Part 10

Kuinka kaukana koko tuo maailma olikaan, niin kaukana, ettei hän ehkä enää koskaan näkisi sitä. Mutta se ei huolettanut häntä. Häntä vaivasi vain epäilys, pelko, ettei hän koskaan enää näkisi surullisen unelmansa hahmoja, ettei Antonio koskaan tulisi noutamaan häntä takaisin tuohon etäiseen maailmaan.

Ei enää koskaan! Päivät, kuukaudet, vuodet kuluisivat. Antonio vain ei palaisi. Ei Reginan mainitsemien kolmen vuoden, ei kymmenen, ei kahdenkymmenenkään vuoden kuluttua.

Kuinka hän ei ollut koskaan ajatellut kaikkea tätä suunnitellessaan pakoansa sokeasti kuin lintu, joka pyrkii ulos häkistään aavistamatta vaaroja, jotka uhkaavat sen ulkopuolella?

Mutta kuka saattaakaan ottaa huomioon kaikkea? Tiedämmekö edeltäkäsin, mitä ajattelemme ja miten tunnemme huomenna?

— Elämämme on synkkä uni, Regina ajatteli katsellessaan lumottuna kimmeltävänä virtaavaa vettä. Olen nähnyt unta ja uneksin edelleen. Kiihtyvä pelkoni, että Antonio vihaa minua ja unohtaa minut, on ehkä sekin paha uni. Mutta mitenkähän käy? Jollei hän tulekaan?... jos paha uneni toteutuu? Miten minun silloin käy? Täälläkään ei enää ole sopivaa olinpaikkaa minulle. Kaikki on muuttunut. Jokainen esine tuntuu epäilevän minua. Entinen maailmani, jonka hylkäsin, sysää nyt minut luolaan. Enkä minä voinut aavistaa, että kävisi näin.

— Palataan kotiin! hän sanoi heräten mietteistään ja lähtien kiipeämään polkua rantatörmälle.

Regina asteli pää kumarassa ajatellen, että hän varmaankin erehtyi. Ei, hänen entinen maailmansa ei pettänyt häntä; se oli liian vanha voidakseen olla niin petollinen.

— Tosin elämä täällä on entisestään muuttunut, mutta totun siihen taas. Huomenna, päiväsaikaan, kun olen levännyt, näen kaiken taas entisessä viehkeässä valossaan.

Silti hän ei rohjennut kohottaa katsettaan peläten näkevänsä piilipuun, jonka varjossa Antonio ja hän olivat suudelleet ensi kerran.

Toscana käveli Reginan jäljessä laulellen. Adamo, jonka musta hahmo erottui joen valoisasta taustasta, huuteli huvikseen:

— Antoonio, Antonioooo...

Kaiku toisti hänen sointuvan äänensä. Ja Regina joudutti askeliaan salatakseen sisareltaan kuumat kyynelensä. _Hän_ ei vastannut, hän ei enää koskaan vastaisi.

* * * * *

Huomispäivän aurinko haihdutti Reginan lapsellisen levottomuuden ja tunnonvaivat.

— Tänään tai huomenna saan kirjeen häneltä, Antonio paralta! hän ajatteli herätessään entisessä huoneessaan, jonka ikkuna oli joen puolella.

Pääskynen, joka nukkui yönsä ikkunaverhon rautatangolla, lentää sujahdutteli huoneessa edestakaisin iskien nokkansa ikkunaruutuihin.

