Chapter 18

Albert tulikin sen vuoksi yhä enemmän vakuutetuksi, että nämä kolme henkilöä olivat kruununmiesten etsimiä karkureita, ja että juuri he olivat varastaneet nuoren tytön vaatteet hänen ollessaan uimassa.

Nuorukainen tuumi, pitikö hänen nyt suoraa päätä käydä heihin käsiksi, vai oliko parasta hiipiä heidän jälessään ja sitten yllättää heidät itse teosta. Myöskin mietti hän heidän keskustelunsa merkitystä ja sitä, mitä yhteyttä heillä mahtoi olla Metsätorpan eukon kanssa, jolla tavallisesti ei voitu tarkoittaa muuta kuin Stiina-muoria.

Hänelle ei kuitenkaan jäänyt paljoa ajattelemisen aikaa, sillä avoimelle paikalle tultuaan hän ei ollut ehtinyt astua montakaan askelta, ennenkuin epäilyttävät henkilöt äkkiä katsahtivat ympärilleen ja samassa pysähtyivät.

He olivat kuulleet, että heitä seurattiin ja huomasivat nyt hänet.

-- Seis! Ei askeltakaan edemmäs tai minä ammun! -- huusi nuorukainen, ojentaen pyssynsä heitä kohti.

Huutajan uhkaavasta liikkeestä pelästyneinä nuo kolme eivät liikkuneetkaan paikaltaan, vaan katsoivat levottomasti toisiinsa.

-- Minä tiedän, mitä joukkiota te olette, -- jatkoi konttoristi; -- te olette paenneet Smedjegårdin vankilasta Tukholmasta, ja tuon naisen päällä olevat vaatteet te kaksi olette varastaneet aamulla järven rannalta... Minulla on kaksi luotia pyssyssäni teitä kahta varten, ja pyssynperästä saa kolmas, ellette antaudu hyvällä... Siis mars oikealle!... Minä kyllä näytän teille tien, vaikka tulenkin perässä... Mars!

Käsky ei kuitenkaan näkynyt tehonneen. Nainen ja miehet katselivat vuoroin uhkaavaa pyssynpiippua, vuoroin toisiansa, mutta heillä ei ollut halua lähteä oikealle eikä vasemmalle.

-- Eihän herran aikomus voi olla ampua meitä, -- virkkoi viimein yksi miehistä.

-- Onpa niinkin, -- vastasi konttoristi; -- pienempiäkin lintuja olen pudottanut, ja vieläpä koko lailla pitemmän matkan päästä.

-- Ettäkö ampuisitte aseettomia, turvattomia!

-- Aivan oikein, turvattomia, -- myönsi Albert; -- juuri sen vuoksi minä aionkin jättää teidät kruununmiesten turviin... Totelkaa siis minua silmänräpäyksessä... Tai onko teidän sitten keveämpi kävellä, kun olette kumpikin saaneet kuulan koipeenne?... Mars oikealle, sanon minä!

-- Tottakai me tottelemme noin nuorta ja kaunista herraa, -- virkkoi nyt nainen äänellä, joka teki nuorukaiseen kummallisen vaikutuksen, sillä se kuulosti hänestä tutulta.

-- Minua ilahuttaa, -- sanoi Albert, -- että teidän joukossanne on edes yksi järkevä... Älkää siis viivytelkö kauemmin, vaan lähtekää heti oikealle!

-- Nuori, kaunis herra on päinvastoin hyvin kohtelias, kun tahtoo näyttää meille tien täältä, sillä me olemme joutuneet eksyksiin sumussa, -- jatkoi nainen, lausuen heti sen jälkeen miehille muutamia sanoja, joita Albert pitkän välimatkan vuoksi ei tietystikään voinut kuulla.

Nämä sanat aiheuttivat pikaisen toiminnan.

Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet oikealle, niinkuin Albert oli käskenyt, he erosivat nopeasti toisistaan ja hyökkäsivät sitten, paljastetut puukot käsissä, eri tahoilta nuorukaista kohden.

