Chapter 14

Irvistelevät vieraat tulivat äkkiä totisiksi, sillä he muistivat, että Pung entisaikoina suuttuessaan oli raju ja voimakas kuin karhu, vaikkakin hän viimeisinä kymmenenä vuotena, jotka olivat hopeoineet hänen päälakensa, oli esiintynyt jokseenkin rauhallisesti ja kärsivällisesti.

Muutamat vieraat tahtoivat hyväätarkoittavasti pidättää raivostunutta vanhusta, mutta jotkut heistä hän työnsi kumoon, ja toiset taas vetäytyivät syrjään, peläten hänen kädessään heiluvaa sitruunanpuristajaa, joka nyt näytti vaaralliselta muillekin kuin ainoastaan pehmeille sitroonille.

Kapakoitsija muistutti todellakin sarvikuonoa rynnätessään herkulesmaista mustalaista kohden, joka nauraen, joskin katse kohdistettuna tuohon epätavalliseen aseeseen, vetäytyi taemmas.

Ukko Pung näytti tällä hetkellä kerrassaan kunnioitettavalta, ja hänen raivokas vimmansa uhkasi käydä vaaralliseksi hänen vastustajalleen, joka oli häntä paljon nuorempi.

Mutta hyödyttääkö kuusitoistavuotiaan tulisuus miestä, joka jo kuitenkin itse asiassa on kuudenkymmenen vuoden ikäinen, ja joka sitäpaitsi on lakkaamatta palvellut viininjumalaa?

Mustalainen pysähtyi keskellä salia, heittäytyi hieman syrjään, kiersi sitten käsivartensa ukon ruumiin ympäri ja laski hänet permannolle kuin lapsen.

Sen jälkeen istuutui hän kahareisin voitetun kapakoitsijan vatsan päälle ja väänsi ukon kädestä sitroonanpuristajan, jonka hän asetti ukon nenään, ikäänkuin tarkoittaen sille samaa kohtaloa kuin sitroonillekin.

Tätä kohtausta seurasivat tietysti katsojain meluavat suosionosoitukset sekä suin että käsin.

-- Tarjoahan nyt kaikille punssia, pikku setäseni! -- huusi Bruno; -- muutoin muuttuu sedän nenä yhtä litteäksi kuin kärpäsen siipi.

-- Niin, niin, kaikille punssia! -- huusivat vieraat.

Ukko päästi vastaukseksi vain mölähtävän äännähdyksen.

Saada ensin pippuria nenäänsä ja sitten tulla heitetyksi lattialle kuin käsine, sekä vielä päällepäätteeksi täytymys tarjota punssia suurelle miesjoukolle, se on jo enemmän kuin voi vaatia keneltäkään kuolevaiselta, varsinkin jos tuo kuolevainen sattuu olemaan ravintoloitsija.

-- No, miten on, isä Pung, puristanko nenänne litteäksi? -- jatkoi mustalainen kyselemistään.

-- Kurista minut mieluummin, sinä musta lurjus! -- kuului vihaisen ukon vastaus.

Sillä hetkellä näytti kuin äijälle olisi ollut hänen nenänsä kalliimpi hänen koko elämäänsä tai tiesi ukkeli liian hyvin, ettei hengen vaaraa ollut olemassa.

Ympärillä seisovien naurunremahdusten kiihoittamana raaka mustalainen asettikin nyt ravintoloitsijan tavattoman suuren nenän sitroonanpuristajaan ja likisti.

-- Minä tarjoan! -- kirkaisi ukko äänellä, jota olisi vaikea kuvata.

-- Suuri maljallinen rakuunapunssia, -- saneli mustalainen, päästämättä nenää puristuksesta.

-- Suuri maljallinen rakuunapunssia, -- toisti Pung surkealla äänellä.

-- Kokonainen kannullinen, pisaraakaan siihen vettä sekoittamatta, -- jatkoi mustalainen.

-- Pisaraakaan siihen vettä sekoittamatta, -- toisti kapakoitsija kyyneleet silmissä.