Regina tunsi syvää iloa nähdessään jälleen tuon pääskysen. Hän hypähti vuoteesta, avasi ikkunan, ja ihana maisema lisäsi hänen iloaan. Kuin sisäisestä pakosta hän riensi ulos ja samoili kedoilla sukeltaen vihannuuden, auringonpaisteen ja kasteen hurmaavaan kylpyyn. Hän retkeili ruohottuneella polulla; sen suulla kohosi porttina kaksi valkearunkoista jättiläispoppelia, joiden latvat yhtyivät värähteleväksi huippukaareksi. Hän asteli ojanpientareita, joilla astua taaperteli hitaita ankkoja. Etanat ryömivät näkyviin, jättäen jälkeensä ruohikkoon hopeajuovan. Poppelien lehvistöön kätkeytyneet tikat tuntuivat nakutuksellaan lyövän tahtia ajan kululle avaruuden ja yksinäisyyden kuulakassa kirkkaudessa.

Yhtä helakasti kuin eilen illalla kuutamossa, välkkyi nyt joka korsi, joka lehti ja kivi päivänpaisteessa. Joki virtaili majesteetillisena auringon kyntäessä siihen kultavakojaan, siellä täällä näkyi pyörteiden helmenhohteisia läikkiä. Saaret kitukasvuisine puineen näyttivät leijailevan veden ja taivaan häikäisevän heijastuksen välillä.

Kevät säteili vielä täydessä loistossaan rannattomalla tasangolla, uhkuvan voimakkaana kuin jättiläiskaunotar, jota rakastajan, joen, henkäys hyväili ja jota tuhannet kädet, sen orjien, maatyöläisten uutterat kädet koristivat.

Käveltyään itsensä väsyksiin Regina laskeutui istumaan vielä kostealle apilanurmelle, ja hänen ajatuksensa liitelivät kauas.

* * * * *

Iltapäivällä hänen alakuloisuutensa ja levottomuutensa palasivat.

Uteliaita, ikäviä, itsekkäitä ihmisiä, sukulaisia, tuttavia, viran kärkkyjöitä, alkoi tulvia taloon. Kaikki luulivat, että Reginalla oli vaikutusvaltaa ja että hän saattoi aikaansaada mitä tahansa yksistään senvuoksi, että asui Roomassa.

Alussa hän hymyili, mutta sitten kaikki tämä alkoi tuntua perin ikävältä. Kaikki hänen tuttavansa ja muut, jotka kunnioittivat häntä käynnillään, näyttivät hänestä muuttuneilta, vanhoilta, yksinkertaisilta, melkein naurettavilta.

Opettaja ja Gabriellakin tulivat käymään. Jälkimmäinen oli pieni, vaaleaverinen nainen, jolla oli kelmeät, pyöreät kasvot ja metallinkiiltoiset, harmaansiniset, tutkivat silmät.

— No niin, opettaja aloitti, napittaen takkinsa peittääkseen kapean, sisäänpainuneen rintansa, tässä nyt siis Reginamme taas on! Suurenmoista! Sain kirjekortin, jossa oli Colosseumin kuva. Siinä vasta on muinaisajan muistomerkki! Sinä, rakas Regina, olet tietysti nähnyt kaikki pakanalliset ja kristilliset muistomerkit ja kaikki Michelangelo Buonarrotin mestariteokset. Voi, Rooma, Rooma! Niin, totisesti, toivoisin hartaasti, että minun lapseni pääsisivät ikuiseen kaupunkiin.

— Isä! Gabrie varoitti tarkaten Reginan kasvoja nähdäkseen, oliko niissä pilkallinen ilme.

Mutta Regina oli hiukan kylmä, hieman välinpitämätön, mikä sai tulevan opettajattaren hiukan levottomaksi.

Myöhemmin saapui vielä eräs aatelisneiti Sabbionetasta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen musta tukkansa kiinnitetty »à la Botticelli». Hänellä oli siro vartalo ja hieno puku, valkoiset käsineet ja tavattoman korkeat kengän korot. Gabrie, Toscana ja tämä neitonen olivat jotenkin samanikäisiä — kahdeksantoista korvilla, opiskelevien naisten katkerakokemuksisessa iässä. He olivat läheisiä ystäviä. Mutta Regina huomasi pian, että he kaikki kolme kadehtivat toisiaan, melkeinpä sydämensä pohjasta vihasivat toisiaan. Aatelisneitonen esiintyi ylhäisen itsetietoisesti ja panetteli ihmisiä hienolla tavallaan.

