Part 11

»Hyvä herra», puuttui eräs nuori ylioppilas puheisiin, »ettekö ole kuullut erään toisen läheisyydessä asuvan _zamindarin_, Tšakravartin, niskoittelevasta vuokramiehestä, jota ahdistettiin lain nojalla, kunnes hän joutui ihan puille paljaille? Vihdoin, kun ei enää ollut mitään muuta neuvoa, hän lähti kaupitsemaan vaimonsa hopeisia koruja, mutta kukaan ei uskaltanut niitä ostaa. Sitten tarjosi Tšakravartin tilanhoitaja hänelle viisi rupiaa kaikista yhteensä. Niiden arvo oli neljättäkymmentä rupiaa, mutta hänen täytyi suostua välttääkseen nälkäkuolemaa. Otettuaan häneltä käärön tilanhoitaja sanoi kylmästi, että nuo viisi rupiaa merkitään hänen vuokratilinsä hyväksi! Saatuamme sen kuulla emme tahtoneet enää olla missään tekemisissä Tšakravartin enempää kuin hänen tilanhoitajansakaan kanssa, mutta Sandip Babu sanoi meille, että jos tahdomme siten työntää syrjään kaikki todella elävät ihmiset, niin saamme lopulta hakea polttopaikoilta kuolleitten ruumiita ajamaan asiaamme! Elävät ihmiset, huomautti hän, tietävät, mitä tahtovat ja tietävät miten aikeet ovat toteutettavissa — he ovat syntyneet käskijöiksi. Niiden, joilla ei ole omaa tahtoa, täytyy alistua sellaisten henkilöiden tahtoon tai joutua sen murskattaviksi. Sandip Babu asetti heidät — Kundun ja Tšakravartin — teidän vastakohdaksenne, armollinen herra. Kaikista hyvistä aikeistanne huolimatta, sanoi hän, ette te milloinkaan onnistu istuttamaan _swadešia_ alueillenne.»

»Minun tekeekin mieleni istuttaa jotakin parempaa», vastasin. »Ei kuolleita pölkkyjä, vaan eläviä puita, ja ne tarvitsevat aikaa kasvaakseen.»

»Pelkäänpä kovin, armollinen herra», huomautti historian opiskelija ivallisesti, »että teiltä jäävät saamatta puut samoinkuin pölkytkin. Sandip Babu opettaa aivan oikein, että on käytävä arkailematta käsiksi, jos aikoo jotakin saada. Tämän oppimiseen meiltä kuluu aikaa, sillä se sotii kaikkea sitä vastaan, mitä meille on koulussa opetettu. Olen nähnyt omin silmin, kuinka eräs Hariš Kundun vuokramaksujen kerääjä pakotti erään vuokramiehen myymään nuoren vaimonsa, kun hän ei muuten voinut maksaa. Ostajia oli yllin kyllin, ja _zamindarin_ vaatimus tuli täytetyksi. Vakuutan teille, armollinen herra, ettei miehen epätoivo antanut minulle pitkiin aikoihin yön lepoa! Mutta sanoipa tunteeni mitä tahansa, se oli minulle joka tapauksessa selvää, että mies, joka osaa ottaa tarvitsemansa rahat, vaikkapa myymällä velkamiehensä vaimon, on parempi mies kuin minä. Minä myönnän, etten siihen kykenisi — olen raukka, silmiini kohoavat kyynelet. Jos isänmaamme on pelastettavissa, niin sen pelastavat nuo Kundut ja Tšakravartit ja heidän apulaisensa!»

Minua tuo loukkasi sanomattomasti. »Jos kertomanne on totta», huudahdin minä, »niin havaitsen selvästi, että elämäni ylimpänä tehtävänä täytyy olla isänmaani pelastaminen noiden samaisten Kundujen ja Tšakravartien ja heidän apulaistensa tuottamasta turmiosta. Orjuutus, joka on tunkenut luihimme ja ytimiimme, ilmenee tuollaisissa tapauksissa kammottavana hirmuvaltana. Te olette tottuneet pelon vuoksi alistumaan pakkovaltaan siinä määrin, että olette alkaneet pitää toisten sortamista jonkinlaisena pyhänä sakramenttina. Minä tahdon taistella tuota heikkoutta, tuota kaameata julmuutta vastaan.»

