Part 2

— "No, hyvä, koska se on teidän, syökää se!" Silloin yksi orlandilaisista otti ylös kananpojan ja oli vähällä lyödä vanhaa vaimoa, joka oli heittänyt kananpojan hänen sisartansa kohti, kun onnettomuudeksi samassa hetkessä eräs kolonnalainen laukasi latingissa olevan pyssynsä, tappaen miehen paikalla.

— Ja kuinka monta elämää on tämä riita maksanut?

— Yhdeksän on murhattu.

— Ja kaikki yhdestä kananpojasta, joka ei ole viittäkymmentä penniä kalliimpi?

— Niin; mutta niin kuin jo kerroin, syyllä ei ole asian kanssa enää mitään tekemistä; meidän tulee katsoa seurauksia.

— Mutta koska yhdeksän henkilöä on tullut murhatuksi, pitääkö kymmenen välttämättömästi seurata?

— Ei suinkaan, sitte kun minut valittiin välittäjäksi.

— Heidän omasta pyynnöstään?

— Oi, ei suinkaan, vaan veljeni pyynnöstä. Hän puhui siitä Pariisin viranomaisten kautta, enkä ymmärrä kuinka he välittävät laisinkaan siitä, mitä tapahtuu eräässä onnettomassa Korsikan kylässä. Sen toimitti varmaan aluksi maaherramme, joka sanoi kenties että minun yksi ainoa sanani saisi koko riidan lauhtumaan ja hajoamaan kuin tuhka tuuleen. Ja he puhuivat asiasta veljelleni, joka antoi äänensä minulle. Oh! he eivät kykene koskaan sanomaan, että veli antoi sanansa veljelle, joka ei kunnioittanut tehtäväänsä.

— Siis on kaikki toimitettu?

— Niin luulen.

— Ja tänä iltana menemme tervehtimään toisen näiden puolueiden päälliköitä, arvaan?

— Aivan niin; viime yönä olin käymässä toisen puolueen luona.

— Menemmekö nyt kolonualaista tahi orlandilaista tervehtimään?

— Orlandilaista.

— Onko kohtaamispaikka kaukana täältä?

— Kahden peninkulman päässä, Vincentellon linnan raunioiden luona; mutta ehkä haluatte lopettaa illallisenne rauhassa ja sitte polttaa sikarinne jalkojanne lämmitellessä.

— Ei, ei! huudahdin; olette luvanneet näyttää minulle roiston, ja minun täytyy saada nähdä hänet.

— No hyvä, ottakaamme pyssymme ja lähtekäämme.

Lucian suuteli äitinsä kättä, kumartaessani hänelle kunnioittavasti, ja me läksimme huoneesta Griffon seuraamana.

Valmistuksemme eivät kestäneet kauvan.

Otin vyötäisilleni vyön, jonka olin teettänyt itselleni Pariisissa, ja jossa oli luotia toisessa päässä ja ruutia toisessa.

Lucian ilmaantui pyssyineen ja piippolakkineen, joka oli oikea koruompeluksen mestariteos, ja varmaankin lahja joltakin Sullacaron pohatalta.

— Griffo, virkkoi Lucian, päästä Timantti koirankoppelosta ja sano kyläläisille, että jos he kuulevat kylään pyssyn laukauksia, ne ovat minun laukaisemat.

— Kyllä, teidän ylhäisyytenne.

— Ilman tätä varoitusta, selitti Lucian, luulisivat he, että vihamielisyydet ovat alkaneet uudelleen, ja meidän ampumiseemme vastattaisiin joka kylän kadulta.

IV LUKU.

Vaikka oli vasta maaliskuun alkupuoli, oli ilma ihmeen ihana ja olisi sitä voinut kutsua lämpöiseksi, ellei suloinen tuulenhenki olisi puhaltanut vilvoittavasti mereltä.

