäluuloista. Eikö hän enää luota minuun? Jotakin erottavaa on välillämme. Mutta onhan se luonnollista. Huomenna se kaikki on ohi. Kuitenkin...

Hänen sydämensä tykytti liian nopeaan. Äkkiä hän tarttui Antonion käteen, ja huomatessaan sen kylmäksi ja raukeaksi, hän taas tunsi salaperäistä pelkoa.

— Mikä hänen on? Eikö hän ole antanut minulle anteeksi? Regina ajatteli.

— Tunnustelehan, hän sanoi painaen miehensä käden sydäntään vasten.

Käsi elostui heti.

— Onko sinulla vielä kipua rinnassa? hän äkkiä kysyi muistellen Reginan sydämentykintää.

— Ei toki! Se sykkii ilosta, Regina vastasi alkaen taas puhella:

— Kuule, eilen kävin myllyssä, jonka ulkoseinässä on kuviot. Söin siellä nisupyöryköitä. Siellä oli niin hauskaa. Ja auringonlasku oli ihmeellinen. Mukava otus, tuo mylläri!...

Regina kertoi, mitä mylläri oli ennustanut. Sitten hän sanoi käyneensä tervehtimässä opettajan perhettä.

— Siinä on myös etevä otus. Hän on hiukan hassahtava. Hän aikoo lähettää lapsensa Roomaan, tytön opiskelemaan, jotta tämä pääsisi kuuluisaksi, ja pojan hakemaan tointa. Hän sanoo näin...

Regina matki opettajan ääntä ja puheita.

Antonio nauroi. Mutta hänen naurunsa oli kylmää ja ivallista ja tuntui tulevan jostakin kaukaa.

— Mikähän häntä oikeastaan vaivaa? Regina ajatteli, tuntien äkkiä käyvänsä murheelliseksi. Tuntui siltä kuin tuo Antonion pilkallinen nauru, joka hänelle oli outoa, olisi ivannut häntä, Reginaa. Kuvittelua! Turhaa luuloa!

— Kunhan olemme kahdenkesken, tartun häntä olkapäistä, ravistelen häntä vähän ja huudan: 'Sano, mikä sinua vaivaa? Etkö siis anna minulle anteeksi? Emme enää tee uusia tyhmyyksiä. Entisiä on jo tarpeeksi.'

He olivat yhä vaiti. Pienet kyytirattaat vierivät eteenpäin kosteassa, leudossa yössä, joka oli tulvillaan kasveista kohoavia kirpeitä tuoksuja. Nuoret rantapensaat näyttivät nokimustilta, pimeääkin mustemmilta. Kaikki oli hiljaista, kaikki tuoksui. Itse kuumentuneesta maakamarasta, kosteasta hiedasta ja kastehelmissä kimmeltävistä poluista uhosi kiihoittavaa lemua, äänetön, hekumallinen henkäys. Tuntui siltä, kuin joka pensaan takana olisi valvonut nainen odottamassa lemmittyään ja kuin tuon naisen kaiho ja ilo olisi täyttänyt lämpöisen, pehmeän yön.

— Huomenna on uusikuu, virkkoi Regina, joka ei voinut istua ääneti, niin että saamme hiukan haaveilla sen valossa. Kun tulin tänne, oli kaunis kuutamo. Muistathan, Petrin?

— Kyytimies ei vastannut.

— Hän nukkuu! Yks'kaks suistumme päistikkaa ojaan, Antonio murahti kuivasti.

— Emme toki. Hevonen tuntee tien, Regina rauhoitteli. Ja varmana siitä, ettei Petrin kuullut, hän sanoi ääni hellänä: Kuinka alakuloinen olinkaan sinä iltana!

— Miten niin? Antonio kysyi aivan kuin ei enää olisi muistanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut.

Regina kääntyi häneen päin hämmästyneenä ja vavisten. Tämä oli jo liikaa.