-- Ja lisävarmuudeksi minä merkitsen tämän kuninkaallisella sinetilläni, -- selitti säälimätön voittaja ja tarttui vasemmalla kädellään ukon nenään läimäyttäen sen pullistunutta kärkeä oikean kätensä lattealla puolella.

Sen jälkeen hän auttoi ukon ylös ja päästi hänet.

Röhkien kuin karju ja silmäten voittajaansa sammumattomalla raivolla, hän ontui takaisin tiskinsä taakse ja istuutui tavalliselle paikalleen, antamatta tarjoilijoille käskyä punssin tarjoamiseen, vieraiden joka minuutti toistuvista huomautuksista huolimatta.

Ajan mittaan saapui yhä useampia vieraita, ja Bruno, jolla heidän joukossaan oli monta tuttavaa, siirtyi toisesta toisen luo; mutta kaikkialle seurasi häntä ravintoloitsijan raivokas katse.

Saapui tuores iltalehti, ja vieraat alkoivat sitä tavoitella, kunnes se viimein jäi erään käteen.

-- Oletko kuullut tätä uutista? -- kysyi onnellinen sanomalehdenlukija pöytätoveriltaan.

-- Mitä sitten? -- kysyi viimemainittu, maistaen totilasistaan.

-- Eräs ylhäinen herra on tullut hulluksi.

-- Se ei koske minua ... milloin joku ylhäinen herra on ollut viisas?

Mustalainen terästi kuuloaan.

-- Kuka hän oh? Kuka hän on? -- huusivat useat uteliaat.

-- Kuulkaa, mitä tässä seisoo! -- kehoitti sanomalehdenlukija; -- minä luen teille.

Hän luki seuraavaa:

»Suuresti valitettava tapaus on sattunut eräässä ylhäisimmistä ja jaloimmista aatelisperheistämme. Kreivi Karl Gustaf Lejonborg, hänen majesteettinsa kuninkaan ent. kamariherra ja suuren, Skoonessa olevan Bastholman sukukartanon omistaja, on havaittu aivoiltaan niin sairaaksi, että hänet on täytynyt viedä Danvikin hospitaaliin. Tämä onneton on saanut sellaisen päähänpiston, että hän on Ruotsin kruunun tavoittelija. Toimiakseen hyödykseen hän on pitkän ajan kuluessa ostellut joukon aseita, joita hän on säilyttänyt eräässä kellarissa ja jossa hänellä on ollut tapana oleskella öisin, manaten esiin niitä henkiä, joiden kanssa hän on aikonut toteuttaa vallankumouksen. Siinä tapauksessa, että onneton kreivi kuolee, joutuu sukukartano Skoonen husaarirykmentissä palvelevalle ratsumestari Fritz Lejonborgille, joka on heikkomieliseksi tulleen kreivin serkku.»

Useat vieraat, tietäen Starkin olevan kreivi Lejonborgin palveluksessa, käänsivät luonnollisesti katseensa häneen, ja mustalainen olikin heti valmis täydentämään sanomalehti-uutista monilla lisäyksillä, joita vieraat kuuntelivat mielenkiinnolla, samalla kertaa kun hän toi esiin sen surun ja osanoton, jota kunnon ja kiitollisen palvelijan aina tulee tuntea hyvää ja anteliasta isäntää kohtaan, kun tälle tapahtuu onnettomuus.

Mutta ihmisten mielenkiinto ei yleensä kohdistu kauan lähimmäistensä onnettomuuksiin, ei ainakaan kapakassa, jonka vuoksi nytkin keskustelu siirtyi toisiin päivän uutisiin, joiden joukossa oli myös jotakin kivalteri Kronin vaimon murhasta.

