Chapter 7

«Jumalalle kiitos vedestä»! oli Elisen ajatus katsellessansa näkyä, joka kohtasi hänen silmiänsä tullessaan sinne. Pehmeät, kiiltävät lasten ruumiit kirkkaassa, haaleassa vedessä, takkavalkea, valo ja valkoiset lakanat, lasten loiskiminen ja riemuitseminen, he kun hyvin viihtyivät vedessä, heidän viaton leikkinsä kylpyammeen vaarattomassa lammessa, jossa ei tarvinnut pelätä myrskyisiä aaltoja, jopa Pirkon tyytyväiset kasvot valkoisen myssyn alla, hänen iloinen häärinänsä ja alituinen puheensa, «mitä herttaisimmasta alabasterikädestä, alabasterijalasta, -- liljarinnasta j. n. e.» sillaikaa kun hän peitti liljarintaa, alabasterikättä saippuavaahdolla, joka tuskin oli niitä valkoisempaa, tahi sitten käärieli heitä sileään lakanaan, josta vaan pieni, vilkas, puhtoinen pää pilkisti esiin ja leikkien virkkoi: «säi säi»; kaikki tuo kokonaisuudessansa muodosti eloisan ja viehättävän kuvan.

Elise ei kuitenkaan voinut täydelleen nauttia siitä. Hän muisti mitä oli tapahtunut, hartaasti toivoen sovintoa miehensä kanssa, ja pelkäsi että hän viipyisi kauan poissa, ja että hän olisi liian tyytymätön heti leppyäksensä. Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä. Kuitenkin hänen täytyi hymyillä kun Gabrielle laskettiin yksin veteen ja vallan suunniltansa pelästyksestä huusi: «minä hukun, minä hukun»! Rohkaistaksensa häntä piteli äiti häntä valkoisissa käsissänsä, «tipsukka» nauroi ja temmelsi niiden turvissa kuin kala vedessä.

Sateena alkoi äkkiä putoella kukkia äidin ja lapsen päälle ja Gabrielle huusi kovasti ihastuksissaan ja ojensi pienet kätensä tavoittaaksensa noita leukoijia, ruusuja ja neilikoita. Elise kääntyi kummastuneena katsomaan heittäjää ja kummastus muuttui mitä suloisimmaksi iloksi kun hänen otsaansa koskettivat Ernstin huulet.

«Ah, sinäkö»! huudahti Elise, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja silitteli häntä poskille.

«Kyllä minä kovasti kastun», arveli laamanni hymyillen. Hän ei kuitenkaan siitä välittänyt, kumartuipa vielä pikku tipsukkaakin suutelemaan ja salli tämän lapsen roiskuttaa vettä hänen päällensä.

«Jumalan kiitos! kaikki on hyvin jälleen! Ehkä on parasta etten milloinkaan enää puhu tuosta ikävästä jutusta»! arveli Elise valmistautuessaan menemään vierashuoneesen, minne hänen miehensä jo oli mennyt.

Laamanni oli juodessansa huonoa teetä klubissa jutellut näkymättömien henkien kanssa jotenkin samaan tapaan (vähän vaan vaihdellen) kuin Elise hänen poissa ollessaan. Seurauksena oli käynti kylpyhuoneessa, kukkaissade (Eliselle tuomastansa kukkavihosta) ja sovintosuudelma, joka poisti varomattomien, loukkaavien sanojen katkeruuden. Hän tunsi nyt varsin selvään, että kaikki jälleen oli hyvin, että Elisen lempeä ja myöntyväinen luonne ei vaatinut mitään lisää. Mutta ehkä hän juuri sentähden tuli yhä tyytymättömämmäksi itseensä. Elisen punaiset, itkettyneet silmät koskivat häneen, etenkin kun ne niin ystävällisesti katselivat häntä. Hän tunsi väärinkäyttäneensä sitä valtaa, jonka asianhaarat olivat antaneet hänelle puolisoonsa, hän tunsi olleensa kova häntä kohtaan. Sentähden hänellä ei ollut rauhaa, sentähden oli hänen tarvis lausua sana -- sana, joka vastahakoisesti luistaa miesten huulilta, mutta jonka lausumista pelkäämään Ernst Frank oli liian miehekäs. Ja kun Elise astui sisään, niin hän ojensi hänelle kätensä ja lausui sillä hellyydellä, joka aina ilmasihe hänen vakavuudessansa:

«Anna minulle anteeksi Elise! Minä olen tänään ollut kova, jopa ilkeä sinua kohtaan«!

