Chapter 19

-- Oh, tahto on toista kuin nero ... edellinen on ihmisen omaisuutta, jälkimmäinen Jumalan, ja Hän suo lahjansa ainoastaan harvoille valituille... Pelkäänpä, että olen jo saavuttanut kaiken, minkä voin saavuttaa ... tällä tasollani minun on hyvine tahtoineni pysyttävä ja turhaan saan rukoilla Jumalalta neron lahjaa... Minun maalauksiani ylistetään ja niistä maksetaan kalliita hintoja, mutta minä en ole sokea ... ihmiset osoittavat kunnioitustaan ja maksavat kahdeksantoista vuotiaalle tytölle, mutta hänen taulunsa ovat sivuseikka. Naisen turhamaisuus on suuri, mutta se ei ole mitään taiteilijaparan samaan luonteenlaatuun verrattuna!

-- Mutta miten teillä siihen aikaan riitti varoja sellaisen kasvatuksen saamiseen? -- kysyi harkitseva konttoristi.

-- Äitini peri isoisältäni paljon rahaa, ja ne hän oli kätkenyt eri paikkoihin, joista eivät tienneet muut kuin hän ja Stiina-muori ... tuo rehellinen mummo otti rahat talteensa ja on sitten niillä runsain käsin täyttänyt minun tarpeeni.

-- Eikö herättänyt huomiota, että eukolla, jonka itse täytyi työllään ansaita elatuksensa, oli sellaisia summia käytettävänään teidän hyväksenne?

-- Sanottiin tuntemattoman isäni vielä elävän ja luovuttavan vuosittain jonkun rahasumman minun kasvatustani varten.

-- Vieläkö oleskelette rouva Nissonin kasvatuskodissa.

-- En, olen jo kaksi vuotta ollut täysihoidossa hovineuvos Ellin perheessä, missä saan vapaasti harjoittaa taidettani, ja missä olisin hyvin onnellinen, ellei ajatus onnettomasta äidistäni...

-- Tyttö raukka, -- keskeytti hänet Albert, -- näittekö sitten enää äitiänne tai kuulitteko mitään hänestä?

-- En ole nähnyt häntä kymmeneen vuoteen... Hän ei ole vieläkään tahtonut tunnustaa rikostaan, vaan häntä on pidetty yksinäisessä kopissa kymmenen vuotta ... hänen luonaan ei saanut käydä muut kuin vankilan saarnaaja ... mutta Stiina-muori kävi usein viimemainitun puheilla, tuoden sitä tietä minulle tietoja surkuteltavasta äidistäni.

-- Kysyikö hän koskaan tytärtään?

-- Hän luuli minut kuolleeksi niinkun muutkin ... hyvä kasvatusäitini oli levittänyt huhun kuolemastani, ajatellen tulevaisuuttani.

-- Miten vastaanotti äitinne sen tiedon?

-- Yhtä levollisesti kuin hän on kestänyt kaikki muutkin kärsimyksensä kurjan vankeutensa aikana. Koko sinä pitkänä aikana ei ole kertaakaan päässyt valitusta hänen huuliltaan.

-- Niin, teidän äiti-raukkanne on kärsinyt tavattomasti.

-- Tekin säälitte häntä ... te! -- huusi Julia.

-- Pian sen jälkeen kun hänet vangittiin, oikeudenkäynnin jatkuessa häntä vastaan, seurasin kerran isääni raatihuoneelle, missä hän oli vangittuna... Isäni, joka vain kuullessaan hänen äänensäkin joutui raivon valtaan, tunsi nautintoa nähdessään häntä kidutettavan ja otti usein itsekin siihen osaa... Muistan, kuinka minä polvillani rukoilin isääni armahtamaan häntä ... enkä minä sen jälkeen enää koskaan mennyt sinne.

-- Te rukoilitte hänen puolestansa, joka oli murhannut äitinne! -- virkahti Julia, luoden nuorukaiseen ihailevan katseen.

