Chapter 15

Väliin hän tuumasi sekoittaa vihtrilliöljyä punssiin, jota vietiin tuolle kirotulle vieraalle, väliin taas hän aikoi tarttua tiskillä olevaan suureen, terävään juustoveitseen, hiipiä salavihkaa sen pöydän luo, jonka ääressä mustalainen istui ja yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä valoksella leikata palan viimemainitun nenästä, nähtävästi voidakseen saavuttaa vastauksen siihen sielutieteelliseen kysymykseen, kumpi on valitettavampi olio, sekö, jolla on nenää liian vähän, vai se, jolle sitä on siunautunut liikaa.

Mutta ajatuksen ja toiminnan väliin ilmestyi aina muuan peikko, joka herpaannutti hänen kätensä ja sai hyvän tahdon horjumaan, nimittäin vaara, johon hänen itsensä täytyi suunnitelmaansa toteuttaessaan antautua.

Niinpä hän istui hiljaa ja miettiväisenä, kuitenkin korva teritettynä kuulemaan jokaisen hänen vihollisensa lausuman sanan ja silmä huomaamaan hänen pienimmänkin liikkeensä, ja kapakoitsija oli sydämessään vakuutettu siitä, ettei maailmassa ollut sellaista onnettomuutta, jota hän ei olisi toivonut tuolle »pitkälle murjaanille».

Senvuoksi, kun hän kuuli sanomalehdestä luettavan, että muuan henkilö oli sinä päivänä viety mielisairaalaan, ei hän toivonut mitään hartaammin, kuin että »herra hovimestari» olisi ollut mainittu sairas, sillä hän tiesi, että hullut Danvikin mielisairaalassa saivat vähän ruokaa, mutta runsaasti selkäänsä, sekä että heitä kohdeltiin huonommin kuin järjettömiä luontokappaleita.

Kun hän edelleen kuuli erään henkilön olevan vankina, epäiltynä ja syytettynä vaimonsa myrkyttämisestä, ei hänellä voinut olla hartaampaa toivomusta kuin että mainittu henkilö olisi »hovimestari», hyvin tietäen, ettei sellainen rikollinen ainoastaan saisi kuolemanrangaistusta, vaan koska hän oli täydellisesti parantumaton ja turmeltunut sielu, häntä odottaisi myöskin kadotettujen ikuinen kärsimys.

Ja vielä, kun laivuri Blom kertoessaan tytöstä arveli jonkun lurjuksen sysänneen hänet Norrströmin virtaan, ei kapakoitsijan mielestä sopinut kenenkään niin hyvin kuin »pitkän murjaanin» olla tuollaisen rikoksen tekijä; lopuksi, kun kivalteri Ek varmasti vakuutti »myrkynsekoittajalla ja murhapolttajalla» olevan rikostoverin, jota sitä paitsi kuvattiin kookkaaksi mieshenkilöksi, ajatteli ravintoloitsija ehdottomasti verivihollisensa persoonaa.

Mainitut vihan pätsissä hehkuneet ajatukset ja toivomukset muodostuivat vähitellen täydelliseksi varmuudeksi jonka kypsymistä osaltaan auttoivat myöskin ne monet värivivahtelut, jotka hän vieraiden keskustelun aikana oli ollut huomaavinaan mustalaisen kasvoilla. Viha ja kostonhimo olivat tehneet muuten niin heikkonäköisestä kapakoitsijasta pöllön, joka pimeässäkin havaitsi sellaista mitä tarkkanäköisinkään ihminen ei olisi voinut huomata keskellä kirkasta päivää.

Senpä tähden ei kukaan, vaikka hänellä olisi ollut miten selvät todistukset tahansa, olisi saattanut olla varmempi asiastaan kuin »setä Pung» hiipiessään kivalterin luo ja kuiskatessaan hänelle, että kreivi Lejonborgin metsästäjä oli juuri se suuri rikollinen, jota kuninkaallinen poliisi etsiskeli.

Milloinkaan ei ollut sokeampi kana löytänyt jyvästä.

Mustalaisen kalpeat kasvot ja levottomat silmäykset hänen kääntyessään odottamattomia vastustajiaan päin ollakseen valmiina puolustautumaan, eivät jääneet huomaamatta ravintolan muiltakaan vierailta, jotka nousivat paikoiltaan ja lähestyivät oven luona seisovaa merkillistä ryhmää.