Sekin uutinen luettiin ääneen ja kuului seuraavasti:

»Vaimonsa murhasta epäiltyä ja vangittua poliisikivalteri Kronia kuulusteltiin tänään kuninkaallisessa poliisikamarissa. Kron, joka yhä edelleen jyrkästi kieltää syyllisyytensä ja osallisuutensa mainittuun kamalaan tekoon, pysyy samoin edelleen väitteessään, että palvelustyttö Katarina Link, joka oli ollut hänen palveluksessaan, mutta heti vaimon kuoleman jälkeen katosi, on tehnyt tämän rikoksen, ja siitä seikasta Kron sanoo nyt olevansa entistä varmempi, koska hän nyt muistaa muutamia vaimonsa ennen kuolemaa lausumia sanoja hänelle ja pojalleen. Kuoleva olisi nimittäin epäillyt, että piika oli hänet myrkyttänyt, vaikkakaan mies suuren surunsa vallassa ei sillä hetkellä ollut käsittänyt vaimonsa sanojen merkitystä. Kron epäilee myöskin, että samainen palvelustyttö toimeenpani murhapolton, jolloin se talo, jossa hän asui, paloi kokonaan. Sitä ennen kuitenkin varasti tyttö sen rahasumman, jonka kuoleva oli miehelleen ilmoittanut kätkeneensä alikerrassa olevan makasiinin lattiapalkin alle, mikä makasiini sisälsi vaimon erinäisille henkilöille antamien rahalainojen pantiksi jätettyjä vaatteita ja talouskapineita, sekä arvelee Kron palvelustytön kuunnelleen viereisessä huoneessa, kun vaimo oli miehelleen ja lapselleen kertonut rahasumman olemassaolosta ja sen kätköpaikasta; tämän ohella Kron aikaisemman lausuntonsa mukaisesti selitti, että hänen taskustaan löydetyn myrkkypullon oli mainittu palvelustyttö sinne hänen huomaamattaan pistänyt. Juttu lykättiin seuraavaan päivään, jolloin kuulustellaan Kronin poikaa, ja sen jälkeen kun syytetyn anomus päästä vapaalle jalalle hylättiin, passitettiin Kron takaisin vankilaan. -- Mitä muuten tulee Kronin tähänastiseen elämään, on hän aina käyttäytynyt mitä parhaiten niin virantoimituksessa kuin sen ulkopuolella, ja jutussa kuullut todistajat ovat lausuneet hänen eläneen vaimonsa kanssa erinomaisessa sovussa ja yksimielisyydessä.» -- --

-- Isä Pung! Miten on punssin laita? -- kysyi mustalainen paikaltaan.

Kapakoitsijalla ei ollut tähän mitään vastausta, mutta hänen katseensa oli kiinnitettynä mustalaiseen, jolle hän sisimmässään oli vannonut vihaa ja kostoa.

Nolompana kuin tänä iltana ei ukko Pung ollut koskaan ennen istunut pöytänsä takana, sillä ihminen on aina silloin hyvin nolo, kun hän tahtoo jollekulle kostaa eikä löydä siihen tyydyttävää keinoa.

-- Kovaa on miehen istua vankilassa, jos hän on syytön, -- huomautti muuan vieraista, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut viimeisen uutisen lukemista; -- sillä se ei ole minusta ollenkaan uskomatonta, että palvelustyttö on kyllä voinut ottaa eukon hengiltä ... sellaista on tapahtunut ennenkin .... emännät ja palvelijattaret ovat harvoin sovussa keskenään.

-- Kovaa on myöskin noin vain silmänräpäyksessä menettää kaikki omaisuutensa, -- virkkoi muuan toinen; -- niin, niin, ymmärtäkää minua oikein, en tarkoita eukkoa, vaan muuta poroksi palanutta.

-- Niin minustakin, -- tarttui puheeseen mustalainen; -- mutta saattaahan olla niinkin, että tyttö oli liitossa miehen kanssa, koska viimemainitun taskussa oli myrkkypullo.

-- Oliko palvelustyttö nuori?

-- Hän oli vasta kahdenkymmenen, -- vastasi mustalainen.

-- Oliko hän sievän puoleinen?

-- Hän oli jokseenkin kaunis, -- vastasi taas mustalainen hieman varomattomasti.

