Part 12

Nämä odottamattomat sanat hämmästyttivät Amuljaa kovin. Hän seisoi hetkisen ihan jäykkänä. Sitten hän toipui, heittäytyi jalkojeni eteen, siten osoittaen suostuvansa sisarsuhteeseen, ja osoitti minulle kunnioitustansa. Kun hän nousi, olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä... Sinä pieni veljeni! Minä riennän kuolemaan — salli minun ottaa kaikki syntisi mukaani! Älköön viattomuutesi milloinkaan tahrautuko minun tähteni!

Minä sanoin hänelle: »Anna minulle tuo pistooli veljenlahjaksi!»

»Mitä sillä teette, sisar!»

»Minä tahdon tutustua kuolemaan.»

»Oikein, sisareni. Maamme naistenkin pitää oppia kuolemaan ja kuolettamaan!» Samalla hän antoi minulle pistoolin.

Hänen nuorten kasvojensa loiste tuntui luovan elämääni uuden aamun kajastetta. Minä piilotin aseen vaatteisiini. Olkoon tämä veljenlahja viimeinen turva hädässäni...

Nyt, kun sydämeni äidinkammion ovi oli kerran auennut, uskoin sen pysyvän aina avoinna. Mutta tämä pelastuksen tie tukkeutui, kun rakastajatar työntyi äidin sijalle ja sulki sen jälleen. Jo seuraavana päivänä minä näin Sandipin, ja kohta karkeloi sydämessäni hillitön mielettömyys.

Mitä tämä merkitsikään? Oliko tämä nyt oikea minuuteni? Ei suinkaan! Minä en ollut koskaan ennen tietänyt, että minussa asui tämä häpeämätön, julma olento. Käärmeenlumooja oli tullut ja oli ollut taikovinaan tuon käärmeen esille pukuni laskoksista — mutta se ei ollutkaan siellä, se oli koko ajan hänen hallussaan. Jokin riivaaja oli saanut minut valtoihinsa, ja se, mitä nyt teen, on hänen työtänsä — minua itseäni se ei koske.

Tuo riivaaja oli eräänä päivänä saapunut luokseni punaisine soihtuineen ja oli sanonut: Minä olen sinun maasi. Minä olen sinun Sandipisi, sinun tulisoihtusi. Minä olen sinulle enemmän kuin yksikään omaisistasi. _Bande Mataram_!» Ja minä olin vastannut, kädet ristissä: »Sinä olet minun uskontoni. Sinä olet taivaani. Kaiken muun, mikä on minun omaani, pyyhkäisköön pois minun rakkauteni. _Bande Mataram_!» S Viisituhatta siis? Viisituhatta! Sinä tarvitset tuon summan huomenna? Huomenna sinä sen saat! Näissä epätoivoisissa orgioissa olkoon tuo viidentuhannen» uhri viinin vaahtona — ja sitten hurjiin juominkeihin! Liikkumaton maailma on keinuva jalkojemme alla, silmämme säihkyvät tulta, korvissamme pauhaa myrsky, ja todelliset samoinkuin kuvitellutkin oliot häämöttävät epämääräisinä edessämme. Sitten me syöksymme hoiperrellen kuoleman kuiluun — ja tuokiossa sammuu tuli, tuhka hajoaa, ja mitään ei jää jäljelle.

YHDEKSÄS LUKU

Bimalan kertomus

XV

Olin turhaan vaivannut päätäni miettimällä mistä saisin tuon rahasumman, kun äärimmilleen kiihoittunut mielikuvitukseni äskettäin vihdoin osoitti minulle selvän tien.

Kali-jumalattaren juhlan aikana mieheni aina antaa kälylleni kuudentuhannen rupian suuruisen kunnialahjan, joka talletetaan hänen tilillensä Kalkuttan pankkiin. Tänäkin vuonna käly on tavallisuuden mukaan saanut lahjansa, mutta rahoja ei ole vielä lähetetty pankkiin, vaan säilytetään niitä toistaiseksi rautaisessa kaapissa makuuhuoneemme vieressä sijaitsevassa pienessä pukusuojassa.