— Lopeta jo, sanoi Gabrie, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta. Tuollainen on jo vanhanaikaista.

— Ylhäisissä aatelispiireissä se yhä vielä on tapana, toinen vastasi ylenkatseellisesti.

Sitten tuli puheeksi pieni häväistysjuttu: pari Sabbionetan rouvaa oli syytänyt toisilleen solvauksia vasten silmiä keskellä katua.

— Virkamiesten rouvia! aatelisneiti huomautti halveksien. Ylhäisaatelin naiset eivät varmastikaan olisi käyttäytyneet sillä tavoin!

— Mutta missä sinä olet tutustunut ylhäisiin aatelisnaisiin? Regina kysyi.

— Noo, hei tähän näkee kaikkialla!

— Kuulehan, jos todella tulisit kosketuksiin ylhäisen aatelisnaisen kanssa ja jos hän suvaitsisi luoda katseensa sinuun, jähmettyisit paikallesi pelosta ja nöyryytyksestä.

Toiset naiset nauroivat kuin mielettömät ja opettaja kysyi:

— Kuulkaahan, Regina, tunnetteko herttuatar Colonna di San Pietron?

— Sitä on vaikea sanoa. Roomassa on niin paljon herttuattaria.

— Olemme saaneet eräältä parmalaiselta rouvalta tälle herttuattarelle osoitetun suosituskirjeen.

— Isä! Gabrie huusi punoittaen vihasta ja loukatusta ylpeydestä. Minä en tarvitse suosituksia! Mitä ylhäiset naiset voisivat tehdä minun hyväkseni?

— Lapsukainen! Regina huomautti ivallisen säälivästi. He ovat maailman valtiattaria, ja...

Ovelle kolkutettiin. Regina keskeytti lauseensa ja kalpeni hiukan luullessaan tulijaa polkupyöräilijäksi, joka toimitti sähkösanomat kotiin Viadanan ja Casalmaggioren seuduilla. Ei, se ei kuitenkaan ollut hän.

Tuli ilta. Taivas hulmahti hehkuvan punaiseksi. Kaikki kolme ystävätärtä lähtivät kävelylle ja Regina jäi istumaan ikkunaan tähystellen rantatörmälle, näkyisikö sähkösanomapoikaa tulevaksi.

Salin perällä opettaja ja rouva Tagliamari istuivat rauhallisesti keskustellen, mutta tämäntästä he vilkaisivat Reginaan, jonka levottomuuden ja alakuloisuuden he olivat huomanneet. Eihän Regina ollut yrittänytkään salata sitä. Opettaja puhui kovalla äänellä, jotta Regina kuulisi, kertoen lastensa tuumista ja haaveista.

— Sanalla sanoen, heidän täytyy tehdä työtä ja valloittaa maailma, koska ovat saaneet sen päähänsä. Mitä he täällä saisivat aikaan? Opettajatar, opettaja? Paljon kiitoksia!

— Mutta eikö teistä tunnu ikävältä lähettää heidät niin kauas?

— Vielä kysyttekin, Caterina rouva! Aivan sydäntä särkee, kun vanhemmat eroavat lapsistaan. Mutta vanhemmat ovat antaneet lapsilleen hengen ja elämän siksi, että nämä saisivat mukavan ja hyvän toimeentulon, eivätkä sitävarten, että he jäisivät huonoihin oloihin vanhempiensa luo. Lähtekää, lapseni, lähtekää avaraan maailmaan! opettaja lisäsi ojentaen käsivarsiaan äärettömän hellästi. Pesä jää tyhjäksi, ja vanhan isän viimeiset elämänpäivät kuluvat surullisesti, niinkuin ne ovat muutoin alkaneetkin. Mutta sisimmässään, Caterina rouva, sisimmässään hänellä on se ääretöntä tyydytystä tuottava tietoisuus, että on täyttänyt velvollisuutensa ja opettanut lapsensa — lentämään. Voi, jospa omat vanhempani olisivat menetelleet samoin minuun nähden!