-- Hitto! Tunsiko herra hänet!

-- En ... olen vain kuullut kerrottavan, -- virkkoi Bruno äkisti ja kalveten.

-- Mutta aika peijakas hän oli, kun hän sitten tekonsa tehtyään vielä sytytti talonkin palamaan... Jos kivalterin eukko oli vanha noita, niin noidan tavoin hänet poltettiinkin.

-- Mutta sillä eroituksella, -- lisäsi eräs vieras, -- että tämä muija poltettiin vasta kuolemansa jälkeen, kun sitävastoin entisaikaan noidat poltettiin elävältä.

-- Miten käy ruumiinavauksen, kun ruumis kärventyi tulipalossa?

-- Ei haittaa ... vatsa ei koskaan pala, selitti muuan rikkiviisas, -- joten ei ole mitään vaaraa .... lääkärit kyllä saavat itselleen huvia.

-- Mutta missähän mahtaa tuo soma tyttönen nykyisin oleilla?

-- Jotkut luulevat hänen hukuttaneen itsensä... Pitäköön paholainen hyvää huolta hänen suloisesta sielustaan!

Saliin saapui nyt muutamia uusia vieraita, jotka puheenlaadustaan päättäen olivat laivureita, ja istuutuivat sanomalehdenlukijaa lähinnä olevan pöydän ääreen.

-- Ei, mutta kuulkaa, hyvät herrat! -- jatkoi tämä; -- toissayönä on ongittu ylös muuan tyttö Norrströmin virrasta.

Bruno sävähti ja loi arkoja silmäyksiä ympärilleen.

Tämän huomasi kapakoitsija, jonka katse yhä oli kiinnitettynä mustalaiseen. Tämän kasvot karahtivat tulipunaisiksi.

-- Miksi hän noin tuijottaa minuun alinomaa! -- jupisi Bruno itsekseen, kääntäen katseensa poispäin.

-- Oliko kala elävä vai kuollut? -- kysyi sanomalehdenlukijan toveri.

-- Elävä se oli, mainitaan tässä, -- vastasi edellinen.

-- Lempo soikoon, veli Stark, sinä kaadoit punssilasisi minun hihalleni! -- huudahti muuan vieras, jonka pöydän ääreen mustalainen oli istuutunut ja jonka kanssa hän ahkerasti ryyppäsi.

-- Kaadoinko? Suo anteeksi, veli! -- pyysi Bruno; viinuri, uusi lasi!

-- Nuottaanko vai rysään tyttö oli tarttunut? -- kysäsi eräs.

-- Ei, koukkuihin, näihin viiteen koukkuun, -- vastasi muuan laivureista, kohottaen karkeata kättään ja liikutellen kankeasti sormiaan.

-- Mitä?... Tekö hänet ongitte? -- huudahtivat kaikki melkein yhteen ääneen.

-- Minä, -- vastasi laivuri, silmäten itsetietoisena ympärilleen.

-- Kertokaa, kertokaa! -- kuului kaikista pöydistä.

-- Kertokaa, kertokaa! -- kehoitti mustalainenkin, jonka ääni oli hiljainen, mutta haudankolea.

-- Niin, minä makasin, nukuin, mutta äkkiä heräisin ... ukkoseen, luulette ehkä!... Ei, jumala varjelkoon ... ei minua herätä ukkonen eikä myrsky ... olinpa kerran Ahvenamerellä ja...

-- Ei, te olitte satamassa, -- oikaisi muuan utelias.

-- Vai niin, no, mutta älkää nyt kuitenkaan minua keskeyttäkö, -- murahti laivuri; minä heräsin siihen, että kellot kumahtelivat kaupungin tornissa ... piru olkoon palovartijana!

-- Siunatkoon, silloin saisimme palaa kekäleeksi joka sorkka!

-- Edelleen, edelleen, herra kippari!... Anteeksi ... herra kapteeni, piti minun sanoa!

