Part 2
Yli kumpujen päivä jo valkenee, puut päärlyinä pisaroivat, nuor' teini sauvansa tempaisee, kun pääsiäiskellot soivat.
Kevät sielussa soi, käy kirkastus, pois kiitävät kiiluvat aaveet, elo eessä on, valkea vapaus ja korkeat kuningashaaveet.
KUMMITUSKÄRÄJÄT.
Siell' usein tanssitaan, kun torvet soi, ja tanssissa on jotain taikaa, mut syksyöin se kummitella voi, se talo elää vielä vanhaa aikaa.
Kuin vanginsarka on se väriltään, sen ikkuna kuin katse kiero, mi verestyen hohtaa hämärään, miss' asuu auteus ja musta miero.
On sieltä kuultu kahleen kalinaa, sen raput ryskää, ulvoo ukset, ei siellä nukkuessa unta saa, soi avunhuudot, kiivaat kiroukset.
Soi aisankello, joku pihaan käy, soi piiskat, vankikärryin kitkut, vaikk' onnetonta äitiä ei näy, niin kuuluu runnottujen lasten itkut.
Ja siellä istuu joku tuomari, mi uudestaan tuo ilmi salat, siell' lautakunta nurkkaan nuokkuvi, kun taasen tutkitahan väärät valat.
Ja sormet raamatulla vapisee, syyt kalvaa niinkuin käsiraudat, niin ovi haastettuja aukenee kuin tyhjentyisi kaikki kirkon haudat.
Siell' istuu syytettyjä sadottain, myös väärät tuomarit ja herrat, ja korkein valta, joka rikkoi lain ja petti valtiota monet kerrat.
Ja korkeet kolmihaarakynttilät luo heihin kalmankelmeen valon, he kauhukatsein hyytyin hytkyvät kuin peikot piirittäisi pimeen talon.
Käy silloin öin myös hurja mässäys, juo kihlakunta pitkin öitä, kun loppuu juomalasein kilistys, taas henget käyvät välikäräjöitä.
Käy esiin pitkä punapyöveli, sen kainaloss' on hirttohamppu, ja kirves kiiluu, voihke vonkuvi, kun kivikellarissa paukkuu pamppu.
Nyt nuija lakipöytään isketään, käy salin läpi outo haamu, lain tulimiekka välkkyy yli pään, taas näky katoaa ja koittaa aamu. —
Kun illoin tanssi käy ja torvet soi, on tanssiss' usein jotain tummaa, siell' äsken nuori neito karkeloi, sai kouristuksen, näki jotain kummaa.
Hän lattialle painui pyörryksiin, hän hoki, nousi, huusi lastaan, kuin unissaan hän kulki käräjiin ja syöksyi ikkunasta vuorta vastaan.
Ja tanssi taukos, lamput sammuivat kuin joskus, jolloin tehdään murhaa. Niin kummittelee vanhat vainajat, ei auta rukous, on taika turhaa.
Se vanha lakitupa kammoittaa, on viety kunnia ja kunto. On siellä tehty, mit' ei tehdä saa, se talo on kuin paha omatunto.
Lammin Kuurikassa, syksyllä 1917.
TALON TONTTU.
Hän kaikkialla kodiss' on, vaikkei näy häntä missään, hän tipsuttavi, tepsuttavi huopatöppösissään, ja päivällä hän torkahtaa kuin pieni kirkonhiiri, mut yöllä hän on valveilla, kun kiljuu kattoviiri.
Hän kellarissa kyhjöttää, hän marjapullot siirtää, hän pernakuoppiin kurkistaa, voipyttyyn pisteen piirtää, hän aitanoven kissanluukun kautta hiljaa kulkee ja kirstut, jotka auki jäi, ne varovasti sulkee.
Hän teuhaa tallinylisillä, heinäseimeen hyppii, ja vanhan ruunan silmistä pois siemeniä nyppii, hän kanakoppiin kiiruhtaa, hän kuppiin heittää kauraa ja sikolätin possuille hän maikeasti nauraa.
Hän sitten pirttiin piipertää, kun talon väki nukkuu, käy sormi suulla, kuuntelee, kun kaappikello kukkuu, hän tirkistää, hän tarkastaa, lie puhdas nukkunuttu, hän taatan vanha veikko on ja lasten leikkituttu.
