Part 3

— Ja palasiko henkinäky sitte milloinkaan? kysyi Lucian.

— Ei, vaikka usein olen kutsunut sitä luokseni; mutta kenties Jumala suopi lapselle etuoikeuksia puhtautensa tähden, joita hän kieltää täysi-ikäiseltä mieheltä.

— No niin, virkkoi Lucian hymyillen, meidän perheemme on ollut siinä suhteessa teitä onnellisempi, sillä kun jotain erinomaista on tapahtumaisillaan, vanhempamme ilmestyvät meille.

— Ja mistä tämä etuoikeus on teille suotu?

— Jo ammoisista ajoista. Muistattehan kertoneeni teille että Savilia kuoli jättäen kaksi poikaa; no niin, nämät kaksi poikaa kasvoivat isoiksi, kohdellen toinen toistansa kaikella kunnioituksella ja hellyydellä, mitä vanhemmiltansa olivat oppineet. He tunsivat ettei mikään, eipä edes kuolema voisi heitä eroittaa toisistaan, ja voimakkaiden salaperäisten noitumistemppujen jälkeen allekirjoittivat he verellänsä sopimuksen, jonka mukaan se heistä, joka ensin kuolisi, ei ainoastaan näyttäytyisi heti kun jotain elämän muutosta olisi tulossa halki koko elämän. Kolmen kuukauden kuluttua ampui salamurhaaja yhden veljeksistä takaapäin, samalla hetkellä kun toinen veljes oli sulkemaisillaan sinetillä kirjettä hänelle; mutta kun hän oli pistämäisillään sinettinsä kuumaan vahaan, kuuli hän huokauksen takanansa ja vaikkei hän ollut tuntenut mitään, kääntyi hän ja näki veljensä seisovan luonaan ja koskettavan kädellään hänen olkapäätänsä. Hän ojensi hänelle kirjoittamansa kirjeen; toinen otti sen ja hävisi.

Päivää ennen omaa kuolemaansa näki hän hänet myös. Veljekset eivät olleet tehneet sitoumusta ainoastaan keskuudessansa, mutta kaikille jälkeläisillensä, sillä aina siitä saakka on sukumme nähnyt henkinäkyjä, ei ainoastaan kuoleman lähestyessä, mutta jokaisen elämän muutoksen edellä.

— Ja oletteko te koskaan nähneet ilmestyksiä?

— En; mutta koska isäni sai yönä ennen kuolemaansa varoituksen lähenevästä kuolemastansa, otaksun että veljelleni ja minulle suodaan sama etuoikeus.

— Ja seuraako tämä etuoikeus ainoastaan sukunne miespuolisia jäseniä?

— Heitä ainoastaan.

Katsahdin nuoreen mieheen, joka kylmänä, vakavana ja tyynenä kertoi ihmeellistä tarinaansa, ja minä kertasin Hamletin lauselmia:

"There are more things in heaven and earth, Horateo, Than are dreamt of in your philosophy."

Pariisissa olisin pitänyt miestä pilapuhujana, mutta Korsikan sydämmessä en saattanut pitää häntä mielipuolena enkä onnenonkijana.

— Ja nyt, kysyi hän, olenko kertonut teille kaikki mitä halusitte tietää?

— Olette todellakin, vastasin; ja minä olen hyvin liikutettu luottamuksestanne.

Näin sanoen nousi hän ylös, toivotti minulle hyvää yötä ja lähti huoneesta. Vaikka olin hyvin väsyksissä, kului kauvan ennen kun sain unta silmiini, ja kun vihdoin nukahdin, näin rauhattomia unia kaikista henkilöistä, joita olin kohdannut edellisenä päivänä. Vasta päivän koittaessa pääsin rauhallisempaan lepoon, mutta heräsin myöhemmin kellon soitosta, joka kuului helisevän aivan korvissani.