-- Aivan oikein, en minä aina ole purjehtinut pelkästään saaristovesillä, -- vakuutti laivuri, kouraisten tärkeän näköisenä leukaansa.

-- Jatkakaa, jatkakaa!

-- Minä kiirehdin ylös kajuutasta katsomaan, missä tuli oli irti ... kaupungin koillispuolella leimusikin aika roihu, ja kaduilla oli vilkasta liikettä.

-- Silloin paloi kivalterin talo.

-- Siinä sitten parhaillaan tulipaloa töllistellessäni kuulin kimakkaa avunhuutoa, aivan kuin rotan vinkunaa, silloin kun se jo on kissan suussa.

Mustalainen tarttui kiivaasti naapurinsa lasiin ja tyhjensi sen pohjaan saakka.

-- Maistuuko punssi paremmalta minun lasistani, veli Stark? -- murahti naapuri, silmäten tyhjää pikariaan; -- montako pisaraa jätit pohjalle?

-- Ai saakeli! Minä erehdyin, -- virkkoi Bruno; -- viinuri, enemmän punssia!

-- No, -- jatkoi laivuri, -- minä tietysti käänsin silmäni sinnepäin, mistä avunhuuto kuului, ja silloin näin erään esineen vierivän alas virtaa ... väliin se meni veden alle, väliin taas seilasi pinnalla ... ja että se oli ihminen, sen minä äkkäsin oitis.

-- Sitten, sitten?

-- No, minä kumarruin reelingin yli ja tartuin kiinni tuohon vaateriekaleeseen ... aivan niin, ei hän paljoa muutakaan ollut kuin pelkkä vaateriekale. Sitten minä vedin hänet kannelle.

-- Ja hän oli kuollut?

-- Miten lienee ollut hänen laitansa aluksi, sitä en voi oikein sanoa, mutta sain minä häneen lopulta eloa, joskin minun täytyi häntä hieroskella hyvin kauan.

-- Kuka hän oli?

-- Vaateriekale, olen jo sanonut ... hento kuin harso ja nenän alta hieno kuin mamselli.

-- Mitä hän sanoi?

-- Siitä en päässyt oikein selville, sillä hän houraili ja puhui jos jotakin sekamelskaa ... mutta niin paljon minä ymmärsin, ettei hän omasta tahdostaan ollut joutunut virtaan, vaan oli tuon itikkavaivaisen joku lurjus sinne heittänyt ... siitä lyön vaikka vetoa.

-- Oletko sairas, Stark? -- kysyi hänen naapurinsa; -- sinä olet kasvoiltasi keltainen kuin vanha kellotaulu.

-- Ryyppää pari kulausta vettä, niin pahoinvointi menee ohi, -- neuvoi muuan lähelläistuja.

-- Vesi ei vahingoita koskaan, -- tuumasi eräs toinen -- paitsi jos ken on sattumalta joutunut Norrströmin virtaan.

Mustalainen käänsi jääkylmät kasvonsa saliin päin, mutta heti kohtasivat hänen katseensa ravintoloitsijan vakoilevat silmät, jolla oli se vaikutus, että Brunon kalpeille kasvoille siinä silmänräpäyksessä nousi tulinen puna.

-- Hitto, kun täällä on kuuma! -- puhkui hän, kääntyen naapurinsa puoleen; -- juo, veli! Älä anna lasisi odottaa!

-- Kun sinä vain mainitset juomisesta, niin heti sinä paranet -- virkkoi naapuri ja kilisti hänen kanssaan. -- Kippis! Nyt on minun vuoroni tarjota.

-- No; minne tyttö sitten joutui? -- kysyi muuan kuulijoista.

-- Hän makasi koko yön minun kajuutassani, -- vastasi laivuri.

-- Pentele sinua, laivuri!

-- Huutia! -- murahti viimemainittu; -- näytti siltä kuin minulla olisi ollut kajuutassa tusinanverran märkiä luutia, tai kuin olisi aallokko lyönyt peräkannen yli.

-- Ha ha ... mutta sinä kai varoitit päästämästä aallokkoa virtaamaan takaisin veteen.