— Antonio! hän mutisi huohottaen hengästyneenä ja kietoen käsivartensa hänen kaulaansa, miksi olet tuollainen? Mikä sinun on?

— Ja sitä vielä kysyt, Antonio mutisi kääntämättä päätään. Hänen äänensä oli hiljainen, melkein vain henkäys, josta Regina kuitenkin aavisti vihan kaunaa ja myrskyä.

— Et siis voi antaa minulle anteeksi? Regina vetäytyi kauemmas miehestään. Mutta Antonio oli taas kääntynyt häneen päin, painoi häntä jälleen poveaan vasten ja suuteli häntä sellaisen rajun tunteen puuskauksessa, joka Reginasta tuntui pikemmin epätoivolta kuin intohimolta.

Sinä hetkenä Adamon ääni kajahti rantapenkereitä:

— Antoniooo! Reginaaa!

Petrinin leveä selkä horjahti vasemmalle ja ruoska viuhahti.

— Senkin pojanvekara! kyytimies manaili unisena itsekseen. Oikein se pelästytti pahanpäiväiseksi.

Antonio ja Regina luisuivat kumpikin taholleen, ja Regina punastui pimeässä kuin rakastunut tyttö. Hänen sydämensä sykki ankarasti, mutta hänen iloonsa oli sekaantunut surun väreitä.

* * * * *

Illallisen jälkeen lähtivät kaikki paitsi Caterina rouva kävelemään rantapenkerelle samoin kuin Reginan saapumisiltanakin. Toscana ja veljet alkoivat tapansa mukaan juoksennella ja hullutella jättäen Reginan ja Antonion kahden tulemaan perästä.

— Niin, Regina sanoi puheen aluksi, äiti on oikeassa. Näytät sairaalta. Onko sinussa ollut kuumetta?

Antonio ei vastannut heti. Hän mietti ja näytti hakevan sopivaa keskustelun lähtökohtaa, löytämättä sitä kuitenkaan.

— Äitisikin näyttää siltä, kuin hän olisi ollut sairas, hän lopulta virkkoi. Varmaankin menettelysi pahoitti häntä suuresti?

— Minunko menettelyni? Enhän koskaan puhunut hänelle halaistua sanaa koko asiasta.

— Etkö todellakaan?

— Et näy uskovan minua! Ehkä et liioin usko, että minä puolustaakseni vaikenemistasi sanoin sinun olevan sairas.

— Todellakin! Antonio toisti epäillen.

— Ja minä kun uskoin, että äitisi oli neuvonut sinua olemaan... lempeämpi.

— Lempeämpi? Mitä tarkoitat? Regina kysyi kylmästi.

Nyt ilmeisesti Antonion vuoro oli ruveta pelkäämään — pelkäämään erehtyneensä olettaessaan Reginan katuneen ja olevan valmis seuraamaan häntä, sillä lopultakin hän vilkastui ja löysi sopivan keskustelunaiheen.

Selitysten hetki oli vihdoinkin koittanut.

Reginalle se oli erittäin tervetullut. Mutta hänellä oli niin omituinen tunne, tai oikeammin, hän huomasi, ettei hän tuntenut sellaista mielenliikutusta, iloa eikä hellyyttä, jota oli odottanut tältä hetkeltä. Sensijaan hän kärsi. Hän vaistosi, että Antonio oli antanut hänelle anteeksi, että hän oli kärsinyt ja oli tullut, maksoi mitä maksoi, viemään hänet takaisin mukaansa, että miehensä rakasti häntä entistään enemmän, todella intohimoisesti ja oli kiintynyt häneen koko sydämensä ja vaistojensa voimalla. Silti Regina ei ollut tyytyväinen. Oli _jotakin_ erottamassa heitä toisistaan enemmän kuin ennen.

He kävelivät hetken vaieten, käsikoukussa, sormet sormien lomassa.