Pian sen jälkeen koputti Griffo ovelle, tuoden kuumaa vettä; hän sanoi kellon olevan puoli kymmenen ja että Lucian halusi nähdä minua.

— Sano herra Lucianille, vastasin, että olen tuleva iloiseksi saadessani hänet nähdä.

Nuori mies astui pian sen jälkeen huoneeseen.

Tällä kertaa oli hän pukeutunut hienoon pariisilaiseen pukuun. Hänellä oli päällänsä musta takki, värillinen västi ja valkoiset housut. Huomatessansa että katselin häntä ihmeissäni, virkkoi hän:

— Ettekö ihaile pukuani? se vaan todistaa että alan sivistyä.

— Niinpä, tosiaankin, vastasin; tunnustan että hämmästykseni ei ole niin vähäinen huomatessani että Ajacciossa löytyy ensi luokan räätäli. Samettitakissani näytän teidän rinnallanne pariisilaiselta palvelijalta.

— Pukuni, vastasi hän, tulee suorastaan Pariisista. Koska veljeni ja minä olemme aivan yhtä mittaiset, tuntui hänestä hauskalta lähettää minulle koko puku, mutta jota minä käytän vaan mitä harvinaisimmissa tilaisuuksissa, niin kuin silloin kun kenraali ylipäällikkö pistäytyy luonamme tahi kun onnistumme saamaan niin harvinaisen vieraan kuin te esimerkiksi ja vielä lisäksi yhteydessä näin harvinaisen juhlallisuuden kanssa.

Kaikki mitä Lucian sanoi oli täynnä ivan sekaista nerokkaisuutta, ja vaikka se joskus saattoi minut melkein pahoinvoivaksi, oli se aina täynnä mitä etsityintä kohteliaisuutta.

Sen vuoksi tyydyin yksinkertaiseen kumarrukseen, jolla välin hän alkoi suurimmalla tottumuksella vetää kellertäviä hansikkaita käsiinsä.

Olin sillä välin päättänyt pukemiseni. Kello oli jo neljännestä vailla kymmenen.

— Tulkaa, virkkoi hän, jos haluatte nähdä näytelmää, täytyy meidän heti kiirehtää matkalle, mutta aamiainen on myös valmis ja kenties teette viisaammin jos jäätte ruualle.

— Ei, kiitos, vastasin; nautin aamiaista harvoin ennen kahtatoista.

Otin hattuni ja läksimme yhdessä.

IX LUKU.

Menimme ylimmälle kuistille isäntäni linnamaisessa asunnossa ja katselimme sieltä torille.

Päin vastoin kuin edellisenä iltana oli tori nyt täynnä naisia ja lapsia; mutta ei yhtään miestä näkynyt.

Kirkon edessä seisoi juhlapukuun puettu henkilö, kädessään kolmivärinen sauva — hän oli maaherra. Portin vieressä oli toinen juhlallisen näköinen, mustiin puettu henkilö istumassa pöydän ääressä asiakirja edessään. Hän oli notarius; asiakirja sisälsi uudet sovintosäännöt.

Menimme alas ja minä asetuin yhdelle puolelle pöytää Orlandin sukulaisten kanssa; pöydän toisella puolen olivat Kolonnan koko suku. Lucian, joka oli yhtä paljon kummallakin puolella, seisoi notariuksen takana.

Kirkon perällä seisoi pappi alttarin luona, valmiina lukemaan messua.

Kello löi kymmenen.

Samassa hetkessä kääntyivät kaikkien silmät katsomaan kadun kumpaiseenkin päähän päin.

Orlandi ilmestyi nyt vuoriston puolelta ja Kolonna virran puolelta. Molempia seurasivat omat puoluelaisensa, mutta sopimuksen mukaan ei kukaan kantanut aseita. Molemmat päälliköt olivat ulkomuotonsa puolesta täydelliset vastakohdat toisilleen.

Niin kuin jo olen kertonut, oli Orlandi pitkä ja tumma, Kolonna sitä vastoin oli lyhyt ja punatukkainen.