»Oi! anna sinäkin minulle anteeksi, Ernst!» vastasi Elise syvästi liikutettuna tarttuen ojennettuun käteen ja painoi sitä vasten rintaansa, «ja» -- -- hiiteen kaikki maailman rauhanhäiritsijät! Semmoinen astui juuri sisään erottaen mitä juuri oli hellästi yhdistymässä. Lähetti toi everstinrouvalta kirjeen ja kirjan laamannille sekä kaksi pientä pulloa erinomaisen hienoa hajuvettä «Eau de rose» Eliselle, «jonka tiedän», hän kirjoitti «kovin pitävän siitä tuoksusta». Laamanni punastui kirjettä lukiessaan ja pisti sen taskuunsa näyttämättä sitä Eliselle.

«Erittäin kohtelias ja miellyttävä henkilö!» lausui hän; «minä vastaan siihen heti»!

»Ernst»! lausui Elise, «emmekö pyytäisi häntä huomenna päivällisille. Minä olen miettinyt muutamia hyviä ruokia, joiden toivon onnistuvan. Voimmehan sitten yhdessä mennä soittajaisiin ja hän sitten syödä illallista meidän seurassamme».

«No sepä oivallinen tuuma. Siitä kiitän sinua Eliseni»! lausui laamanni erittäin tyytyväisenä.

«Niin jos vaan ei everstinrouvaa olisi ollut, jospa ei olisi kandidaattia ollut ja jospa ei *jossia* olisi ollut, niin olisi kaikki ollut hyvällä tolalla. Mutta nyt oli toisin, eikä

«Yksi pääsky kesää tee».

Liian monta erilaista ainesta oli kokoontunut Frankin perheesen, jotta kirkas päivänpaisteinen katse olisi voinut ne heti selvittää. Eivät puolisotkaan olleet selvillä keskinäisistä suhteistaan. Laamannin oli todellakin lumonnut «entinen lemmittynsä», ja kaunis Emelie teki kaiken voitavansa uudestaan kahlehtiaksensa entisen ihailijansa. Laamanni Frank oli siihen asti pysynyt kylmänä ja ylpeästi torjunut pienimmänkin imartelun, mutta sitä hienoa, huomaamatonta ylistystapaa, jota lahjakas Emelie käytti etevästi teeskennellen tietämättömyyttä saadaksensa häneltä neuvoja ja opetusta, sitä hän ei voinut vastustaa. «Erittäin miellyttävä ja lahjakas nainen»! ajatteli hän yhä innostuneemmin hänestä, vaikka harvoin sitä lausui. Luonnollista oli myös, että samassa määrin kuin häntä Emelie miellytti, samassa määrin hän huomasi Elisensä vähäpätöiseksi, etenkin kun hän Emeliessä huomasi mitä usein oli kaivannut Elisessä, mieltymystä hänen toimiinsa kansalaisena ja yleensä muutamiin kunnallisiin aineihin, jotka erityisesti miellyttivät häntä.

Elise puolestansa ei myöskään ollut selvillä eikä rauhallinen; häntä vaivasi miehensä ja Emelien välinen suhde ja hän ikäänkuin mieltyi Jacobin rakkauteen, samalla kun sen välistä osoittama into rupesi häntä huolestuttamaan. Siskollensa Cecilialle samaan aikaan kirjoittama kirje ilmaisi hänen mielenlaatunsa.