Regina katseli yhä ulos. Hän kuuli opettajan lörpötykset, hän kuuli kolmen nuoren ystävättären naurun ja raikkaat äänet heidän kävellessään rantapenkereellä. Hän näki taivaan vaalenevan, käyvän kuulakaksi, ruusunpunaiseksi ja sitten vihertäväksi; siellä täällä vaelteli punasinerviä pilvenhattaroita, jotka näyttivät lintuparvilta. Regina alkoi tuntea epämääräistä ärtyisyyttä; hän ei oikein tiennyt, mistä se johtui. Ehkä siitä, että tytöt nauroivat ja huusivat liian äänekkäästi, että opettaja puhui pötyä; ja kenties siitä, ettei sähkösanomapoikaa näkynyt kaukana autiolla rantatiellä.

Opettaja otti taskustaan muistikirjan ja alkoi lukea ääneen kohtia Gabrien muistiinpanoista, tavantakaa keskeyttäen lukemisensa selittääkseen, että tämä tapahtui tytön tietämättä, jonka pöydältä hän salaa oli ottanut tuon kallisarvoisen teoksen.

— Kuulkaa tätä! Huomatkaa kuinka tarkka havaintokyky! Siinä on jo tulevan romaaninkirjoittajan selvä enne. Hän näkee tyypin, tutkii sitä ja kätkee sen mieleensä. Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka panee talteen kaiken, koska se aina voi olla hyödyllinen johonkin tarpeeseen. Kuulkaahan esim. tätä: »Nuori kahdeksantoistavuotias, aatelisnainen, vähäverinen; kuuluu rappeutuneeseen sukuun. Teeskentelijä, turhamainen, kateellinen, kunnianhimoinen; osaa peittää vikansa naamiolla, joka näyttää kuvastavan viileää viehättäväisyyttä, joka tuntuu vilpittömältä, mutta mikä kuitenkin on teennäisen onttoa. Hän puhuu aina ylhäisaatelista. Joku on joskus sanonut hänelle, että hän on Botticellin pyhän Neitsyen näköinen, mistä lähtien hän on yrittänyt käyttäytyä intomielisesti ja tuntehikkaasti». — Eikö totta, Caterina rouva, tämä on erinomaista!

— Todella erinomaista! rouva Tagliamari vastasi ystävällisen suopeasti. Kuule, Regina, tule tänne, että saat kuulla, kuinka suuret edellytykset Gabriellalla on romaanin kirjoittajaksi. Todella oivallista.

Regina muisti itse aikoneensa kirjoittaa romaanin, mutta koko aihe oli unohtunut. Hänen hermostuneisuutensa lisääntyi, kun hän tunsi Gabrien luonnoksen esikuvaksi Sabionetan aatelisneidin. Hän tunsi melkein raivoa opettajan nuorta tytärtä kohtaan, joka oli niin itserakas ja jolla oli niin kunnianhimoisia tuumia, mutta samalla hän sääli yksinkertaisen isän haaveita. Ja hän kääntyi tämän puoleen kehoittaakseen häntä luopumaan harhaluuloistaan ja neuvomaan tytärtään luomaan itselleen todellisuuteen nojaavan elämän, sensijaan että lähetti hänet ulos maailmaan, missä köyhät hukkuvat kuin oljenkorsi kuohuvaan pyörteeseen. Mutta hän huomasi opettajaraukan himmeissä silmissä sellaisen hellyyden välkkeen, niin paljon surua ja toiveita, että hän heltyi eikä hennonnut riistää miesparalta hänen ainoaa rikkauttaan: harhaluuloja.