Kummallakin oli kädessään öljypuun oksa rauhan merkkinä, joka nyt oli solmittava. Tämä oli runollisen maaherran määräys.

Kolonna riiputti sitä paitsi kädessään kananpoikaa, jonka hänen nyt piti antaa sen kananpojan edestä, joka kymmenen vuotta sitte oli sytyttänyt koston näiden sukujen välille.

Kananpoika oli elävä.

Tätä pykälää oli pohdittu ankarasti, sillä Kolonnan mielestä oli äärettömän nöyryyttävää kun hänen piti antaa nyt kananpoika elävänä, siitä hyvästä että hänen tätinsä oli kerran kuolleen kananpojan heittänyt Orlaudin sisaren silmille.

Kuitenkin oli Lucian viisaiden selityksiensä avulla onnistunut saamaan Kolonnan antamaan kananpojan, ja periaatteiden nojalla oli hän saanut Orlandin suostumaan sen vastaanottamaan.

Samalla kuu molemmat viholliset tulivat näkyviin, alkoivat kellot, jotka tähän asti olivat olleet hiljaa, äkkiä iloisesti soida pomisemaan. Kun he saapuivat kirkon oven kohdalle, pysähtyivät Orlandi ja Kolonna muutaman jalan päähän toisistaan.

Jos nämä miehet olisivat seisseet kolme päivää sitte sadan jalan päässä toisistaan, olisi toinen heistä ehdottomasti laukaissut pyssynsä.

Seuraavan viiden minuutin kuluessa olivat nämä kaksi ryhmää sekä myös muu kansa juhlallisessa äänettömyydessä.

— No niin, Kolonna, virkkoi maaherra; teidän on puhuttava ensiksi.

Suurella vaikeudella mutisi Kolonna muutamia sanoja Korsikan murteella. Sen verran mitä saatoin ymmärtää, sanoi hän olevansa pahoillaan että vendetta oli kestänyt kokonaista kymmenen vuotta hänen sekä hyvän naapurinsa Orlandin välillä, ja asiaa korvataksensa tarjosi hän nyt tämän kananpojan sovinnoksi.

Kun hän oli kokonaan vaijennut, vastasi Orlandi muutamin sanoin Korsihan murteella, että kaikki muu tulisi unohtumaan paitsi tämä juhlallinen sovinto, joka tapahtui maaherran tahdosta Lucianin välityksellä ja notarion laatiman sitoumuksen mukaan.

Molemmat olivat sitte ääneti.

— Hyvin tehty, kunnon miehet, virkkoi maaherra, ja sopimuksen mukaan pitäisi teidän nyt paiskata kättä.

Vaistomaisesti vetäsivät molemmat viholliset paikalla kätensä selkänsä taakse.

Maaherra nousi paikalta, jossa oli tähän asti istunut, otti Kolonnan oikean käden hänen selkänsä takaa, kääntyi etsimään Orlandin kättä, ja onnistui vihdoin hymyillen yhdistämään heidän kätensä.

Maaherran yhä pidellessä heidän käsiänsä yhdistettyinä, nousi notarius ylös ja luki asiakirjan ääneen:

— Meidän, Giuseppi Antonio Sarrolan edessä, joka olemme kuninkaallinen notario Sullacarossa, Sarteinen maakunnassa,

— Julkisella torilla, kirkon edustalla, arvokkaan maaherran läsnäollessa, ja kaiken kansan edessä, Gaetano Orso Orlandi, jota Orlandiksi kutsutaan,

— Sekä Marco Vincenzo Kolonna, Schiopponeksi kutsuttu,

— Ovat juhlallisesti päättäneet seuraavaa:

— Tästä päivästä, maaliskuun 4 päivästä lähtien, 1841, julistetaan kymmenen vuotta kestänyt vendetta heidän välillään loppuneeksi.