«En ole pitkään aikaan kirjoittanut sinulle Cecilia; en oikein tiedä mistä syystä, en oikein tiedä kuinka on oma laitani, kuinka ympäristönikään! Kaikki on levotonta, epäselvää! Soisin sen selvenevän! Tiedäpäs, hän on hyvin kaunis, tuo Ernstin «entinen lemmitty», hyvin loistava. Luulenpa olevani mustasukkainen hänelle. Eilen olin suurissa illallispidoissa ensi kerran moneen vuoteen. Olin pukeutunut hyvin huolellisesti; minulla oli kukkia hiuksissani; tahdoin miellyttää Ernstiä. Olin varsin tyytyväinen itseeni lähtiessäni. Ernst ei voinut tulla ennenkuin myöhemmin. Everstinrouva S. oli jo ennen minua saapunut. Hän oli kaunis ja erinomaisen komeasti puettu. Minut asetettiin hänen viereensä. Meidän edessämme oli suuri pystypeili, katsahdin siihen salavihkaa ja näin siinä edessäni -- haamun entisestä itsestäni. Ajattelin ensiksi: «tuo on harhakuva»! ja vilkasin siihen uudestaan, mutta taasen ja säälimättömästi se uudestaan näytti minulle kalpean haamun ihanan, kukoistavan Emelien rinnalla. «Se on ohi», ajattelin silloin, «nuoruuteni, kukoistukseni on auttamatta mennyttä! Kunhan vaan puolisoni ja lapseni rakastaisivat minua. Silloin voin ikävöimättä olla kauneutta ja nuoruutta vailla». Mutta minun täytyi jälleen vilaista peiliin haamua, ja minä muutuin vallan alakuloiseksi sen tähden. Emelie vilkasi myöskin peiliin ja vertaili meitä mutta silminnähtävästi toisilla tunteilla kuin minä. Sitten saapui Ernst. Minä huomasin hänenkin vertailevan meitä. Hän oli sinä iltana erittäin huomaavainen Emelietä kohtaan. Tunsin itseni sairaaksi; ikävissäni halusin saada nojata päätäni häneen, -- mutta hän ei lähestynyt minua. Ehkä hän luuli minun olevan huonolla tuulella; -- ehkä näytinkin siltä? Oi, läksin kotiin ennen illallista; hän jäi. Yksin ajaessani kotiin tärisevissä vuokravaunuissa valtasi minut surullinen tunne, jota en voi selittää. Vaunut tärisyttivät sieluuni katkeria ajatuksia -- oikein ne minua peloittivat. Portissa otti Jacobi minut vastaan. Hän oli odottanut minua ja tahtoi lausua minulle ilonsanoja pienokaisistani; hän näkyi aavistaneen tunteitani sinä iltana; mielihedelmieni, joita hän oli hankkinut, piti muka virkistää minua katkerien ajatusteni jälkeen; hänen ystävyytensä; hänen rakkautensa virkistivät minua. Suloista on huomata olevansa rakastettu.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Jokaisella likemmällä yhteydellä, jokaisella uudella lähemmällä tuttavuudella on vaaransa ja kiusauksensa; suloisin ja jaloinkin suhde voi kallistua vaarallisille puolille. Oi, kuinka se on autettava? Kuinka voi vapauttaa hajoittamatta? Kuinka «poistaa myrkkyä tylsistyttämättä kärkeä?» Oi, Cecilia, tällä hetkellä olisi minulle ystävä tarpeen, tarvitsisin sinut, jotta voisin tulla luoksesi saamaan valoa ja voimaa voittaakseni oman heikkouteni, vastustaakseni levottomuutta herättäviä asianhaaroja. Olen tyytymätön itseeni. Olen tyytymätön ... oi, hän, hän yksin voisi vielä tehdä kaikki hyväksi jos vaan tahtoisi!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Oi Cecilia! Tämä on synkkä hetki elämässäni Ennustaako se päivää tahi -- yötä? Katseeni on himmeä; -- en enää näe vaellettavaani tietä. Kuitenkin ... menen sen luokse, joka voipi sanoa: «Tulkoon valkeus».