Kuu nousi pilvettömänä ja kirkkaana Mont de Cagnan takaa ja hopeoitsi valollaan metsäpurot putouksinensa, jotka eroittavat Korsihan kahteen eri osaan, joten tämän jaon kautta saari jakaantuu kahteen säännölliseen osaan, jotka ovat aina sodassa keskenään.

Astuessamme ylös vuoren rinnettä, peittyivät Tavarron laskusuut yön pimeyteen, jotta silmän oli mahdotonta eroittaa, jota vastoin Välimeri välkkyi edessämme peilin kirkkaana.

Vihdoin saavuimme erääseen tienhaaraan ja Lucian pysähtyi.

— Onko teillä, kysyi hän, vuorenkiipeilijän jalat?

— On jalat kyllä, mutta ei silmää.

— Vaivaako teitä pyörrytys?

— Kyllä, se kohtaa minua joskus kiusoittavasti.

— Menkäämme siis tätä tietä, joka karttaa kaikkia äkkijyrkkäyksiä.

Ja Lucian johti kulkunsa havumetsään, johon häntä seurasin.

Timantti, Lucianin koira, juoksi edes takaisin puiden lomissa, liekuttaen iloisesti häntäänsä, ikään kuin vakuudeksi, ettemme tarvinneet mitään peljätä, vaan seurasimme levollisesti hänen vainuamaa tietä. Selvästi näkyi, että hänet oli harjoitettu pyydystämään sekä nelijalkaisia että kaksijalkaisia otuksia — roistoja ja villikissoja — ja etten näyttäisi aivan tietämättömälle Korsikan tavoista, kysyin Lucianilta eikö tekemäni huomiot olleet oikeita.

— Ei, olette väärässä, virkkoi hän; toden totta on, että Timantti pyydystää sekä petoja että ihmisiä, mutta mies, jota hän hakee, ei kuulu roistoihin; hän vainuskelee santarmeja, poliiseja ja vapaaehtoisia.

— Onko Timantti siis roistojen koira?

— On; se kuuluu eräälle orlandilaiselle, jolle tapanani oli lähettää leipää, ruutia, kuulia ja muita mitä roisto saattoi tarvita. Eräs kolonnalainen tappoi hänet ja seuraavana päivänä tuotiin koira minulle.

— Mutta enkö nähnyt toista koiraa myös ikkunastani?

— Kyllä; se oli Brusco. Hän seuraa samoja jälkiä kuin tämäkin, mutta sain sen eräältä kolonnalaiselta, jonka eräs orlandilainen tappoi; sen vuoksi kun menen kohtaamaan orlandilaista, otan Timantin kanssani. Jos heidät päästettäisiin vapaiksi yhtaikaa, repisivät he toisensa palasiksi; ja siitä näette, että vaikka miehet viimein sopivat riitansa, koirat eivät missään tapauksessa koskaan suostu syömään samasta astiasta.

Samassa hetkessä kuulin valitushuudon niin surullisen, niin uikuttavan ulisevan, että pysähdyin äkkiä ja asetin käteni nuoren saattajani käsivarrelle.

— Mitä tämä on? kysyin.

— Timantti huutaa vaan mucchiolla.

— Mikä on mucchio?

— Mucchio on hänen mestarinsa hauta. Hautapatsas on tehty kivistä ja oksista, joita ohikulkijat ovat heittäneet miehen haudalle, joka oli tullut teloitetuksi, ja jonka vuoksi hauta, sen sijaan että laskeutuisi, yhä kohoaa ajan vieriessä. Se on koston symbooli, joka seuraa uhria, ja kasvaa päivä päivältä lähimmäistensä kautta.

Kuulin taas uuden ulvonnan ja tällä kertaa niin läheltä, että vaikka tunsin äänen, säpsähdin itsekseni. Seuraavassa hetkessä näin vähän matkan päässä kivistä ladotun kasan, neljän viiden jalan korkuisen. Se oli murhatun hautakumpu.

Tämän omituisen patsaan juurella istui Timantti kita auki ja niska ojona. Lucian otti kiven maasta ja lähestyi kivirauniota hattu kädessä.