Nyt kaapille hän kapuaa jo yli leipävartaan, hän kehdon kiertää kujeillaan ja nauraa pitkään partaan, jos lapsi sattuu itkemään, hän sille päätä nyökkää, hän hyssyttää ja hyräilee ja murjun nurkkaan hyökkää.
Hän piian leukaa nipistää ja kutkuttavi nilkkaa, hän rengin viistä vääntelee ja tekee pientä pilkkaa, hän kyykistyy, hän keikuttaa, hän kiikuttavi jalkaa, kun oikein lemmon lysti on, niin tanssia hän alkaa.
Hän hiipii vihkivuoteen luo, miss' uinuu pariskunta, hän silmiin rauhaa riipoittaa ja kultakuvain unta, hän emännälle taidon tuo, sen kätkee avainkimppuun, öin taikinaa hän tasoittaa, luo muodon moneen limppuun.
Hän huoneenhaltijalle suo vain hyvää viljavuotta, hän hankkii häitä, kestejä, ei voi hän surra suotta, hän pirtiss' ain on toimessaan ja hän se kaikki määrää, hän tilikirjat tarkastaa ja neuvojana häärää.
Hän vanha on ja viisaampi kuin viisain vaarin vaari, kun hyvä on huoneenhallitus, ei tyhjänä oo laari, hän ahkeruutta, lepoa ja laupeutta vaatii, hän siunaa seudun, kullekin hän kunniansa laatii.
Mut jos on huono hallitus ja talo rappiolla, hän suree sitä itsekseen öin yksin ullakolla, se itse siitä vastatkoon, jos hukkaa perinnöitään, jos käyttää väärin valtaansa ja tahraa lokaan töitään.
Hän uskollensa uhrasi jo elämänsä parhaan, on miettien yöt mitannut, kun katsoi tähtitarhaan, hän oottaa päivän pääsyä, hän oottaa jotain taikaa, hän oottaa pyhää, parempaa ja autuaampaa aikaa.
Hän on se hyvä haltija, mi onneen oikein ohjaa, hän rakkautta runsas on, sen syvyydell' ei pohjaa, niin vuodet vierii, aika käy, öin kaappikello kukkuu, ja talon tonttu kuuntelee — ja enteen eellä nukkuu.
Lammin Kuurikassa, syksyllä 1917.
AAVEKELLOT.
Oli yö ja kirkkomaalle hautain hankeen hiuteet hukkui, sakaristoon paistoi kuu, hohti harjan ristinpuu, tapulissa vainaa nukkui.
Vale vainaa yksin yössä näki unta arkussansa, painoi patjaan sairaan pään kuulostellen hämärään pauhinata peijaistansa.
Kuuli kuiskeet, viekkaat itkut, kuuli enteet entistöistä, peijaisvieraat söi ja joi, joskus nauru sekaan soi, äänet ilkkui perinnöistä.
Henki hautoi hämäryyttä, vaipui yhä yöhön mustaan. — Liekö ollut lauvantai... mistä aavistuksen sai, oottiko hän hautaustaan;' —
Aatos ajoi painajaista, musta aave päästä puisti, aivot himmyi horroksiin, kiljahtain hän heräs niin, kauhuissaan nyt kaikki muisti.
Löi ja kiskoi, riisti, raastoi, maanko multa näön peitti?' Yksinäisyys ympäröi, — veriin kylmät kynnet löi, kunnes kannen päältään heitti.
Vaappui valkein käärinliinoin, oviin syöksyi, kuului pauhu, portin raskas rauta soi, maassa vainaa vaikeroi, yössä yltyi, kasvoi kauhu:
Kellotorniin hurja juoksi, kuu nyt vyöryi pilvivuoriin, aaveena se ammotti, alla tyhjyys kammotti, kun hän tarttui kellonnuoriin.
Kellot soi ja syvyys säisti, kauhu kaikui jylhään malmiin kertain kolmisointujaan avaruuteen ankeaan, kamppaillessa kuolinvalmiin:
»Tuntematon henki, auta, auta kurjaa ihmislasta! Toisilleko haudan tein, teinkö haudan itsellein, auta, auta kuolemasta!
Anna mulle viiden voima soittaa aamun koittoon saakka, kauvas kyliin nukkuviin, kuolleista kun herään niin, muuta muuksi tuskan taakka!
Eikö ihmisääntä missään, miss' on jumalani ääni, joka minut matkaan lois' — Vastaust' en kuulla voi, soi vain kellot yli pääni.