Albert, joka oli huomannut heidän liikkeensä laukaisi pyssynsä.

Toinen roistoista vaipui sadatellen maahan, sillä luoti oli sattunut hänen jalkaansa, ja toinen, joka oli saanut pyssynperästä iskun päähänsä, tuupertui konttoristin jalkoihin juuri samalla hetkellä kun hän oli aikonut syöstä puukon tämän rintaan.

Hyökkäys ja häviö oli tapahtunut nopeammin kuin olemme sen tässä ehtineet kuvata.

Panematta enempää huomiota kumpaankaan ruohikolla verissä viruvaan karkulaiseen konttoristi kiiruhti naisen jälkeen, joka tappelun aikana oli lähtenyt pakosalle ja riensi nyt villikauriin nopeudella ylös kukkulan rinnettä.

Albertin oli vaikea nähdä häntä sumun vuoksi, joka kävi sakeammaksi, mitä korkeammalle hän ehti; mutta hän kuuli kivien rapinan, kun nämä pakenijan kiivaista askelista liikehtimään lähteneinä tuiskuivat häntä vastaan.

Innokkaasti ja nuorekkaalla vauhdilla hän jatkoi takaa-ajamista. Niinpä vähenikin joka hetki hänen ja pakenijan välinen matka. Hän jo eroitti sumun läpi kukkulalla olevan tuvan punaiset ääriviivat, jo ojensi hän kätensä tarttuakseen pakenevaan naiseen, jota hän oli aivan lähellä -- kun tämä äkkiä katosi hänen silmiensä edestä, ja hän kuuli oven paiskattavan kiinni ihan nenänsä edessä.

Albert ei ainoastaan ollut suuruksissaan siitä, että pakenija oli päässyt hänen käsistään, vaan hän pelkäsi tuvassaolijain turvallisuutta, jonka vuoksi hän survaisi voimakkaasti oven sisään ja ryntäsi Stiina-muorin asuntoon.

Siellä hän näki näyn, joka samalla kertaa oli kaunis ja kamala.

Avaraa tupaa valaisi kaksi pöydällä olevaa kynttilää huoneen toisen akkunan luona; kierrekaihtimet oli jo laskettu alas.

Keskellä lattiaa seisoi kaunis, komea tyttö puolipukimissa, paljaat käsivarret ristissä samoin paljaalla povella; hän oli kalpea, liikkumaton, eikä osoittanut vähintäkään elonmerkkiä.

Sellaiselta olisi voinut näyttää Pygmalionin patsas, ennenkuin marmorisuonet täytti punainen veri ja marmorin pintaa lämmitti elämän ihanin tuli.

Hänen lähellään seisoi tuvan iäkäs emäntä, onneksi kyllä pukeissaan, mutta muuten näöltään yhtä säikähtynyt kuin tyttökin.

Hämmästyneenä ja kykenemättä lausumaan sanaakaan Albert silmäili ympäri huonetta, kunnes hänen katseensa kiintyi punaraitaisen verhon takana olevaan vuoteeseen.

Hän kuuli rajusta hengityksestä syntynyttä läähätystä, joka tuntui tulevan mainitun vuodeuutimen takaa.

-- Minä ... minä luulin, -- lausui hän viimein, -- luulin jonkun juosseen tänne tupaan ... jonkun, jota minä ajoin takaa ... joka koettaa paeta minua ja siksi riensi tänne turvaan.

-- Riensi tänne turvaan! -- toisti Stiina-muori, sanoja tavoitellen; -- se ei ole mahdollista, herra konttoristi... Kuka olisi voinut tulla tänne näin myöhään illalla?