Minä otin myös kiven ja tein aivan kuin hän.

Saavuttuamme pyramidin juurelle taittoi hän oksan puusta ja heitti patsasta kohti ensin oksan ja sitte kiven, tehden sitte peukalollaan ristin merkki.

Minä tein samoin, ja sitte jatkoimme matkaamme äänettöminä ja hiljaa.

V LUKU.

Askel askeleelta muuttui polku yhä vaivaloisemmaksi.

Heitin pyssyn olkani ylitse, sillä huomasin pian tarvitsevani käyttää käsivarsiani, vaikka Lucian yhä kulki yhtä helposti kuin ennenkin, eikä näyttänyt lainkaan huomaavan vaikeuksia, jotka haittasivat kulkuani.

Kiivettyämme muutamia minuutteja vuoren louhujen ylitse, pidellen kiinni viiniköynnöksistä sekä pensaista, saavuimme jonkunmoiselle lakealle paikalle, johon muurin seinämä oli romahtanut alas. Siinä kaikki mitä oli jälellä Vincentello d'Istrian linnasta.

Kiivettyämme uudelleen vielä vaarallisemman ja jyrkemmän rinteen yli kuin äsken, ojensi Lucian, joka kulki edeltä, kätensä minulle avuksi.

— Hyvin tehty! virkkoi hän, eikä ollenkaan hulluimmin, vaikka olette pariisilainen.

— Mutta ainoastaan siitä syystä, että pariisilainen, jota juuri autoitte, on ollut ennen tilaisuudessa tekemään muutamia tällaisia retkiä.

— Niin, tosiaan! vastasi Lucian nauraen, eikö Pariisin lähellä ole vuori, jota kutsutaan Montmartreksi?

— Ompa kyllä; mutta paitsi Montmartrea olen kiivennyt muita vuoria, sellaisia kuin Righi, Faulhorn, Vesuvius, Stromboli ja Etna.

— Ah! no sitte käsitän että Monte Rotondo ei teitä haittaa. Mutta tässä on matkamme määrä. Neljä vuosisataa sitte olisi joku esi-isistäni avannut oven ja sanonut: "Tervetuloa linnaamme." Tänä päivänä hänen jälkeläisensä osoittaa raunioita ja sanoo: "Tervetuloa raunioillemme!"

— Kuuluiko tämä linna perheellenne Vincenello d'Istrian kuoleman jälkeen?

— Ei, mutta ennen hänen syntymistään se oli esi-äitimme koti, kuuluisan Savilian, Lucian de Franchin lesken koti.

— Eikö Fillipinin historiassa ole hirmuinen tarina hänestä?

— On, päiväiseen aikaan voitte nähdä tältä paikalta Castle of Vallen rauniot, jossa signor de Guidice eli ja oli yhtä suuresti vihattu kuin esi-äitimme rakastettu, yhtä ruma kuin hän oli kaunis. Hän rakastui häneen, mutta kun ei Savilia vastannut hänen rakkauteensa, sanoi hän hänelle että jos hän ei määrätyn ajan kuluttua suostuisi ottamaan häntä puolisoksensa, ryöstäisi hän hänet väkisten. Raivostuneena hänen aikeestaan, kutsui Savilia hänet päivälliselle luokseen, ja Guidice, luullen ihastuksissaan hänen taipuvan aikeisiinsa, vastaanotti hänen kutsunsa, saapuen linnaan ainoastaan muutamain seuralaisten kanssa. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä ja muutaman minuutin kuluttua oli Guidice vankina maanalaisessa holvissa.

Olimme nyt saapuneet jonkunmoiselle linnan pihalle.

Kuu valaisi oksien välistä aukean paikan. Muu osa jäi muurin varjostamana pimeyteen.

Lucian katsahti kelloonsa.

— Ah, virkkoi hän, olemme kaksikymmentä minuuttia liian aikaiset. Istahtakaamme tähän.

Istahdimme, tahi paremmin, laskeuduimme pitkällemme pehmoiselle ruoholle kallion pielustalla.