-- Näyttää siltä kuin herra tahtoisi ottaa koipensa selkäänsä, ettei tärvelisi housujaan katuliassa, -- alkoi kivalteri, suupielissään hymy, joka kuuluu yksinomaan poliisilaitoksen palvelushengille.

-- Herra aikoi lähteä maksamatta, luulenma, -- lausui kapakoitsija, yläruumis eteenpäin kumarassa ja hieroen käsiään polvilumpioihin.

-- Aioinko? -- sanoi Bruno; -- suuri erehdys, hyvät herrat!... Olin menossa ulos vain pieneksi hetkeksi ja todisteena siitä, ettei tarkoitukseni ollut lähteä tieheni suorittamatta laskuani, on hattuni tuolla tiskillä.

Samalla osoitti hän päähinettään, joka olikin koreasti rihvelitaulun vieressä.

-- Hieno hattu, kallis hattu! -- huudahti kivalteri sen huomattuaan; -- mutta ... mutta jos on pakko valita hatun ja pään välillä, ollaan kyllä valmiita jättämään hattu kun vaan saadaan pitää pää.

-- Sanokaa toki, paljonko olen velkaa! -- huusi Bruno ravintoloitsijalle; -- kello on jo lyönyt kahdeksan, ja minun täytyy lähteä kotiin.

-- Aivan oikein, kello on lyönyt, kello on lyönyt, -- vastasi viimemainittu, pienimmälläkään ilmeellä osoittamatta haluavansa noudattaa vieraansa kohtuullista pyyntöä.

-- No, mitä siinä seisotte! -- huudahti jälleen Bruno, joka nyt oli täydelleen entisellään; -- kauanko aiotte minua pidättää? Mars tiskinne viereen!

Senjälkeen hän tarttui ukon olkapäähän ja työnsi häntä kassalle päin.

-- Hiljaa, hiljaa, hieno herraseni! -- varoitti kivalteri; -- muistaako herra, missä me viimeksi tapasimme?

-- Se ei kuulu minuun, -- vastasi Bruno, kääntyen selin kivalteriin.

-- Siunatkoon, eikö herra muista?... Sehän tapahtui talvilla pienessä pelihuoneessa Kimstukadun varrella, -- selitti kivalteri; -- minähän sinne saavuin muutamien ystävieni kanssa aivan odottamatta ja puhalsin hiiteen koko ihanuuden... Ettekö todellakaan sitä muista?

-- Ei kuulu minuun sekään ... en ole muuten koskaan ollut huvitettu poliiseista.

-- Mutta poliisi onkin sitä enemmän huvitettu teistä... Te olitte harras peluri, herraseni, ja joko te voititte tai hävisitte, te olitte aina yhtä hyvällä tuulella.

Bruno Stark oli todellakin ollut ammattipelaaja, ennenkuin hänestä tuli Anna Jolantan sokea välikappale.

-- No, setä! -- lausui hän isännän puoleen kääntyen; -- minulla oli ryyppy ja palanen ruokaa sekä kuusi lasia punssia... Rihveli esiin, isä Pung, niin pääsette käyttämästä aivojanne!

Samalla hän veti povitaskustaan esiin lompakon; mutta tuskin oli hän ehtinyt siihen silmätä, ennenkuin hän salaman nopeudella pisti sen takaisin taskuunsa, ottaen sieltä sen sijaan toisen.

Mutta salamannopeuskaan ei ole silmäystä nopeampi, varsinkin kun on kysymys vanhan poliisimiehen katseesta.

-- Kaksi lompakkoa, kaksi lompakkoa! -- huusi kivalteri; -- siinäpä vasta on herra!

Mustalaisen posket lennähtivät tulipunaisiksi, ja hänen huuliltaan kuului tukahutettu kirous.

On syytä ihmetellä tämän roiston hajamielisyyttä, jos voidaan siksi sanoa hänen varomatonta välinpitämättömyyttään jälkiensä peittämisessä, mikä luonteenominaisuus on niin usein ilmaantunut hänessä tämän kertomuksen aikana, samoin kuin hänen kanssaan pidetyssä oikeustutkinnossakin, mikäli pöytäkirjoista käy selville, ja ihmettelemisen syytä on sitäkin enemmän, kun ottaa huomioon hänen polveutuneen mustalaisista, jotka kaikkina aikoina ovat olleet ovelimpia lurjuksia, kuin myöskin hänen nuoremmalla iällään kehittyneet taipumuksensa, sekä lisäksi sen kylmäverisyyden, jolla olemme nähneet hänen suorittavan mitä hirveimpiä rikoksia ja kolttosia. Tuntuu uskomattomalta, että hän ensiksikin oli vastaanottanut mustalaisnaiselta lompakon, joka niin helposti saattoi ilmaista rikoksen ja rikollisen, sekä toiseksi, että hän, tyydyttääkseen naisen äkillistä päähänpistoa, oli suostunut pitämään sitä taskussaan; ja kuitenkin asia niin oli. Mutta Bruno Stark oli tuota kauheata naista kohtaan leimuavan intohimonsa sokaisema.