-- Miksi en olisi sitä tehnyt ... eihän äitini voinut herätä haudastaan niistä lyönneistä, joista hänen murhaajansa menehtyi... Eihän kosto ole suloinen tunne ... rukoilihan Vapahtajakin ristillä pahantekijöiden puolesta!

-- Hän oli Jumala, hän, -- sanoi tyttö, -- mutta te ... te!... Albert Kron, te olette enemmän kuin ihminen... Te olette enkeli!...

Puhjeten kyyneliin tyttö ojensi kauniit käsivartensa häntä kohti, ikäänkuin hän olisi tahtonut vaipua hänen syliinsä.

Ihastuneena, tosin ei tytön hänelle antamasta kauniista nimityksestä, vaan siitä, että hän näki edessään olennon, joka kyyneltensä kirkkaudessa oli yli-inhimillisen ihana, katseli nuorukainen kauan korkeavartaloista tyttöä ja ajatteli ainoastaan: kuinka saattoi sellaisella äidillä olla tuollainen tytär?

XXX

ERO

-- Mutta miten nyt hänen onnettoman käy? -- kysyi Albert.

-- Niin, miten hänen käy? -- toisti Julia luoden katseensa maahan.

-- Minne hän on lähtenyt?

-- Hän on vielä täällä.

-- On täällä!

-- Niin ... rukoukseni olivat turhat ... hän ei tahtonut lähteä täältä niin kauan kuin minä olen täällä.

-- Oli onnetonta, että hän löysi teidät.

-- Kuullessani toissapäivänä Tukholmassa, hänen ja muutamien muiden vankien karanneen, pelästyin niin, että heti paikalla matkustin tänne etsimään lohdutusta ja neuvoja hyvältä kasvatusäidiltäni.

-- Mutta mitä pelättävää teillä oli kaupungissa?... Eihän hän tiennyt teidän elävän!

-- Niin, tein todellakin harkitsemattomasti matkustaessani tänne.

-- Mitä hän sanoi nähdessään teidät?... Saattoiko hän vielä niin pitkän ajan jälkeen tuntea teidät?

-- Se oli kauhea hetki ... olin juuri nukahtanut, mutta heräsin äkkiä meluun tuvassa ... minä hypähdin vuoteesta ja näin rajut, rumiksi vääntyneet kasvot... »Se on hän! Se on Julia!» -- huusi vieras luoden samalla raivokkaan katseen vapisevaan kasvatusäitiini... »Kätkekää minut, minua ajetaan takaa!» huusi hän sen jälkeen heittäytyen vuoteeseeni, jonka verhon hän nopeasti veti eteen. Silloin te tulitte tupaan.

-- Mistä hän oli saanut tietää Stiina-muorin asuvan Norassa?

-- Sitä en tiedä.

-- Mitä hän tahtoi eukosta?... Ahaa, se on totta ... hän aikoi vaatia häneltä takaisin rahoja, jotka hän oli piiloittanut ennen vangitsemistaan ... muistan hänen puhelleen jotain sellaista.

-- Se on luultavaa ... mutta nyt!... Mikä kauhea yö minulla onkaan ollut!... Hän on minua hyväillyt ja nuhdellut ... suudellut ja sadatellut...

-- Ei ole hukattava hetkeäkään!... Teidän täytyy palata Tukholmaan hänen tietämättään ... te ette saa enää häntä tavata!

-- Hyvä Jumala!

-- Hän on turmellut elämänsä ... mutta hänellä ei ole oikeutta turmella teidän elämäänne ... ja teidän velvollisuutenanne on estää häntä sitä tekemästä.

-- Mutta miten minä...

-- Jättäkää kaikki minun huolekseni ... kun te olette poissa täältä, keksin minä kyllä jonkun keinon saadakseni hänet vetäytymään syrjään ... tämän päivää hän voi vielä viipyä täällä, mutta ei enää huomista... Onneksi minä haavoitin hänen seuralaisiaan, miehiä, niin pahasti, ettei heitä voitu kuulustella tänään ... he ovat nyt viranomaisten huostassa ... mutta pian he kyllä ilmaisevat hänen olleen heidän seurassaan tällä seudulla.