— Mutta, jatkoin, ette ole lopettaneet kertomustanne.

— No niin, jatkoi Lucian, joka aamu ja joka ilta Savilia meni holviin, jossa Guidice istui vankina, ja seisoen avatun oven edessä, saattoi hän nähdä vankinsa ja kysyä kuinka noin inhoittava olento, kuin hän, saattoi koskaan toivoa pääsevänsä hänenlaisensa kaunottaren puolisoksi. Ajan kuluessa kuitenkin Guidice onnistui lahjomaan yhden vartijoistansa ja pääsi pakenemaan. Hän palasi vasalliensa kanssa, jotka olivat paljon lukuisammat kuin Savilian palvelijat, valloitti linnan ja otti hänen vangikseen. Vieden hänet eräälle tienristeykselle metsään, hän sulki hänet rautahäkkiin, jättäen avaimen jokaisen ohikulkijan haltuun, joka himosi hänen kauneuttansa. Kolme päivää sen jälkeen Savilia kuoli.

— Minusta näyttää, virkoin, että esi-isänne käsittivät koston tarkoituksen mainion hyvin, ja että heidän jälkeläisensä, pistoolinensa ja miekkoinensa ovat jokseenkin taantuneet.

— Aivan niin; ja sellainen aika on pian tuleva, jolloin he eivät enää ollenkaan tapa toisiansa. Mutta, jatkoi nuori mies, meidän perheemme on aina ollut erilainen. Savilian kaksi poikaa, jotka asuivat Ajacciossa, saivat kasvatuksensa oikein korsikkalaiseen tapaan ja jatkoivat vainoa Guidicen poikia vastaan. Kosto juoksi neljän vuosisadan halki, ja loppui vasta, niin kuin näitte merkityn isäni ja äitini pyssyissä, "syyskuun 21 päivä 1811, kello 11 aamupäivällä".

— Niin muistan kyliä kirjoituksen, mutta minulla ei ollut tilaisuutta kysellä niitä tarkemmin.

— Niinpä tietäkää, että vuonna 1809 kaksi veljestä oli vaan jälellä Guidiceista, ja Franchilaisista oli jälellä vaan isäni, joka oli nainut serkkunsa.

Kolme kuukautta heidän naimisensa jälkeen päätti Guidicet tehdä heistä lopun. Yhden veljistä piti ampua isäni, joka oli mennyt Sarteniin ja oli paluumatkalla kotiin, jolla välin toisen piti hänen poissa ollessaan rynnätä taloon. Onneksi sai isä tiedon heidän aikeistaan. Hän sanoi äidille, että kokoaisi kaikki vartijat kotiin, jotta vihollinen otettaisiin vastaan lämpimästi. Isä ampui toisen Guidicen vuoristossa ja äiti ampui toisen ikkunasta. Kun isäni näki vihollisensa kaatuvan, katsahti hän kelloonsa, se oli yksitoista. Kun äiti oli ampunut oman uhrinsa, katsahti hän kelloonsa; se oli juuri yksitoista. Heidän vihollisensa olivat ammutut samalla hetkellä. Guidicet olivat hävinneet, de Franchit voittaneet. Savilia oli kostettu!

— Muutaman kuukauden kuluttua synnytti äitini kaksoset, joista yksi on nöyrin palvelijanne Lucian korsikkalainen, ja toinen hänen veljensä, Louis hyväntekijä.

Samassa hetkessä näin miehen lähestyvän koirinensa kuuvalossa. Hän oli orlandilainen roisto ystävämme Timantin seurassa.

Samassa hetkessä kaikui yhdeksän kellon lyöntiä.

Mestari Orlandi tuli niin minuutilleen kuin olisi ollut kuningas Ludvig XV:ta vastaanotto, ja varmaan kukaan ei olisi voinut olla säännöllisempi saapumaan kuin tämä metsien kuningas, jolle Louis oli määrännyt yhdeksän lyönnin yhtymäajaksi.