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Päivän loppu.

Ilta tuli, kynttilät sytytettiin ja vieraat saapuivat. Oli suuremmoinen itsensä kieltäytyvä herttaisuus Elisen käytöksessä sinä iltana. Hän oli miltei sydämmellisen ystävällinen everstinrouvaa kohtaan, piti huolta kaikkien mukavuudesta, soitti pianoa lasten tanssiin ja oli ainoastaan palvellaksensa muita. Kaunis Emelie sitä vastoin ajatteli ainoastaan itseänsä, oli entistä vilkkaampi ja loistavampi ja kokosi kuten tavallisesti kaikki herrat ympärillensä. Keskustelu siinä ryhmässä oli sangen vilkas. Siinä oli hypätty valtiotaidosta kirjallisuuteen ja viimein pysähdytty hetkeksi teaatteriin, kun Emelie yhtä vilkkaasti kuin sattuvasti kuvaili Scribe-Melesvillen näytelmätehdasta. «Muuten», lausui hän, «on viisasta ja älykästä että näyttämöllä aina esirippu laskee, kun ovat ehtineet viedä sankarin ja sankarittaren vihille. Romaanikin tekee niin, sekin viisaasti; jos siinä mentäisiin pitemmälle, niin ei kukaan jaksaisi sitä lukea.»

«Kuinka niin?» kysyi laamanni muuttuen äkkiä vakavaksi.

«Sentähden», vastasi Emelie, «että tuon kultaisen hetken tuolla puolla sammuvat elämän turhat toiveet ja sen todellisuus astuu esille koko painossaan ja alastomuudessaan. Katselkaa nuorta paria heidän yhdistymisensä aamuhetkenä. Miten lämmin on rakkaus, miten se täyttää ja kaunistaa kaikki, miten se hehkuu, miten se puhuu katsein, sanoin ja viehättävin toimin, miten koko elämä sen loisteessa muuttuu runoudeksi. «Sinä, sinä!» on nuorikoiden ainoana ajatuksena. Mutta tarkastakaa samaa avioparia muutamaa vuotta myöhemmin! Minä, minä, ja minun mukavuuteni! semmoinen ääni on silloin kellossa. Ihailevasta, kaikki antavasta rakastajasta on tullut vaativa aviomies, joka vaatii palvelemista ja kuuliaisuutta. Ja hellästä kaikkiuhraavasta morsiamesta on tullut kömpelön lihava perheenemäntä, jonka mielipuheena on taloudenvaivat, retusyltty ja kelvottomat piiat. Ja mimmoiset asiat ovat nyt joutohetkien keskusteluaineina. No, hyvänen aika, ystäväiseni, joko voi taas on lopussa? Annoinhan taannoin rahaa voin ostoon. Sinun tulee pitää huolta siitä, että keittäjä menettelee säästäväisemmin voin kanssa! Minä en kärsi semmoista tuhlausta talossani! Tahdotko vielä jotakin?

«Kyllä, ystäväni! Minä ja lapset tarvitsemme uudet päällysvaatteet. Pikku Paavon nuttu on vallan kulunut ja pikku Pekka on kasvanut niin, että hänen nuttunsa on liian ahdas. Ei minunkaan turkkini voi kestää ijankaiken.»

«Sitten kiittäkööt onneansa, jos ei synny ikävää, mitätöntä riitaa tuommoisista mieltä ylentävistä ilmoituksista ja jos ainoastaan viattomat haukotukset kodin sopivassa rauhassa täyttävät sen paikan, josta suutelot ovat paenneet. Kotikivut, ärtyisyys ja muut vaikeudet nakertavat avioelämän onnea samoin kuin mato syöpi kukkaa, ne synnyttävät mielenkatkeruutta, tylyyttä ja vaikka puolisot kuolemaansa asti säännöllisesti puhuttelevat toisiansa kultaseksensa, niin ajattelevat he useasti salaa «sinä ikävä olento». Tuo on muuten perin luonnollista ja avioliitto siinä vaan seuraa kaiken maallisen olemassaolon ikuisia luonnonlakeja. Kaikki elämän muodot kätkevät sisässänsä hajoamista ja mätänemistä ja myrkyllinen Loviatar jyrsii maailmanpuunkin juuria.»