Nämä asiat, jotka ovat tavalliselle ihmiselle ilmiselvät, hämmentyvät uskomattomasti korkeasti oppineitten nuorukaistemme päissä, sillä heidän historiallisten viisastelujensa tarkoituksena tuntuu olevan yksinomaan totuuden vääristeleminen!

XI

Naishenkilö, joka väittää itseänsä Pantšun tädiksi, tuottaa minulle suurta vaivaa. Käy vaikeaksi väittää hänen valittelevan, sillä jos usein onkin hankalaa, jopa mahdotontakin löytää todellisen tapahtuman todistajia, niin toisaalta voi aina keksiä lukemattomia todisteita ihan perättömälle asialle. Tämän pelisiirron tarkoituksena nähtävästi on saada peruutetuksi kauppa, jonka nojalla Pantšun vuokratila siirtyi minun haltuuni.

Kun en osannut keksiä mitään muuta keinoa, ajattelin antaa Pantšulle alueiltani vakinaisen vuokra-alueen ja rakennuttaa hänelle siihen asumuksen. Mutta opettajani ei siihen suostunut. Hän arveli, ettei minun pitänyt niin helposti taipua vihamiesten ilkeämielisiin juoniin, ja tarjoutui ottamaan itse asian ajaaksensa.

»Tekö, mestari?» huudahdin minä kovin hämmästyneenä.

»Minä», vakuutti hän.

En voinut ollenkaan käsittää, mitä opettajani kykenisi tekemään noiden lain varjolla tapahtuvien juonien torjumiseksi. Sinä iltana hän ei tullut tavalliseen aikaan luokseni. Tiedusteltuani häntä sain kuulla hänen palvelijaltansa, että hän oli ottanut käsilaukkuunsa joitakin pieniä esineitä ja vuodevaatteita ja lähtenyt matkalle sanoen palaavansa muutaman päivän kuluttua. Minä ajattelin hänen kenties lähteneen Pantšun sedän kylään todistajia etsiskelemään. Yritys näytti minusta ihan toivottomalta...

Päivän aikaan minä unohdan itseni tehdessäni työtä. Mutta myohäissyksyn illan hiljalleen joutuessa himmenevät taivaan värit, ja mieleni valtaa samanlainen ikävyyden hämäryys. Tässä maailmassa on paljon ihmisiä, joiden sielut asuvat kivirakennuksissa — heidän ei tarvitse välittää ulkopuolella olevasta maailmasta. Mutta minun sieluni elää puitten alla luonnon helmassa, se ottaa välittömästi vastaan vapaiden tuulien tuomia viestejä, ja sen syvimmässä kaikuvat valon ja pimeyden välisen sävelasteikon kaikki soinnut.

Niin kauan kuin päivä on kirkas ja elämä lukemattomine tehtävineen kiehuu ympärilläni, ei minulta tunnu mitään puuttuvan. Mutta kun taivaan värit kalpenevat ja sen ikkunoita peittävät uutimet, sanoo sydämeni minulle, että ilta laskeutuu minunkin ympärilleni kuin esirippu ilmoittaen hetkeä, jolloin yksi ainoa täyttää pimeyden. Maa, taivas ja vesi sitä julistavat, ja minun on pakko ymmärtää sen tarkoitus. Kun siis pimeys yhä syvenee niinkuin rakastetun tummien silmien katse, niin koko olemukseni sanoo minulle, ettei työ yksin voi olla elämän tarkoitus, ettei työ saa olla ihmiselle kaikki kaikessa, koska ihminen ei ole pelkkä orja — ei edes totuuden ja hyvyyden orja.