— Elämä on niin ruma ollessaan vailla harhaluuloja! Regina ajatteli itsekseen. Samassa hän arveli, ettei sinä päivänä enää tulisi sähkösanomaa Antoniolta.

* * * * *

Iltahämyn laskeutuessa hänen lapsellinen pelkonsa ja levottomuutensa kiihtyi. Illan varjot jäätivät häntä, ja hän tuntui siirtyneen kylmään ilmapiiriin, missä kaikki oli surullista, salaperäistä, toivotonta. Hänestä tuntui kuin hän olisi tuon harmaan taivaan alla liitänyt kohti saavuttamatonta maata, aivan kuin pienet, punertavat pilvenhattarat, jotka näyttivät lepoa etsiviltä, harhailevilta muuttolinnuilta. Hänen entinen maailmansa, johon hän oli palannut, näytti pieneltä, synkältä ja ikävältä. Hän ei enää viihtynyt siinä. Mutta lopulta hän tunnusti itselleen surullisen totuuden: hän itse oli muuttunut, eikä hänen vanha maailmansa.

II

Sinä yönä hän unissaan oli olevinansa joen rantatörmällä Mariannan, ruhtinatar Makulinan seuraneidin kanssa. Marianna oli tullut noutamaan häntä takaisin Roomaan.

— _Monsieur_ Antonio on hirvittävästi raivoissaan, neiti selitti ranskaksi. Hän kävi ruhtinattaren luona ja kertoi hänelle kaiken ja pyysi lainaksi kymmenentuhatta liiraa järjestääkseen teille kauniin asunnon. Ja sitten hän lähetti minut tänne taivuttamaan teitä tulemaan takaisin: _vous reviendrez, n'est ce-pas_? [Palaattehan, eikö niin?]

Unissaan Regina vapisi raivosta itseään kohtaan ja nöyryytyksestä; hän oli nopein askelin rientävinään Viadanaan, josta hän aikoi lähettää Antoniolle leimuavan sähkösanoman.

— Hänellä on vielä nuo rahat koskemattomina, hän tuumi nyyhkyttäen. Tahdon, että hän antaa ne heti takaisin. Minä en tarvitse komeutta enkä ylellisyyttä. Palaan heti; palaisin, vaikka hän olisi entistään köyhempi, vaikka meidän täytyisi asua ullakkohuoneessa.

Ja hän kulki edelleen, niinkuin kuljetaan unissa, turhaan yrittäen juosta, sanomattoman ahdistuksen vallassa. Tuli yö, joka peittyi sumuun. Viadana näytti liukuvan yhä kauemmaksi.

Marianna juoksi Reginan jäljessä ja kertoi Tritonekadulla tavanneensa palosotilaan, joka pelasti hänet Odessassa tulipalosta.

— Hän oli pukeutunut papiksi. Sellainen veijari! Ajatelkaa, kauhtanan alla hänellä oli silkkimekko, jota koristi kolme liehureunustetta. Ja nekös kahisivat! näin hän lasketteli nauraen. Hänen ilkeä naurunsa herätti Reginassa kauhunväreitä. Hänestä tuntui, että Marianna ei nauranut palosotilaalle, vaan jollekin muulle, tuntemattomalle, salaperäiselle, peloittavalle. Hän heräsi, mutta unennäön inhoittava vaikutus tuntui vielä kauan.

Regina ei enää saanut unta. Oli vielä yö, mutta jo nyt, ennen sarastusta, kuuluivat ensimmäiset, heräämistä ennustavat äänet hiljaisilta viljelysmailta. Rantatöyräällä kilisi tiuku, se etääntyi etääntymistään, ja tuo lapsellinen hopeanhelinä kuulosti hänestä sanomattoman surulliselta.

Tuhannet muistot temmelsivät Reginan mielessä itsepintaisina, lapsellisina ja alakuloisina, samoin kuin äskeinen heikko hopeatiuku.