— Ja että nyt tämän jälkeen heidän on elettävä niin kuin hyvät naapurukset ainakin, niin kuin heidän vanhempansakin elivät ennen kun onneton tapahtuma kylvi eripuraisuuden perheenjäsenten sekä naapurien välille. Tämän tähden he ovat suostuneet rauhalliseen sovintoon kylän kirkon porttikäytävällä Paolo Arborin, maaherran ja herra Lucian de Franchin, sovintotuomarin kanssa, molempien puolueiden sukulaisten ja seurakuntalaisten edessä sekä meidän, notarion.

— Sullacarossa, tänä maaliskuun 4 päivänä, 1841.

Huomasin ihastuksella, että notario oli hienotunteisuudesta ja varovaisuudesta jättänyt mainitsematta koko kananpojan.

Kolonnan koko olemus muuttui sen tähden ystävällisemmäksi ja iloiseksi, jota vastoin Orlandin naama muuttui nolommaksi ja nolommaksi, ja Orlandi vihdoin katsahti kananpoikaan, ikään kuin olisi tuntenut äkillistä kiihkoa paiskata kananpojan Kolonnan päähän. Maaherra huomasi sentähden, että aikaa ei saanut hukata, ja pitäen kiinni molempain asianomaisten käsistä, otti hän kynän, allekirjoitti kontrahdin, jonka Orlandia hyvittääkseen siirsi heti hänen eteensä. Orlandi allekirjoitti sen ja siirsi vuorostaan Lucianille, joka allekirjoitettuaan antoi kontrahdin Kolonnalle, joka myös pani siihen niménsä.

Soitto alkoi nyt kirkossa ja se muistutti suuresti "Te Deumia", jota soitetaan voiton jälkeen.

Kontrahti oli siis jokaisen allekirjoittama, ilman minkäänmoista säätyeroitusta, ja molemmat sankarit astuivat kirkkoon, jossa polvistuivat alttarin edessä.

Tämän hetken jälkeen muuttui Lucian kokonaan tyyneeksi: kaikki oli nyt ohitse, sillä sovinto oli nyt vannottu sekä Jumalan että ihmisten edessä.

Kun messu oli toimitettu, menivät Orlandi ja Kolonna sukulaistensa ja ystäviensä seuraamina kynnyksien ylitse, joiden ylitse eivät vuosikausiin olleet astuneet, jota vastoin Lucian ja minä, jotka emme vielä olleet aivan valmiit astumaan aamiaiselle, ohjasimme askeleemme madame de Franchin luokse.

Oli aivan selvää, että Lucian oli lukenut nimeni allekirjoittaissani kontrahdin, ja että se oli tuntunut hänestä tutulta.

Olin jo aamulla sanonut lähteväni matkalle heti päivällisen jälkeen, ja koska läsnäoloni oli välttämättömän tarpeellinen Pariisissa erään näytelmäkappaleeni harjoittamista varten, täytyi minun, huolimatta isäntäni innokkaista pyynnöistä, pysyä päätöksessäni.

Lucian pyysi saada käyttää tilaisuutta hyväksensä ja eilisen lupaukseni nojalla kirjoittaa kirjeen veljellensä; ja madame de Franchi, joka urhokkaan mielensä ohella oli hellä äiti, otti minulta lupauksen jättää kirje hänen poikansa omiin käsiin.

Pyysin saada käydä viimeisen kerran Lucianin huoneessa, pyyntö, johon kernaasti suostuttiin.

— Tiedättehän, virkkoi hän, jos teillä on jotain tässä talossa, josta välitätte, ottakaa muistoksi.

Otin käteeni pienen floretin, jonka löysin nurkasta ja jolla ei nähtävästi ollut mitään arvoa, ja koska Lucian oli ihaillut jahtivyötäni, pyysin hänen sen omistamaan.

Samassa hetkessä ilmaantui Griffo ovelle ilmoittaen että hevoseni ja oppaani olivat oven edessä.