-- Muuan nainen, -- vastasi Albert, katsoen eukkoon terävästi, -- muuan hyvin epäilyttävän näköinen nainen ... hän oli äsken kahden roiston seurassa, joita minun onnistui kurittaa, ja vieläpä varsin vakavasti ... mutta hän pakeni, ja minä näin varmasti hänen juoksevan tänne sisään .. tuon naisen täytyy olla jossain suhteessa teihin, muori Stiina, ja te koetatte sen vuoksi salata häntä ... mutta siinä te ette onnistu.

-- Minä vakuutan herra konttoristille, ettei täällä ole sitä, jota te etsitte, -- jatkoi mökin emäntä, kalpeitten kasvojensa muuttuessa tulipunaisiksi.

Konttoristin katse kääntyi jälleen vuodeverhoon.

-- Etsimänne henkilö on täällä, -- kuului nuoren tytön surullinen hopea-ääni.

Tahtomatta lisätä tytön hämmennystä ei Albert ollut vaivannut häntä katseillaan; mutta nyt hän kääntyi sinnepäin, mistä lumoava ääni kuului.

Kaunotar näyttäytyi nyt mustassa silkkikaavussa, jonka hän oli eukon ja nuorukaisen lyhyen keskustelun aikana onnistunut heittämään ylleen, ja pienet, somanmuotoiset jalat olivat kadonneet suuriin, kullalla kirjailtuihin samettitohveleihin.

-- Niin, hän on täällä, -- toisti tyttö, -- tässä huoneessa ... tuolla vuoteessa.

Säikähdyksestä suunniltaan tuijotti eukko puhujaan, ja vuodeverho alkoi kiivaasti liikkua.

Albert vaikeni. Tuskallinen hämmästys oli kangistanut hänen kielensä.

Nuori tyttö viittasi hänelle merkityksellisesti ja astui sitten lattian poikki ovelle.

Albert seurasi häntä.

Tyttö aukaisi oven ja meni ulos.

Molemmat seisoivat nyt tuon salaperäisen tuvan seinustalla, ja kylmä sumu ympäröi heitä.

Tyttö katseli kauan ja syvästi tutkien nuorta miestä, joka kärsivällisesti odotti hänen selitystään.

-- Te tunnette minua vielä vain vähän, -- aloitti tyttö heikolla äänellä; -- voinko minä siis pyytää, että te osoittaisitte minua kohtaan täyttä luottamusta!

-- Te voitte, -- vastasi Albert; -- minä en tiedä, mistä se johtuu, mutta teidän vaikutuksenne minuun on kaikkivaltainen ... te käskette ja minä tottelen.

-- Uskoisitteko, jos minä sanoisin, että te minun sijassani tekisitte samoin kuin minä nyt?

-- Uskoisin.

-- Enkä minä sen vuoksi kadota sitä hyvää ajatusta, joka teillä mahdollisesti on tähän saakka ollut minusta?

-- Ette koskaan.

-- Silloin minä pyydän, ett'ette enää etsi sitä naista, joka äskeisenä vihollisenanne on paennut tähän tupaan.

-- Te siis tunnette hänet?

-- Tunnen, -- vastasi tyttö, katsoen pelokkaasti puoliavoimeen oveen.

-- Te siis tiedätte myöskin, että hän kuuluu siihen luokkaan ihmisiä, joiden ilmisaamista vaatii yleinen turvallisuus?

-- Tiedän.

-- Ettekö pelkää, että tuo henkilö saattaa olla vaarallinen myöskin teille itsellenne?

-- Vaarallinen kaikille muille, paitsi ei minulle, -- vastasi tyttö melkein kuiskaten.

-- Sanoitte, että hän on vaarallinen kaikille muille ... enkö minä tee rikosta antaessani sellaisen henkilön saada vapautensa, jota hän voi milloin tahansa käyttää väärin?

-- En saata sitä kieltää, enkä tahdokaan, -- myönsi tyttö tavattoman epätoivoisesti, -- menkää siis!... Täyttäkää velvollisuutenne... Ihmisyys vaatii uhrin mutta se uhri olen minä!

-- Hyvä Jumala, mitä te sanotte!