Mieheni vie rahat joka vuosi itse pankkiin. Tällä kertaa hänellä ei ole vielä ollut tilaisuutta matkustaa kaupunkiin. Eikö siinä ollut sallimuksen viittaus? Rahat ovat jääneet tänne, koska isänmaa niitä tarvitsee — kenelläpä olisi voimaa ne siltä riistää? Ja kuinka voisinkaan kieltäytyä niitä ottamasta? Hävityksen jumalatar ojentaa minulle veri-maljaansa huutaen: »Anna minulle juotavaa! Minun on jano.» Minä annan hänelle oman sydänvereni... noiden viidentuhannen rupian ohella. Suuri Äiti, hän, joka rahat menettää, tuskin huomaa häviötänsä, mutta minut sinä tuhoat kerrassaan!

Kuinka usein olenkaan aikaisemmin nimittänyt kälyäni varkaaksi, koska hän imarrellen keinotteli rahoja hyväuskoiselta mieheltäni. Miehensä kuoleman jälkeen hän usein anasti itselleen esineitä, jotka olivat meidän omaisuuttamme. Minä tapasin huomauttaa miehelleni asiasta, mutta hän ei sanonut mitään. Usein minä suutahdin ja sanoin: »Jos mielesi tekee lahjoittaa, niin lahjoita niin paljon kuin haluat, mutta miksi sallit itseäsi ryöstettävän?» Kaitselmus lienee silloin hymyillyt minun valituksilleni, sillä nyt olen minä aikeissa varastaa kälyni omaisuutta mieheni kassakaapista.

Mieheni tapana on jättää avaimet taskuunsa, kun hän makuulle mennessään riisuu pukuhuoneessa vaatteensa. Minä etsin kassakaapin avaimen ja avasin oven. Minusta tuntui siltä, että tuon hiljaisen hälyn täytyi herättää koko maailma! Käteni ja jalkani kävivät äkkiä jääkylmiksi ja koko ruumiini värisi.

Kassakaapissa on laatikko. Sen avattuani minä löysin rahat — ei seteleitä, vaan paperiin käärittyä kultaa. Minulla ei ollut aikaa laskea, mitä tarvitsin. Kääröjä oli kaksikymmentä. Minä otin ne kaikki ja sidoin ne _Sarini_ kulmaan.

Olipa siinä painoa! Tuntui siltä, kuin varkauden taakka olisi painanut sydämeni maan tomuun. Setelit kenties olisivat lievittäneet varkauden vaikutelmaa; kulta rasitti ankarasti.

Kun olin hiipinyt takaisin huoneeseeni hiljaa kuin varas, ei huone enää tuntunut omaltani. Kaikki ne kalliit oikeudet, jotka minulla siihen oli, hävisivät varkauteni kosketuksesta. Minä aloin hymistä itsekseni, ikäänkuin loitsua lukien: »_Bande Mataram, Bande Mataram_, minun maani, kultainen kotimaani, kaikki tämä kulta on sinua, eikä ketään muuta varten!»

Mutta yöllä on ihminen heikko. Minä kuljin silmät suljettuina läpi makuuhuoneen, missä mieheni nukkui, ja astuin avoimelle pengermälle. Siellä minä heittäydyin pitkäkseni puristaen _sarini_ kulmaan sidottua kultaa rintaani vasten. Jokainen käärö aiheutti tuskan pistoksen sydämeeni.

Yö seisoi edessäni ääneti, etusormi kohotettuna. En voinut ajatella kotiani kotimaastani erotettuna: olin ryöstänyt kotiani, siis myös isänmaatani. Tämän synnin vuoksi olin kadottanut kotini, ja isänmaanikin oli muuttunut minulle vieraaksi. Jos olisin kuollut kerjätessäni maani hyväksi, vaikkapa menestyksettä, niin se olisi ollut jumalille otollinen uhri. Mutta varkaus ei ole milloinkaan palvontaa, kuinka siis voinkaan mennä uhraamaan tätä kultaa? Voi minua! Olen itse tuomittu tuhoutumaan — täytyykö minun nyt tahrata isänmaanikin syntisellä kosketuksellani?