— Koko elämäni on ollut hyödytöntä, hän ajatteli, ja nyt, kun sillä olisi voinut olla tarkoitus, olen heittänyt sen menemään kuin vanhan vaatekappaleen. Mutta mikä minun tehtäväni olisikaan ollut? No niin, eikö perheen luominen ole elämäntehtävä? Kaikki on suhteellista. Hyvä vaimo, joka luo hyvän perheen, edistää yhteiskunnan kehittymistä täydellisyyttä kohti ylitä paljon kuin konsanaan työläinen ja siveysfilosofi. Minä vain olen haaveillut tyhjiä haaveita, siinä kaikki. Muistan unen, jonka näin toisena yönä Roomaan saapumisemme jälkeen. Ruhtinatar Makulina oli jälkisäädöksessään lahjoittanut minulle linnan...

Äkkiä hän kuuli heikkoa kahinaa ja hyvin hiljaista valitusta, kuin pikkuruikkusen olennon vaikerointia unessa.

— Oliko se pääskynen? Näkeekö sekin unta? Onko linnuillakin ajatuksia ja unia? Luulenpa kyllä. Ja miksi sekin on yksin? Missä on _toinen?_

Äkkiä hän tunsi rajua iloa ajatellessaan, että sinä päivänä varmaankin tulisi kirje Antoniolta.

Mutta tunti kului toisensa perästä. Sekin aika oli ohi, jolloin posti tavallisesti saapui. Mutta kirjettä ei kuulunut. Regina lähti kävelemään. Hän tahtoi salata levottomuutensa, paeta pahoja aavistuksia, jotka peloittavina ahdistivat häntä. Hän samoili kauan metsäpoluilla ja auringon paahtamalla rantatörmällä, mutta ahdistus seurasi häntä uskollisena kuin hänen oma varjonsa.

— _Hän_ ei anna minulle anteeksi, ei kirjoita minulle. Hänen sijassaan olisin tehnyt samoin. Hän tahtoo rangaista minua vaikenemisellaan. Vai aikooko hän itse tulla noutamaan minut takaisin? Ehkä hän tahtoo pakottaa minut... Vaimon velvollisuus on seurata miestään. Muuten hänellä on oikeus vaatia laillinen ero. Mitä teen silloin?

Ylpeys esti Reginaa vielä myöntämästä suoraan itselleen, että jos Antonio pakottaisi hänet heti palaamaan kanssaan, hän tottelisi saadakseen anteeksiannon. Mutta sitä mukaa kuin hetket kuluivat, hänen ylpeytensä talttui, lannistui. Muistot valtasivat hänet vastustamattomasti. Ajatus, että hänen olisi pakko menettää nuoruutensa ihanimmat vuodet vailla rakkautta, herätti hänessä sairaalloista surumielisyyttä.

— Mutta miksi en aikaisemmin ajatellut kaikkea tätä? hän ihmetteli itsekseen. Sitten hän muisti ajatelleensakin sitä, mutta niin epämääräisesti, etteivät arvelut saaneet estetyksi häntä ryhtymästä mielettömään tekoonsa. Hän perusteli sitä näin:

— Tyytymätön ja ristiriitainen luonteeni heittelee minua edestakaisin kuin aaltoa. Miksi olenkaan niin pian muuttanut mielipiteeni? Jos palaan Roomaan, ehkä piankin kadun, etten ole toteuttanut tuumaani, joka kenties on parempi kuin luulenkaan.

— Mahdollisesti Antoniokin hyväksyy menettelyni, mutta ei vielä tahdo kirjoittaa, että hän suostuu siihen. Tuossa on neliapila! Hän suostuu!

Regina kumartui, mutta ei poiminut apilaa. Mitä hän sillä tekikään? Ajatellessaan, ettei Antonio tuntenut surua eikä koettanut kaikin keinoin saada häntä palaamaan sitten nuhdellakseen häntä ja nauttiakseen kärsimyksen sekaisesta lemmenonnesta, hän tunsi kirpeää tuskaa.