Kun hän lähestyi, nousimme kumpikin ylös.

VI LUKU.

— Ette ole yksin, herra Lucian, virkkoi roisto.

— Älkää välittäkö siitä, Orlandi. Tämä herra on ystäväni, joka on kuullut teistä puhuttavan, ja hän halusi teitä nähdä.

— Tämä herra on tervetullut, virkkoi roisto kumartaen.

Vastasin hänen tervehdykseensä mitä suurimmalla kohteliaisuudella.

— Olette varmaan olleet täällä jo jonkun aikaa? jatkoi Orlandi.

— Noin parikymmentä minuuttia.

— Tiesin sen; kuulin Timantin ulvovan mucchiolla.

— Mutta koska kerran tiesitte herra Lucianin olevan täällä, miksi ette tulleet aikaisemmin?

— Koska yhtymisemme oli tapahtuva yhdeksältä, ja se on aivan yhtä huolimatonta, jos saapuu neljännestä ennen tahi jälkeen.

— Onko tuo syytös minua kohtaan? virkkoi Lucian nauraen.

— Ei millään muotoa, herra; te saavuitte aikaisemmin varmaan tämän herran tähden, sillä te olette itse säännöllisyys.

— Niinpä niin, virkkoi Lucian, mutta eikö meillä pitänyt olla jotain puhumista keskenämme?

— Ompa kyllä; ja jos tahdotte seurata minua —

Lucian kääntyi puoleeni.

— Suotteko minulle anteeksi?

— Luonnollisesti.

Molemmat kiipesivät kallionlohkareelle, jonka poikki Orlandi oli tullut, ja sillä välin kun he seisoivat siellä kuun valossa, kuvastuivat heidän tummat varjonsa hopealle kimaltelevan puron pintaan.

Silloin olin ensi kerran tilaisuudessa tarkastelemaan Orlandia huomiolla.

Hän oli kookasvartaloinen mies, pitkäpartainen, ja oli puettu samaan kuosiin, kuin nuori de Franchi, paitsi että pukunsa osoitti jälkiä kulkurielämästä, täytyessänsä usein lentää putouksien ylitse ja viettää yönsä paljaalla maan kamaralla.

En kuullut mitä he puhuivat, sillä he olivat vähän matkan päässä minusta, ja sitäpaitse he puhuivat Korsikan murretta, mutta huomasin selvästi heidän liikkeistään että he keskustelivat seikoista, joita nuori mies koetti selittää sellaisella tyyneydellä, joka oli kunniaksi hänelle puolueettomana ollen.

Viimein muuttuivat Orlandin liikkeet vähemmän varmoiksi ja lauhkeimmiksi, hänen äänensä tuntui lauhtuvan ja vihdoin katsoi hän alas, ojentaen vaitiolon jälkeen kätensä nuorelle miehelle.

Kokous oli nähtävästi lopussa, sillä he läksivät tulemaan minua kohti.

— Rakas vieraani, virkkoi nuori mies, Orlandi haluaa teitä kiittää. Olen luvannut että tulette yhdeksi todistajaksi hänelle.

— Kernaasti vastasin, ja ojensin käteni roistolle, joka kunnioitti minua koskettamalla sormenpäitäni.

— Saatte siten, jatkoi Lucian, tilaisuuden kertoa veljelleni että kaikki on järjestetty täällä hänen toivonsa mukaan, ja että te myös olette sitoumuksen allekirjoittaneet.

— Tuleeko siis häät tapahtumaan?

— Ei, ei vielä, mutta kenties ajan oloon.

Roisto nauroi ylenkatseellisesti.

— Rauha, virkkoi hän, koska sitä haluatte mutta ei mitään liittymistä, se ei kuulu kontrahtiin.

— Ei vielä, vastasi Lucian, mutta se tulee varmaan tapahtumaan tulevaisuudessa. Mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Kuulitteko mitään sill'aikaa kun puhelin Orlandin kanssa?

— Tarkoitatteko, josko kuulin teidän puhettanne?

