Chapter 8

Menkäämme kandidaatin luokse.

Viini, rakkaus ja kiihkeä odotus olivat niin kiihoittaneet nuoren miehen mielikuvituksen, että hän tuskin tiesi mitä teki, kävelikö vaiko lensi ja monta kertaa hän astuessaan rappusia alas oli vähällä kaataa hovimarsalkanrouvan, joka hyvänluontoisesti, mutta vähän kummastuksissaan huudahti:

«Hyvänen aika! Varjelkoon meitä! En käsitä kuinka minä astun tahi te astutte tänään! Minun mielestäni me alinomaa ... kas niin, nyt käy taasen päin mäntyyn!... Ei, kiitoksia, nenäni tahdon säilyttää, vaikka se onkin vinossa. Luulenpa astuvani vakavammin yksin; minä pidän kiinni käsipuista...»

«Tuhat kertaa anteeksi!» huudahti kandidaatti, painaen Gunilla rouvan käsivartta lujemmin omaansa. «Kaikki on minun vikani. Mutta nyt kyllä mennään vakavasti ja oivallisesti. Olin äsken vähäsen päästä pyörällä!»

«Päästäkö pyörällä? Varjelkoon, semmoista tulee varoa niin sydämmen kuin ymmärryksen puolesta; semmoista pitää varoa; muuten voipi käydä vielä hullummin kuin -- -- -- nyt taasen alkaa meille käydä. He, he, he, he! Mutta kuulkaa ystäväni» -- lausui Gunilla rouva äkkiä totisesti -- «minä opetan hänelle jotakin, ja se on että...»

«Armollisin armonne, antakaa anteeksi!» keskeytti kandidaatti, «mutta minä luulen -- -- -- minä olen pahan voipa; minä ... katsokaa nyt olemme perillä! antakaa anteeksi!» Ja kandidaatti syöksi takaisin ylös rappusia.

Frankin eteisessä hän vähäisen hengähti. Salaperäinen keskustelu Elisen kanssa ja sen yhteydessä olevat toiveet täyttivät hänen sielunsa sekä ilolla että levottomuudella. Hän ei kyennyt selvään miettimään asiaa ja astui sykkivin sydämmin huoneesen, jossa Elise odotti häntä.

Nähdessään hänet edessänsä niin valkoisena ja ihanana lampun lumoavassa valossa, hän vallan hurmautui ja aikoi heittäytyä hänen jalkojensa juureen, mutta Elise peräytyi kiireesti ja arvokkaasti lausuen hänelle vapisevalla mutta vakavalla äänellä:

«Jacobi, kuulkaa minua!»

«Kuunnellako teitä!» huudahti Jacobi kiihkoisasti, «oi, jospa ikuisesti saisin kuunnella teitä! oi, jospa...!»

«Hiljaa!» keskeytti häntä Elise ankaruudella, joka oli hänelle tavatonta. «Ei sanaakaan enää siihen suuntaan, tahi keskustelumme on loppunut ja me ainiaaksi eroomme!»

«Jumalani!» huudahti Jacobi, «mikä on...»

«Rukoilen teitä, kuulkaa minua!» jatkoi Elise. «Jacobi, sanokaa minulle -- olenko antanut teille aihetta halveksimaan itseäni?»

Jacobi säpsähti. «Millainen kysymys?!» sanoi hän, sammaltaen ja kalveten.