Nikhil, Nikhil, mihin onkaan joutunut se minuutesi, joka päivätyön päätyttyä karisti tähtien alla yltänsä kaikki kahleet sukeltaakseen öisen pimeyden äärettömiin syvyyksiin? Kuinka kauhistuttavan yksinäinen onkaan ihminen, jolta elämän kirjavissa kohtaloissa puuttuu seuralainen!

Hiljattain eräänä iltana, päivän ja yön jo toisiansa tapaillessa, minulla ei ollut mitään tekemistä eikä haluakaan mihinkään, ja opettajanikin oli yhä poissa. Sydämeni oli kuin ajelehtiva venhe, joka etsii ankkuripaikkaa, ja niin minä astelin puutarhan sisäosiin päin. Minä pidän kovin päivänkukista ja minulla on niitä kaikenlaisia pitkissä riveissä puutarhanmuurin kupeella. Kun ne kukkivat, näyttää siltä, kuin olisi viheriä aalto pärskähtänyt sateenkaarenhohtoiseksi vaahdoksi. Minä en ollut pitkään aikaan käynyt tässä osassa puistoa, ja se ajatus, että saisin jälleen nähdä päivänkukkani, täytti minut iloisella odotuksella.

Täysikuu oli vast'ikään kohonnut yli muurin, jonka seinusta oli syvässä varjossa. Tuntui siltä, kuin kuu olisi hiipinyt varpaisillaan takaapäin ja peittänyt käsillään pimeyden silmät. Lähestyessäni päivänkukkapengermää näin sen edustalla ruohikossa makaavan ihmishahmon. Sydämeni hytkähti. Makaaja nousi äkkiä istumaan kuullessaan askeleeni.

Mitä nyt oli tehtävä? Ajattelin, pitäisikö ehkä äkkiä peräytyä. Bimala puolestaan nähtävästi harkitsi, miten pääsisi minua pakoon. Mutta peräytyminen oli yhtä vaikeata kuin paikoilleen jääminen. Ennenkuin ehdin mitään päättää, Bimala nousi, kietoi _sarin_ päänsä ympärille ja lähti sisäsuojiin.

Tuo lyhyt tuokio oli riittänyt minulle osoittamaan Bimalan koko onnettomuuden. Oman elämäni valitus vaikeni heti. Minä huudahdin: »Bimala!»

Hän säpsähti ja hiljensi askeleitansa, mutta ei kääntynyt. Minä kiersin hänen eteensä. Hänen kasvonsa olivat varjossa, kuutamo valaisi minua. Hän oli luonut katseensa alas ja puristanut kätensä lujasti yhteen.

»Bimala», sanoin minä, »miksi yrittäisinkään pidättää sinua tässä suljetussa häkissä? Tiedänhän minä, että sinä tällä tavoin menehdyt huoleen ja ikävään.»

Hän seisoi paikallaan kohottamatta katsettaan ja sanaakaan virkkamatta.

»Minä tiedän», jatkoin minä, »että jos yrittäisin sinua väkivalloin pidättää, niin koko elämäni muuttuisi pelkäksi rautakahleeksi. Mitäpä iloa minulla siitä olisi?»

Hän oli yhä vaiti.

»Senvuoksi sanon sinulle avoimesti, Bimala», lopetin minä puheeni, »että olet vapaa. Mitä lienenkin sinulle ollut tai yrittänyt olla, — kahlehtia sinua en tahdo.» Samassa minä lähdin ulompiin suojiin.

Ei, se ei ollut mikään jalomielisyyden puuska enempää kuin välinpitämättömyyden ilmauskaan. Olin vain oivaltanut, etten itse milloinkaan vapaudu, ellen anna toisille heidän vapauttansa. Jos olisin yrittänyt pitää Bimalaa kukkaskiehkurana kaulallani, niin sydäntäni olisi rasittanut ankara paino. Enkö ole hartaasti rukoillut näin: jos onni ei ole minua varten, niin menköön; jos kärsimys on välttämätön osani, niin tulkoon, kunhan minun ei tarvitse elää orjuudessa. Jos pitää väkivaltaisesti kiinni valheesta, ikäänkuin se olisi totuus, niin tukehduttaa itsensä. Kunpa säästyisin sellaisesta tuhosta!