— Eikä, mutta mitä fasaani lauloi äsken tässä jossakin?

— Kyllä, minusta kuului ääni ikään kuin itkulta.

— Olette oikeassa, virkkoi roisto, tuossa istuu yksi pähkinäpuussa.

— Hyvä on, virkkoi Lucian iloisesti, se täytyy syödä huomenna herkkupaloiksi.

— Olisin jo ampunut sen, virkkoi Orlandi, mutta pelkäsin heidän luulevan kylässä että minulla olisi ollut jotain muuta mielessä.

— Olen varoittanut heitä, virkkoi Lucian, — mutta, lisäsi hän, kääntyen puoleeni ja heittäen pyssyn olalleen, vaikka oli juuri ollut aikeissa laukaista, — kunnia on teidän.

— En ole varma että tulen osumaan, mutta tahtoisin olla varma fasaanista, vastasin, ampukaa sentähden itse.

— Unohdin, virkkoi Lucian, ettette ole tottuneet ampumaan pimeässä; ampuisitte kenties liian matalalle — mutta huomenna, jos haluatte, panemme toimeen hauskan jahdin.

VII LUKU.

Läksimme pois raunioilta päinvastaisesta paikasta kuin mistä olimme tulleet.

Saapuessamme pensaikkoon, äänsi fasaani toisen kerran. Se oli arviolta kahdeksan kymmenen jalan päässä pähkinäpuun oksalla, jonka juurella oli tiheä pensaikko.

— Miten aijotte sen pyydystää?

— Odottakaa, virkkoi Orlandi, joka sitte alkoi matkia fasaanin kuherrusta.

Samassa huomasimme liikettä puun oksilla; fasaani nousi korkeammalle ja korkeammalle, vastaukseksi Orlandin lähestymiseen, ja asettui viimein yhdelle latvaa lähimmälle oksalle, jossa se selvästi kuvastui taivaan tummaa taustaa vasten. Orlandi oli vaiti ja fasaani liikkumaton.

Seuraavassa hetkessä kohotti Lucian pyssynsä, tähtäsi ja laukasi.

Fasaani putosi maahan niin kuin pallo.

Timantti hyppäsi pensaikkoon ja palasi pian takaisin lintu hampaissa.

Se oli ammuttu aivan läpi ruumiin.

— Tarkasti osattu, virkoin, ja vielä paremmin, koska pyssynne on kaksipiippuinen — jo haulikollakin ammuttuna olisi se ollut hyvin osattu.

— Oh, joutavia! virkkoi Orlandi; haulikolla osaa herra Lucian ampua viiden francin rahan kolmen sadan jalan päästä.

— Oletteko yhtä tarkka tähtäämään pistoolilla kuin pyssyllä?

— Melkein, virkkoi Lucian. Voin ampua kuusi kuulaa pois kahdestatoista, jotka ovat asetetut veitsen terälle kolmenkymmenenviiden jalan päähän.

Otin hatun päästäni ja kumarsin hänelle.

— Onko veljenne käsi yhtä tarkka? kysyin.

— Louis parka, vastasi hän; hän ei ole koskaan ottanut käteensä enemmän pyssyä kuin pistoolia, ja syystä pelkään, että jos hän joutuisi johonkin vaaraan Pariisissa, ei hän kykenisi puollustamaan itseänsä, vaan tulisi tapetuksi.

Ja Lucian pisti fasaanin valkeaan laukkuunsa.

— Ja nyt, rakas Orlandini, virkkoi hän, huomiseen aamuun asti.

— Huomiseen aamuun, herra Lucian.

— Tunnen täsmällisyytenne; siis kello kymmenen aikaan; te, ystävänne ja omaisenne tulette olemaan kadun toisessa päässä, jota vastoin vuoren puolella, samalla kellon lyönnillä ja kadun toisessa päässä, on Colonna silloin oleva ystävineen ja perheineen — jota vastoin me tulemme olemaan kirkon puolella.