Soitanko ma suuren soiton, ehkä kuolon vallan voitan! Tiellä oudon miehen nään, pois hän hiipii hämärään, ei hän kuule vaikka soitan.
Auta, mies! Jos varas lienet, kirstustani aarteen kannan, tai jos köyhä, kurja liet, öin kun mittaat mieron tiet, iäks sulle suojan annan!
Ei hän kuule...! — Ihmiskurjat, tuskin saitte loppuun alun, hautain tuoksu toivon tuo, kiivaammaks vain kalma luo eloonjääneen ruokahalun!
Auta, maa, tai taitu, taivas, ah, ei mua kuule kukaan, henki herpoo, turha työ, yllä, ystäväni, yö, kaadun surman soiton mukaan!
Saalistansa saartaa kalma, kyisen kalsut kalman pellot, ah, en jaksa, katoo maa niinkuin varjo haudan taa, soi vain omat sielukellot!» —
Tapulissa tuska soittaa, kaikuu kaiken kurja kaipuu, voimat uupuu, taipuu pää, kerran vain hän äännähtää, kellon alle kuollen vaipuu.
Vielä vanha malmi manaa kunnes sointu hiljaa hiutuu niinkuin henki lähdössään hyvästiksi hymniään, runsauden riemuun riutuu. —
Yksinäinen mies nyt kulkee, pitkin tietä työntää tuuli, yötä pakoon pyrkii mies, soitosta vain tarun ties: aavekelloin soivan luuli.
TURSAS.
Näkinkenkälinna liikkuu, Tursas vielä uneksuu, leuka on kuin hauenevä, parta niinkuin rannan levä, limasilmä, sammalsuu.
Poreet puhkee, kun hän nousee, ruokopilli pitkään soi, käärmekiero köynnös kiikkuu, katinliekotornit liikkuu, kun hän kaislaa kahmaloi,
pistää päänsä pillistöstä, soutaa suomupiikillään, silmän vihree välke kiiltää, vimman viima vettä viiltää, kun hän yhkyy yrmeissään.
Verkkomiehen luo hän lipuu, jok' ei hälle taikaa tuo, ryskyää ja röyhkii, rykii, pohjasiimaa nykii, nykii, kurjan kala-onnen suo.
Luiskahtavi lahden pohjaan, missä neidot polskaroi, kutkuttaa ja kiskoo jalkaa, kravuntietä käydä alkaa, monen niin hän viedä voi.
Öin hän rämpii rämeen rantaa, kyhjöttävi kyyryllään, suomusormin tarttuu pilliin, lumoo luonnon leikkiin villiin sytkytellen säveltään.
Nostaa veestä veteisensä, kyrmyniskat, piikkipäät, putket, vesikellot soivat, siipat, siirat karkeloivat, on kuin oisi hurjat häät!
Kunnes nousee armas aamu, kaikki usvaan uppoaa, karsinaansa keijut hiipi, sävel värjyy niinkuin siipi, näkinlinna liikahtaa.
Kohu kiehuu pitkin pintaa, suikkaa sudenkorennot, sipit, saukot piiriin pyörii, vesitäit ja hyrrät hyörii, loikkaa lukit, sammakot.
Taukoo Tursaan taikasoitto, pois hän soljuu kaislikkoon, vihreen virran valtakuntaan, uupuneena uinuu untaan, päivä kuultaa kammioon.
Veessä vetten vienot neidot solskaa suomupurstojaan, ulpukruunut päässä väikkyy, lantehilla laineet läikkyy, hunnut huiskaa hajallaan.
Vihreet hiukset liehuu, leijaa, kiiltää kuiset kultavyöt, siintäin sormet kiertyy käteen niinkuin säde saartaa säteen, niin ne kelluu kesäyöt.
NÄKINNEITONEN.
Näkinneitonen, sumusilmä lammin lainetta loiskuttaa, kuudankultia varsi välkkyy, sinisimpukat, helmet helkkyy, ruokopillit ne piukkoaa.
Aava avaruus astuu eteen, ikineitseinen ilta-yö. Neito nousee ja vaipuu veteen, paljain rinnoin hän unelmoi, laine loiskuen soi ja soi.
Seisoo talaalla vasten kuuta suora, synkeä nuottamies, mustin mielin hän murtaa suuta, varjoo silmää ja näky kiehtoo, kiivaat kutsut ne verta liehtoo, öisen ihmeen hän yksin ties.