Muutamat kuulijoista, niiden joukossa kandidaatti, nauroivat ääneen everstinrouvan kuvauksille. Mutta laamanni ei kertaakaan vetänyt suutaan hymyyn, vaan vastasi everstinrouvan lopetettua niin vakavasti, että iva vallan katosi rouvan huulilta.

«Jos niin olisi, Emelie, niin olisi elämä ala-arvoinen loistokohdissaankin. Oikein nimitettynä voisi sitä sanoa harhatoiveeksi. Mutta semmoinen se ei ole ja te olette kuvailleet avioliittoa halvimmassa eikä jaloimmassa muodossaan. En kiellä että vaikeuksia silläkin alalla kohtaa, kuten elämässä kaikkialla; mutta minä olen varma, että ne pitää ja voidaan voittaa ja että se tapahtuukin milloin puolisot tuovat mukanaan kotiinsa oikean mielialan. Ja silloin -- tulkoon puutteita, huolia, häiritseviä ja katkeriakin hetkiä, ne kyllä kestetään; rakkauden ja uskollisuuden siteet ne lujentuvat niiden vaikutuksesta ja niistä välittämättä. Olette puhuneet hajoamisesta ja kuolemasta, Emelie, elämän murhenäytelmän loppuna. Olette unohtanut -- ylösnousemisen, uudistumisen -- josta muinais-skandinaavilainen Vala laulaa. Avioelämässä, kuten kaikessa elämässä on semmoista -- niin jatkuvaa ylösnousemista, se kun on perustettu ijankaikkisuutta varten. Ja jokainen ohimennyt vaara, jokainen kärsitty tuska muuttuu silloin siunaukseksi kodille, puolisoille, jotka vaan ovat syventyneet toisiinsa ja hellemmin yhdistyneet.»

Laamanni oli puhunut tavattoman lämpimästi, jopa vähän liikutetuin mielin; hänen eloisa katseensa etsi ja kohtasikin Eliseä. Elise oli huomaamatta lähestynyt keskustelevia; tuskan kalvamana hän oli kuunnellut Emelien katkeraa ivaa -- hän tunsi siinä olevan osaksi tottakin. Mutta laamannin puheesta hän huomasi tämän tuntevan totuuden sen oikeassa muodossa, hänen sydämmensä sykki vapaammin ja voimakkaammin; ja äkkiä hänen sielunsa ikäänkuin selveni. Pää pystyssä hellin ja luottavaisin katsein hän katseli häntä unohtaen itsensä, ahneesti kuunnellen joka sanaa hänen huuliltansa. Sinä hetkenä heidän katseensa kohtasivat toisensa. Se katse ilmaisi paljon. Ilon puna kohosi Elisen kasvoille, ja hän tuli siitä kauniimmaksi. Lempeä iloisuus, joka nyt äkkiä häntä elähytti sekä hänen kaunis vartalonsa, suloliikkeensä ja hänen puhdas otsansa tekivät hänet kaunista everstinrouvaa paljoa viehättävämmäksi. Laamannin katseet seurasivat häntä usein hänen herttaisesti ja kohteliaasti puhellessaan vieraiden kanssa, tahi kun hän, Gabrielle käsivarrella otti osaa lasten tanssiin, johon Evelinan kasvattityttäret soittivat nelikätisesti.

Äkkiä laamanni tunsi olevansa jotenkin kylmä «entisen lemmittynsä» vieressä, eikä häntä juuri lämmittänyt terävä ääni, jolla kaunis rouva kielsi pientä hyväilevää Petreaa niin «tunkeilemasta».