— Aivan tahtonne mukaan, herra Lucian; kiitän teitä vaivoistanne; ja te, herra, jatkoi Orlandi, kääntyen kumartaen puoleeni, kiitän teitä kunniasta, jonka olette minulle suoneet.

Näiden kohteliaisuuksien jaeltua erosimme. Orlandi katosi pensaikkoon ja me seurasimme polkua kylää kohti.

Kuljettuamme kotvasen alotin taas tavalliset kyselemiseni.

— Rauha on siis solmittu? virkoin.

— Niin on; mutta niin kuin näitte, suurella vaivalla. Saatoin hänet ymmärtämään että kaikki lähenteleminen oli alkanut Colonnan puolelta. Heidän puoleltaan on kaatunut viisi miestä, meiltä vaan neljä; kolonnalaiset suostuivat eilen rauhantarjoukseen, jota vastoin orlandilaiset vasta tänään. Vihdoin viimein ovat kolonnalaiset suostuneet tarjoomaan elävän kananpojan julkisesti orlandilaisille, ja ovat siis tämän tekonsa kautta myöntäneet olleensa väärässä.

— Ja huomenna siis tapahtuu tämä juhlallinen sovinnon solmiaminen?

— Huomen aamuna kello kymmenen aikaan. Näette nyt, että teitä seurasi onni matkallanne, vaikka kohta toivoittekin näkevänne vendetan.

Ja Lucian nauroi katkerasti.

— Oh! jatkoi hän; vendetta on niin tavallista, niin jokapäiväistä, sillä neljänsadan vuoden kuluessa ei täällä ole muusta puhuttu, mutta sovintoa ei tapahdu joka päivä.

Minä aloin nauraa.

— Siinä nähdään, virkkoi hän, te nauratte meille, ja te olette oikeassa; me olemme sangen omituisia, sitä ei voi kieltää.

— Ei, virkoin, en nauranut teidän tavoillenne; nauroin vaan teidän innostuksellenne menestyksenne johdosta.

— Ah, vai niin; ja jospa olisitte kuulleet minun puhuvan, olisitte varmaan ihaillen ihmetelleet älyäni.

— Olette erinomainen lakimies.

— En lainkaan; olen vaan yksinkertaisesti rauhantuomari, ja niin kuin helposti saatatte käsittää, yhdistäminen merkitsee sovittamista. Jos kutsumukseni olisi olla välittäjänä Jumalan ja paholaisen välillä, tekisin parastani saadakseni heidän välinsä hyväksi, vaikka olisinkin vakuutettu siitä että Jumala tekisi väärin seuratessansa neuvoani.

Lopun matkaa kuljimme äänettöminä ja vaihtamatta enää sanaakaan saavuimme kotiin.

VILI LUKU.

Griffo seisoi ovessa.

Isäntänsä pisti kätensä laukkuun ja ennen kun lausuin sanaakaan, veti hän sieltä ylös fasaanin.

Griffo oli kuullut ja tuntenut laukauksen. Rouva de Franchi oli vetäytynyt omaan huoneeseensa, mutta jättänyt sanan että hänen poikansa tulisi hänen puheillensa heti kun olisi palannut kotiin.

Nuori mies kysyi minulta jos tarvitsin mitään, ja vastatessani kieltävästi, pyysi saada täyttää äitinsä tahdon. Tietysti ei minulla ollut mitään sitä vastaan, ja vetäydyin siis omaan huoneeseeni.

Astuin sinne jonkummoisella ylpeydellä. Olin mielissäni voituani jo edeltä päin määritellä Louisin luonteen, ihan niin kuin jos Lucian olisi sen minulle selittänyt.

Riisuuduin hitaasti ja ottaessani tulevan lakimiehen kirjakaapista Victor Hugon kirjoittaman "Les Orientals", menin vuoteelleni täysin tyytyväisenä itseeni.

Olin juuri sadannetta kertaa lukemaisillani lausetta "taivaan tuli", kun kuulin rappusissa askelten kaikua, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Otaksuen sen olevan isäntäni, joka tulisi toivottamaan minulle hyvää yötä, laskin kirjan kädestäni ja huusin:

— Astukaa sisään!