-- Sillä aikaa kun jotkut teidän väestänne tulevat viemään häntä kaupungin vankilaan, löytävät toiset tuolta järvestä minun elottoman ruumiini.

-- Hän on vapaa... Kaiken minä jätän Jumalan käsiin ... hyvästi!

Albert kumarsi ja aikoi lähteä.

-- Ettekö siis kerro kenellekään, missä tuo onneton nyt oleskelee? -- kysyi tyttö.

-- En kerro sitä kenellekään, -- vastasi Albert, hänen rukoilevan äänensä liikuttamana.

-- Ettekä mainitse kenellekään nähneennekään häntä?

-- Minä en ole häntä nähnyt ... mutta...

-- Mutta?

-- Jos hänen rikostoverinsa, jotka minä löin maahan, vielä elävät ... jos he tunnustavat hänen olleen heidän seurassaan?

-- Silloin hän on päässyt teiltä karkuun, ettekä te tiedä minnepäin hän lähti.

-- Mutta minun ei sovi salata teiltä, että kuulin heidän keskustelunsa, ennenkuin näyttäydyin heille... Siitä keskustelusta pääsin selville, että he ovat jossain suhteessa Stiina-muoriin... Mikä estää näitä vankeja kertomasta siitä muille?

-- Niin, niin, te olette oikeassa!... Laupias taivas ... mitä minun pitää tehdä?

Onneton tyttö väänteli tuskissaan käsiään.

-- Huomenaamulla tarkastetaan tupa, -- jatkoi Albert; -- myöskin kuulustellaan siinä asuvaa mummoa.

-- Niin, niin, tietysti niin tehdään ... onhan selvä, että niin tapahtuu.

Albert käveli, miettien edestakaisin.

-- Tiesikö Stiina-muori naisen saapuvan hänen luokseen tänä yönä? -- kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.

-- Oi ei, sitä hän ei tiennyt!

-- Ettekö tekään?

-- Minä tiesin, että hän oli karannut vankilasta .... mutta välttääkseni tapaamasta häntä minä matkustin tänne.

-- Tällä hetkellä te siis ette voi tehdä muuta kuin koettaa saada hänet lähtemään tältä seudulta vielä ennen aamun valkenemista.

-- Niin, hänen täytyy lähteä täältä ... sen käsitän.

-- Minä puolestani järjestän niin, että nuo miehet, jos he vielä elävät, pannaan sellaiseen säilöön, etteivät he saa tilaisuutta ennen huomispäivää puhua kenenkään kanssa.

-- Jumala siunatkoon teitä, jalo nuori mies!

-- Voinko mitenkään muuten palvella teitä?

-- Ette ... palveluksen, jonka jo olette tehnyt, voi ainoastaan Jumala palkita, jos hän säälii viattoman sydämen tuskaa.

-- Toivotan teille hyvää yötä, jos sellainen teille nyt on ollenkaan mahdollinen.

-- Te siis lähdette, vaatimatta minulta lähempää selitystä?

-- Sitä en tarvitse ... teidän puhdas katseenne ja kirkkaat kyyneleenne ovat varmasti viattoman sydämen todistuksia.

-- Kiitos niistä sanoistanne!... Oh, te ette voi koskaan kuvitellakaan, miten runsaasti ne tällä hetkellä tuottavat minulle lohdutusta.

-- Niin nuori, ja kuitenkin jo niin onneton! -- lausui nuorukainen syvän liikutuksen valtaamana.

-- Kuinka hyvä te olette! -- huudahti tyttö, -- ja niin jalo!... Te olette parhain ja ylevin ihminen, mitä tähän saakka olen tavannut.

Samassa pisti esiin tumman kaavun aukosta pehmein ja valkoisin käsivarsi, mitä kellään naisella koskaan on ollut, ja laskeutui keveästi nuorukaisen olalle.