Kerran kyllä putosivat suomukset hänen silmistään, mutta liian myöhään.

-- Palvelija, jolla on kaksi lompakkoa! -- toisti kivalteri kaksinverroin kuuluvammalla äänellä; -- vannonpa, että tällaisessa tapauksessa ei isännällä ole lompakkoa ollenkaan.

-- Vaikka minulla olisi taskussani tusina lompakoita -- sanoi mustalainen, huonosti peittäen hämmennystään, -- niin ei kenelläkään ole siihen mitään sanomista.

-- Eipä olekaan, jos teillä on lompakoita kaupan, -- virkkoi kivalteri; -- mutta koska te olette vain palvelija ettekä kauppias, haluan minä ottaa lähemmän selvän asiasta ... toivoakseni ette pane sitä pahaksenne ... minä olen suora kuin muorin vastakäännetty päällysnuttu.

-- Kuinka te uskallatte puhua minulle noin! -- huudahti mustalainen, saaden vähitellen takaisin hävyttömän muotonsa; -- kuinka uskallatte, herra?... Otan teidät kaikki todistajiksi, miten epäkohteliaasti minua on kohdeltu julkisella paikalla... Kuka te olette?... En tunne teitä!

-- Ellette usko minun rehellistä naamaani, -- vastasi kivalteri levollisesti, -- saan luvan esittää teille tämän pikku koristuksen ... varmaankaan ette näe sitä ensi kertaa ... senkin asian minä tiedän.

Samalla hän veti esiin laatan, jollainen siihen aikaan oli poliisin virkamerkki. Tavallisen poliisipalvelijan laatta oli tinasta, mutta kivalterin hopeasta.

-- Syytetäänkö minua jostakin? -- kysyi mustalainen; -- sepä olisi hauska tietää.

-- Tänään on varastettu muuan lompakko, -- saneli kivalteri, -- ja minun täytyy saada siitä selvä ... velvollisuuteni on siis tarkastaa jokainen, jolla on lompakko enemmän kuin hän tarvitsee... Näyttäkää se nyt vain minulle kiltisti, niin tulemme jälleen yhtä hyviksi ystäviksi kuin olemme olleetkin.

-- No, mitä herran mielestä tässä on merkillistä? -- kysyi Bruno, näyttäen kivalterille kädessään olevaa lompakkoa.

-- Siinäkö?... Ei yhtään mitään, -- vastasi kivalteri; -- mokomia saa ostaa mistä kaupasta tahansa Tukholmassa ... mutta minä näin vilauksen toisesta, jonka ympärillä oli mitä somin punos... Siellä mahtaa olla isoja seteleitä, koska se on ollut niin suuren vaivan arvoinen.

-- Vai niin, sekö, -- virkkoi mustalainen, päästäen teennäisen, väkinäisen naurahduksen; -- vai niin, sekö ... ha ha!

-- Ha ha ha! -- yhtyi häneen kivalteri; -- juuri se ... ha ha ha!

-- Tahdotte siis minun näyttävän sen teille! -- jatkoi Bruno yhtä iloisesti kuin äskenkin.

-- Jos siinä on jotain hauskaa, niin sehän hyvä, -- huomautti kivalteri; -- ja minä tulen yhä uteliaammaksi.

-- Ha ha ha!

-- Ha ha ha!

Tähän naurukuoroon yhtyivät ympärilläolijat.

-- Nauranpa itseni jo ihan kuoliaaksi, -- keskeytti kivalteri, muuttuen totisemmaksi; -- mutta ennen kuolemaani haluan kuitenkin mielelläni tietää, mille minä olen nauranut ... näyttäkää siis minulle nyt se joutava esine, niin pääsemme kerta kaikkiaan selvyyteen tästä asiasta.