Huoneeseeni astuessani näin opettajani siellä minua odottamassa. Kiihtyneet tunteeni kuohuivat yhä vielä. »Vapaus, mestari», aloitin minä heti, tervehtimättä ja mitään kysymättä, »vapaus on ihmisen suurin aarre. Sen veroista ei ole mikään muu — ei mikään!»

Hämmästyen tuota purkausta opettajani katsoi minua vaiti ollen.

»Lukemalla ei voi mitään ymmärtää», jatkoin minä. »Me luemme pyhistä kirjoista, että himomme ovat kahleita, jotka sitovat meitä samoinkuin muitakin. Mutta sellaiset sanat ovat sinänsä tyhjiä. Vasta kun päästämme linnun pois häkistä, käsitämme, millaisen vapauden lintu on meille valmistanut. Kaikki se, mitä suljemme häkkiin, sitoo meitä himon kahleella, joka on rautaista kahletta lujempi. Uskohan minua, mestari: tuota eivät ihmiset milloinkaan käsitä. He yrittävät aina korjata jotakin ulkopuolella olevaa. Mutta korjausta kaipaavat vain omat himot eikä mikään muu, ei mikään muu!»

»Me luulemme vallitsevamme itseämme, kun olemme saaneet haltuumme halumme esineen», sanoi hän, »mutta todellisuudessa me vallitsemme itseämme vasta silloin, kun kykenemme heittämään himomme esineen pois mielestämme.»

»Kun koetamme tuota kaikkea sanoiksi pukea», jatkoin minä, »niin se kuulostaa hedelmättömältä saarnaamiselta, mutta kun meidän onnistuu sitä edes osittain todella käsittää, niin huomaamme, että se on _amrita_, jota juoden jumalat tulivat kuolemattomiksi. Me emme näe kauneutta, ellemme päästä sitä vapaaksi. Maailman valloitti Buddha eikä Aleksanteri — kuivan suorasanaisesti sanottuna tuo on väärin — ah, milloin kykenemmekään sen lauluna lausumaan? Milloin virtaavatkaan kaikki nuo kaikkeuden sisimmät totuudet yli painettujen kirjain sivujen yhtyäkseen Gangesin kaltaiseksi pyhäksi virraksi?»

Samassa johtui mieleeni opettajani poissaolo, jonka aihetta en ollut vielä tiedustellut. Häpesin hieman ajattelemattomuuttani ja kysyin: »Missä olettekaan ollut koko tämän ajan, mestari?»

»Pantšun luona», vastasi hän.

»Todellako!» huudahdin minä. »Oletteko ollut hänen luonansa nämä päivät?»

»Olen. Minä tahdoin saada selvyyden naishenkilöstä, joka nimittää itseään hänen tädiksensä. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, että ylhäisten joukossa on minunlaisiani omituisia ihmisiä. Huomattuaan minun todellakin aikovan jäädä nauttimaan talon vieraanvaraisuutta hän alkoi hieman hävetä. 'Maammoseni', sanoin minä, ’te ette pääse minusta, vaikka yrittäisittekin minua huonosti kohdella! Ja Pantšu pysyy täällä yhtä kauan kuin minäkin. Ymmärrättehän näet, etten minä voi rauhallisesti katsella, kuinka hänen äidittömät pienokaisensa ajetaan maantielle.’ Hän kuunteli puheitani pari päivää kieltämättä enempää kuin myöntämättäkään. Tänä aamuna minä näin hänen kokoilevan nyyttejänsä. ’Me lähdemme takaisin Brindabaniin’, sanoi hän. 'Antakaa meille matkarahat!’ Minä tiedän, ettei hän matkusta Brindabaniin, ja tiedän myös, että hänen matkansa maksaa sievän summan. Senvuoksi tulen luoksesi.»