-- Mutta hän ei koskaan anna taivuttaa itseään...

-- Hänen täytyy ... minä puhuttelen häntä.

-- Tekö?

-- Niin, miksi en?

-- Hän tuntee teidät ... hän tietää kuka te olette, -- huusi tyttö, osoittaen mitä syvintä levottomuutta.

-- Sitä parempi.

-- Sitä parempi, sanoitte... Hän surmaa teidät, -- sanoi tyttö tuskallisesti, kiertäen kiihkeästi käsivartensa nuorukaisen kaulaan, kuin siten tahtoen häntä suojella.

-- Ei ... ei! -- sammalsi Albert suloisen hämmennyksen valtaamana.

-- Hän tekee sen, hän tekee sen ... vankilankaan muurit eivät ole tukahuttaneet hänessä koston paloa.

-- Minä en häntä pelkää ... ja onhan minua nyt varoitettu ... olkaa sen vuoksi rauhallinen, jos minun puolestani pelkäätte!

-- Josko minä pelkään teidän puolestanne!... Voi, tällä hetkellä kuuluu jokainen veripisara sydämessäni teille ... niin teille, teille, niin kauan kuin hengitän!

-- Taivaan nimessä, säästäkää ihanaa sydäntänne!... Jumala ei ole luonut teidän sydäntänne sellaiselle kuin minä.

-- Olette oikeassa, -- virkkoi tyttö, vetäytyen surullisena taapäin; -- hetken ihastuksen ja kiitollisuuden vastustamaton voima sai minut valtaansa ... antakaa anteeksi!

-- Tiesinhän sen, -- sanoi Albert hiukan katkerasti; -- huomenna katuu Julia Palm sitä hellyyttään, jota hän tänään tuhlasi köyhälle konttoristille!

-- Albert! -- huudahti Julia, syöksyen maahan hänen jalkojensa juureen, tarttuen hänen polviinsa ja kostuttaen niitä kyynelillään, -- minähän olen setelinväärentäjän ja murhaajan tytär!

-- Eikö ruusu ole ihana, viaton ja kaunis, vaikka se on kukkinut okaisessa oksassa? -- lausui nuorukainen; -- mutta ruusun paikka ei ole minun jalkojeni juuressa... Jos joku nyt näkisi teidät, kadottaisitte te paljon maailman silmissä.

-- Voi, kuinka paljon minä teitä rakastaisinkaan! -- virkkoi kaunis, rukoileva tyttö haaveksien; -- miten paljon minun rakkauteni voisikaan sovittaa!

Hänen poskensa hehkuivat, ja hänen silmänsä paloivat. Kaikki jalot ja uhrautuvat tunteet, jotka asustivat naisen sydämessä, viettivät sillä hetkellä juhlaa kiitollisen, kahdeksantoista vuotiaan tytön sydämessä.

Sellaisena suloisen ja rajun huumauksen hetkenä voi nainen yhdessä henkäyksessä uhrata kaikkensa -- ylpeytensä ja hyveensä, viattomuutensa ja mielenrauhansa.

Voi sitä kurjaa, joka silloin käärmeen pistimellä koskettaa sellaista sydäntä, joka on auringon puhtaimman säteen arvoinen.

-- Te ette ole mitään rikkonut, eikä teillä sen vuoksi ole mitään sovitettavaa, -- lausui Albert, nostaen maasta polvistuneen tytön.

* * * * *

Aurinko alkoi laskea. Maalaisväki oli jo päivätöistään palannut majoihinsa, ja pienet kylä- ja talotiet luikertelivat autioina hiljaisen metsän läpi.

Ainoastaan n. s. Västervikin tiellä näkyi kaksi hoikkaa, hyvinpuettua naista seisovan metsänlaidassa tuuhean riippakoivun valkean rungon vieressä.