-- Kuulkaahan, parahin herra kivalte--, alkoi Stark tutunomaisesti räpäyttäen silmiään.

-- En tahdo mitään kuulla, tahdon nähdä, -- vastasi taipumaton kivalteri.

-- Eikö armollinen herra ole koskaan kuullut puhuttavan rakkaudesta? -- kysyi mustalainen, hymyillen tarkoitetun merkityksellisesti.

-- Rakkaudesta? -- matki kivalteri; -- jos herra tarkoittaa isällistä rakkautta, niin voin vakuuttaa, ettei kellään ole kuritettavana niin monta lasta kuin minulla ... varokaa joutumasta minun tottelemattomien lasteni joukkoon.

-- Minulla olisi todellakin halu ruveta sellaiseksi lapseksi vain saadakseni teidänlaisenne isän, -- lausui Bruno kohteliaasti.

-- Todellakin kelpo isä! -- hymähtivät vieraat virnistäen.

-- Todellakin kelpo lapsi! -- lisäsi kapakoitsija Pung, hänkin virnistäen; -- hyvin kelpo lapsi!

-- Kas niin, tehkäämme jo loppu tästä leikistä! -- huusi kivalteri, jota eivät kohteliaisuudet näyttäneet lainkaan miellyttävän; -- älkää siinä juonitelko, vaan vetäkää esiin lompakko.

Kivalterin innostus ei pääasiallisesti kohdistunut lompakkoon, sillä mustalaisen tuon tuostakin uudistuneista hämmennyskohtauksista oli hän huomannut, ettei ravintoloitsijan kuiskaus ollut niinkään tuulesta temmattu kuin hän aluksi oli luullut; mutta hän aavisti -- ja ketkään eivät ole niin herkkiä aavistuksille kuin kuninkaallisen poliisin palvelevat henget -- että lompakko, jonka esiinottaminen ja pikainen piiloittaminen oli saattanut sen omistajan silminnähtävään pulaan, voisi olla hänelle jonkunlaisena johtolankana.

-- No, minun täytyy siis sanoa suoraan, miten asia on, virkkoi Bruno, edelleenkin näyttäen iloista naamaa; -- mutta paljoa ette uteliaisuudestanne hyödy.

-- Siis viimeinkin ... se kuulostaa joltain ... mutta miksi niin paljon kursailua tähän saakka?

-- Lompakko, jonka ensin otin, on täynnä rakkauskirjeitä.

-- Rakkauskirjeitäkö?

-- Niin, erään naisen kirjoittamia.

-- Naisen?

-- Niin, vieläpä ylhäisen ... yläluokan herttaiset naikkoset eivät ole sellaisia Jumalan enkeleitä kuin luullaan.

-- Kuka pahus on koskaan kuvitellut heidän olevan enkeleitä! -- huudahti muuan.

-- Enkeleitä, joilla on kangistetut hameet! -- lisäsi eräs toinen nauraen.

-- Mutta missään tapauksessa, -- selitti mustalainen, -- ei kai kukaan voi vaatia minua näyttämään yleisölle, mitä simasuut ovat minulle töherrelleet.

-- Eipä tietystikään.

-- Mitä se kuuluu sivullisiin!

-- Olisipa se hävytön vaatimus!

-- Ja ajatelkaa, herrat, -- jatkoi Bruno, -- naimisissa olevia naisia ... rouvia, rouvia, hyvät herrat!

-- Tunnetaan, tiedetään ... semmoisia juuttaitahan ne ovat ... kelpo enkeleitä!

-- Mutta kaikessa tapauksessa...

-- Niinpä niin, tietysti ... eihän voi senvuoksi...

-- Ei, Jumala varjelkoon ... se on ihmisten oma asia.

-- Selvä se ... parasta on sellaisten seikkain suhteen vaieta.

-- Niin minustakin, -- myönsi Stark; -- ja nyt minä ehdotan, että me sen jutun lopuksi otamme ryypyt; tiskillähän on täytettyjä laseja ... herrat, tehkää hyvin.

-- Kiitos, veli!

-- Kiitos ja kunnia, herra Stark! -- melusi joukko.

-- Olkaa hyvät, olkaa hyvät! Juokaa terveydeksenne, herra kivalteri! Maistakaa, herra kellarimestari!

-- Ei mitään luikerteluja, herra Stark! -- huusi kivalteri, tarttuen mustalaisen käsivarteen; -- luuletteko olevanne tekemisissä kakaran kanssa?