Rahoja en voi enää viedä takaisin, tie on suljettu. Minulla ei ole voimia palata huoneeseeni, ottaa vielä kerran avain, avata jälleen kassakaappi — minä vaipuisin varmaan tainnoksiin mieheni huoneen kynnykselle. Ainoa mahdollinen tie johtaa suoraan eteenpäin- Mutta minulla ei ole edes voimaa istuutua tyynesti lukemaan rahoja. Jääkööt kääröihinsä: minä en nyt kykene laskemaan.

Talvinen taivas oli ihan selvä. Tähdet välkkyivät kirkkaina. Jos minun pitäisi varastaa nuo tähdet, — ajattelin minä siinä maatessani, — varastaa ne toinen toisensa jälkeen kuin kultarahat isänmaani hyväksi, nuo tähdet, joita pimeys huolellisesti säilyttelee povellansa, niin silloin taivas soaistuisi, yö jäisi ikuiseksi leskeksi, ja varkauteni ryöstäisi koko maailman. Mutta eikö sekin, mitä olin tehnyt, ollut koko maailman ryöstämistä — enhän ollut varastanut ainoastaan rahaa, vaan myöskin uskoa ja luottamusta.

Minä vietin yöni maaten pengermällä. Kun vihdoin koitti aamu ja minä olin varma siitä, että mieheni oli noussut ja poistunut huoneestansa, uskalsin vihdoin palata makuusuojaani, hartiahuivi pään yli vedettynä.

Kälyni oli kuistikollaan kastelemassa kukkiansa. Nähdessään minut hän huusi: »Oletteko kuullut uusinta uutista, Tšota Rani!»

Minä seisahduin, pelosta vapisten. Minusta tuntui siltä, kuin olisivat kultarahakääröt valtavasti paisuneet. Pelkäsin niiden halkeavan ja putoavan helisevänä sadekuurona permantoon, siten ilmaisten talon kaikille palvelijattarille, kuka oli varas, joka saattoi itsensä puille paljaille ryöstämällä oman rikkautensa.

»Teidän rosvojoukkonne», jatkoi kälyni, »on lähettänyt nimettömän kirjeen uhaten ryöstää rahastomme...»

Minä vaikenin kuin varas.

»Neuvoin tässä Nikhil-veljeä etsimään suojaa sinulta», jatkoi käly ivaillen. »Kutsu takaisin suosikkisi, sinä ryövärien kuningatar! Sinun _Bande Mataram_ saa meiltä uhrin, jos meidät pelastat. Jopa nyt jotakin tapahtuu! Mutta säästäkää taivaan nimessä talomme ainakin ryöstöltä!»

Minä kiiruhdin mitään vastaamatta huoneeseeni. Olin astunut jalkani ajohiekalle enkä voinut enää vetää sitä takaisin. Jos yrittäisin, vaipuisin vain syvempään.

Kunpa tulisi hetki, jolloin saan annetuksi rahat Sandipille! En voinut sietää sitä kauempaa; kultakolikkojen paino uhkasi minut musertaa Oli vielä varhainen, kun tuotiin sana, että Sandip odotti minua. Tänään en ajatellutkaan koristella itseäni. Kiiruhdin siinä asussani, hartiahuiviini kääriytyneenä, ulompiin huoneisiin.

Astuessani oleskeluhuoneeseen näin siellä Sandipin ja Amuljan. Minusta tuntui siltä, kuin koko arvokkuuteni, koko kunniani olisi valahtanut päästä jalkoihini ja hävinnyt permantoon. Pitikö minun tuon pojan nähden ilmaista naisen suurin häpeä? Olivatko he kohdatessaan keskustelleet teostani? Oliko minulle jäänyt sopivaisuuden varjoakaan?