Toinen heistä oli kuvankaunis tyttö, joka hienolla kynäveitsellä piirteli jotain koivun kylkeen.

Toisella taas, joka tummilla, leimuavilla silmillään kiihkeästi seurasi nuoren taiteilijattaren työtä, olivat laihat, keltaisenkelmeät, jyrkkäpiirteiset kasvot, korpinmusta tukka ja kummassakin poskipäässä taudinomainen punainen pilkku, mikä suureni ja pieneni hänen eri mielentilojensa mukaan. Nämä kuvastuivat selvästi hänen kasvoillaan, joissa hipiän nykyisestä näivetyksestä huolimatta kuitenkin huomasi jälkiä kauneudesta.

-- Syvemmäs, syvemmäs! -- kehoitti vanhempi nainen; eikö kahdeksantoistavuotiaan kädessä ole ollenkaan voimaa?

-- Se on valmis, -- vastasi nuorempi, jonka sanoissa ilmeni surullinen alistuvaisuus.

Koivun kuoressa näkyi kuva hirsipuusta uhreineen.

-- Vai valmis, no niin ... mutta se on epäselvä, sitä tuskin huomaa ... se kasvaa umpeen, ennenkuin ensi kesänä lehdet puhkeavat puuhun.

-- Hyvä olisi kun niin tapahtuisi!... Jos linnut käsittäisivät tekemäni piirrokset, ne inhoisivat tätä puuta.

-- Linnutko?... Ei, sitä eivät tekisi korpit, haukat eivätkä korppikotkat ... ne ovat ihmisen kaltaisia ... niillä on sama käsityskyky ja sama maku kuin ihmisellä.

-- Noudattaakseni tahtoasi minä olen saastuttanut tämän ja toisetkin paikat näillä kauheilla kuvilla, kysymättä tarkoitustasi, onneton äiti.

-- Kysyykö hirtetyn tytär hirtetyn morsiamelta, mitä nämä kuvat tarkoittavat? -- huudahti vanhempi nainen niin terävällä äänellä, että koivun latvassa jo uneen vaipuneet linnut heräsivät ja visersivät muutamia murheellisia säveliä, ennenkuin ne uudestaan nukahtivat.

Tyttö vaikeni, mutta loi äitiinsä sellaista kärsimystä ilmaisevan silmäyksen, jonka kuvaamiseen kynällä ei ole sanoja eikä siveltimellä värejä.

-- Sinä olet piirtänyt isäsi viime hetken, -- jatkoi vanhempi nainen; -- tiedätkö, ketä hän saa siitä kiittää? Sitä miestä, jonka pojan minä pelastin kuolemasta!

-- Ja siksi sinä murhasit pojan viattoman äidin, -- sanoi tyttö väristen.

-- Nyt sinun täytyy leikata puuhun toisenlainen kuva, -- virkkoi jälleen edellinen; -- sinun tulee piirtää kymmenvuotisia kahleita kantava nainen... Tiedätkö, ketä hän saa kymmenvuotisista kahleistaan kiittää?... Samaa poikaa, jonka elämän hän pelasti.

-- Etpä ... kiittää saat omaa tytärtäsi! -- huudahti tyttö tulisesti; -- oma tyttäresi takoi sinulle kahleesi ... tai paremmin sanoen se oli oikeudenmukainen kohtalo, joka leluun kätki rangaistuksen nuolen.

-- Haa, Julia! -- huusi vanhempi nainen rajusti riemuiten; -- isäsi murhaajan poika rakastaa sinua!

Julia säpsähti ja kalpeni.

-- Niin, hän rakastaa sinua! -- jatkoi raivotar; -- ei ole sitä naisen synnyttämää, joka ei sinua rakastaisi... Sinä olet kaunis ... kauniimpi kuin äitisi konsanaan, sillä sinulla on _hänen_ kiharansa ja _hänen_ lumivalkea hipiänsä!... Ruhtinaat ryömisivät kuin madot sinun jaloissasi, ja pelkästä viittauksestasi olisivat valmiit teurastamaan omat alamaisensa... Oh, liljalta olet varastanut kätesi, poppelilta vartalosi, tuulelta käyntisi, ja silmäsi helvetistä, sillä niiden läheisyydessä kaikki palaa, kaikki häviää ... haa, Julia!