«Pikku Louisemme vielä aikaa myöten oppii tanssimaan sangen sievästi!» huomautti laamanni rouvalleen, mielihyvällä katsellessaan tyttärensä pieniä tanssin vaatimia kumarruksia ja käännähdyksiä kahdentoistavuotiaan Gabriel Stjernhökin juhlallisen vakavasti ja ritarillisen kohteliaasti häntä tanssittaessa ja lomissa hänen kanssaan keskustellessa.

Sillaikaa selitteli hovimarsalkanrouva everstinrouvalle ranskalaisten luonteita ja tapoja; everstinrouva, jonka kasvoihin aviokysymyksen perästä oli ilmennyt jonkinlainen katkera piirre, osoitti tuimanlaisesti parempia tietojaan asiasta, vaan häntä ojensi mahtipontisesti edellinen, joka -- ei milloinkaan ollut käynyt Ranskassa.

Kandidaatti katseli taukoamatta hurmaantunein silmin Eliseä, joka näytti sinä iltana vallan lumonneen hänet.

«Hyh häpeä sille, joka ottaa kaikki konvehdit itselleen!» nuhteli Louise erästä pientä Stjernhökiä, palleroista vakavaa poikaa, joka yhtä stooalaisen tyynesti piti hyvänään nuhteet kuin konvehditkin. Viisu katsahti häneen kovin moittivasti ja ylenkatseellisesti ja antoi omasta konvehtiosastaan eräälle pienelle tytölle, joka valitti jääneensä vallan ilman.

Illallinen oli valmis. Emelie, jonka silmistä näkyi tavattoman säkenöivä loiste, näytti kaikin mokomin tahtovan saavuttaa takaisin sitä mieltymystä, jonka aavisti olevansa kadottamaisillaan ja hänen sukkela ja vilkas keskustelunsa vaikutti vallan sähkön tavoin seuraan. Jacobi oli tavattoman iloisella tuulella ja joi toisen lasin viiniä toisensa perästä, jutteli ja nauroi kovin ääneen sekä loi vähä väliä Eliseen katseita, jotka liiankin selvästi ilmaisivat hänen tunteitaan. Ne katseet eivät olleet ensimmäiset laatuaan, joita everstinrouvan tarkka silmä oli huomaunut.

«Tuo nuori mies tuossa», lausui hän hiljaa laamannille katsellen Jacobia, «näyttää olevan sangen sivistynyt -- hän on todellakin erittäin miellyttävä ja lahjakas, -- onko hän läheistäkin sukua Eliselle?»

«Ei!» laamanni vastasi katsahtaen häneen vähäsen kummastuneena, «mutta hän on jo kolme kuukautta ollut perheemme jäsenenä.»

«Vai niin!» everstinrouva sanoi merkitsevästi ja totisesti, «minä luulin ... mutta yleensä» lisäsi hän silminnähtävän huolimattomasti, -- «on Elise todellakin niin ystävällinen ja herttainen, että mahtaa olla vaikea sille, joka aina on hänen seurassansa, olla häntä lempimättä».

Laamanni tunsi käärmeen piston, ja lausui, luoden kauniisen naapuriinsa katseen, jossa välähti jaloa paheksimista: «Te olette oikeassa, Emelie! Enkä minä tunne ainoatakaan naista, joka paremmin ansaitsisi kunnioitusta ja rakkautta kuin hän!»

Everstinrouva puri huultansa ja kalpeni, mutta enemmän hän olisi kalvennut, jos olisi ymmärtänyt sitä tunnetta, jonka sanoillaan oli herättänyt entisen ihailijansa rinnassa. Laamanni inhosi kaikkea siveellistä halpamaisuutta ja missä semmoista ilmeni, siellä eivät mikään neron- eikä luonnonlahjat voineet niitä peitellä. Hän ymmärsi Emelien tarkoituksen ja halveksi häntä siitä; hän muuttui sinä hetkenä rumaksi hänen silmissänsä. Kuitenkin oli hänen rauhaansa häiritty. Hän katseli Jacobia ja huomasi hänen katseitansa ja tunteitansa; hän katseli Eliseä ja huomasi hänessä levottomuutta, huomasi hänen karttavan miehensä katsetta.