— Hän ei ole kirjoittanut eikä kirjoita. Mutta hän tulee itse huomenna tai ylihuomenna — niin pian kuin suinkin pääsee lähtemään. Mitä minä teen nähdessäni hänet jälleen?

Tämä mielijohde sai hänet unohtamaan kaiken muun.

* * * * *

Antonio ei kirjoittanut eikä tullut.

Päivät ja hetket matelivat hitaina, julmina.

Yhä ankaramman levottomuuden raatelemana Regina ihmetteli aavistusta, joka hänellä oli ollut heti ensimmäisenä iltana vanhassa kodissa, nimittäin ettei Antonio kirjoittaisi. Vähitellen hän huomasi, että äiti, joka ei nähnyt Antoniolta tulevan kirjeitä, tarkkasi häntä kauniilla silmillään, jotka tavallisesti olivat kirkkaan rauhalliset, mutta olivat nyt käyneet epäileviksi ja alakuloisiksi. Eräänä aamuna Regina meni postinkantajaa vastaan ja oli saavinaan Antoniolta kirjeen.

— Antonio on hiukan sairaana... vähän kuumetta, hän sanoi mennessään keittiöön kirjekuori kädessä. Caterina rouva loikkasi paraikaa saksilla auki Po-joesta pyydetyn ison, hopeankarvaisen kalan vatsaa. Äiti tuskin nosti katsettaan työstään, ja Regina huomasi, että äiti oli oivaltanut valheen. Äidin harhaileva, surullinen katse järkytti häntä syvästi.

Hopeankiiltävä kala, jonka vatsasta tuli näkyviin toinen, pienempi tummahko kala, sai Reginan muistelemaan Antonion ehdotusta: »Lähdetään veneellä kalaan kuumina purppuranpunaisina iltahetkinä...» ja koko viimeistä yhdessä vietettyä, hellää, mutta samalla sydäntä vihlovaa iltaa.

Regina meni huoneeseensa ja kirjoitti miehelleen kirjeen. Ylpeys esti häntä ilmaisemasta syvintä ajatustaan, mutta rivien välistä saattoi lukea kaiken levottomuuden, pelon ja katumuksen, joka raateli hänen sydäntään.

Antonio ei vastannut.

Oliko hän todella sairastunut? Mitä hän oikein teki? Oliko hän muuttanut takaisin omaistensa luo? Eräänä iltana Regina aikoi kirjoittaa Arduinalle saadakseen tietoja Antoniosta. Mutta sitten hän häpesi aikomustaan. _Kaikki nuo ihmiset_, jotka Antonio onnettomasti kylläkin oli tuonut heidän väliinsä Reginan Roomassa olon ensi päivinä, kaikki nuo ihmiset — kenties heidän nykyisen onnettomuutensa ensimmäiset aiheuttajat — olivat hänelle vastenmielisiä, hän suorastaan vihasi heitä.

Regina kirjoitti vielä kerran. Antonio ei vastannut.

* * * * *

Silloin Regina tunsi, miten jotakin rajusti murtui hänen sisimmässään: ylpeys meni menojaan.

Hän oletti, että Antonio aavisti, millainen surun ja katumuksen sekainen, ristiriitainen taistelu riehui hänen rinnassaan ja että hänen intonsa rangaista vaimoaan jo meni yli kohtuuden rajojen.

— Hän pitelee minua pahoin. Mutta saamme nähdä, kumpi on vahvempi.