«Ja kuitenkin», jatkoi Elise liikutettuna, «minun täytyy kysyä! Tän'iltainen käytöksenne on antanut minulle syytä siihen? Voitteko uskoa, Jacobi, että minä, puoliso, monen lapsen äiti, voin hyväksyä niitä tunteita, joita te tänä iltana niin ajattelemattomasti ja peittelemättä olette ilmaisseet? Voitteko uskoa, että minä siitä tuntisin muuta kuin mitä suurinta mielipahaa ja surua? Niin, Jacobi, minä pelkään teidän kovasti erehtyneen, -- ja jos itse jollakin varomattomalla käytöksellä olen antanut aihetta siihen, niin -- antakoon Jumala minulle sen anteeksi! Te olette rangaissut minua siitä, rangaissut minua siitä ystävyydestä, jota olen tuntenut teitä kohtaan ja jota olen osoittanut teille -- ja jos nyt rikon suhteen, jonka olisin toivonut elämääni sulostuttamaan, niin on syy teidän. Vielä kerran samanlaisia katseita ja sanoja kuin tänä iltana ja minun on pakko erottaa teidät kodistani!»

Häpeän ja suuttumuksen puna sävähti Jacobin poskille. «Tosiaankaan, tosiaankaan!» lausui hän, «en ole ansainnut semmoista ankaruutta!»

«Oi, tutkikaa itseänne, Jacobi, ja te tuomitsette itseänne ankarammin kuin minä. Te sanotte rakastavanne minua, Jacobi, ettekö pelkää kevytmielisesti häiritä rauhaani ja onneani. Ehkä nyt jo myrkylliset kielet ovat minua panettelemassa. Olen tänä iltana nähnyt katseita itseeni ja teihin luotavan, katseita, jotka eivät suinkaan olleet lempeitä; ja puolisoni sielussa on herännyt tunteita ja aatteita, joita ei milloinkaan olisi pitänyt saattaa eloon. Te olette häirinnyt sen kodin rauhaa, jossa teidät on vastaanotettu ystävyydellä ja luottamuksella. Mutta minä tiedän», jatkoi Elise lempeämmin, «te ette ole tarkoittanut pahaa. Ei mikään paha tarkoitus ole ohjannut tekojanne; ainoastaan ajattelemattomuus on houkutellut teitä kevytmielisesti leikittelemään pyhimpien suhteiden kanssa. Te ette vielä ole vakavasti muistellut elämäänne, velvollisuuksianne ja asemaanne tässä perheessä.»

Jacobi nojasi päätään käteensä, syvä liikutus valtasi hänen sielunsa.

«Ja vakavuus!» -- jatkoi Elise lämpimästi ja sydämmellisesti -- «vakavuus! Ei se ole miehen arvoista! Jacobi! Lapseni pelastaja! Nuori ystäväni! En olisi voinut puhua teille näin ellen uskoisi teitä paremmaksi, jalommaksi ihmiseksi, ellen toivoisi saavani teistä ainaista ystävää, ystävää itselleni ja Ernstilleni; oi Jacobi, kuulkaa rukoukseni. Te olette joutunut ihmisten pariin, jotka tahtovat olla ystäviänne. Antakaa heidän rakastaa teitä, antakaa heidän kunnioittaa teitä, älkääkä muuttako suruksi sitä sydämmellistä hyväntahtoisuutta kuin me olemme kumpikin tunteneet teitä kohtaan. Karkoittakaa, voittakaa, riistäkää ainiaaksi sydämmestänne tuo mieletön tunne, jonka tänä hetkenä luulette asuvan sydämmessänne minua kohtaan, rakastakaa minua sisarenanne, äitinänne -- niin», -- jatkoi Elise puoleksi säpsähtäen lausumastaan sanasta, mutta aavistaen -- «ehkä vielä kerran sanotte minua äidiksi. Ja jos tahdotte osoittaa minulle rakkautta ja uskollisuutta, niinkuin olette sen minulle sanonut, niin otan tarjouksenne vastaan, Jacobi, -- pojalleni. Oi Jacobi! Jos tahdotte ansaita siunaukseni, ikuisen kiitollisuuteni, niin olkaa poikani, Henrikin uskollinen ystävä ja hyvä opettaja. Nuorison opettajalahjanne eivät ole tavallista laatua, teillä on hyvä sydän ja ymmärryksenne kykenee mitä jaloimpaan sivistykseen, tie on teille avoinna pyrkiäksenne kaikkeen, joka tekee ihmisen kunnioitettavaksi ja rakastettavaksi -- oi, älkää kääntykö siitä pois, Jacobi, -- kääntykää vakavasti sitä vaeltamaan.»