Me naiset emme milloinkaan ymmärrä miehiä. Kun he tahtovat raivata itselleen tien päämääräänsä, he särkevät arvelematta maailman sydämen kivetäkseen sen kappaleille tiensä, jotta voittovaunut vierivät keveämmin eteenpäin. Luomishurmion valtaamina he riemuitsevat voidessaan murskata sitä, minkä Luoja on luonut. Minun sydäntäsärkevälle häpeälleni he eivät suo silmäystäkään. Heissä ei ole mitään tunnetta elämää itseänsä kohtaan; heidän intonsa esineenä on yksinomaan heidän päämääränsä. Mikäpä olenkaan muu kuin niitun kukkanen tulvivan virran rantamalla?

Mitä hyötyä Sandipilla onkaan tuhoutumisestani? Vain viisituhatta rupiaako? Enkö todellakaan ollut enemmän arvoinen? Niin tosiaankin! Enkö ollut kuullut sitä Sandipilta itseltään ja enkö voinut tämän tiedon valossa halveksia koko muuta maailmaa? Minä olin valon tuoja, elämän antaja, _šaktin_, kuolemattomuuden kantaja — siinä uskossa, siinä ilossa olin rikkonut kaikki kahleeni ja rientänyt vapauteen. Jos joku olisi minulle todistanut tuon iloni oikeaksi, olisi kuolema ollut minulle elämä. En olisi menettänyt mitään, vaikka olisin luopunut kaikesta.

Pitääkö minun nyt uskoa, että tuo kaikki oli vain valhetta, harhaluuloa? Pitikö sen ylistyslaulun, jota oli hartaasti laulettu, kutsua minut takaisin taivaastani, ei siinä tarkoituksessa, että maa muuttuisi taivaaksi, vaan sen vuoksi, että taivas painuisi maan tomuun?

XVI

»Miten on rahojen laita, kuningatar?» kysyi Sandip, luoden minuun kiinteän katseen.

Amuljakin katseli minua odottavasti. Vaikka tuo kelpo poika ei olekaan äitini lapsi, rakastan häntä niinkuin veljeäni. Hänen rehelliset kasvonsa, sävyisät silmänsä, koko hänen viaton Huoruutensa oli kääntynyt puoleeni. Ja minä, nainen — hänen äitinsä kaltainen — kuinka voinkaan ojentaa hänelle myrkkyä vain sen vuoksi, että hän sitä minulta pyysi?

»Miten on rahojen laita, kuningatar?» — Sandipin julkea kysymys kaikui korvissani. Häpeän ja vihantunteitten vallassa mielin heittää hänelle rahat vasten silmiä. Sormeni vapisivat niin, että tuskin kykenin irroittamaan _sarini_ kulmassa olevaa solmua. Vihdoin vierivät rahakääröt pöydälle.

Sandipin kasvot synkistyivät... Hän luultavasti ajatteli niiden olevan hopeakääröjä... Kuinka halveksiva olikaan hänen katseensa! Kuinka hän inhosikaan kyvyttömyyttäni! Näytti melkein siltä, että hän olisi voinut minua lyödä! Hän lienee luullut minun tulleen hieromaan kauppoja hänen kanssaan, tarjoamaan hänelle viidentuhannen rupian osamaksuna joitakin satoja. Hetkisen minusta tuntui siltä, että hän tempaa kääröt käteensä, heittää ne ulos ikkunasta ja selittää, ettei hän ole mikään kerjäläinen, vaan veroansa vaativa kuningas.

»Siinäkö kaikki?» kysyi Amulja, äänessä sellainen säälin ilme, että minun teki mieleni parahtaa itkemään. Minä pakotin sydämeni rauhoittumaan ja nyökytin ääneti päätäni.

Sandip oli ihan sanaton. Hän ei koskenut kääröihin eikä kysynyt mitään.

Nöyryytykseni koski nuorukaisen sydämeen. Teeskennellen innostusta hän äkkiä huudahti: »Siinähän on koko joukko. Se riittää mainiosti. Te olette meidät pelastanut.» Samassa hän avasi yhden kääröistä.