Kauhea, tukehuttava tunne puristi hänen sydäntänsä. Salataksensa tunteitansa hän muuttui vilkkaaksi ja äänekkääksi, mutta hänen sanoissansa oli jotakin vihamielistä ja jyrkän ivallista, joiden kärkeä kuitenkin yleinen hilpeys esti useimpia huomaamasta. Assessori Munter ei ollut milloinkaan ennen ollut niin hyvällä tuulella, niin hauskan hävytön ihmisille ja koko maailmalle. Hovimarsalkanrouva ja hän huusivat vallan hurjistuneina toisillensa. Täydessä taistelun touhussa noustiin pöydästä ja palattiin vierashuoneesen.

«Soittoa! Taivaan tähden, soittoa» huudahti assessori epätoivoisesti, ja everstinrouva ynnä Elise riensivät pianon luokse. Oli suloista huutavien, karkeiden äänien jälkeen saada kuulla Blanginin soinnukkaita notturnoja, Italian sinitaivaan loihtimia säveleitä, jotka saattavat sielun aavistamaan sen kesäöitä, kukkaketoja, rakkautta, laulua ja kaikkea sanomatonta viehätystä. "Un eterna constanza in amor!" olivat laulun monta kertaa toistetut loppusanat.

»Un eterna constanza in amor»! toisti kandidaatti hiljaa ja innokkaasti kädet kiihkeästi puristettuina sydämmelle seuratessaan Eliseä ikkunan luokse, jonne tämä meni taittamaan ruusun, jonka tahtoi lahjoittaa everstinrouvalle; Elisen käden koskettaessa ruusua, kosketti Jacobin huulet hänen kättänsä.

Emelie lauloi vielä laulun, joka elävästi kiinnitti seuran huomion. Mutta laamanni seisoi ääneti ja kolkkona. Sinä iltana lausutut sanat olivat herättäneet hänen uinahtaneen huomionsa ja katsahtaessaan Eliseen ja Jacobiin hän tunsi lattian horjuvan allansa. Hän huomasi mitä tapahtui ikkunan luona ja hän hengitti syvään. Myrsky kohosi hänen rinnassaan. Kääntäessänsä pois katseensa kohtasi hänet katse, joka tutkivasti, läpitunkevasti oli luotu häneen. Se oli assessorin. Semmoinen silmäys joltakin muulta sinä hetkenä olisi ollut vallan myrkkyä laamannin mielentilalle, mutta Jeremias Munterin vaikutti päinvastoin. Nähtyään hänen kohta sen perästä kirjoittavan jotakin pienelle paperipalaselle laamanni meni hänen luoksensa ja luki hänen olkansa takaa seuraavat sanat:

«Sinä näet raiskan veljesi silmässä, mutta et malkaa omassasi.»

«Onko tuo minulle aiottu»? kysyi laamanni matalalla liikutetulla äänellä.

«On!» kuului vastaus samaan tapaan.

Laamanni otti kirjoitetun paperin ja kätki sen povellensa.

Hän muuttui hiljaiseksi ja kalpeaksi ja alkoi tarkasti tutkia itseänsä.

Seura teki lähtöä. Laamanni oli luvannut saattaa everstinrouvan kotiin, mutta seisoi nyt mykkänä ja kylmänä kuin jääpylväs «entisen lemmittynsä» vieressä, joka iloisesti laski leikkiä muutaman herran kanssa sillaikaa kuin palvelija veti hänelle päällyskengät jalkaan. Hovimarsalkanrouva ja asessori riitelivät viimeiseen asti. Sillä välin meni Elise äkkiä Jacobin luokse, joka seisoi vähän syrjässä ja sanoi hänelle puoliääneen: «minä tahdon puhutella teitä ja odotan vierashuoneessa, kun kaikki ovat lähteneet!» Jacobi kumarsi; polttava kuumuus hehkui hänen poskipäissänsä. Laamanni loi läpitunkevan silmäyksen sinnepäin ja siveli kädellään kalpeita kasvojaan.