«Älkää sanoko enää mitään!» huudahti Jacobi. «Oi, minä näen sen kaiken! Elise, enkeli, antakaa minulle anteeksi! Kaikki, kaikki tahdon tehdä, kerran ansaitakseni kunnioitustanne, ystävyyttänne. Te olette tunkenut sydämmeeni, te olette muuttanut sen, -- minä aion muuttua paremmaksi ihmiseksi. Mutta sanokaa, että annatte minulle anteeksi, että vielä voitte, että vielä tahdotte olla ystäväni!»

Jacobi oli liikutuksen vallassa heittäytynyt polvilleen; Elisekin oli syvästi liikutettu; kyyneleet valuivat hänen silmistänsä, kun hän ojensi Jacobille kätensä ja kumartui hänen ylitsensä sydämmensä pohjasta lausuen sanat: «ystävänne, ystävänne ainiaaksi!»

Hiljaa säihkyvin silmin kohosivat molemmat, mutta ehdoton vavistus puistutti kumpaakin kun he näkivät -- laamannin seisovan huoneessa. Hän oli kalpea ja ankarannäköinen.

Jacobi nousi ja astui päättävästi hänen luoksensa. «Laamanni Frank!» sanoi hän lujasti mutta samalla nöyrästi, «tässä näette edessänne...»

«Vaiti Jacobi!» keskeytti Elise äkkiä, «teidän ei tarvitse punastua polvistumistanne eikä tässä tarvita mitään selitystä. Eikö niin Ernst?» jatkoi hän viattomuuden koko rohkeudella, «ethän sinä tarvitse mitään selitystä? Uskothan minua kun sanon että Jacobi nyt paremmin kuin koskaan ennen ansaitsee ystävyyttäsi. Liitto on rakennettu meidän kolmen kesken ja luottaen Jumalaan uskon, ettei mikään myrkyllinen kieli voi sitä hajoittaa. Uskothan minua, Ernst?»

Laamanni ojensi hänelle kätensä vastaten ainoastaan «uskon! Ellen sitä tekisi, niin...» hän teki kauheksivan liikkeen. Hän oli hetkisen äänettä, katseli vaimoaan ja lausui sitten rauhallisemmin: «Minulla on sinun kanssasi puhuttavaa. Hyvää yötä, herra Jacobi.»

Jacobi kumarsi, astui muutaman askeleen, mutta palasi jälleen: «Laamanni Frank», lausui hän äänellä, joka ilmaisi hänen liikutetut tunteensa, «antakaa minulle kätenne! minä tahdon ansaita ystävyytenne.» Ojennettua kättä puristettiin lujasti ja voimakkaasti ja Jacobi poistui kiireesti.

«Elise, tule tänne!» lausui laamanni kiihkeästi, talutti rouvansa sohvalle ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen -- «puhu minulle! Sano, onko jollakin tavoin käytökseni viime aikoina vieroittanut sydämmesi minusta?»

Elise oli vaiti ja painoi päänsä miehensä rintaa vasten.

«Oi, Ernst!» lausui hän viimein tuskaisesti huoaten, «en ole minäkään ollut tyytyväinen itseeni. Mutta oi!» -- jatkoi hän vilkkaammin -- «kun näin nojaan sinuun, kun kuulen sydämmesi sykintää ja tunnen ja tiedän miten on laita sen sisässä, oi Ernst, silloin tunnen miten sinua rakastan ja miten luotan sinuun. Silloin moitin itseäni, että olen ollut niin heikko, niin kiittämätön, niin arka, silloin ... oi Ernst, rakasta minua! Katsele minua aina niinkuin nyt! Silloin elämä selvenee minulle, silloin saan voimia voittamaan kaikki, jopa oman heikkoutenikin. Silloin tunnen, että ainoastaan pilvi, utukuva, vaan ei mikään todellisuus ole astunut välillemme. Ja nyt, nythän se jo on poissa! Nyt voisin avata sinulle sydämmeni sisimmän sopukan, kertoa sinulle kaikki heikkouteni...»