-- Se raukka makasi koko yön tulisessa kuumeessa.

-- Ja houraili?

-- Houraili ja ... puhui murhasta ja palosta ja pahasta hengestä ja äidistään ... teki oikein sydämeen pahaa sen poloisen yniseminen.

-- No, kun sitten valkeni aamu...

-- Minä annoin viedä hänet parmaajalle, missä hän lepäsi muutamia tunteja.

-- Entä sitten?

-- Sieltä kuljetettiin hänet Serafimerlasarettiin.

-- Ja sen jälkeen ei laivuri ole kuullut hänestä mitään?

-- En.

-- Kun hän pääsee jälleen jaloilleen, saapuu hän tietysti kiittämään laivuria viimeisestä.

-- Hän on tervetullut ... hitto soikoon, hän ei näyttänyt hullummalta ... ja kunhan hän saa hieman väriä poskiinsa, niin...

-- Aivan niin, -- lausui muuan vieras, -- ja sen päälle kippis tulevalle mitalinkantajalle.

Vieraat kohottivat lasinsa ja kilistivät reippaan laivurin kanssa.

-- Veli Stark, -- virkkoi hänen pöytätoverinsa, -- etkö sinäkin tahdo kilistää kunnon laivurimme kanssa?

-- Tietysti, tietysti, -- vastasi Bruno, tarttuen kiireesti lasiinsa; -- kippis, kippis, herra kapteeni!

Mutta hänen äänensä ja lasia pitelevä käsi vapisivat.

Sen jälkeen haki hänen katseensa tuota isoa nenää, joka hallitsi tiskin toisella puolen. Sekä nenä että sen yläpuolella olevat silmät näkyivät edelleen olevan kääntyneinä häneen päin.

Laivurimme, joka oli innostunut ajatellessaan mahdollisuutta saada mitalin hengenpelastuksesta, vastasi maljaan iloisin sanoin.

-- On kunniakkaampaa kantaa sellaista mitalia, -- lausui hän puheensa lopuksi, -- kuin käydä koristettuna nauhoilla ja tähdillä, joita annetaan henkilöille, jotka eivät mitään ole tehneet.

Hilpeyden juuri ollessa korkeimmillaan avautui ovi ja »Kullatun Sarvikuonon» ravintolaan astui kaksi uutta vierasta.

Ne olivat kivalteri Ek sekä muuan toinen poliisipalvelija, joiden tarkastuspiiriin tämä kapakka kuului.

Kivalteri loi katseen yli salin, lähestyen sitten sitä pöytää, jonka ääressä ystävämme laivuri vallitsi ja naureli.

-- Hyvää iltaa, Blom! -- tervehti kivalteri puristaen laivurin kättä; -- mitä kuuluu?

-- Kiitos kysymästä, arvoisa veli! -- vastasi laivuri; -- sinähän tulet kuin kutsuttu ... paina puuta ... mitä sinä haluat? Ryypyn vai oluttako?

-- Viinuri, tuo minulle suuri ryyppy, -- oli kivalterin vastaus. -- Minä muuten tuon sinulle terveisiä toissaöiseltä makuutoveriltasi.

-- Soo!... Miten hän jaksaa?

-- Lemmon hyvin!... No, missä se ryyppy viipyy?

-- Onko hän vielä lasaretissa?

-- Hän on vankil -- Otanko minä nyt ryypyn ilman painiketta! -- lisäsi kivalteri, kääntyen viinurin puoleen; -- palanen makkaraa ja rinkilä... Kiirehdi!

-- Sanoitko vankilassa? -- kysyi hämmästynyt laivuri.

-- Sinnepäin, veli Blom! -- vastasi kivalteri Ek; -- korean kalan sinä ongitkin ... myrkynsekoittajan ja murhapolttajan!... No, oletko tyytyväinen?... Viinuri, olutta, ... ei portteria ... mutta sitä lajia göteborgilaista, jota ei valmisteta Tukholmassa.