Niin hän seisoi jo monet illat, näkinneitoon hän katseen loi, väikkyi ilmojen sinisillat, kuva kalvolla kammitsoi, kulki lumpeiden lumotarhaa, missä hyljätyt haaveet harhaa.
Huumaa kukkien taikatuokse, vetten velhotar loiskaa luokse peittäin suomuisen alaruumiin, vihreen välkkehen silmä luo, imee itseensä, juo ja juo, miehen katse kun uupuu uumiin.
»Tule, armas, jo vuoteeni vuottaa, sun mieltäsi myöden ma muunnun, läpi liekojen loistavan tien kuin virta ma vien, minä vien, 'vedän kanssasi kultaista nuottaa, sulle tuon unen ulpujen kruunun.
Katso, ihmisen onni se pettyy kuni pettävi pilvien rusko, elon laihoos yön rae lyö, ja sammuvi kirkkainkin usko, tuli lyö, kun on tummin yö.
Tule, kiidämme syin, sylityksin alas välkkyvän tuikkiviin torniin, näkinkenkäisen linnani luo, alas hurjien hyrskyjen horniin, nisänesteeni nuortuen juo!
Aja hulluja vaahtopäitä, lumilaaksoja laineiden, verin vietämme villejä häitä veen vuoteilla velloillen, veen väet punasimpukan sarviin säveltulvia juoksuttaa, tule unholan neitojen parviin, lopun lauhean rakkaus saa!
Mihin toivot? Maan melun vaivaan, joka korkeat kaihosi suistit? Täällä löydät sä uuden taivaan, täällä löydät sun ihmeittes maat, täällä uuden uskon sa saat, täällä muuttuvi mieli ja muisti, täällä kanssani kaikki sä jaa'at!»
Näkinneitonen, sumusilmä, vetten valtoihin viekoittaa, liukuu, loiskaa ja kaulaa kastaa, mies on vaiti ja vihdoin vastaa, syiden salvat kun laukeaa:
»Jo ma mittasin ajan pohjaa, aika vierii kuin virta pois, ei mua kohtalo onneen ohjaa, arvoitusta kuin kaikki ois, elo rannaton, tyhjä yö, yksin yössä vain sydän lyö, hetket heittää ja tunnit takoo, elon virta vain sakoo, sakoo kaiken kurjuutta kuvastain, taivaan tähdet ei rauhaa anna, maa ei lastansa lepoon kanna, levon laulavat viileet veet, sovituksien syvänteet, tomun turhan ne saavat pestä elon erheistä, joit' en kestä.
Käteen kättä en saanut liittää, toista onnest' en saanut kiittää, sainko ees vihan suurta voimaa pahaks tulla ja saada soimaa, hyvä olla ja olla heikko, olla enkeli taikka peikko.
Mitä etsin?? En itseäin. Tyhjää kaikki on, mitä näin, mitä toivoin ja mitä hain, mitä nautin ja mitä sain, ilo ylinnä yöhön haihtuu, vuodet vaivojen vuosiin vaihtuu, häilyy maan elon herkkä vaaka, katsoo kaikesta totuus raaka, raain nähtynä liian varhain, nuori kuolema kuolo parhain.
Lietkö lempo, mi vellot veessä, nyt kai seison ma surman eessä, nyt kun tuska on täysin, ylin, avaat armaana mulle sylin, veit jo voimani, sait jo voiton, kuulen surmasi sorjan soiton, virran vaahtona mua vie, avaa arvoitusten tie, sinun helmaasi tahdon hukkua, alle aaltojen tahdon nukkua. Näkinneitonen, mahdit maan, olen armaasi ainiaan, kaiken, kaikki nyt kanssas jaa'an!»
UNETAR.
Unetar, utuinen impi; soita simapillilläsi, humahuta huilullasi, ei tule uni minulle surullisen suun etehen! Nouattele, souattele pehmoisilla patjasilla, heiluvilla höyhenillä yksin yössä makoamasta, valitellen valvomasta, leijaella, liijätellä, unten leikeissä levätä, niin sinulle sirotan kaikki kullat kirstustani, kaikki ristit rinnoiltani, joista siltoja sipaiset kulkea kuutamon pihoilla, kultaisilla kartanoilla, ilman impien iloissa!
PAKKANEN, PUHURIN POIKA.
Pakkanen, puhurin poika läksi lumilinnastansa, alta tuiman tunturinsa, jäitä, jänkiä ajaen puikahutti porollansa.