Ja nainen kiersi käsivartensa vapisevan tytön vartalon ympäri, puristaen häntä kovasti rintaansa vasten.

-- Tällaisesta syleilystä, -- huusi hän silloin, -- vannoisivat miehet itsensä sieluineen ja ruumiineen helvettiin... Vielä se poika suutelee sinun jalkojesi tomua ja kostuttaa kyyneleillään sitä maata, jota sinä olet astellut!... Älä vapise, Julia! Hän rakastakoon sinua, hän saa rakastaa sinua ... lapsi, lapsi! Hän saa äitisi suostumuksen.

Sen jälkeen hän päästi tytön, mutta katseli ahnaasti koko hänen olentoaan.

Julia seisoi äitinsä edessä vaiti ja painunein päin.

-- Mutta sinä, -- jatkoi tämä edelleen, -- sinä et saa rakastaa häntä! Sinä et voi häntä rakastaa, sillä kauheat pilvet leijailevat sinun ja hänen välillä... Koivun kuoreen piirtämäsi kuva kasvaa ja alkaa rehoittaa... Julia, Julia! Isän ja äidin kosto on tyttären kädessä!... Niin, hänen pitää raivota, vaipua epätoivoon ja itkeä verta, sillä ei ole pahempaa helvettiä kuin rakastettunsa kadottaminen... Lopuksi hän epätoivoissaan hirttää itsensä ... hän on silloin samalla kertaa hirttäjä ja uhri ... mikä soma näytelmä!... Ha ha ha!... Naura, Julia! Eikö se ole hauskaa?

Samassa kuuluivat kevyet ajoneuvot tulevan tiellä, ja pian näkyivät vanhanaikaiset kääsit, joissa istui kaksi henkilöä.

Toinen heistä oli Metsätorpan Stiina-muori ja toinen konttoristi Kron Norasta.

Jälkimmäinen hyppäsi reippaasti kääseistä maahan, jättäen ohjakset ajoneuvoihin jääneelle eukolle, jonka, jälkeen hän meni koivun luona seisovien naisten luo.

Sekä kauniin tytön että vanhemman naisen kasvoilla pilkahti ilon säde; mutta noilla ilmeillä oli yhtä suuri ero kuin arkkienkelillä ja paholaisella.

-- Nyt on aika matkustaa! -- ilmoitti nuorukainen.

-- Matkustaa! Kuka matkustaa? -- huudahti Julian äiti.

-- Te molemmat, -- vastasi Albert, -- mutta ensin tämä nuori neiti.

-- Tyttärenikö matkustaa!... Lähtee pois minun luotani!

-- Niin juuri ... pois teidän luotanne.

-- Minne?

-- Se pidetään salassa teiltä.

-- Julia ... tahdotko siis jättää minut?

-- Tahdon, -- vastasi Julia, katsoen arasti äitiinsä.

-- Haa, te olette liittoutuneet minua vastaan! -- huusi viimemainittu, syöksyen tyttärensä luo.

-- Sanokaa mitä tahansa, -- lausui Albert; -- mutta älkää enää pitentäkö pahojen tekojenne mittaa koettamalla estää tytärtänne eroamasta teistä!

-- Kukaan maailmassa ei riistä minulta lastani, -- huusi rikollinen, toisella kädellään tarttuen tyttäreensä ja toisella uhaten konttoristia.

-- Te olette itse katkaissut kaikki siteet, jotka ovat yhdistäneet teidät tyttäreenne; te olette kulkenut rikosten tietä, joka johtaa teidät takaisin vankilaan, jos kruununmiehet saavat teidät käsiinsä ... teidän ja tyttärenne polut eivät koskaan yhdy... Olkaa järkevä!