-- Mitä te oikeastaan touhuatte, herra kivalteri? -- kysäisi muuan vieraista, joka oli kutsuttu ryypylle.

-- Mitä tekemistä on kivalterilla toisten lompakkojen kanssa? -- tiedusteli eräs toinen.

-- Juokaa, herra kivalteri, ja antakaa naamanne loistaa ... tai muussa tapauksessa väistykää syrjään!

Kivalteri kirosi ja puri huultaan. Ei tarvitse ihmetellä, jos Bakkusta kunnioitetaan enemmän kuin kuninkaallista poliisia.

Kivalteri vetäytyi pois joukosta. Hän luultavasti pelkäsi riitaa niin suuren joukon kanssa.

-- Lompakko esiin! -- ärjäisi ravintolanpitäjä korkealta paikaltaan.

-- So, nyt alkaa jo setäkin!

-- Setäkin tahtoo pistää nenänsä lompakkoon.

-- Sedän nenä lompakossa... Luuleeko setä, että se on kapsäkki?

-- Ha ha ha!

-- Venuksen ja Bakkuksen malja! -- huusi Stark; -- herrat kai osaavat Bellmanin laulun Venuksesta ja Bakkuksesta?

-- Tietysti.

-- Kuka ei taitaisi Bellmanin lauluja?

-- Laulakaa!

-- Auttakaa siis minua! -- kehoitti Stark ja alkoi laulaa meluavan joukon säestäessä:

«Häät hauskat meillä kohta on, kas, Venus miehen saa nyt Bakkuksesta mainion, hei, veikot, hurratkaa! Bakkus sulho :,: jo odottaa, me häihin mennään myös, me häihin mennään myös :,:

Laulun aikana kivalteri hiipi ravintoloitsijan luo ja kuiskasi jotain hänen korvaansa, minkä jälkeen tämä viittasi tarjoilijalle, joka kivalterin supatettua hänelle muutaman sanan heti riensi ulos.

Lasi tyhjennettiin toisensa perään, ja sama säkeistö laulettiin yhä uudelleen ja uudelleen.

Juomatoverit nostivat Brunon käsivarsilleen ja tältä korkealta paikaltaan heitti mustalainen tutkivan katseen kivalteriin, joka toisella puolen salia keskusteli hiljaa hänen mukanaan samalla kertaa ravintolaan saapuneen toisen poliisimiehen kanssa; tämä ei siihen asti ollut lausunut sanaakaan, mutta vastoin päällikköään ei hän ollut lyönyt laimin käyttää hyväkseen mustalaisen vieraanvaraisuutta.

Korkeasta ja kunniakkaasta sijastaan huolimatta ei Bruno suinkaan tuntenut itseään levolliseksi ja onnelliseksi. Hän olisi mieluummin vaihtanut sen vaatimattomimpaan paikkaan ulkona kadulla. Hän pyysi senvuoksi riemuitsevia ystäviään laskemaan hänet alas, johon nämä monien vaikeuksien jälkeen vihdoin suostuivatkin.

Päästyään onnellisesti lattialle hän kiiruhti tiskin luo maksamaan.

-- Mainiota punssia! -- kiitteli hän, kopeloidessaan lompakosta sopivaa seteliä maksaakseen laskunsa; -- herra kellarimestarin punssilla ei ole Tukholmassa vertaa ... mutta älkää nyt Jumalan nimessä olko minulle enää vihainen! Tottahan herra kellarimestari ymmärtää leikkiä!

-- Kaunista leikkiä! -- ajatteli kapakoitsija, jonka nenässä tuntui vielä sekä ulko- että sisäpuolella tuon leikin jäljet.

Kuitenkin rupesi ukko piirtelemään rihvelillä kivitaululle numeroita, joita hän sitten alkoi laskea yhteen, mutta kaiken tämän hän teki paljon hitaammin kuin tavallisesti.

-- Ensin oli kaksi ryyppyä ja neljä voileipää, -- laski hän; -- niinhän?

-- Niin, herra kellarimestari!

-- Mutta eiköhän voileipiä sentään ollut kuusi -- kysyi ukko; -- muistan varmaan niitä olleen kuusi.

-- Sama se ... kellarimestarihan ne paremmin muistaa kuin minä.

-- Tekevät siis kaksikymmentä killinkiä ... sitten pullo olutta ... vai porteriako se oli?