Annoin Griffolle metsästyspuukon, jonka tupessa löytyi myös pieni pistooli.

En ollut ennen elämässäni nähnyt sellaista riemua.

Alimmalla portaalla seisten toivotti rouva de Franchi minulle onnellista matkaa, aivan samalla tavoin kuin oli toivottanut minut tervetulleeksi. Suutelin hänen kättänsä, sillä tunsin suurta kunnioitusta tätä naista kohtaan, joka samalla kertaa oli niin luonnollinen ja niin arvokas.

Lucian katsoi ovelta jälkeeni.

Tänä yönä nukuin Albitecciossa. Seuraavana päivänä saavuin Ajaccioon.

Viikon kuluttua olin Pariisissa.

X LUKU.

Samana päivänä kun saavuin Pariisiin, menin tervehtimään Louis de Franchia. Hän ei ollut kotona.

Jätin korttini, johon kirjoitin että olin vastikään palannut Sullacarosta ja että minulla oli kirje hänelle veljeltänsä, jonka olin luvannut jättää hänen omaan käteensä.

Lausuessani aikomukseni kirjoittaa kortille, kuljetti palvelija minua arkihuoneen läpi isäntänsä huoneeseen. Katselin ympärilleni uteliaana, ja huomasin kaikessa saman maun kuin hänen huoneissaan Sullacarossa, mutta sillä eroituksella, että täällä vallitsi kaikkialla pariisilainen loisto ja komeus. Herra Louis de Franchilla näytti olevan oikein viehättävä nuoren miehen asunto.

Seuraavana aamuna, arviolta yhdentoista aikaan, ollessani juuri pukeutumassa, ilmoitti palvelija herra Louis de Franchin. Käskin palvelijan neuvomaan hänet vierashuoneeseen ja sanoin tulevani muutaman minuutin kuluttua.

Kun vähän ajan päästä astuin huoneeseen, oli Louis de Franchi, luultavasti kohteliaisuuden takia, lukemassa erästä kertomustani, joka paraikaa oli eräässä Pariisin aamulehdistä. Huoneeseen tultuani katsahti hän ylös.

Seisoin aivan hämmästyneenä hänen tavattomasta yhtäläisyydestään veljensä kanssa.

— Herra, virkkoi hän, noustessansa ylös istuimeltansa. Saatoin tuskin uskoa silmiäni löytäessäni eilen nimikorttinne, jonka hyväntahtoisesti olitte jättäneet minulle, ja innossani kiittää teitä ja saada kuulla uutisia kotoani, olen kenties tullut liian aikaisin.

— Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, virkoin, jos en heti kiirehtinyt vastaamaan teidän ystävälliseen tervehdykseenne; mutta minä ihmettelen, puhelenko herra Lucianin tahi herra Louis de Franchin kanssa.

— Sen saatan käsittää, sillä yhdennäköisyytemme on suuri, eikö totta? virkkoi hän nauraen. Kun olin Sullacarossa, oli veljeni ja minä ainoat, jotka emme erehtyneet toisistamme; kuitenkin, jos ei veljeni ole lähtöni jälkeen hyljännyt kokonaan korsikkalaisia tapojansa, huomaatte ainakin puvuissamme suuren eroituksen.

— Jospa niin olisi ollut, vastasin, mutta samana päivänä kun lähdin sieltä, oli koko hänen pukunsa, paitsi valkoisia housuja, jotka täällä tähän vuoden aikaan ovat liian aikaiset, aivan samanlainen kuin teidän, joten näette ettei edes hänen pukunsa erilaisuus eroita häntä teistä. Mutta, jatkoin, vetäen kirjeen kirjesalkusta, tiedän että olette halukas kuulemaan omaisistanne, ja olisin jo eilen jättänyt tämän kirjeen huostaanne, ellen olisi luvannut antaa sen teille omakätisesti.

— Kaikki voivat he hyvin, toivoakseni?