-- Myrkynsekoittaja! Murhapolttaja! -- huudahti laivuri vallan hämmästyneenä.

Kaikki vieraat, mustalaista lukuunottamatta, kerääntyivät kysyvinä ja meluavina sen pöydän ympärille, jonka ääressä kivalteri illasti.

-- Niin on kuten sanoin, -- selitti kivalteri; -- juuri hän on pysäyttänyt käynnistä Kronin muijan lörpötyskoneen ja toimeenpannut toissaöisen ilotulituksen.

-- Entä Kron?... Kron?

-- Päässyt pois häkistä... Minulla oli juuri äsken ilo laskea hänet ulos, samoin kuin minulla oli toissapäivänä ilo sulkea hänet sisään... Oh! Portteri on sentään juomien parasta!... Kiitos portterista, isä Pung!

Mustalainen kätki kasvonsa sanomalehden taa, jota hän oli lukevinaan. Mutta ei hän erittäin ahkerasti lehteä silmäillyt, ja jos hän yleensä mitään luki, hän tutki omaa sieluaan, tuota mustaa kirjaa, jonka kirjaimet olivat veripunaiset.

Väliin hän vilkaisi oveen päin katsoakseen, oliko pakotie vapaa; hän tahtoi kuitenkin jäädä kuulemaan lisää tuosta pelastetusta naisesta, voidakseen sen mukaan määritellä menettelytapansa.

-- Arvasin sen etukäteen, kun Blom kertoi tuon naisen kohtalosta, -- vakuutti muuan vieraista.

-- Minäkin olin arvannut, että jotain yhteyttä hänellä on ollut Kronin perheen tapahtuman kanssa, -- selitti eräs toinen.

Jälestäpäin on tavallisesti jokainen arvannut kaikki, ja kukin on täysin varma asiasta.

-- Jumala tietää, miten käy hengenpelastusmitalin, -- ilkamoi joku, irvistäen laivurille vasten naamaa.

Laivuri alkoi nyt vahvasti kiroilla, sillä hän rupesi täydellä syyllä uskomaan, etteivät viranomaiset anna mitalia myrkynsekoittajan ja murhapolttajan hengen pelastamisesta.

-- Saadaanpa nähdä, milloin tyttö saapuu laivurin luo kiittämään häntä viimeisestä, -- kiusoitteli muuan koiranleuka.

-- Minä viskaan hänet sinne, mistä hänet onginkin, -- ärjäisi siihen laivuri, iskien nyrkkinsä pöytään.

-- On hyvin ikävää, kun tarvitsee katua tekoa, joka on tehty puhtaasta ihmisrakkaudesta.

-- Mutta tyttö ei ole kuitenkaan yksinään toimeenpannut noita kolttosia, niin paljon minä sain häneltä puserretuksi ilmi, -- kertoi kivalteri itsetietoisesti, mikä piirre yleensä on ominainen ylimielisille luonteille; -- hänellä on ollut rikostoveri, se on varma.

-- Kukapahan se lienee?

-- Tyttö ei ole vielä tahtonut päästää kielensä kanniketta, mutta vartokaa... Roomaa ei rakennettu päivässä ... minä kyllä otan selvän asiasta.

-- Mahtaneeko hänen rikostoverinsa olla sama, joka sysäsi hänet veteen? -- virkahti laivuri, jonka suuttumusta punssi alkoi vähitellen vaimentaa.

-- Siitä olen varma, -- selitti kivalteri; -- toinen roisto tahtoo päästä toisesta, saadakseen pitää yksinään saaliin, jolloin hänellä ei myöskään ole mitään pelättävää... Päävahdissa vartiossa ollut kaartilainen on kertonut samana yönä kuulleensa hätähuutoa rannasta ja heti sen jälkeen nähneensä kookkaan miehen juoksevan sillalta päin torin yli Hallituskadulle... Muuta minun ei tarvitsekaan tietää.