-- Se oli ... no, sama sekin ... olkaa hyvä ja laskekaa nopeasti, sillä kello on jo paljon.

-- Tekee siis neljäkymmentäneljä killinkiä .... ei saakeli, eihän se ollutkaan portteria ... tekee siis vain kaksikymmentäkahdeksan.

-- Oh, se on aivan samantekevä!

-- Edelleen tarjoiltiin pöytäänne kahdeksan lasia punssia ... mutta maksaako hovimestari ne kaikki?

-- Luonnollisesti ... kahdeksan lasia punssia kaksi riikintaalaria ... kaksi ja kaksikymmentäkahdeksan ... edelleen...

-- Miten se voi tehdä kaksi riikintaalaria?... Lasi punssia maksaa minun ravintolassani vain yhdeksän killinkiä ... minulla ei ole koskaan tapana kiskoa ... tekee siis ainoastaan yksi ja kaksikymmentäviisi ... hitto muistakoon, oliko niitä kahdeksan lasia ... eiköhän niitä ollutkin vain viisi ... en käsitä, miten muistini on huono tänä iltana!

-- Maksan vaikka kahdestatoista, kun vain saan tietää, paljonko olen velkaa! -- huusi mustalainen yhä levottomampana; -- lopuksi oli vielä kolme pulloa punssia, jotka juotiin tässä tiskin ääressä.

-- Kolmeko pulloa ... ei kaksihan niitä oli ... mitä herra hovimestari ajatteleekaan?... eihän minun tapoihini kuulu nylkeminen ... saakelin rihveli!... se on tylsä kuin kärsä ... minnehän olen laskenut veitsen... Kalle, haepa minulle veitsi!... Minun täytyy teroittaa rihveliä ... ei ei, herra hovimestari, ei killinkiäkään enempää kuin olen saapa!

Harvoin näkee omantunnonmukaisempaa ravintoloitsijaa kuin setä Pung oli sinä iltana; mutta harvoin myöskään anteliaampaa vierasta kuin »herra hovimestari» tässä tilaisuudessa.

-- Veli Stark! Veli Stark! -- huusivat hänen juomatoverinsa, jotka olivat istuutuneet erään pyöreän pöydän ympärille, -- tulepa ottamaan vielä pieni naukku!... Pieni naukku, veli hyvä!

-- Olkaa hyvä ja kiirehtikää, herra kellarimestari! -- pyysi mustalainen, jonka jälkeen hän vastenmielisesti noudatti kumppanien kehoitusta.

Samassa ovi aukeni, ja viinuri palasi, mutta hänen seurassaan oli neljä miestä, jotka olivat puetut n. s. »puoliherrasmiesten» tapaan, ja kullakin heistä oli kädessä ryhmysauva.

Siinä hetkessä kirkastuivat kivalterin ja kapakoitsijan kasvot, kun taas näiden viimeisten vieraiden saapuminen teki mustalaiseen aivan päinvastaisen vaikutuksen. Hän oli juuri kohottanut pikarin, mutta unohtikin viedä sen haulilleen. Hän nimittäin oli tuntenut nuo neljä uutta tulokasta poliiseiksi.

Kivalteri antoi miehistölleen merkin, lähestyen sitten mustalaista.

-- Annahan jäädä se pikku ryyppy ottamatta ... minä tarjoan sen sijaan neljä suurempaa ... eivätkö ne näytä maukkailta?

Vieraat katsoivat hämmästyneinä vuoroin toisiinsa, vuoroin ovella seisovaan vartijaan. Mustalainen laski lasinsa pöydälle. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ja hänen silmänsä alkoivat leimuta.

-- Sanoitte äsken, -- jatkoi kivalteri, -- teillä olevan lompakossanne hienojen naisten teille lähettämiä kirjeitä... Paholaisen eukko kuuluu myöskin parempiin rouviin ... minä tahdon nyt nähdä, onko teillä rakkauskirjeitä häneltäkin ... ottakaa siis nopeasti esiin kalliit aarteenne!

Mustalainen viivytti vastaustaan, osoittamatta ilmeelläkään aikovansa totella kivalterin ystävällistä kehoitusta.

Sen sijaan hän napitti kiireesti takkinsa aina kaulaan saakka, astui askeleen taaksepäin ja loi nopean silmäyksen yli salin.

-- No, mitä mietit, itsepäinen ihminen? -- huomautti kivalteri, laskien kätensä Brunon olalle.

Vieraat nousivat säikähtyneinä paikoiltaan.