»Hänen tulee saada mitä hän vaatii», vastasin minä.

»Eukko ei ole ollenkaan kehnoa lajia», jatkoi opettajani mietteissään. »Pantšu ei ollut selvillä siitä, mihin kastiin hän kuuluu, eikä sallinut hänen koskea vesisaaviin enempää kuin muuhunkaan irtaimistoonsa. Niinpä he kinastelivat lakkaamatta. Huomattuaan, etten minä moittinut hänen kosketuksiansa, eukko palveli minua suurella antaumuksella. Hän on mainio keittäjätär! — Mutta Pantšu lakkasi kerrassaan minua kunnioittamasta! Hän oli ajatellut, että olen ainakin vaaraton, yksinkertainen ihminen. Mutta nyt hänen täytyi nähdä, kuinka minä arvelematta panin kastini vaaralle alttiiksi kokiessani voittaa eukkoa tarkoituksiini. Jos olisin yrittänyt päästä hänestä voitolle harjoittamalla itselleni todistajan, olisi ollut toisin laita. Sotajuoneen on vastattava sotajuonella. Mutta sellaisten temppujen harjoittaminen oikeauskoisuuden kustannuksella oli hänestä sietämätöntä! — Joka tapauksessa täytyy minun jäädä eukon lähdettyä vielä muutamaksi päiväksi Pantšun luo, sillä Hariš Kundu voi keksiä jonkin konnankoukun. Hän on sanonut apulaisineen tyytyneensä antamaan Pantšulle tädin minun sensijaan varustaessa hänet isälläkin. Nyt hän haluaa nähdä, kuinka monta isää hänen pelastamiseensa tarvitaan!»

»Onnistukoonpa meidän pelastaa hänet tai ei», sanoin minä, »jos tuhoudumme yrittäessämme pelastaa isänmaatamme niistä tuhansista uskonnon, tapojen ja itsekkyyden pauloista, joita nuo henkilöt innokkaasti punovat, niin kuolemme hyvän kuoleman.»

Bimalan kertomus

XIV

Kukapa olisi osannut ajatella, että tässä elämässä voi tapahtua niin paljon asioita? Minusta tuntuu siltä, kuin olisin elänyt monta elämää; aika on rientänyt eteenpäin huimaavaa vauhtia minun ollenkaan sen rientoa huomaamatta, kunnes äkkiä heräsin horroksestani.

Minä tiesin, että syntyisi sananvaihtoa, kun päätin pyytää miestäni kieltämään ulkomaisilta tuotteilta pääsyn alueillemme, Uskoin kuitenkin samalla lujasti, ettei minun tarvitsisi ryhtyä esittämään syitä ja puolusteluja, koska minua ympäröivä ilmakehä oli tenhoa täynnä. Eikö Sandip, valtava mies, ollut langennut avuttomana jalkoihini kuin mahtava merenaalto rantaan murtuessaan? Olinko minä hänet kutsunut? En; minun lumousvoimani oli vetänyt hänet puoleensa. Entä Amulja, tuo kunnon poika rukka! Kun hän näki minut ensi kerran, kuinka leimahtikaan hänen elämänsä virta hehkumaan, kuin vedenkalvo aamun kajasteessa! Minä olen tosiaankin kokenut, millainen on jumalattaren mieli, kun hän katselee hartaan palvelijansa säteileviä kasvoja.

Näiden mahtini todisteiden ylpeässä tunnossa minä varustauduin astumaan mieheni luo kuin uhkaava ukkospilvi. Mutta mitä tapahtuikaan? Kaikkina näinä yhdeksänä vuotena en ole kertaakaan nähnyt hänen silmissään niin kylmää, outoa katsetta — se oli kuin erämaan taivas, joka silmäilee kaikkea elottomasti, välinpitämättömästi. Millainen suuri helpotus, jos hän olisi leimahtanut vihan valtaan! Mutta minä en voinut mitenkään päästä häntä koskettamaan. Minusta tuntui siltä, kuin olisin nähnyt unta, — unta, jonka jäljessä saattoi tulla yksin yön pimeys.