Kultarahat välkähtivät näkyviin. Samassa silmänräpäyksessä hävisi Sandipinkin kasvoista synkkä ilme. Hän kerrassaan säteili iloa. Kykenemättä peittämään tunteensa äkillistä vaihtumista hän hypähti seisaalleen ja riensi luokseni. En tiedä, mitä hän aikoi tehdä. Minä loin nopean silmäyksen Amuljaan — hänen kasvoistaan oli väri paennut, ikäänkuin hän olisi saanut piiskaniskun. Sitten minä työnsin kaikin voimin Sandipin pois luotani. Hoipertuessaan taaksepäin hän iski päänsä marmoripöydän kulmaan ja kaatui lattialle. Siinä hän makasi hetkisen liikahtamatta. Ponnistuksesta uupuneena minä vaivuin takaisin tuoliini.

Amuljan kasvot kirkastuivat. Hän ei edes kääntynyt Sandipin puoleen, vaan astui suoraa päätä luokseni, kosketti kunnioittavasti jalkojani ja jäi istumaan lattialle eteeni. Sinä pieni veljeni, lapsukaiseni! Tuo kosketuksesi on taivaan viimeinen kosketus minun tyhjäksi käyneessä maailmassani! En voinut enää hillitä itseäni: kyyneleeni virtasivat valtoinaan. Minä peitin kasvoni _sarini_ kulmaan, jota painoin molemmin käsin silmiäni vasten, ja nyyhkytin taukoamatta. Ja joka kerta, kun tunsin jaloissani Amuljan hellän kosketuksen, jolla hän yritti minua lohduttaa, tulvahtivat kyynelet jälleen silmiini.

Hetkisen kuluttua, toinnuttuani ja katsoessani ympärilleni, näin Sandipin taasen seisomassa pöydän luona keräten kultarahoja nenäliinaansa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Amulja nousi seisoalleen ja istuutui äskeiselle paikalleen. Hänen kosteat silmänsä loistivat.

Sandip katsahti minuun kylmästi ja virkkoi: »Kuusituhatta.»

»Mitä teemme niin suurella summalla, Sandip Babu?» huudahti Amulja. »Me emme tarvitse työhömme enempää kuin kolmetuhattaviisisataa.»

»Meillä on muitakin tarpeita», vastasi Sandip. »Me tarvitsemme kaikki, mitä voimme saada.»

»Voipa niin olla», virkkoi Amulja. »Mutta tästä lähtien otan minä hankkiakseni teille kaikki mitä tarvitsette. Näistä rahoista te annatte kaksituhattaviisisataa takaisin armolliselle rouvalle!»

Sandip katsoi minuun kysyvästi.

»Ei, ei!» huudahdin minä. »Minä en milloinkaan enää koske noihin rahoihin. Tehkää niillä mitä tahdotte!»

»Kykeneekö mies milloinkaan antamaan niinkuin nainen?» kysyi hän, katsahtaen Amuljaan.

»He ovat jumalattaria!» huudahti Amulja innoissaan.

»Me miehet kykenemme antamaan korkeintaan sen, mitä omin voimin itsellemme hankimme», jatkoi Sandip. »Mutta naiset antavat itsensä. Omasta elämästänsä he synnyttävät, omalla elämällänsä he ravitsevat. Sellaiset lahjat ovat ainoat todelliset lahjat.» Sitten hän virkkoi, minun puoleeni kääntyen: »Kuningatar, jos se, mitä olette meille antanut, olisi pelkkää rahaa, en olisi siihen koskenut. Mutta te olette antanut meille sellaista, mikä on teille tärkeämpää kuin itse elämä.»

Ihmisessä täytyy piillä kaksi eri olentoa. Toinen olentoni oivaltaa, että Sandip yrittää minua pettää; toinen on tyytyväinen joutuessaan petetyksi. Sandip on voimakas, mutta hänessä ei ole siveellistä kuntoa. Se mahti, jolla hän ravistelee elämää hereille, murskaa elämän. Hänellä on jumalien viinikko, mutta nuolet ovat paholaisten.