-- Mitä tämä merkitsee?... Mitä poliiseilla on täällä tekemistä? -- huusivat kaikki.

Syntyneen melun yli kuului pian kimakka valitushuuto. Pitkänään lattialla makasi kivalteri, jota mustalainen oli iskenyt nyrkillään rintaan.

Bruno hyppäsi kaatuneen yli tiskin luo ja tarttui siellä olevaan suureen juustoveitseen.

Muutamat vieraista, joiden järkeä punssi oli hämmentänyt, asettuivat vierasvaraisen mustalaisen puolelle, mutta useimmat, jotka olivat kylliksi selviä käsittämään, ettei ole savua ilman tulta, ja joita sitäpaitsi suututti Brunon hyökkääminen kivalterin kimppuun, yhtyivät poliiseihin.

Tappelu muodostui hirveäksi.

Samassa paikassa, missä äsken olivat raikuneet Bellmanin iloiset laulut, lasit kilisseet ja hurraahuudot kajahdelleet, kuului nyt kirouksia, valitushuutoja ja iskujen läimäyksiä.

Kauan häilyi voitto puolelle ja toiselle.

Useat tappelijat vaipuivat verissään lattialle ja toiset ryömivät heidän vieressään Bakkuksen näkymättömän käden lyöminä. Saattoiko tuo lempeä jumala suvaita sitä ilkivaltaa, jota häikäilemättömästi harjoitettiin hänen vallan toisille urheiluille pyhitetyssä temppelissään?

Lopulta asettui voiton jumalatar oikeuden puolelle, jota tällä kerta edustivat poliisit.

Mustalaisen jättiläisvartalon ympärille oli ylhäältä alas saakka kietoutunut tavattoman paljon käsivarsia, ja hänen kasvonsa ja kätensä vuotivat verta.

Lähellään kuuli raivoisa mies kapakoitsijan käheän naurun, sillä tämä oli lyöttäytynyt niihin, jotka kävivät mustalaisen kimppuun takaapäin.

Bruno tunsi oikeata poskeaan vastaan painuvan pehmeän, hikisen ruumiinosan, ja hän vilkaisi siihen.

Mutta tällä erää, ensimmäisen kerran elämässään, ei hän nauranut »isolle nenälle».

Mustalaisnaisen aikaisemmin päivällä lausumat jäähyväiset olivat nyt siis saaneet selityksen. Stiina-muorilta oli hän jo sitä ennen kuullut, että paenneeksi tai kuolleeksi luultu palvelustyttö olikin pelastettu Norrströmin virrasta ja eli vielä. Anna Jolantan ei siis ollut vaikea aavistaa rikostoverinsa kohtaloa.

XXIV

PUHUVA NUKKE

Ettemme enää väsyttäisi lukijan ehkä jo kovasti koeteltua kärsivällisyyttä enemmillä kuvauksilla tämän rikosjutun kaikista yksityisseikoista, siirrymme nyt kertomuksessamme vuoden eteenpäin.

Mustalainen Bruno Stark mestattiin syksyllä v. 1818. Häneltä tavatun lompakon, jossa oli myrkkypullo, tunsi kivalteri Kron kuuluneen vaimolleen tämän eläessä, ja tämä oli tietysti mustalaista vastaan hyvin raskauttava seikka, mihin tuli vielä lisäksi hänen rikostoverinsa, Katarina Linkin täysin totuudenmukainen tunnustus. Starkiin kohdistuneen pitkäaikaisen oikeudenkäynnin aikana ei lausuttu sanaakaan, joka olisi aiheuttanut vähänkään epäilyksiä, että Anna Bränner olisi ollut osallinen Katarina Linkin Brunon yllytyksestä tekemään rikokseen. On vaikea ratkaista, pitikö Stark Annalle tekemäänsä valaa sitovana, vai antoiko mustalaisnainen, joka väliin kävi häntä vankilassa tervehtimässä, hänelle toivoa armahduksesta, mutta luultavasti vaikuttivat tässä molemmatkin seikat. Hänellä oli vieläkin silmillään sama side, joka aikaisemminkin oli estänyt hänet näkemästä rikostoverinsa sieluun. Rohkeasti kulki rikollinen tuon pitkän matkan mestauspaikalle, mutta saavuttuaan vartioidun piirin sisäpuolelle, hän loi levottomia silmäyksiä ympärilleen ja mutisi katkonaisia lauseita.