Regina, joka oli heistä tarkkanäköisempi, aavisti jotakin. Aikaisemmin hänen sielunsa oli etääntynyt Antoniosta, ja heitä erotti kokonainen pikkuseikkojen, turhamaisuuden ja kunnianhimoisten pyyteiden maailma. Nyt sitävastoin Antonion sielukin vetäytyi salaisen voiman pakosta kauemma hänestä.

— Hän rakastaa minua ja on antanut minulle anteeksi, mutta epäilee ja kaihtaa minua, Regina ajatteli koettaen ratkaista ongelmaa.

— Regina, Antonio aloitti. Mitä aiot tehdä?

— Johan sen tiedät!

— En tiedä mitään... en ainakaan ole siitä täysin selvillä. Viime kirjeesi oli vielä rumempi ja häijympi kuin ensimmäinen. En tahdo soimata sinua... sehän olisi, niinkuin itse olet sanonut, aivan turhaa. Mutta toinen mies olisi minun sijassani... No niin, olet moneen kertaan huomauttanut, etten ollenkaan ymmärrä sinua, ja nyt pyydän, ainakin osoittaakseni hyvää tahtoani, että täysin selvität kantasi...

— Johan kirjoitin sinulle kaikesta, Regina sanoi hiukan julkeasti, mutta samalla alistuvasti. Kaikki riippuu sinusta.

— Siis: sanalla sanoen, niinkuin opettajat sanovat, tahdot palata Roomaan?

— Tahdon.

— Hyvä. Toistan vielä, että teen parhaani unohtaakseni, mitä on tapahtunut. Mutta sano minulle, miksi olet niin pian muuttanut mielipiteesi? Sanon _mielipiteesi_, enkä oikkusi, sillä asia tuntui minusta liian vakavalta ja olikin epäilemättä sellainen.

— Voimmeko aina selittää _mielipiteitämme_ ja oikkujamme? Etkö sinä ole vielä koskaan elämässäsi toiminut ristiriitaisesti? Tänään ajattelemina toisella, huomenna toisella tavalla. Olemmeko me ihmiset oman itsemme herroja? Hetki sitten sanoit. 'Jos olisin ollut toisenlainen mies...' Käsitän, mitä tahdoit sanoa. Olisit pidellyt minua pahoin, olisit solvaissut minua. Sensijaan pidät minusta yhtä paljon, ehkä enemmän kuin ennen. Voitko kenties selittää, miksi pidät minusta enemmän kuin ennen, sensijaan että vihaisit minua ikävän kepposeni vuoksi?

Regina puhui ilman erityistä vakaumusta, ehkä vain vaikuttaakseen Antonion mielialaan. Ja hänestä tuntui kuin se olisi onnistunut. Antonio kävi miettiväksi, ikäänkuin hän olisi itsekseen toistanut mielessään hänen kysymystään.

— Niin, Antonio sanoi heikosti hymyillen, olet oikeassa... kenties.

— Ei enää puhuta siitä. Se oli oikku, nuoruuden erehdys, Regina jatkoi matkien opettajan ääntä. Vedetään verho menneisyyden ylle.

Mutta kuinka voisi olla siitä puhumatta?

— Ymmärrätkö edes, miten syvästi olet loukannut minua? Antonio intti. Annoit minulle kovan iskun, ja lisäksi salakähmäisesti.

— Kuka ei joskus hairahtuisi? Ajattele toisia naisia, lukemattomia muita naisia, jotka todella pettävät miestään.

— Kieltämättä, Antonio sanoi yhä vilkastuen, ja myös aviomiehiä, jotka pettävät vaimoaan! Enimmäkseen huono aviomies kasvattaa vaimonsa huonoksi, mutta minä luullakseni en ole koskaan antanut sinulle aihetta tyytymättömyyteen. Tiesit hyvin, etten ollut mikään ylhäinen herra, enkä liioin luvannut sinulle mitään, mitä en voinut sinulle antaa. Molemminpuolinen kärsivällisyys ja luottamus oli tarpeen. Miehen, perheen taloudellinen asema saattaa milloin tahansa parantua. Rikkaaksi en tosin koskaan tule, mutta asemani paranee varmaankin.