Sandipin nenäliina ei riittänyt kaikkien kolikkojen verhoksi. »Kuningatar», kysyi hän, »voitteko antaa minulle toisen?»

Kun annoin hänelle oman liinani, kosketti hän sillä kunnioittavasti otsaansa ja polvistui sitten äkkiä eteeni. »Jumalatar!» huudahti hän. »Minä lähestyin teitä äsken osoittaakseni teille kunnioitusta, mutta te työnsitte minut takaisin ja heititte tomuun. Olkoon niin, minä kiitän teitä torjunnastanne, koristan sillä otsani!» Samalla hän osoitti loukkaantunutta kohtaa.

Olinko ymmärtänyt hänet väärin? Oliko mahdollista, että hänen ojennetut kätensä tosiaankin tavoittelivat jalkojani? Varmaa kumminkin oli, että Amuljakin oli nähnyt hänen silmissään ja kasvoissaan liekehtivän intohimon. Mutta Sandip osaa niin mestarillisesti soinnuttaa ylistyslauluansa, että järkeni vaikenee; minä en kykene enää näkemään totuutta, katseeni on hämärä kuin opiumin nauttijan. Niinpä hän antoi samassa iskun kaksin verroin kiivaasti takaisin, sillä hänen otsansa haava sai sydämeni vuotamaan verta. Kun Sandip oli osoittanut minulle kunnioitustansa, tuntui minusta siltä, kuin olisi varkauteni saanut arvoa: pöydällä kiiltelevä kulta näytti hymyilevän pois kaiken häpeänpelon, kaikki omantunnontuskat.

Samoinkuin minä oli Amuljakin voitettu takaisin. Sandipiin kohdistuva rakkaus, joka oli kärsinyt hetkellisen kolahduksen, loimahti uuteen lieskaan. Hänen sielunsa alttari oli jälleen täynnä uhrilahjoja Sandipille ja minulle. Hänen lapsellinen uskonsa loisti taas kuin aamutähden puhdas valo hänen silmistänsä.

Syntini säteili jälleen kirkastuneena. Amulja katsoi minua silmiin, kohotti ristiin lasketut kätensä tervehdykseen ja huudahti: _Bande Mataram!_ En voi odottaa sellaisen kunnioituksen minua aina ympäröivän, ja kuitenkin on se ainoa keino, jonka nojalla omanarvontuntoni pysyy eleillä.

Makuuhuoneeseeni en voi enää astua. Minusta tuntuu siltä, kuin ojentaisi vuoteeni torjuvan käden, kuin silmäilisi kassakaappi minua synkin katsein. Tahtoisin päästä kokemasta tätä alinomaista syytöstä, joka minua kalvaa. Tahtoisin yhä uudelleen juosta Sandipin luo kuullakseni hänen laulavan ylistystäni. Häpeäni tulvavetten keskeltä kohoaa vain tämä pieni alttari, ja senvuoksi tahtoisin tarrautua siihen kiinni öin päivin. Minne muualle lähtenenkin, kaikkialla on edessäni autius ja tyhjyys.

Ylistystä, ylistystä minä kaipaan, lakkaamatonta ylistystä. En voi elää, jos viinimaljani on tuokionkaan tyhjänä. Senvuoksi tarvitsen nyt ennen kaikkea Sandipia, joka antaa elämälleni arvoa.

XVII

Minä en mitenkään voi istuutua mieheni viereen, kun hän tulee aterioimaan. Toisaalta häpeen kovin jättää hänet yksin, joten en voi tehdä sitäkään. Senvuoksi istuudun niin, ettemme näe toistemme kasvoja. Niin minä istuin äskettäin, kun Bara Rani tuli luoksemme.