-- Mutta minä annan teille sen selityksen, jota teidän jalomielisyytenne estää teitä vaatimasta minulta, -- kuiskasi hän; -- niin, minä annan sen teille, vaikkakin sydämeni sillä hetkellä särkyisi... Minä pyydän teiltä kohtausta.

-- Kohtausta! -- sammalsi nuorukainen, joutuen yhä suuremman hämmästyksen valtaan.

-- Niin, kohtausta ... viimeistä...

-- Viimeistä!

-- Viimeistä ... surullisen luottamuksen ilmaisemiseksi ja ikuisiksi jäähyväisiksi!

-- Milloin ja missä?

-- Samalla paikalla, missä ensi kerran kohtasimme ... rannassa.

-- Siis rannassa.

-- Huomenna aamupäivällä kello kymmenen.

-- Minä tulen.

-- Siihen saakka ajatelkaa minua osanotolla, niinkuin sellaista, joka ei itse ole syypää onnettomuuteensa ... niin, minä kyllä tiedän sen tekevänne ... olen nähnyt teitä vasta niin vähän, ja kuitenkin minusta tuntuu, että minä tunnen teidät jo niin hyvin!

Tyttö painoi otsansa käsivarttaan vastaan, joka lepäsi Albertin olkapäällä.

Sillä hetkellä nuorukainen unohti maan ja taivaan ja, tuskin tietäen, mitä teki, hän kiersi käsivartensa tytön hennon vartalon ympäri ja painoi hänet hiljaa rintaansa vasten.

Samassa kuului tuvasta kimakka pilkkanauru.

-- Huomenna, -- kuiskasi tyttö, irroittautuen Albertin syleilystä ja kiirehtien sisään.

Viimemainittu viipyi muutamia minuutteja paikallaan liikkumattomana ja tuijottaen suljettuun oveen.

Sitten hän lähti vitkalleen astumaan rinnettä alas. Kukaan ei tiedä, mitä hän sillä hetkellä uneksi. Hän ei tiennyt sitä oikein itsekään.

XXVIII

RANNALLA

Sanakaan virkkamatta tervehti nuori konttoristimme sitten aamulla Metsätorpan tyttöä, sillä nähdessään tytön itkettyneet kasvot hän piti kokonaan sopimattomana lausua tälle »hyvää huomenta».

Ystävällisesti, mutta totisesti vastasi tämä hänen tervehdykseensä.

-- Tässä on jossain lähellä tuulen kaatama koivu, -- sanoi tyttö; -- luonnossa tapahtuneet hävitykset eivät ole kauniit katsella; -- mutta ne voivat kuitenkin olla hiukan hyödyllisiäkin ... etsikäämme tuo kaatunut koivu ja istuutukaamme sen rungolle.

Sen jälkeen hän lähti rantaa pitkin oikealle.

Albert meni hänen jälessään ja istui pian hänen rinnallaan varjossa kaatuneen puun päällä, jonka kuolleen veljensä yli muutamat elävät koivut surren kurkoittivat käsivarsiaan.

-- Pyytäessäni teitä tulemaan kohtaamaan minua voidakseni häiritsemättä kertoa teille surkean salaisuuden, -- alkoi tyttö, -- tein sen siksi, että tahdon vapautua niistä varjoista, joihin eilispäivän tapahtumat varmaan minut verhosivat... Teidän hyvä käsityksenne minusta on minulle suuren arvoinen monista syistä, enkä minä tahdo sitä menettää nytkään kun eroamme.

-- En ole koskaan hetkeäkään epäillyt teidän mielenne puhtautta, -- lausui Albert. -- Minulla ei tosin ole vielä paljoa elämänkokemusta, mutta ainakin niin paljon tiedän, että voi olla seikkoja, joiden vuoksi viattominkin olento joutuu maailman silmissä huonoon ja epäilyttävään valoon ... olen sen huomannut omasta elämästäni, joka sekään ei ole kulunut merkillisyyksittä.