-- Tiehesi, nulikka! -- kiljasi mustalaisnainen, -- tai tapan minä ensin tyttäreni ja sitten sinut.

Hänen toisessa kädessään välkkyi paljastettu veitsi.

Tämän liikkeen hän oli tehnyt silmänräpäyksessä, mutta yhtä pian oli Albert rynnännyt hänen kimppuunsa ja vääntänyt veitsen pois hänen kädestään, ehtimättä kuitenkaan sitä ennen estää terää sattumasta vasempaan käsivarteensa.

Tuskasta ja epätoivosta huudahtaen tyttö riistäytyi irti kauheasta äidistään.

-- Neiti Julia, -- huusi nuorukainen, heittäen veitsen aidan yli, -- kiiruhtakaa kärryille ja lähtekää ... lähtekää! ... minä pitelen tätä onnetonta niin kauan, kunnes olette ehtinyt tarpeeksi loitolle ... kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

Näitä sanoja lausuessaan hän tarttui mustalaisen molempiin käsivarsiin ja painoi ne hänen kumpaakin kylkeään vasten; huolimatta hänen rajusta vastarinnastaan ja raivokkaista ponnistuksistaan, Albert siten esti hänet liikahtamasta paikaltaan.

-- Mutta jos te olette haavoittunut! -- vaikeroi Julia, käsiään väännellen; -- jos te....

-- Joutavaa, sitä varten ei tarvita muuta lääkäriä kuin räätäli, -- vastasi Albert reippaasti; -- veitsi sattui vain takinhihaani ... lähtekää nyt Jumalan nimessä!

-- Äiti! -- sanoi tyttö, kääntyen mustalaisnaisen puoleen, joka turhaan raivoisi ja puri hampaitaan; -- jos minä rukoilisin Jumalaa, että hän hellyttäisi sinun sydämesi ja valaisisi järkesi, niin sinä pilkkaisit minua, sillä sinä et usko Häneen ... mutta oman itsesi tähden ja välttääksesi veristä kuolemaa, joka ehkä aikaisemmin tai myöhemmin kohtaa sinua, noudata tämän nuoren miehen neuvoa, sillä hän, jonka äidin sinä olet murhannut, tahtoo sinut pelastaa.... Pakene jollekin seudulle, missä sinua ei tunneta ... minä teen hyväksesi kaiken minkä _voin_ ja minun _tulee_ tehdä, ja sinun ei tarvitse kärsiä mitään puutetta niin kauan kuin minä elän... Eikö sinulla jo ole ollut tarpeeksi uhreja kostollesi ... ja mitä sinä oikeastaan olet kostanut?... _Hänen_ kuolemansa, joka rikkomalla yhteiskunnan lakeja sai osakseen _niiden_ koston ... hän oli lain uhri, eikä minkään muun... Äiti, äiti, sääli lastasi!... Sinä tahdot tulla minun perässäni ... eikö minulla ole tarpeeksi jo sinun muistostasi, joka alati seuraa minua häiriten työtäni päivällä ja untani yöllä! Olethan aina toivonut minun tulevan onnelliseksi ... miksi sinä nyt haluaisit aiheuttaa minulle onnettomuutta!... Minä kärsin enemmän kuin sinä ... sinä kärsit vihasta ja minä surusta ... surusta hairahtuneen äitini vuoksi... Ikuinen sallimus, niin sinä kostat lapsille heidän vanhempiensa vuoksi!

Puhjeten kyyneliin hän poistui pää painuksissa ja polvet notkahdellen ajoneuvojen luo, joihin hän nousi ja istui levottomana odottavan eukon viereen.

-- Albert Kron! -- pyysi Julia, Stiina-muorin ohjatessa hevosta kärryineen kääntymään, -- olkaa häntä kohtaan sääliväinen ja lempeä ... älkää unohtako, että hänellä onnettomalla on vielä onnettomampi tytär!

-- Olkaa levollinen, neiti Julia! -- vastasi Albert; -- olenhan jo unohtanut, että hän on murhannut äitini.