»On hyvä, että naurat noille uhkauskirjeille, veli», virkkoi hän. »Mutta minua ne kovin peloittavat. Oletko lähettänyt minulle lahjoittamasi rahat Kalkuttaan?»

»En, minulla ei ole vielä ollut aikaa sitä toimittaa», vastasi mieheni.

»Sinä olet huoleton, rakas veli, olisi parempi katsoa...»

»Mutta rahathan ovat tuolla pukuhuoneessa, rautaisessa kassakaapissa», sanoi mieheni rauhoittavasti hymyillen.

»Entäpä, jos pääsevät sinne! Ei voi koskaan tietää!»

»Jos he sinne tulevat, niin silloinhan he voivat yhtä hyvin viedä sinutkin!»

»Sitä ei tarvitse pelätä. Minusta ei kukaan välitä. Vetovoima sijaitsee sinun huoneessasi! Mutta leikki sikseen: sinun ei tosiaankaan pitäisi säilytellä rahoja huoneessa.»

»Parin päivän kuluttua viedään Kalkuttaan valtionverot. Minä lähetän rahat pankkiin samalla kertaa.»

»Hyvä. Mutta älä sitä unohda; sinä olet kovin hajamielinen.»

»Vaikka rahat häviäisivätkin minun huoneestani, ei vahinko koskisi sinua, Rani-sisko.»

»Nyt sinä suututat minua, veli, kun noin sanot. Enhän minä puhunut vain omista rahoistani. Luuletko olevan minulle yhdentekevää, jos sinulta varastetaan? Jos kohtalo onkin minulta riistänyt kaikki, ei se kuitenkaan ole tehnyt minua tunteettomaksi: minä tiedän varsin hyvin, kuinka arvokas on veli, jonka vertaista ei ole nähty Lakšmanin Raman, _Ramajanan_ sankarin veli. Hänen uskollisuutensa vanhempaa veljeänsä ja tämän vaimoa. Sitaa, kohtaan on tullut sananlaskunomaiseksi. aikojen jälkeen. — No, Tšota Rani, oletko puunukeksi puutunut? Et ole vielä virkkanut sanaakaan. Tiedätkö, veli, Tšota Ranimme luulee minun yrittävän sinua imarrella. Jos siitä olisi kysymys, voisin sen tehdäkin, mutta tiedänhän, ettei vanha rakas veljeni sitä kaipaa.»

Niin laverteli Bara Rani edelleen unohtamatta kiinnittää veljensä mielenkiintoa johonkin ruokalajien joukossa olevaan erikoiseen herkkuun. Minun mieleni oli koko ajan kuin tuulenpyörteessä. Ratkaisu oli tulossa. Rahat täytyi jollakin tavoin saada takaisin paikoilleen. Kysellessäni siinä itseltäni, mitä voisi tehdä ja miten menetellä, tunsin kälyni taukoamattoman lörpöttelyn käyvän yhä sietämättömämmäksi.

Asia oli sitä pahempi, kun ei kälyni terävältä katseelta jäänyt mikään havaitsematta. Hän silmäili minua alinomaa tutkivasti, syrjästä käsin. En tiedä, mitä hän voi lukea kasvoistani, mutta minusta tuntui, että niissä oli kaikki liiankin selvästi luettavissa.

Minä menettelin uhkarohkeasti. Pakotin itseni kevyeen, hupaiseen nauruun ja sanoin: »Minä huomaan, että Bara Ranin koko epäluulo kohdistuu minuun — varasten ja rosvojen pelko on pelkkää teeskentelyä.»

Bara Rani hymyili ilkeästi. »Olet oikeassa, sisar. Naisen suorittama varkaus on kohtalokkain varkauden laji. Mutta miten voisitkaan pettää minun valppauttani? Olenko minä mies, että voit minua peijata?»

»Jos minua tosiaankin pelkäät», vastasin minä, »niin salli minun jättää kaikki, mitä minulla on, sinun haltuusi vakuudeksi. Jos minä aiheutan sinulle vahinkoa, niin voit ottaa korvauksen.»