— Lopeta jo! Regina pyysi. Sano kuitenkin, etkö ajatellut, että oikkuni haihtuisi yhtä pian kuin oli tullutkin?

— Entä sinä? Ajattelitko niin kirjoittaessasi tuon kirjeen? Mikä tosissa tehdään, se myös käsitetään todeksi, rakas! Mutta riittäköön nyt jo tämä puhe, pyyhitään pois menneisyys, niinkuin opettajan on tapana sanoa. Muutoin... minulla on jotakin sinulle kerrottavaa. Ehkä kirjeestäsi on meille ollut hyötyäkin. Käsitin heti, että osaksi olit oikeassa. Kaikki asettavat olonsa niin mukavaksi kuin suinkin. Jokainen pyrkii edulliseen asemaan ja työntää toisen syrjään. »Mene tiehesi, minä otan paikkasi!» 'Maltahan', tuumin itsekseni, 'ehkä minullekin voisi sellainen onnistua.' Silloin aloin juonitella. Sain Arduinan liikkeelle, panin hänet juoksemaan koko päivän, lähetin hänet senaattorin, ruhtinattaren, hänen sanomalehti- ja kansanedustajaystäviensä luo...

— Ethän kai sentään sanonut hänelle...? Regina keskeytti.

— Sanoin hänelle vain näin: »Minun täytyy saada paikka jossakin toisessa ministeriössä; ala laputtaa! Minä puolestani hankin sinulle sitten virkatovereistani kuusi uutta lehtesi tilaajaa». Arduina naurahti ja lähti liikkeelle. Sain muitakin jalkoja »liikekannalle». Mutta kaikki oli turhaa. Kaikki paikat oli täytetty. Arduina keksi sitten tuuman. Ehkä muistat, että ruhtinatar eräänä iltana kutsui minut luokseen antamaan tietoja pörssiasioista? Älysin oitis, että ruhtinatar oli ruvennut epäilemään herra R:ää, joka on jo useita vuosia keinotellut hänen laskuunsa pörssissä. Silloin Arduina — joka tosiasiassa ei ole niin tyhmä kuin luullaan — oivalsi, että minun oli välttämättä saatava taloudellinen asemamme paranemaan. Mitä hän siis teki? Hän uteli tietoja Mariannalta ja sai selville, että ruhtinatar todella epäili herra R:n rehellisyyttä ja halusi henkilöä, joka pitäisi tuota herrasmiestä silmällä. »Miksi et koeta pyrkiä ruhtinattaren _luottamusmieheksi?»_ Arduina kysyi. Silloin menin itse ruhtinattaren luo ja tarjouduin hänen palvelukseensa. Hänen oli määrä matkustaa 12 p:nä, ja minä kävin hänen puheillaan 5:ntenä. Sanoin hänelle aivan suoraan, ettei moisen valvojan toimi mielestäni ollut hieno eikä hauska homma, mutta että suostuin ottamaan sen taloudellisten syiden pakosta. Ruhtinatar huomautti, että mikäli tässä yleensä oli kysymys epähienoudesta se tuli yksinomaan herra R:n taholta, ja _madame_ sanoi olevansa minulle erittäin kiitollinen, jos minun onnistuisi tehdä jotakin hänen hyväkseen tässä asiassa. Tämä tapahtui 5 päivänä. Yhdeksäntenä olin saanut sitovat todistukset siitä, että herra R. todellakin keinotteli ruhtinattaren rahoilla paremminkin omaansa kuin niiden omistajattaren laskuun.

— Miten menettelit siinä? kysyi Regina, joka oli kuunnellut Antonion kertomusta tuntien omituista vastenmielisyyttä.