— Kyllä, vaikkei aivan hyvin; mutta lukekaa kirje sillaikaa kuin minä teen itselleni paperossin.

Yhtäläisyys molempien veljesten välillä oli yhtä hämmästyttävä kuin ensin, vaikka, niinkuin Lucian oli sanonut, Louis oli kalpeampi, ja myös huomasin että hänen ranskan ääntämisensä oli kirjallisesti puhtaampi. Kun hän oli lopettanut kirjeen lukemisen, tarjosin hänelle paperossin, jonka hän sytytti omastani.

— Kas niin, sanoin, luulen perheenne olleen levottoman tähtenne, mutta iloitsen nähdessäni ettei siihen ole ollut mitään aihetta.

— Eipä ilmankaan, virkkoi hän surullisesti; en ole tosin ollut kipeä, se on totta, mutta olen ollut hyvin onneton, ja onnettomuuteni on kasvanut vielä suuremmaksi tietäessäni veljeni ehdottomasti kärsivän yhdessä kanssani.

— Saanko sentähden kysyä, en uteliaisuudesta, vaan todellisesta osanotosta, onko onnettomuutenne' nyt poistunut?

— Tiedättehän, virkkoi hän, että aika on suuri lohduttaja ja parantaa syvimmätkin haavat, ja toivon että tulipa mitä tahansa, saan voimia kaikki kestämään. Sallikaa minun sillä välin teitä kiittää ystävyydestänne ja sallikaa minun maksaa vierailunne vierailulla ja tulla puhelemaan kanssanne Sullacarosta.

— Kernaasti, vastasin, mutta miksi ette tule nyt aamiaistamaan kanssani? Silloin saisimme vapaasti ja mukavasti keskustella.

— Ikävä kyllä, en voi sitä tehdä, sillä sain eilen kutsun eräältä ylhäiseltä viranomaiselta tulla tänään aamiaiselle hänen luokseen, ja sen vuoksi käsittänette etten saata antaa hänen odottaa minua turhaan.

— Ah! virkoin, hän haluaa varmaan puhella kanssanne Orlandista ja Kolonnasta?

— Niin luulen, ja koska veljeni sanoo minulle että riita on nyt lopussa niin — —

— Niin on, vieläpä on sovinto vahvistettu notarion edessä; allekirjoitin itse kontrahdin.

— Niin kertoo myös veljeni, mutta, jatkoi hän, katsahtaessansa kelloonsa, lähden paikalla äsken mainitun korkean viranomaisen luokse kertomaan että riita on loppunut; sanokaa minulle sen vuoksi, milloin saan teidät nähdä?

— Sitä on minun vaikea sanoa, sillä näinä muutamina seuraavina päivinä on minulla paljon tekemistä, teidän täytyy siis sanoa missä saan teidät kohdata.

— Kuulkaa; huomenna on Mi-Careme juhla ja minun täytyy mennä silloin oopperatanssijaisiin, haluatteko kohdata minut siellä?

— Oh, virkoin nauraen, näen tosiaankin että aika on hyvä parantaja.

— Erehdytte kokonaan, virkkoi hän; luulen että tulen tuntemaan uutta tuskaa siellä, ja kuitenkin minun täytyy mennä. Tiedän ettei se paranna paljon asiaa ja kuitenkin minun täytyy mennä.

— No hyvä, huomenna tavataan siis oopperassa; mutta mihin aikaan?

— Kello puoli yksi.

— Missä paikassa?

— Lämpiössä; kello yhden aikaan.

Puristimme toistemme käsiä ja erkanimme.

Seuraavana yönä kello puoli yksi olin oopperassa. En löytänyt Louisea heti paikalla; hän oli seurannut erästä naamaria, jonka hän luuli tuntevansa, mutta joka sekaantuneena joukon sekaan oli hävinnyt.