«Vaiti, vaiti siitä nyt!« lausui laamanni kirkkaasti ja hellästi katsellen häntä ja laski kätensä Elisen suulle, »Minussa on ollut enemmän vikaa kuin sinussa, mutta minä olen herännyt. Älä itke, Elise! Anna minun suudella pois kyynelesi. Eikö sinusta tunnu niinkuin minusta että kaikki vielä muuttuu hyväksi? Emmekö usko ijankaikkista armoa ja emmekö luota toisiimme? Antakaamme toisillemme anteeksi, unohtakaamme kaikki ja vallitkoon rauha välillämme. Vastaisuudessa, kun tämän ajan hairahdus on haihtunut mielestämme, voimme puhua siitä ja kummastella, että se on voinut tunkeutua välillemme. Nythän on välimme selvä, näemmehän nyt kumpikin mitä tietä meidän on vaeltaminen? Vikamme ovat meille varoittajina. Minkä tähden elämme maailmassa ellei jalostuaksemme? Katso minuun Elise! Onko kaikki unohtunut? Voitko olla rauhassa minun suhteeni?»

«Voin ja olen huoletta. Ei ole enää pilven varjoakaan välillämme?»

«Niin olemme yhtä! Jumalan nimeen, vaeltakaamme siis yhtenä elämän läpi! Mitä hän on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten, ei sattumusten eikä minkään maailmassa erottaa!«

Yö tuli, mutta puolisoiden rinnassa oli valkeus.

Riidan vaossa kasvaa tavallisesti ohdakkeita ja orjantappuroita, mutta voipi siinä myöskin kasvaa viljaa taivaan latoja varten.

Jacobi.

Tultuansa huoneesensa löysi Jacobi kirjeen pöydältä sänkynsä vieressä. Hän tunsi laamannin käsialan ja avasi sen kiireesti. Sangen suurenarvoinen pankinseteli putosi siitä ja kirjeestä luki Jacobi seuraavat sanat:

»Olette joutunut velkaan Jacobi, semmoisille henkilöille, joiden kanssa soisin teidän, itsenne tähden, olevan niin vähän tekemisissä kuin suinkin. Tätä seuraa joku määrä varoja, jotka voinevat tyydyttää kohtuullisia vaatimuksia. Ottakaa ne vastaan isälliseltä ystävältänne, jonka harras toivo on pysyä yhä semmoisena ja joka ilolla käyttää täten tilaisuutta osoittaaksensa kiitollisuuttaan lastensa ystävälle ja opettajalle. Lapseni hengen pelastajalle jään sittenkin ainiaaksi velkaa; mutta -- jos tahdotte jotakin, Jacobi, jos tarvitsette, haluatte mitä, niin -- älkää silloin kääntykö muiden puoleen kuin

ystävänne E. Frankin.»

«Hän! hänkin!» huudahti Jacobi syvästi liikutettuna luettuaan kirjeen. «Oi miten he ovat hyvät, jalot ja rakastettavat!... Ja minä?... Mutta minä tahdon saavuttaa heidän kunnioituksensa! Tästä päivästä olen uusi ihminen!»

Hän painoi kirjeen vasten rintaansa, katseli sitä ääneti ja päätti vakavasti jalostua kirkasta tähtitaivasta varten.

Aika kuluu.