«Minä mielelläni», huusi Gunilla rouva terävästi ja lyhyen, «minä mielelläni näen luonani tuttaviani ja minulle on mieleen, jos he tahtovat nähdä minut. Herra Jumalani, vaikkeivät aina olekaan niin hauskoja. Hyvänen aika, pitäähän olla kärsivällisyyttä toisiansa kohtaan tässä maailmassa! eihän aina saa yksinomaan vaatia muilta kaikkea. Jumala varjelkoon. Täytyyhän minun tyytyä ihmisiin ja maailmaan semmoisenaan kun Herramme on sen luonut. En pidä siitä että aina moititaan ja sadatellaan ja nauraa virnistellään ja irvistellään kaikelle huutaen: 'minä en huoli siitä! ja minä en huoli siitä!' ja, 'minä en tahdo sitä semmoisena!' ja 'se on hullua' ja 'se on sietämätöntä', ja 'se on ikävä', ja 'se on tyhmää'. Juuri kuin minä yksin olisin siedettävä ja hauska ja sukkela! Ei, parempaa komentoa, olen oppinut. Minulla ei suinkaan ole nerokkaisuutta, oppia ja avuja niin kuin pitää olla nykyaikana, mutta minä olen oppinut mukautumaan oleviin oloihin.»

Yhtaikaa tuon ripityksen kanssa ja koettaen saada ääntänsä kuulumaan huusi assessori: «Ja onko teillä rahtustakaan huvitusta tuosta siunatusta seuraelämästänne? Ei, sitä teillä ei ole! Mitä on seuraelämä muuta kuin pyrkimystä olla mukana maailmassa, huomataksensa sen sietämättömäksi; toivomusta tulla pyydetyksi pitoihin! loukkautumista ja pahaa mieltä, ellei pyydetä, ja jos pyydetään, valitusta ikävästä ja sitten valituksensa todeksi näyttämistä. Niin annetaan kutsut suurelle joukolle ja toivotetaan heidät sitten hiiden kattilaan, -- ja kaikki tuo ahkeroiminen vaan sen vuoksi, että tulisi köyhemmäksi, tyytymättömämmäksi, sairaloisemmaksi, sanalla sanoen voittaakseen perin väärän jalansijan onnellisuuden suhteen.... Kas niin, Herran nimeen! Hyvästi, hyvästi, hyvästi. Kun naiset alkavat sanoa toisilleen hyvästi, niin he eivät milloinkaan osaa lopettaa!»

«Ei ole totuuden rahtustakaan siinä mitä sanotte!» kuului hovimarsalkanrouvan viimeiset iloisesti nauraen lausutut jäähyväiset assessorille, samassa kuin hän kandidaatin saattamana läksi ulos ovesta. Laamanni oli juuri ennen mennyt. Elise jäi yksin ja meni vierashuoneesen.

Äkkiä hän kuuli takanansa askeleita. Ajatellen: «Jacobi»! hän kääntyi ja näki edessänsä -- puolisonsa. Laamannin kasvot osoittivat semmoista kiihkoa ja liikutusta, että Elise siitä vallan pelästyi. Kiihkeästi laamanni kiersi kätensä hänen ympärilleen ja näytti vallan tahtovan lävistää hänet katseellaan.

«Ernst -- Ernst rauhoitu!» kuiskasi Elise syvästi liikutettuna hänen sieluntilastansa, jonka syyn hän kyllä aavisti. Laamanni otti hänen kätensä ja laski sen otsallensa. Se oli kylmän hikinen. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.