Halusin puhua hänen kanssaan Korsikasta, mutta hän oli liian hajamielinen voidaksensa syventyä tähän keskusteluaineeseen. Hänen silmänsä riippuivat yhä kellossa. Äkkiä hän huudahti:

— Ah! tuossa on orvokkikimppuni, ja hän tunkeusi väkijoukon läpitse naisen luokse, jolla oli suuri kimppu näitä kukkasia.

Jokaisella ohikulkijalla oli kukkakimppuja mitä erilaisimmista kukkasista, ja pian ojensi joku naamioittu henkilö minulle kimpun kamelioita, toivottaen samalla minut tervetulleeksi Pariisiin.

Kameliakimppua seurasi kimppu punasia ruusuja.

Sitä seurasi valkoinen ruusukimppu.

Ja toden perään minä seisoin siinä viisi kukkaskimppua kädessäni kun kohtasin D—n.

— Ah! virkkoi hän, olen iloinen teidät nähdessäni. Tulittepa tänne juuri oikealla hetkellä; illallistamme tänä yönä kotonani niin ja niin, niiden ja niiden tuttujen kanssa; hän mainitsi kolme tai neljä paraita ystäviämme; ja me haluamme teidät mukaamme.

— Suuri kiitos, vastasin; ottaisin kutsunne vastaan ilolla, mutta en saata, sillä olen täällä erään henkilön seurassa.

— Mutta käsittänette, että jokainen meistä on oikeutettu tuomaan muassaan oman mielittynsä, ja pöydällä tulee olemaan kuusi maljaa täynnä raikasta vettä, jotka tulevat säilyttämään kukkaset virkeinä.

— Olette nyt aivan erehdyksissä, vanha veikko, vastasin. Minulla ei ole mitään kukkasia teidän maljojenne varalta; olen täällä ystäväni kanssa.

— No hyvä, mutta tunnettehan sananpartemme "ystäviemme ystävät".

— Mutta tällä kertaa hän on nuori mies, joka on kokonaan teille tuntematon.

— Sitä parempi, saamme siten tilaisuuden tutustua häneen.

— Tahdon kysyä häneltä, jos häntä haluttaa tulla.

— Tehkää niin, ja jos hän kieltää, tuokaa hänet väkisten.

— Parastani tahdon koettaa; milloin on illallinen?

— Kello kolmesta viiteen, joten teillä on kyllin aikaa tuumailla.

— Sepä hyvä.

Nainen orkidekimppuinensa, joka varmaan oli kuullut viimmeisen osan keskusteluamme, otti D—tä käsivarresta ja vei hänet pois.

Muutaman minuutin perästä kohtasin Louisin, joka epäilemättä oli jo eronnut orvokkikimpustaan.

— No niin, virkoin, oletteko saanee# tietää sen mitä halusitte?

— Sain tosin, mutta tiedättehän että naamiohuveissa saa kuulla tavallisesti asioita, joita olisi parempi olla kuulematta.

— Rakas ystäväni, virkoin hänelle, suokaa anteeksi, jos olen liian rohkea, mutta minusta tuntuu että kun tunnen veljenne, tunnen teidät myös. Sanokaa minulle, oletteko onneton tai ette? Kuinka on laitanne?

— Oh, ei se ole mitään, josta maksaisi vaivaa kertoa.

Huomasin ettei hän halunnut antaa minulle luottamustansa, enkä siis kysellyt enää sen enempää.

Kuljimme vähän aikaa sinne tänne, minä välinpitämättömänä, sillä en toivonut ketään näkeväni; mutta hän seuraten mitä suurimmalla tarkkuudella jokaista ohikulkevaa dominoa.

— Tiedättekö mitä teidän pitäisi tehdä? virkoin.

Hän kavahti aivan kuin unesta heräävä valveille.

— Minä! en! — mitä sanotte?

— Minulla on eräs hyvin hauska ehdoitus, joka arveluni mukaan tekisi teille hyvää.

— Mikä se on?

— Tulkaa illallistamaan kanssani erään ystäväni luokse.