Ovi avautui ja Lucian astui sisään.

— Pelkään, sanoi hän, että olin vähän huonolla tuulella erotessamme; tulin siis pyytämään anteeksi ja tarjoomaan itseäni palvelukseksenne, jos te vielä haluaisitte jotain kysellä.

— Monet kiitokset, vastasin; ystävällisyytenne avulla olen saanut kuulla kaikesta mitä olen mielinyt oppia tuntemaan. Löytyy vaan yksi asia enää, mutta olen päättänyt etten sitä kysele.

— Miksi niin?

— Koska se on kokonaan liian yksityistä laatua; mutta älkää vaan minua pakoittako, sillä jos sen teette, en voi taata itseäni.

Nuorta miestä alkoi naurattaa.

— Teette minut jo yhtä uteliaaksi kuin itsenne, virkkoi hän; kas niin, antakaappa kuulua kysymyksenne.

— Olkoon menneeksi. Olette olleet niin erinomainen että olette selittäneet minulle kaikki mitä en ole voinut ymmärtää, paitsi yhden asian: näytitte minulle historiallisesti kuuluisat aseenne, jotka haluaisin vielä kerran nähdä ennen kun menen. Olette kertoneet minulle, yhteydessä syntymisenne kanssa, että tunnette aina samoja tunteita kuin veljenne; mutta kun äitinne kysyi josko hän yhä eli, vastasitte te: "Kyllä, sillä jos hän olisi kuollut, olisin nähnyt hänet".

— Niin, muistan kyllä, että niin sanoin.

— No niin, jos luulette minun olevan kyllin ansiollinen kuulemaan, pyydän, selittäkää se minulle.

Nuoren miehen kasvot olivat muuttuneet sillä välin niin vakaviksi, että lausuin epäröiden viimmeiset sanani.

— Huomaan olleeni liian tunkeileva, sanoin; älkäämme mainitko enää koko asiaa.

— Ei sen vuoksi, vastasi hän; vaan te olette mailmanmies, ja sellaisena luonnollisesti epäuskoinen, ja minä pelkään että luulette minun uskottelevan teille vanhoja taruja, jotka ovat säilyneet perheessämme neljäsataa vuotta.

— Kuulkaa, virkoin; ei kukaan usko niin varmalla vakuutuksella vanhoja legendoja ja taruja kuin minä, ja mitä siihen tulee, että sanoitte minua uskottomaksi, voin vakuuttaa teille että uskon kaikkia ylenluonnollisia asioita.

— Uskotteko henkinäkyjä?

— Kerronko teille, mitä minulle on tapahtunut?

— Kertokaa; se tulee rohkasemaan minua.

— Isäni kuoli vuonna 1807, jolloin olin kolmen ja puolen vuoden vanha Koska lääkäri oli ilmoittanut isäni lopun lähestyvän, oli minut viety tätini luo, joka asui rakennuksessa pihan ja takapihan välillä.

— Tavalliseen aikaan asetettiin minut nukkumaan tätini huoneeseen, ja huolimatta onnettomuudesta, joka oli minua kohdannut ja josta olin kokonaan tiedoton, nukahdin pian syvään uneen. Äkkiä kolkutti joku kolmasti ovelle. Nousin ylös, kömmin alas vuoteeltani ja menin ovea kohti.

— Mihin olet menossa? kysyi tätini.

Koska ulko-ovi oli lukossa, ei kukaan voinut olla kolkuttamassa kamarin ovelle, jonka vuoksi täti oli hyvin peloissaan.

— Olen menossa avaamaan ovea isälle, joka on tullut hyvästille, vastasin.

Silloin tätini nousi vuoteeltansa ja pakoitti minut menemään takaisin vuoteelleni. Mutta minä yhä itkin:

— Isä on ovella; haluaisin nähdä hänet ennen kun hän menee pois.