Elämällä on ponnahdus- ja kukoistushetkensä, mieleenjohdatuksen kirkkaat hetket, jolloin ihmistaiteilija (elämän luoja) aavistaa ja lausuu mitä on puhtainta, kauneinta ja jumalallista. Jos kaikki tässä elämässä olisi siten valmista, olisi uhri tehty, työ valmis ja voitto semmoisena hetkenä saavutettu, silloin ei olisi elämä vaikeata. Mutta vaikeaa on pitkien vuosien kuluessa pitää vireillä mielijohteen sytyttämää puhdasta liekkiä, myrskyn pauhatessa ja hetkien vihmasateen yhä tihkuessa hiljaa ja yksitoikkoisesti samankaltaisten öiden ja päivien yhtäläisesti vaihtuessa. Siihen tarvitaan korkeudesta voimaa, alituista mielikuvituksen lähteiden pulppuamista niin suurille kuin pienille, kaikelle maailman työväelle. Ernstin ja Elisen onni oli että älysivät ja osasivat käyttää sitä hyväksensä. Sentähden heidän yhä paremmin onnistui voittaa luonnonvikaansa, sentähden he yhä enemmän lähestyivät toisiansa, pienin askelin, jotka ovat niin huomaamattomat, mutta kuitenkin niin suloisesti ja lujasti kietovat yhteen ihmissydämmet ja -elämän, niin että ne voisi yhteisellä nimellä sanoa: _huomaavaisuudeksi toistensa mielipiteitä kohtaan, ja mieltymykseksi toistensa mielitekoihin_.

Tämän uudestaan syntyneen hellyyden, tämän vahvistetun, puhtaan rakkauden kautta sai Elisekin käytöksen varmuutta Jacobin suhteen. Ei ainoakaan heikkous voittanut hänen sydäntänsä, ei silloinkaan kun hän näki tuskan kuvastuvan nuorukaisen kasvoissa; hän pysyi lujana silloinkin, kun kuuli Jacobin terveyden kärsivän ja pyysi ainoastaan miestänsä määräämään hänen ja Henrikin lähtöpäivän aikaisemmaksi. Se oli laamanninkin tahdon mukaista. Hyvänä enkelinä, samalla lujana ja lempeänä Ernst siinä seisoi puolisonsa rinnalla -- ei siis ihmettä, että Elise hänen tukemana voittoisasti kulki velvollisuuden tietä! Ei myöskään ollut kummaa kun nähtiin laamannin levollinen käytös ja aviopuolisoiden hellä väli, että kavala panettelu, jota jo oli alkanut kuulua heistä, pian häipyi ja kuoli samaten kuin liekki sammuu hapen puutteesta.

Laamannin «entisestä lemmitystä», jota Elise niin pelkäsi, voimme kertoa, että hän niin loukkautui ja vilustui siitä jäisestä kylmyydestä, jota hän yhä enemmän huomasi entisen ihailijansa käytöksessä, että hän äkkiä läksi kaupungista ja luopui aikomuksestansa muuttaa sinne. «Siellä oli liian yksitoikkoista ja typerää!» sanoi hän haukotellen laamannille, joka puolestaan neuvoi häntä palaamaan Ranskaan tahi Italiaan. «On toden totta pohjoisen kotimaamme laita semmoinen», lisäsi hän, «että meidän etupäässä täytyy ammentaa omista varoistamme, kodeistamme ja sydämmistämme kaikki sen mikä voipi antaa elämällemme intoa ja nautintoa.»

«Kyllä hän kuitenkin on hyvin kaunis ja miellyttävä!» lausui Elise ystävällisesti muistellen everstinrouvaa hänen lähdettyään. Laamanni ei milloinkaan vastannut siihen. Hän ei milloinkaan enää puhunut entisestä lemmitystään.

Päivät kuluivat. Laamannilla oli enemmän kuin yllin kyllin työtä. Elise seurasi paljon pikku tyttöjensä kehitystä, kandidaatti lueskeli ahkeraan Henrikin kanssa ja hoiti sitä paitsi omiakin lukujansa.