— Oh, en mitenkään. Tulisin olemaan liian ikävä vieras.

— Joutavia, saatte kuulla siellä joukon hauskoja sukkeluuksia, jotka tulevat saattamaan mielenne taas iloiseksi.

— Onko minua pyydetty?

— Tietysti!

— Isäntänne on kovin ystävällinen; mutta kunniani kautta, en voi nyt tulla.

Samassa kohtasimme D—n, joka näytti olevan sangen hauskassa keskustelussa orkideavihkoa kantavan kaunottaren kanssa.

Siitä huolimatta hän huomasi minut.

— Se on siis päätetty, eikö totta? Kello kolmen aikaan siis.

— Jättäkää koko tuuma sikseen. Nyt en mitenkään voi tulla.

— Mene hiiteen sitte.

Ja hän kiiruhti pois.

— Kuka on tuo herra? kysyi Louis silmin nähtävästi vaan sanoaksensa jotakin.

— Hän on D—, minun vanha hyvä ystäväni, mainio veikko kerrassaan, vaikka hän on sanomalehden toimittaja.

— Mitä, D—! Hänenkö luokseen olisitte vieneet minut illalliselle?

— Niin juuri.

— Siinä tapauksessa se on minulle aivan yhdentekevää. Minä suostun, suostun suurimmalla ilolla; vaikka, jatkoi hän surullisesti hymyillen, kenties minun ei pitäisi mennä, mutta minä olen sallimuksen vallassa. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne ollenkaan tänä iltana, ja kuitenkin olen täällä.

Silloin kohtasimme D—n uudelleen.

— Rakas veikko, virkoin, olen muuttanut mieltäni.

— Ah! te tulette siis, niinkö? Bravo! Kuitenkin täytyy minun varoittaa teitä yhdestä asiasta: se, joka syö kanssamme tänä iltana, täytyy syödä kanssamme myös huomenna.

— Ja mistä pakosta?

— Vedon johdosta, jonka löimme Chateau Renaudin kanssa.

Tunsin kuinka Louis, jonka käsivarsi lepäsi käsivarrellani, vapisi kovasti.

Katsahdin häneen ja vaikka hän oli kalpeampi kuin koskaan, ei hän virkannut mitään.

— Ja mikä on tämä veto? kysyin D—ltä.

— Oh! tulisi liian pitkälliseksi kertoa siitä tässä. Sitä paitse kuuluu eräs henkilö tähän vetoon, ja voisi kenties kumota sen kokonaan, jos sattuisi kuulemaan siitä jotain.

— No hyvä, siis kello kolme.

Erosimme uudestaan. Katsahdin kelloon; se oli puoli kolme.

— Tunnetteko herra Chateau Renaudin? kysyi Louis koettaen turhaan peittää mielenliikutustaan.

— Ainoastaan ulkomuodolta.

— Olen hyvilläni siitä, virkkoi Louis.

— Miksi niin? Tunnetteko hänet?

— Ainoasti kautta rantain.

Huolimatta hänen peittelevästä vastauksestaan oli minun helppo huomata, että herra de Franchin ja herra de Chateau Renaudin välillä oli olemassa salaperäinen suhde jonkun naisen tähden.

Sisäinen tunne varoitti minua että kenties olisi toverilleni parempi mennä omaan kotiinsa.

— Mielestäni on parempi ettemme mene ollenkaan koko kestiin, virkoin.

— Miksi emme menisi? Muutama minuutti sitte olitte hyvin innokas saamaan minut mukaanne — mikä on siis saattanut teidät muuttamaan mielenne?

— Tulemme kenties kohtaamaan herra de Chateau Renaudin siellä.

— Sitä parempi. Olen kuullut hänen olevan hyvin miellyttävän ja saanen siellä tilaisuuden tutustua häneen lähemmin.

— Sitä parempi. Menkäämme siis, koska te sitä toivotte, vastasin.