Mustalainen ei jaksanut enää kauvemmin kuunnella keskustelua, joka koski häntä niin läheltä; hän nousi kiireesti ja meni tiskin luo maksaakseen, mitä hänelle illan kuluessa oli tarjoiltu, aikoen sitten asianhaarain vaatiessa pitää huolta turvallisuudestaan.

-- Mitä olen velkaa? -- kysyi hän, katsomatta kapakoitsijaa kasvoihin, sillä illan kuluessa hän oli useat kerrat huomannut tämän vaanivat silmäykset sekä tuntenut itsensä sen johdosta hyvin levottomaksi.

-- Lasken heti paikalla, -- vastasi ravintoloitsija; -- mutta minun täytyy ensin antaa laivuri Blomille takaisin tästä setelistä ... lasken heti ... tulen paikalla.

Tämän sanottuaan kapakoitsija lähti tiskinsä takaa ja lähestyi laivurin pöytää.

Mustalainen jäi siihen seisomaan kaikkea muuta kuin rauhallisena, mutta kun ukko Pung hänen mielestään vaihtoi rahaa kauvemmin kuin olisi ollut tarpeellista, ja koska hänestä sitäpaitsi tuntui merkilliseltä, ettei tällä ollut kädessään rahaa mennessään vaihtamaan, heitti hän sivukatseen kyseessäolevaan pöytään.

Silloin hän näki suureksi pelästyksekseen, kuinka ravintoloitsijan tavaton nenä kokonaan peitti kivalteri Ekin pään yläosan, samalla kun hänen huulensa vilkkaasti liikkuivat poliisimiehen korvan tasalla.

Brunon säikähdys ei suinkaan vähentynyt siitäkään, että kivalterin vasen silmä vähitellen kääntyi saliin päin, kunnes se lopulta kiintyi häneen, joka seisoi tiskin vieressä.

Päällepäätteeksi mustalainen oli kuulevinaan tuolin liikkumisesta aiheutunutta kolinaa, jonka jälkeen hän selvästi havaitsi kivalterin aikovan nousta paikaltaan.

Nyt katsoi Bruno parhaaksi lähteä luikkimaan tiehensä. Mutta ollakseen herättämättä huomiota hän antoi hattunsa jäädä tiskille, ja alkoi sitten, osoittamatta kuitenkaan mitään kiirettä, hiljalleen lähestyä pelastavaa ovea.

Näin liikkuessaan, vilkaisematta oikealle tai vasemmalle, hän tunsi äkkiä itsensä pysäytetyksi, jonkun tarttuessa hänen takinhihaansa.

-- No, minne nyt? Miksi pidätte kiirettä, parahin herraseni? -- kuuli hän sanottavan selkänsä takana.

Se oli kivalterin ääni.

-- Luulenpa herran aikovan poistua maksamatta -- kuului samassa toinenkin ääni, äskeistä hieman käheämpi.

Se oli kapakoitsijan.

Sen sävy oli yhtä vähän lohduttava kuin edellisenkin.

Mustalainen tointui kuitenkin siinä määrin, että hän kääntyi päin ja koetti antaa kasvoilleen ja liikkeelleen sellaisen ilmeen, mikä parhaiten niille sopi näin kiusallisessa tilanteessa. Siinä hän onnistuikin osaksi; mutta kasvojensa kalpeutta ja silmiensä levottomia eleitä hän ei voinut niin äkkiä saada muuttumaan. Myöskin hänen hengityksensä oli kiivaampaa kuin mitä saattoi odottaa niin lyhyen matkan astumisesta kuin tiskin luota ovelle.

Selittäkäämme nyt lyhyesti, miten ravintolan isännän päähän oli pälkähtänyt kuiskata kivalterin korvaan tällaisen vaikutuksen aikaansaaneita sanoja.

Kapakoitsijan häviö, josta hänen nenänsä vieläkin oli hellä, oli täyttänyt hänen sielunsa mitä rajuimmalla vihalla, ja koko ajan istuessaan tiskin takana, kuunnellen äänekästä keskustelua salissa, hän ei ollut ajatellut muuta kuin kostoa.