-- Minä tiedän sen, -- virkkoi tyttö, katsoen nuorukaiseen mitä lämpimimmällä osanotolla.

-- Te tiedätte! -- huudahti viimemainittu hämmentyneenä.

-- Niin, mutta suokaa minun ensin puhua hiukan itsestäni ... monta sanaa ei tarvita, sillä miten vähän puhunkin, on se kuitenkin tarpeeksi vaikuttamaan surullisesti meihin molempiin... Te ette ole vielä kysynyt nimeäni ... sanon itseäni Julia Palmiksi, ja siksi kutsuvat minua muutkin.

-- Julia Palm! -- virkahti Albert; -- olen kuullut sen nimen monta kertaa ennen.

Se olikin totta. Julia Palm oli nuori taiteilijatar, jonka öljyvärimaalaukset ja akvarellit saivat osakseen suurta suosiota sen ajan taidenäyttelyssä.

-- Olette luultavasti nähnyt nimeni sanomalehdissä, -- sanoi tyttö; -- jo varhaisesta nuoruudestani saakka olen harjoittanut taidemaalausta ... se työ on ollut minun ainoa suojani monia surullisia muistoja vastaan... Kuinka epätoivoinen lieneekään sellaisen ihmisen elämä, jolla sukulaisten ja ystävien puutteessa ei ole tilaisuutta polvistua taiteen alttarille saamaan lohdutusta ja suojaa maallisille kärsimyksilleen!

-- Teillä ei ole ystäviä? -- huudahti Albert -- te olette varmaan kadottanut omaisenne; mutta kuinka ei teidän laisellanne tytöllä olisi ystäviä ... tehän olette niin lahjakas, niin kaunis, niin...

-- Niin onneton, pitäisi teidän sanoa, -- keskeytti hänet tyttö; -- tietäkää, että minä olen onnettomampi kuin moni muu, joka on maailmassa yksinään, sillä minä en edes uskalla etsiä ystävyyttä ja rakkautta.

-- Ette uskalla!

-- En ... pelosta, että ne, jotka minua rakastavat, voisivat kerran hävetä minulle osoittamaansa ystävyyttä tai rakkautta.

-- Mahdotonta, elävän Jumalan kautta mahdotonta!

-- Varokaa, -- virkkoi tyttö, uhaten häntä sormellaan; -- varokaa, ett'ette te, joka olette osoittanut minua kohtaan niin paljon myötätuntoa ja nyt luulette minusta parhainta, ett'ette te seuraavassa hetkessä pakene minua, niinkuin paetaan petoeläintä tai niiden heimolaisia.

Albert tuijotti häneen säikähtyneesti.

-- Jo nyt te pelästytte, -- sanoi tyttö, hymyillen katkerasti; -- niin, niin, se on aivan luonnollista.

-- Ette te minua pelästytä, -- vastusti Albert; -- ainoastaan teidän sanojenne sävy ja kasvojenne ilme...

-- Ne saattavat teidät kauhistumaan, -- keskeytti tyttö; -- ja sen mainitsette te sanalla _ainoastaan_!... Kun tuntee pöyristystä jotain Salvator Rosan taulua katsellessaan, eivät sitä aiheuta värit, sillä mitkään eivät ole viattomampia kuin ne, vaan se ilmaisumuoto eli henki, mikä väreillä tehdään havaannolliseksi.

Nuorukainen näytti hämmästyneeltä, sillä Albert Kron tunsi yhtä vähän Salvator Rosaa kuin Julia Palm tiesi Lars Olssonin olevan Noran tilan parhaimman muonarengin.

-- Osaatteko piirtää tai ymmärrättekö arvostella piirustuksia? -- kysyi taiteilijatar hetken hiljaisuuden jälkeen.

Konttoristi katsoi hölmistyneenä kauniiseen taiteilijaan, jonka kysymys tuntui hänestä hyvin odottamattomalta ja kummalliselta.

Tyttö kuitenkin uudisti kysymyksensä.