Lapset kasvoivat kuin parsa kesäkuussa ja heidän isänsä siitä iloitsi. «Viisu vielä kasvaa kaikkien meidän ohitsemme!» ennusti hän usein ja Eevan soittaessa «Marlbrough s'en va't en guerre», heräsi hänen soitannollisuutensa ja hänen isänsä sanoi: «Miten tyttönen nyt jo soittaa tunteellisesti! Eikö niin Elise?» Illat, jolloin perheen kaikki jäsenet kokoontuivat yhteen seuraan, muuttuivat yhä keveämmiksi ja hauskemmiksi. Usein leikittiin ja tanssittiinkin.

Lapset! Kuinka tavatonta eloisuutta ja millaista huolta he tuottavatkaan kodille. Todellakaan eivät kaikki heidän aikaansaamansa puuhat rusoita yhtä kirkkaasti kuin heidän poskensa. Elise sai usein kokea sen pienokaisistansa, jotka olivat monastikin kaikkea muuta paitsi «hyviä». «Älä tee muille mitä et tahdo heidän tekevän sinulle! Pitää ajatella vähän sitä mitä tekee! Maltti on hyvä mauste! Ethän näe isän eikä äidin niin tekevän! Katso minua! Tee niinkuin minä!» Nuo pysyväiset lauseet, joita on käytetty kaikkina aikoina aina siitä asti kuin «Aatami kynti ja Eeva kehräsi» aina näihin päiviin asti yhä kulumatta, ne elävät vielä maailman loppuun asti, samaten kuin vakuutukset lapsille heitä rangaistaessa tahi kun he saavat läksynsä takaisin: «Sehän on omaksi paraaksesi; sinä vielä kerran kiität minua siitä»; ja kun lapset harvoin, tuskin milloinkaan ovat ottaneet uskoaksensa tuota yleistä, patriarkallista kotiruokaa, jota jaettiin tässä, niinkuin muissakin kunniallisissa kodeissa, niin eivät neuvot aina vaikuttaneet toivottuun suuntaan. Kenties Elise välistä oli liiaksikin levoton lastensa yhä uudistuvien vikojen tähden. Kenties hän piti vanhempien tosirakkauden näkymätöntä, kirkasta ja mahtavaa vaikutusta pieniin ihmisvesoihin liian vähäpätöisenä. Totta on että hän useinkin oli huolissaan heidän tähtensä, ja tytärten kehitys ja tulevaisuus saattoi hänen sielulleen monta levotonta tuskanhetkeä.

Eräänä päivänä kun huolet tavallista enemmän häntä painoivat, tunsi Elise tarvitsevansa saada keskustella asiasta kokeneen naisystävän kanssa.

«Ernst!» hän lausui laamannille tämän juuri aikoessa mennä ulos, «minä pistäydyn hetkeksi Eveliinan luokse, mutta olen kyllä silloin kotona kun palaat.»

«Älä välitä siitä, kultaseni; viivy sinä vaan niin kauvan kuin tahdot, minä kyllä tulen etsimään sinua. Anna minulle kätesi niin menemme yhdessä ja minä oikein näen minne joudut ja mistä saan etsiä sinua.»

Pieni kasvatus- ja kahviseura.

Elisen saapuessa Eveliinan luokse juoksi Pyrrhus haukkuen ja häntäänsä heiluttaen häntä vastaan. Gunilla rouva oli siellä ja kilpaili emännän kanssa ystäväänsä tervetulleeksi toivottaessaan.

«No, hyväinen aika, tämäpä hauskaa!» huudahti Gunilla rouva sydämmellisesti syleillen Eliseä. «No, kuinka pikku rouva jaksaa? Vähän kalpea, vähän apeamielinen ja alakuloinen, luulemma? Kaikessa salaisuudessa voin kertoa, että kohta saamme mitä oivallisinta kahvia, ja se on juuri omiaan tekemään pikku Elisen mielen iloisemmaksi.»