Ennen minä aina kadehdin kälyni kauneutta. Minusta tuntui siltä, kuin Sallimus ei olisi antanut minulle mitään omaa voimaa, kuin sisältyisi koko mahtini siihen rakkauteen, jonka mieheni minulle lahjoitti. Nyt, kun olin tyhjentänyt mahdin maljan sakkaan asti enkä enää voinut tulla toimeen ilman sen huumaavaa vaikutusta, näin sen äkkiä sirpaleina jalkojeni edessä, ja elämäni näytti kerrassaan menettäneen tarkoituksensa.

Kuinka kuumeisesti olinkaan tuona päivänä hiuksiani järjestellyt! Häpeä siitä minulle, äärimmäinen häpeä! Kälyni oli ohikulkiessaan huudahtanut: »Kuulehan, Tšota Rani! Tukkasi näyttää uhkaavan lentää tiehensä. Varo, ettei se vie päätäsi mukanansa!»

Ja sitten hiljattain puutarhassa! Kuinka helppoa olikaan mieheni sanoa, että hän päästää minut vapaaksi! Voiko vapautta — tyhjää vapautta — niin helposti ottaa ja antaa? Sehän on sama asia kuin jos päästäisi kalan vapaaksi ilmassa — sillä miten voin elää ja hengittää ulkopuolella sitä rakastavan huolenpidon ilmakehää, joka on minua aina ympäröinyt?

Astuessani tänään huoneeseeni näin ainoastaan huonekaluja — vuoteen, kuvastimen, vaatenaulakon — en sitä henkeä, joka siellä muuten vallitsi. Sen sijaan oli siellä vapautta, vain vapautta, pelkkää tyhjyyttä. Kuivunut virranuoma, jossa kalliot ja somerikot kiiltelivät. Ei mitään tunnetta, pelkkiä huonekaluja!

Minä jouduin äärimmäisen hämmingin valtaan ja kyselin itseltäni, oliko elämässäni vielä totuutta jäljellä ja mitä se voisi olla. Samassa satuin jälleen tapaamaan Sandipin. Silloin iski elämä vasten elämää, ja kipinät räiskyivät kuten ennenkin; siinä oli totuutta, hillitöntä totuutta, joka kuohuen syöksyi tyhjään virranuomaan ja tulvi yli kaikkien rajojen — totuutta, joka oli tuhat kertaa todempaa kuin Bara Rani Thakoinensa ja typerine lauluinensa, tuhat kertaa todempaa kuin kaikki muut, jotka jutellen ja nauraen juoksentelivat...

»Viisikymmentätuhatta!» oli Sandip vaatinut.

»Mitä merkitsee viisikymmentätuhatta?» huudahti humaltunut sydämeni. »Sinun pitää se saada!»

Miten ja mistä tuon summan saisin, oli toisarvoinen kysymys, josta en aluksi ollenkaan välittänyt. Kuinka olikaan laitani? Enkö ollut silmänräpäyksessä kohonnut mitättömyydestäni kaiken yläpuolelle? Niinpä täytyi pelkän viittaukseni ja huutoni riittää, kun tahdoin jotakin saada. Minä saan sen, saan, saan — epäilemättä.

Olin hiljattain lähtenyt Sandipin luota tuollaisen tunnelman vallassa. Mutta kun sitten katselin ympärilleni, niin — missä se olikaan, tuo runsauden puu? Ah, miksi herjaakaan ulkomaailma niin kovin sydäntämme?