-- Minä olen tietämätön ja sivistymätön ihminen, -- vastasi nuorukainen, painaen katseensa maahan; -- en ole oppinut mitään. Tuskin täyttäneenä kymmenen vuotta minut otettiin pois koulusta, sillä isäni oli hyvin köyhä ja äitini oli silloin jo kuollut, -- lisäsi hän huoahtaen; -- olin juuri alkanut käydä maalari-akatemiaa Tukholmassa ... mutta silloin tuli kaikesta loppu... Sen perästä olen koettanut pyrkiä eteenpäin miten parhaiten olen voinut.. Konttoristin toimelta Noran tilalla en jouda harjoittamaan mitään hauskempaa työskentelyä ... mutta kyllä olen kärsinyt siitä, etten ole kyennyt panemaan paperille -- en mitä pientä ja vähäpätöistä olen ajatellut, vaan sitä suurta ja kaunista, jota olen nähnyt.

Se yhteisilme osanottoa, levottomuutta ja tuskaa, mikä nuorukaisen puhuessa näkyi Julia Palmin kasvoilla, olisi ansainnut tulla kuvatuksi Julia Palmin omalla siveltimellä.

Albertin vaiettua veti tyttö kiihkeästi esiin samettisen salkun ja otti sieltä kaksi paperilehteä, näyttäen nuorukaiselle ensin toista niistä.

-- Kuten huomaatte, on tämä vain luonnos, -- sanoi hän, pitäen piirustusta konttoristin silmien edessä; -- mutta voitteko sanoa, mitä se esittää?

-- Siinähän on joukko tanssivia lapsia, poikia ja tyttöjä, -- vastasi Albert.

-- Niin ... mutta kukahan mahtaa olla tuo iäkkäämpi nainen heidän seurassaan?

-- Tuoko suurempi olento?... Sitä on vaikea tietää ... mutta hän ei ole minulle aivan outo.

-- Entä soittaja sitten ... mitä pidätte hänestä?

Nämä kysymykset tehtiin kiihkolla, mikä suorastaan hämmästytti tutkittavaa.

-- Minusta tuntuu kuin tuntisin hänet, -- vastasi Albert; -- mutta missä olen nähnyt hänet?... Tuo koukkunenä teräväkulmainen käsivarsi, joka hallitsee käyrää...

-- Entä tyttö, joka pitää pitkää, mustasilmäistä naista kädestä ... ja tuo sarkanuttuinen poika tuolla ... poika, jolla on hopearisti rinnassa?

-- Ah! -- huudahti Albert, lyöden nyrkillään otsaansa.

Hän oli päässyt kiinni erääseen lapsuutensa jo kauan sitten unohdetuista muistoista ja tahtoi nyt yhdellä lyönnillä tarttua niihin kaikkiin.

Kummallinen taiteilija otti nyt esiin toisen piirroksen ja sijotti sen edellisen päälle.

-- Tässäkin näette pojan ja tytön, -- lausui Julia Palm; -- ne ovat samat kuin äskeisessäkin kuvassa ... mutta ken on tuo lasten yllä leijaileva kolmas olento, joka samalla kertaa on elävä ja kuollut ... eloton aine ja kuitenkin henki ... kasvot ja ruumis kuin nukella ... vahakuvalla... Mutta sen päässä näemme kruunun, ja kruunusta pistää esiin käsi ja kädessä on miekka ... mutta käsi elää ja miekka välähtelee!... Nuorukainen, se on kohtalo ... kohtalo, joka nuken hahmossa etsii syyllistä päätä ja samalla hävittää kahden viattoman olennon paratiisin!... Te kalpenette, vapisette... Niin, kalvetkaa, vaviskaa! Nämä ovat minun lapsuusmuistoni ... mutta ne kuuluvat myöskin teidän lapsuusmuistoihinne ... ja nyt te tiedätte kuka minä olen!