»Antonio», näin Regina kirjoitti, »olen jo ollut täällä kaksi viikkoa, olen odottanut ja kärsinyt. En käsitä vaikenemistasi. Sillä jollet ole ymmärtänyt sinulle Roomassa jättämääni kirjettä, se merkitsee, ettet ole antanut minulle anteeksi, jossa tapauksessa kai olisit kirjoittanut — joka kieltäytyy antamasta anteeksi, ei malta olla ilmaisematta sitä. Jos taas olet ymmärtänyt ja antanut minulle anteeksi, tai oikeammin hyväksynyt kirjeeni sisällyksen, sinun olisi siinäkin tapauksessa pitänyt kirjoittaa. En saata myöskään olettaa, että olisit sairas, sillä jos niin olisi asian laita, joku omaisistasi olisi ilmoittanut siitä minulle. Menettelysi on perin outoa ja loukkaa jo minua enemmän kuin surettaa. Olenko minä lapsi? Luulisi melkein, että sinulla on sellainen käsitys päättäen rankaisutavastasi. Tekoni on ehkä ollut oikku, mutta huomaa, ei silti lapsellinen oikku! Se on sellainen oikku, joka liian ankarasti rangaistuna saattaa käydä tuhoisaksi. Älä liioin luule, Antonio, että vaitiolosi pakottaisi minut palaamaan takaisin luoksesi kuin kuritettu koira. Jos niin luulet, ja jos olet huomannut intohimoisen kiintymykseni sinuun ja kuitenkin arvelet voivasi kohdella minua näin, erehdyt suuresti.

»En koskaan palaa luoksesi, ellet itse kehoita minua siihen; ja tapahtuuko palaamiseni heti vai vasta tuonnempana, se meidän tulee yhdessä ratkaista. Kirjoita siis, tai tule itse. Jollet viikon kuluessa kirjoita minulle, et enää saa minulta kirjettä... et yleensä ollenkaan, jollet sinä kirjoita ensin. Mutta on epätietoista, onko vastaukseni silloin samanlainen, kuin _millainen se nyt voisi olla_. Loppujen lopuksikin olemme mies ja vaimo, emmekä ole kaksi rakastavaa, joiden on sallittu leikitellä intohimolla, joka ei ole sen voimakkaampi kuin että se kenties raukeaa ja jää heille pelkäksi muistoksi. Meitä yhdistävät vakavammat, syvemmät ja ehkä järkyttävämmät siteet kuin tavallinen intohimo. Olettakaamme, että minä olen ollut ajattelematon ja romanttinen, mutta se ei oikeuta sinua olemaan samanlainen. Ja vaikka sinä haluaisitkin olla sellainen, minä en enää halua. Sentähden kirjoitan sinulle tämän kirjeen ja odotan. Toistan vielä: kirjoita tai tule. Päätämme sitten yhdessä. Ja nyt riippuu sinusta itsestäsi, onko syy yksinomaan minun vai sinun, tai vähän kummankin. Minä odotan.

Regina».

Kahden päivän kuluttua Antonio sähkötti vastauksensa:

»Lähden matkalle huomisaamuna. Tule minua vastaan Casalmaggioreen. Terveisiä ja suudelmia».

Terveisiä ja suudelmia! Hän antoi siis anteeksi, unohti, aikoi tulla. Reginasta tuntui, kuin hän olisi herännyt synkästä unesta. Ja aina jälkeenpäin hän muisti sen suloisen, ehkä hieman surunvoittoisen mielihyvän tunteen, jota hän koki tuona päivänä. Näytti siltä kuin hän, Regina, olisi suoriutunut voittajana sisäisessä taistelussa, sillä olihan hän tosin kutsunut Antoniota, mutta oli silti säilyttänyt itsenäisyyden varjon. Antonio näytti tosin voitetulta, mutta tosiasiassa hän, Regina, oli voitettu. Kuitenkin hän tuolla näennäisellä voitolla luuli päässeensä tietoiseksi salaisista voimistaan ja huomanneensa ne niin runsaiksi, että saattoi tästälähin varmasti liikkua keskellä kaikkia elämän salakareja.

— Elämä kuuluu voimakkaille, hän ajatteli, —ja kenties minunkin onnistuu saada osalleni hitunen sen onnea. Olenhan nyt aivan toinen kuin ennen.