Evelina tarttui Elisen käteen ja katsoi hellästi ja osaaottavasti häntä levollisilla älykkäillä silmillään. Pyrrhus sysäsi kuonollaan hänen jalkaansa herättääksensä hänkin huomiota ja istahti sitten takajaloilleen ja vinkui osoittaaksensa osanottavaisuuttansa. Elise nauroi ja hyväili vuoroin pientä elukkaa.

Eveliinan katseesen, joka ystävällisesti ilmaisi: «Mitenkä nyt on asiain laita?» vastasi Elise:

«Oi antakaa minun istua täällä ja jutella hetkinen kanssanne, niin muuttuu kaikki jälleen hyväksi. Täällä on niin rauhallista ja suloista. En tiedä miten menetellet, Evelina, mutta minun mielestäni ilma sinun huoneessasi on kirkkaampi kuin muualla; kun tulen sinun luoksesi, tuntuu ikäänkuin tulisin rauhan temppeliin.»

«Niin minustakin!» lisäsi Gunilla rouva sydämmellisesti.

Evelina hymyili kiitollisesti. «Niin, Jumalan kiitos, täällä on rauhaa!» sanoi hän vettynein silmin.

«Ja pikku rouvan luona kait ihmisvesaset nostavat pölyä sekä huoneesen että mieleenkin? Eikö niin?» kysyi Gunilla rouva veitikkamaisesti. «No, no», lisäsi hän lohduttaen, «kaikella on aikansa ja kaikki pölykin laskee aikanaan. Kärsivällisyyttä vaan!»

«Niin, niin, opettakaa minulle kärsivällisyyttä, täti!» lausui Elise. «Minä tulin juuri tänne oppiakseni vähän viisautta. Minä tarvitsen sitä niin paljon. Mutta missä ovat tyttäresi tänään, Evelina?»

«Poissa, erään ystävän luona pienissä kekkereissä, joista he jo kauan ovat iloinneet. Ja minä puolestani odotan sitten heidän kertomuksistansa saavani niistä runsaan osani.»

«Oi, opeta minulle, Evelina, miten saisin tyttäreni niin säädyllisiksi, niin hyviksi ja onnellisiksi kuin sinun Kaarinasi ja Laurasi. Tunnustan että juuri tytärteni sivistys minua usein huolestuttaa ja juuri tänään tavallista enemmän on painanut sydäntäni. Epäilen kasvattamis-, sivistyttämis- ja kehittämistaitoani.»

«Oi sivistystä, sivistystä!» huudahti Gunilla rouva äkeissään. «Alinomaa nykyään huudetaan sivistystä; eihän nykyään saa milloinkaan kuulla muusta kuin sivistyksestä, sivistyksestä. En minä milloinkaan nuoruudessani kuullut puhuttavan ja huudettavan sivistyksestä ja, Jumalan kiitos, tulihan meistä sittenkin ihmisiä. Tunnustan, että kun ensin ruvettiin pitämään puheita sivistyksestä, niin se oli jos mikään jonninjoutavaa. Niin, se oli minun mielipiteeni. Mutta nyt alan jo tottua siihen, sillä kun keskisääty le tiers ètat kohosi ja rupesi pitämään niin suurta melua ja luulotteli olevansa jotakin erinomaista sivistyksensä vuoksi, on koko maailma ruvennut huutamaan sivistäkää, sivistäkää. Niin, jopa nykyään huudetaan sitäkin, että pitää toimittaa sivistystä palvelijoille! Rukoilen Jumalaa vapauttamaan itseni elämästä siihen aikaan kuin piiat tulevat sivistyneiksi. Sillä silloin varmaankin minä saisin palvella heitä eivätkä he minua. Niin, niin! Siihen suuntaan kaikki menee suurin askelin, sen vakuutan teille. Nyt he jo lukevat Fritiofin satua ja Aksel ja Valpuria, ja pianpa saamme kuulla heidän puhuvan «naisesta» ja »miehestä» ja «miehistä» ja «naisista» sekä luuloittelevan itsensä heikoiksi «köynnöksiksi», jotka kuihtuvat ellei näitä «tueta», ja «uhreiksi, orjiksi», ynnä paljon muuta sangen liikuttavaa. Siten heistä tulee vallan, kelpaamattomia lattiain tahi patain pesijöitä. Niin, silloinpa täällä on kaunista kaikkine sivistyksineen! Sepä on hulluutta tuo sivistyskiihko! Sehän on kauheata! Se on suorastaan kaiken perikato!» Mitä kauemmin Gunilla rouva puhui siitä aineesta, sitä enemmän hän kiivastui.