»Kuulehan tuota pienoista Tšota Rania, millaisia viisauksia hän esittääkään!» kääntyi hän nauraen sanomaan miehelleni. »Eikö hän tiedä, että on olemassa vahinkoja, joita ei voi korvata tässä enempää kuin tulevassakaan maailmassa?»

Mieheni ei sekaantunut kinasteluumme. Lopetettuaan aterioimisensa hän lähti ulompiin suojiin, sillä nyttemmin hän ei enää nauti päivällislepoansa meidän huoneessamme.

Kaikki arvokkaammat jalokiveni olivat rahastonhoitajamme talletettavina. Minulla oli kuitenkin hallussani ainakin kolmen-neljänkymmenentuhannen rupian arvoiset kalleudet. Otin korulippaani ja vein sen Bara Ranille. »Minä jätän nämä jalokivet sinulle, sisar», sanoin minä ojentaen hänelle avointa lipasta. »Sitten ei sinun tarvitse olla huolissasi.»

Bara Rani teki teeskennellyn epätoivoisen liikkeen. »Sinä kerrassaan hämmästytät minua, Tšota Rani!» sanoi hän. »Luuletko tosiaankin minun viettävän unettomia öitä sen vuoksi, että pelkään sinun minulta jotakin ryöstävän?»

»Mitäpä haittaisi, vaikka mielessäsi asuisikin terveellinen pelko minua kohtaan? Tunteeko kukaan toista ihmistä tässä maailmassa?»

»Tahdotko minua läksyttää osoittamalla minulle luottamusta? Ei, ei! Minulla on kylliksi varjelemista omissa koruissani. Vie pois lippaasi; palvelijat kulkevat nuuskimassa.»

Minä menin kälyni huoneesta suoraa päätä oleskeluhuoneeseen ja kutsutin luokseni Amuljan. Sandip tuli hänen kerallaan. Minä sanoin kiireissäni Sandipille: »Anteeksi, minä haluan sanoa Amuljalle pari sanaa. Tahdotteko...»

Sandip hymyili väkinäisesti. »Amulja ja minä emme siis mielestänne kuulu yhteen? Jos olette päättänyt hänet minusta vieroittaa, niin minä tunnustan suoraan, ettei minulla ole voimaa häntä pidättää.»

Minä en vastannut, seisoin vain ja odotin.

»Olkoon menneeksi», jatkoi Sandip. »Jutelkaa Amuljalle juteltavanne. Mutta sitten teidän pitää sallia minun puhutella teitä kahden kesken, — muussa tapauksessa tuntisin itseni syrjäytetyksi. Minä voin sietää kaikkea, mutta en syrjäyttämistä —. Minun täytyy aina saada jalopeuran osa. Senvuoksi kiistelenkin aina sallimusta vastaan. Minä tahdon syrjäyttää kohtaloni, en salli sen syrjäyttävän itseäni.» Sandip lähti huoneesta luoden Amuljaan musertavan katseen.

»Amulja, pikku veljeni, sinun pitää suorittaa minulle palvelus», sanoin minä.

»Minkä velvollisuuden minulle määrännettekin, sisar, minä panen alttiiksi elämäni sitä suorittaessani.»

Minä vedin jalokivilippaan vaippani laskoksista ja asetin sen hänen eteensä. »Myy tai pänttää tämä», sanoin minä, »ja hanki minulle kuusituhatta rupiaa niin pian kuin suinkin.»

»Ei, sisar Rani», virkkoi Amulja kovin hämmästyneenä. »Pitäkää jalokivenne! Minä hankin teille kuusituhatta muilla keinoin.»

»Älä ole typerä», huudahdin minä kärsimättömästi. »Tässä ei ole aikaa joutaviin jaarituksiin. Ota tämä lipas. Lähde Kalkuttaan yöjunassa. Ja tuo minulle rahat viimeistään ylihuomenna!»

Amulja otti lippaasta timanttikaulanauhan, nosti sen valoa vasten ja asetti takaisin synkännäköisenä.