Kaikesta huolimatta minun täytyy saada se hankituksi, yhdentekevää miten; synnistä ei tässä voi olla puhettakaan. Synti saastuttaa vain heikkoja; _šaktini_ kohottaa minut sen saavuttamattomiin. Vain tavallinen ihminen voi varastaa; kuningas valloittaa ja ottaa itselleen oikeudenmukaisesti kuuluvan saaliin... Minun täytyy saada selville, missä aarteisto on, kuka ottaa rahat vastaan ja kuka niitä vartioi. Minä vietin puoli yötä ulkokuistikolla tähystellen toimistorakennusten riviä. Mutta miten saisinkaan nuo viisikymmentätuhatta rupiaa rautaisten salpojen takaa? Jos olisin kyennyt jonkin loitsun avulla surmaamaan vartijat paikoillensa, en olisi epäröinyt — niin armahtamaton oli mieleni!

Kokonaisen ryövärijoukon siten tanssiessa Ranin hämmentyneessä mielessä lepäsi ruhtinaan talo syvässä rauhassa. Vartijan malmirumpu soitti tunnin toisensa jälkeen, ja taivas lepäsi rauhallisena yläpuolellani.

Vihdoin minä lähetin hakemaan Amuljaa.

»Me tarvitsemme rahoja kansallista asiaa varten», sanoin minä hänelle. »Etkö voi hankkia, niitä aarteistosta?»

»Epäilemättä», vastasi hän rintaansa röyhistäen.

Samoin olin minäkin vastannut Sandipille. Poika paran luottavaisuus ei herättänyt mielessäni mitään toiveita.

»Miten aiot menetellä?» kysyin minä.

Hänen kehittelemiänsä hurjia suunnitelmia tuskin voi esittää muuten kuin kauhuromaanin sivuilla.

»Ei, Amulja», sanoin minä ankarasti, »sinä et saa olla lapsellinen.»

»Hyvä», sanoi hän, »niinpä lahjon vartijat.»

»Mistä otat siihen tarvittavat rahat?»

»Voinhan ryöstää myymälät», vastasi hän hätääntymättä.

»Jätä sellaiset aikeet! Onhan minulla koruni, joita voin käyttää siihen tarkoitukseen.»

»Mutta», virkkoi Amulja, »nytpä johtuukin mieleeni, ettei rahastonhoitajaa käy lahjominen. Mutta se ei haittaa; on olemassa toinen, yksinkertaisempi keino.»

»Mikä se on?»

»Miksi tahdotte sen tietää? Se on ihan yksinkertainen.»

»Tahtoisin sen sentään tietää.»

Amulja kaiveli nuttunsa taskua ja veti sieltä ensinnä pienikokoisen Gita-julkaisun — ja sitten pienen pistoolin, jota näytti minulle virkkamatta sen enempää.

Kauheata! Hän ei empinyt hetkeäkään aikoessaan surmata vanhan kelpo rahastonhoitajamme! [Rahastonhoitaja on virkamies, joka tulee useimmin tekemisiin _zamindarin_ talon naisväen kanssa, koska hän ottaa vastaan heidän tilauksensa ja toimittaa heidän ostoksensa. Niinmuodoin hän kuuluu perheeseen kiinteämmin kuin muut.] Nähdessään hänen vilpittömät kasvonsa olisi luullut, ettei hän voi tehdä pahaa kärpäsellekään, mutta millaisia sanoja hänen suustansa tulvikaan! Oli ilmeistä, ettei rahastonhoitaja ollut hänelle mikään todellinen, elävä olento: hänen sijallaan oli jotakin tyhjää, elotonta, tunteetonta, johon kävi sovittaminen Gitan yleisiä lauselmia, esimerkiksi: _se, joka surmaa ruumiin, ei surmaa mitään!_

»Mitä ajatteletkaan, Amulja?» huudahdin minä vihdoin. »Etkö tiedä, että kunnon vanhuksella on vaimo ja lapsia ja että hän...»