Hevonen hoputettiin liikkeelle, ja ajoneuvot peittyivät tomupilveen.

XXXI

MAALAISKEIKARI

Hovioikeudenneuvos Ell asui perheineen Tukholmassa erään kadun varrella, joka oli Norrmalmin leveimpiä ja valoisimpia. Hänen talossaan oli lahjakkuudestaan ja kauneudestaan ylistetty Julia Palm oleskellut jo kaksi vuotta; häntä pidettiin enemmän tämän yleisesti kunnioitetun perheen rakastettuna jäsenenä kuin naisena, jonka nuoruutensa ja turvattoman asemansa vuoksi elämässä oli täytynyt etsiä itselleen suojaa vierasten ihmisten luona.

Oli Noran tiellä sattuneen tapauksen jälkeinen päivä.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti Therese, Ellin neitosista vanhempi, -- kylläpä meidän tulee ikävä sinun poissaollessasi!... Mutta sinun täytyy lähettää meille kirje joka postissa, kuuletko, kiltti Julia!

-- Julialle tulee kovin hauska, -- virkkoi nuorempi tytär, jonka nimi oli Laura; -- et voi kuvitellakaan, kuinka Gunilholmassa on kaunista, ja miten kreivin perhe on kohteliasta kaikille.

-- Kukaan ei ole sinne niin tervetullut kuin sinä, -- arveli Therese; -- sinuahan on kutsuttu sinne niin monta kertaa, mutta sinä et ole tahtonut lähteä... Kylläpä se nyt on heille yllätys!

-- Mutta kuinka sinä sait päähäsi matkustaa huomenna, kun et koko vuonna ole maininnut siitä mitään?

-- Käynti Norassa antoi Julialle halua matkustamiseen.

-- Hyvät tytöt, -- virkkoi Julia, -- muistattehan minun viime viikolla saaneen kirjeen kreivittäreltä Gunilholmasta.

-- Muistamme, ja siinä sinua kutsuttiin sinne ainakin sadannen kerran ... mutta sinä vastasit, ettei sinulla ollut aikaa tänä kesänä matkustaa sinne.

-- Minä olen nyt kuitenkin muuttanut päätökseni, ja minä matkustan.

-- No, entä kuinka kauan siellä viivyt?

-- Niin kauan kuin minulla on hauskaa.

-- Silloin sinä et palaa koskaan ... siellä toimeenpannaan tanssiaisia, illanviettoja, huvimatkoja maalla ja merellä, ja ne kaikki yksinomaan sinun vuoksesi... Usko minua, kun he kerran saavat sinut sinne, niin he eivät laske sinua pois koskaan ... sinä olet häijy, Julia, jättäessäsi meidät!

-- Syystamineita ei ole tarvis panna matkalaukkuuni ... saavun takaisin ajoissa.

-- Et voi uskoa, miten Gustaf tuli mielipahoilleen päivällä kuullessaan sinun lähdöstäsi!

Gustaf oli hovioikeudenneuvoksen vanhin poika, toisen henkivartiokaartin luutnantti.

-- Kuulehan, hän oikein menetti ryhtinsä, -- lisäsi toinen sisar.

-- Sotilasko menettää ryhtinsä! -- huomautti Julia nauraen.

-- Niinpä niin, ja useat muut menettävät myöskin, -- virkkoi Therese; -- minä jo edeltäpäin suren Gunilholman ja ympäristön maalaisherra-parkojen tähden .... ensin he ihastuvat sinuun ja sitten kerrassaan hullaantuvat, niinkuin tähän saakka kaikki muutkin... Voi, miten onnellinen on Julia, jota kaikki niin paljon rakastavat!

Nämä ylistelyt todistavat, kuinka suuresti Juliasta pitivät hänen ystävättärensä.

-- Mutta minusta sinä sentään olet hiukan häijy Gustafille, huomautti Therese, -- ja tänään olet ollut häntä kohtaan oikein ilkeä ... hän kertoi sen minulle.