Sen jälkeen hän nousi koivunrungolta ja kiiruhti rannalle, missä hän seisahtui, jääden tuijottamaan selälle.

Albert oli myöskin ponnahtanut seisaalleen, mutta hän jäi koivun viereen, peittäen käsillään kasvonsa.

Silloin hän kuuli rannalta aaltojen huohahtelujen välistä seuraavat sanat:

-- Nuorukainen, minä olen hänen tyttärensä, joka poltti tuhaksi sinun isäsi omaisuuden ... hänen tyttärensä, joka murhasi äitisi... Kerran ehkä tulee mestaaja tietämään äitini nimen niinkuin hän tunsi isänikin -- -- -- --

XXIX

VIELÄKIN RANNALLA

Hetket olivat kuluneet, mutta me näemme nyt noiden nuorten kulkevan vierekkäin rannalla.

Kummankin sisimmässä oli myrsky vaimentunut. Nuoruuden ja terveyden väri alkoi jälleen palata kalpeille kasvoille, niinkuin huomenkoi, vaikka sillä ei ole ollut mitään osaa kuluneen yön raivosäässä, kuitenkin valkenee sovittavana yli järkytetyn maan.

Mahtoivatko nämä kaksi mitään niille onnettomuuksille, jotka olivat tehneet tuhojaan heidän omaistensa parissa? Onko se kukan vika, että sen, rauhalliselta paikaltaan laaksossa irtitemmattuna, täytyy seurata pyörretuulta, joka taittaa puiden rungot ja raastaa maamiehen talon maan tasalle?

Siksi olivatkin nuoret jo lausuneet toisilleen monta rauhan ja lohdutuksen tyynnyttävää sanaa.

-- Minä tiesin, että sillä onnettomalla oli tytär, -- virkkoi Albert, -- sekä että pari kertaa lapsuudessani olin ollut sen pikku tytön kanssa yhdessä; mutta minä kuulin sitten, että hän olisi kuollut.

-- Stiina-muori vei minut erääseen Tukholmasta kaukana olevaan pappilaan, -- vastasi Julia, -- missä minun ilmoitettiin olevan hänen tyttärentyttärensä ja nimekseni sanottiin se, jota nytkin pidän... Vaikkakaan en ollut kahdeksaa vuotta vanhempi, minä käsitin selvästi äitini rikollisuuden suuruuden, ja tuo kiltti mummo teroitti nuoreen mieleeni, miten välttämätöntä oli pitää koko menneisyys peitossa ja sen sijaan näytellä sitä osaa, jonka hän oli opettanut minulle... Pappilassa oleskelinkin neljänteentoista ikävuoteeni saakka.

-- Entä sitten?

-- Stiina-muori vei minut takaisin Tukholmaan rouva Nissonin tunnettuun kasvatuskotiin, missä vietin kaksi vuotta, jona aikana sain saman kasvatuksen ja sivistyksen kuin varakkaiden ja hienojen perheiden tytöt tavallisesti saavat. Tietoisuuteni vanhempieni rikoksista ja onnettomuuksista olivat aikaisin saattaneet minut tekemään päätöksen, että aina osoittaisin ahkeruutta ja tekisin hyviätöitä ... luulin ehkä siten voivani sovittaa kaikki vanhempieni erehdykset... Minusta tuli kunnianhimoinen ... minä tahdoin antaa _lainatulle_ nimelleni monta vertaa suuremman ja kantavamman loisteen kuin minkä toverini saattoivat antaa _omalle_ nimelleen... Mutta naisen toimintapiiri on rajoitettu, eikä hänen tarvitse ottaa montakaan askelta, ennenkuin häntä kohtaa este... Ainoastaan taiteen portti on hänelle yhtä avoin kuin miehellekin ... minä etsin sen portin ja uran, jonne se johti.

-- Ja te olette onnistunut ... te olette, vaikka vielä olettekin niin nuori, kuitenkin jo saavuttanut huomatun ja tunnustetun nimen.