Elisen ja Evelinan täytyi herttaisesti nauraa ja he selittivät, että kun he kuuluivat «le tiers ètat'iin» niin oli heidän velvollisuutensa puolustaa sivistystä, niin, jopa piikainkin sivistystä.

«Äh!» sanoi hovimarsalkanrouva maltittomasti, «te saatatte sivistyksinenne kaikki niin monimutkaiseksi ja sekaiseksi ja lasten päähän te sullotte niin paljon tietoja, etteivät he kaikkena elinaikanaan ehdi selvittää sitä sivistysvyyhteä. Minun nuoruudessani opittiin «kieltä», joksi ranskankieltä silloin sanottiin -- kylliksi voidaksemme ruotsintaa jonkun lauselman, piirustusta siksi hyvin, että voimme omin neuvoin piirustaa mallia, ja soittoa voidaksemme tarpeen tullessa soittaa tanssikappaleita; ei opittu niinkuin nyt lörpöttelemään kaiken maailman asioita, mutta opittiin ajattelemaan, ja jos ei osattukaan niin paljon viisautta ja sukkeluuksia kuin nykyään, niin kukin toki osasi hoitaa omaansa ja jättää maailma «rauhaan».

«Mutta, hyvä ja armollinen rouva», intti Evelina, «sivistyksen -- oikeassa karvassaan -- jommoista nykyään tahdotaan, tarkoituksena juuri on opettaa meitä arvostelemaan maailmaa niin kuin itseämme, niin että paremmin käsittäisimme kutsumuksemme ja antaisimme arvoa muiden tiedoille, sekä tulisimme kunnollisiksi kansalaisiksi ja olisimme oloihimme tyytyväiset.»

«Niin, niin!» vastusti Gunilla rouva, «tuo kaikki voipi kyllä olla hyvä, mutta...» mutta nyt tuotiin kahvi sisälle rinkilöineen piparkakkuineen, ja se teki huomattavan käänteen keskusteluun, jonka luonne sen kautta muuttui iloisemmaksi. Gunilla rouva antoi Eliselle leikillisen vakavasti monta hyvää neuvoa lastenkasvatuksessa. Hän haetti ja suositteli erästä hyvin vanhaa «orbis pictus» nimistä kirjaa, jota hän itse oli nuorena lukenut ja joka alkoi: «tule tänne nuorukainen! opi viisautta minulta!» Siitä näki selvästi kuinka sielu oli «muodostettu ja minkä näköinen se oli». Sielu oli nimittäin pannukakun näköinen, pyöreä ja litteä, kaikki viisi aistia säntilleen numeroituna. Gunilla rouva vakuutti Eliselle, että tuon kuvan katsominen varmaankin suuressa määrin «kehittäisi ja sivistyttäisi» hänen lastensa sieluja. Gunilla rouva ehdotti vielä, että Elise käyttäisi samaa kasvatustapaa, jota niin onnellisesti oli käytetty hänen isällensä ja tämän veljelle koulua käydessään. Silloin kammattiin poikien tukka joka lauantai tiheällä kammalla, annettiin heille selkäsauna ja luoti englanninsuoloja mieheen; siten karkoitettiin heistä paholainen. Lisäksi oli päivälliseksi leipää ja keitettyä olutta, jossa oli kokkare, ja sitä ruokaa sanottiin «grammatikaksi». Siitä piti poikien saada voimia tulevan viikon opinnonponnistuksiin.