-- Etkä myöskään voi kieltää, Julia, että Gustaf on muita upseereja paljon kauniimpi ja kunnokkaampi!

-- Ellen minä olisi Gustafin sisar, niin minä en koskaan voisi rakastua keneenkään muuhun kuin häneen, -- selitti toinen sisar.

-- Saako tulla sisään? -- kuului miehen ääni oven ulkopuolelta.

-- Se on Gustaf! -- huudahtivat molemmat sisarukset.

-- Ole nyt kiltti häntä kohtaan! -- pyysi Therese, suudellen Juliaa toiselle poskelle.

-- Niin, voi, ole kultaseni! -- pyyteli Laurakin, painaen suudelman hänen toiselle poskelleen.

-- Olkaa hyvä ja astukaa sisään, herra Gustaf, -- vastasi Julia soinnukkaimmalla äänellään, antaen vastasuukot ystävättärilleen.

Ovi avautui, ja sisään astui nuori, komea upseeri. Laura-sisar ei ollutkaan liioitellut hänen ulkomuotoaan. Herrat kaartinupseerit ovat yleensä kauniita miehiä, joten siis voi kuvitella, millainen Adonis luutnantti Ellin täytyi olla.

-- En olisi rohjennut vaivata ainoastaan oman hauskuuteni tähden, -- virkkoi luutnantti, -- mutta tuolla eteisessä on muuan nuori herra, joka pyytää saada tavata neiti Juliaa ... oikea maalaiskeikari! -- lisäsi hän nauraen.

-- Oh, se on hän, se on hän! -- huudahti Julia ja kiiruhti pois makuuhuoneesta, kiitäen seuraavan huoneen läpi sellaisella vauhdilla, että palvelijat ja palvelijattaret olivat vaarassa mennä nurin hänen tiellään.

Luutnantti ja hänen sisarensa katsoivat kysyvinä toisiinsa; mutta vielä suurempi oli heidän hämmästyksensä kun Julia hetken kuluttua palasi johtaen kädestä sisään nuorta, heille aivan tuntematonta herraa.

-- Saan tässä esitellä, -- virkkoi Julia ilosta säihkyvin silmin, -- herra konttoristi Albert Kron Norasta, neidit Therese ja Laura Ell sekä luutnantti Gustaf Ell, kaikki hyviä ystäviäni.

Konttoristi kumarsi useita kertoja. Neidit niiasivat, vaivoin pidättäen nauruaan. Luutnantti kumarsi hiukan, rypistäen otsaansa erityisellä ylevällä tavalla, johon yhtyi ivallinen hymy.

Kaartinupseerit näyttävät yleensä hyvin yleviltä, ja heillä on varastossa runsaasti ivallista hymyä, mutta taivas tietäköön, mistä he ovat niin ylväitä tai minkä vuoksi he ovat muille ihmisille niin ivallisia, mutta keskenään peräti toverillisia!

Mutta Julia Palm ei nähnyt ystäviensä hauskoja nenännyrpistyksiä.

-- Ehkä läsnäolomme on haitaksi? -- kysyi luutnantti, hieman suuttuneena siitä huomaavaisuudesta, jota Julia näytti osoittavan tuolle äskensaapuneelle maalaiskeikarille.

-- Niin, hyvät ystävät, -- vastasi Julia, kääntyen luutnantin ja hänen sisartensa puoleen, -- totta sanoen on minulla hyvin tärkeätä puhumista tämän herran kanssa... Ehkä te senvuoksi....

-- Varmaankin joku malli! -- kuiskasi luutnantti hymyillen Julialle; -- malli, jonka suuri taitelijattaremme on hankkinut jostain maaseudulta.

Julia hätkähti, luoden pikaisen katseen ensin konttoristiin ja sitten virnisteleviin ystävättäriinsä, kunnes se pysähtyi luutnantti Gustafiin; mutta tällä kerta oli Julian katse salamoiva ja terävä kuin tikari.