»Mistäpä löydämme miehiä, joilla ei ole vaimoa eikä lapsia?» keskeytti hän. »Nähkääs, armollinen rouva, se mitä nimitämme sääliksi, on oikeastaan vain itsemme säälimistä. Me arastelemme omain hentojen vaistojemme haavoittumista, ja senvuoksi emme uskalla iskeä! Surkeata! Äärimmäistä pelkuruutta!»

Minä hämmästyin kuullessani Sandipin sanoja tuon pojan suusta. Hän oli vielä ihastuttavan nuori — siinä iässä, jolloin ihminen voi uskoa hyvään sen itsensä vuoksi, siinä iässä, jolloin ihminen todella elää ja kasvaa. Minussa heräsi äidin tunne.

Minulle itselleni ei enää ollut olemassa hyvää eikä pahaa — oli vain kuolema, kaunis, houkutteleva kuolema. Mutta kun kuulin tuon poikasen puhuvan vanhan miehen surmaamisesta niin rauhallisesti kuin olisi kysymyksessä ollut ihan oikea asia, valtasi minut kauhu. Mitä selvemmin näin, ettei hänen sydämessään ollut syntiä, sitä kaameammin minuun vaikutti hänen sanojensa synti. Tuntui siltä, kuin isien synnit olisi kostettu viattomalle lapselle.

Hänen suurten, uskoa ja innostusta hehkuvien silmiensä katse liikutti minua. Hän oli sokaistuneena syöksymässä lohikäärmeen kitaan, jonne joutuneella ei ole pelastuksen toivoakaan. Kuinka hänet voi pelastaa? Miksi ei kotimaani käyttäydy niinkuin oikea äiti, joka puristaa poikaansa rintaansa vasten ja huudahtaa: »Lapseni, lapseni, mitä hyödyttääkään se, että minut pelastat, ellen minä voi pelastaa sinua?»

Minä tiedän varsin hyvin, että kaikki maailman mahdit kasvavat suuriksi liittyessään Saatanaan. Mutta Äiti on olemassa, jotta hän, vaikkapa yksinäänkin, uhmaa paholaista ja vastustaa sen juonia. Äiti ei välitä pelkästä menestyksestä, olipa se miten suuri tahansa — hän tahtoo antaa elämää ja pelastaa sitä. Nyt ojentaa sieluni kätensä pelastaakseen tämän lapsen.

Äsken minä vielä yllytin häntä ryöstämään. Kun nyt puhun asiaa vastaan, käsittää hän sen johtuvan naisellisesta heikkoudesta. He rakastavat heikkouttamme vain silloin, kun se houkuttelee maailman pauloihinsa!

»Sinun ei tarvitse tehdä mitään, Amulja, minä hankin rahat», sanoin minä vihdoin hänelle.

Hänen ollessaan jo ovella minä kutsuin hänet takaisin. »Amulja», sanoin minä, »minä olen sinun vanhempi sisaresi. Tänään ei ole kalenterin mukaan veljienpäivä, mutta oikeastaan ovat kaikki vuoden päivät veljienpäiviä. Minä siunaan sinua: Jumala sinua aina suojelkoon!»

[Bengalilaisissa perheissä (kenties hindulaisperheissä yleensäkin) on tytär erikoisen hellän rakkauden esine, koska hän on perinnäisen tavan mukaan annettava varhain miehelään. Niin hän vie mukanaan hyvät muistot puolisonsa kotiin, missä hänen täytyy ensinnä tuntea itsensä vieraaksi, kunnes hänelle myönnetään hänelle kuuluva osuus. Vanhempain kotiin kohdistuva tunne on saanut juhlallisen ilmauksensa veljienpäivässä, jolloin veljet kutsutaan naimisissa olevan sisaren kotiin. Jos sisar on vanhempi, ottaa hän vastaan veljiensä kunnioituksenosoitukset ja antaa heille siunauksensa — ja päinvastoin. Tässä tilaisuudessa vaihdetaan lahjoja, joita nimitetään kunnioituksen tai siunauksen uhreiksi.]