Satasarvi kuuraa kiilsi, suuret silmät tulta tuikki, pärskyi sieraimet savuten, yltä taivahat tulessa pohjanpalon suihkeet suikki.
Pakkanen, puhurin poika tuuleen työnsi jäiset ohjat, missä henki, hyytä huokui kintaillansa nurkkiin nuiji, paukkui kaikki taivaanpohjat.
Uinui metsät usvissansa, armas päivä varjoon vaipui, Tuonen tarhain takamaille, viluviimain vinkuessa himerrykseen hiljaa haipui.
Kuului kohu korven puissa, kylmät tähdet vastaan vilkkui, riekot pensailta putosi, pakkanen, puhurin poika ilmaan iski sekä ilkkui:
»Kodat kaasin, kaasin kansan, turman tiuvut soivat vyössä, jäähtyi jättein uhriliekit, sammui tulivuorten tuprut, yksin tähdet tuikkii yössä.
Satapäisen sodan nostan, valon vien ma auringolta, alennan ikiajoiksi; kaikki luotu, luomatonkin ammottavi autiolta.»
Pakkanen, puhurin poika iski vitsoin viluvarsaan, ajoi suven seutuville, kedot kuurtui, kukat kuihtui, kun loi kaikkeen katseen karsaan.
Valotta valitti kansa, piili pahan tuhotyötä, katsoi auringon aloja, luullen maailman menneheksi, itkien ikuista yötä.
Pakkanen, puhurin poika kiihtyi yhä korkeemmalle, taivaan taivalta samosi, riistääksensä riemun tähdet tunturinsa tuskan alle.
Silloin kuului kuin suhina, suuri soitto etelästä, taivaalle tuli valahti, poro säteitä sävähti, valo pilkki pimeästä.
Aurinkoinen, aina armas päilyi pilvivaunuissansa, ajoi aamunsa alussa, hohtavassa huomenessa hoputellen hevostansa.
Rusoitteli raukeet rannat, tunturit tulessa väikkyi, meri murtui, jäät jysähti, suli salvat, luonto lauhtui, poron peikonsilmät säikkyi.
Ajoi Päivä avaruutta, sinkui säde noidannuoleen, pakkanen pahasti parahti, ponnahteli pulkassansa, käänsi poron pohjan puoleen.
Pelkäsi pakkanen paloa, kiihtyi kiivas kilpajuoksu, paasihin pulkka kiahti, lehdot lehtensä levitti, tulvi kevätkukkain tuoksu.
Ulvoi kaikki paimenkoirat, päivään pyrki kodan sauhut, heräsi hämystä kansa, hieroi silmistä unensa, kaikki talven kuolon kauhut.
Pakkanen, puhurin poika kuuli vaunut viereillänsä, päivä poltti selkäpuolta, vilun valta kiskoi kintaat, päästi peskin pinteistänsä.
Pakkanen, puhurin poika tunsi kulun kuumemmaksi, ruoski raipoilla poroa, tunsi tuhonsa tulevan, aikansa nyt ankaraksi.
Muisti nyt emonsa enteen, ettei taakseen tuijottaisi, muuten sulaisi sineksi, huurun hahmoksi hajoisi, päivän orja olla saisi.
Paulat jalkaansa pujotti, kyyristihe pulkan pohjiin, vimmoin vinkui ja vihelsi, poro polki, jotta joutui, talven poika tarttui ohjiin.
Niihin kaikki ilmat iski, aurinkoiset valon vahdit, pyörät takana tärisi, paha poikiaan manasi, mut ei tulleet mustat mahdit.
Näki tutut tunturinsa, aurinko jo ajoi rinnan, paha pakkanen pakeni, paukautti, pamautti, laski läpi lumilinnan.
Päivän poika peitsellänsä pylväsportin paatta väänsi, linna liikkui, maa vapisi, ulvahteli surman ukset, päivän poika tieltä käänsi.
Ajoi hiljaa hyrähdellen avaruuden aavikoita valkeassa vaunussansa, ilman immet ilakoiden kaiuttivat kanteloita.
Pakkanen, puhurin poika kuuli, kuinka soitto hukkui, helkkyi kiitäin avaruuteen, väsyneenä vuoressansa viluvuoteellensa nukkui.
Mutta laakson laulut soivat, viserrykset viitain alta, rinteet riemuhun remahti, korkeuden kunniassa päilyi päivän voiton valta.
Ullanlinnassa, helmik. 1917.