Part 1

language: Finnish

KORPINÄKYJÄ II

Kirj.

Larin-Kyösti

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.

SISÄLTÖ:

Salon soittaja. Sokea hirvi. Menninkäiset. Salolammen soutaja. Korpijuhannus. Kavevalkean väikkeitä. Syysaamu. Autio torppa. Näkijä. Iltasointuja. Hirvi-Humu. Para ja neitonen. Teinin näky. Kummituskäräjät. Talon tonttu. Aavekellot. Tursas. Näkinneitonen. Unetar. Pakkanen, puhurin poika.

SALON SOITTAJA.

Kasvoi suora kuusi virran rintamalla, nuori leppä leyhyi kulokuusen alla, juurelle paimen sytytti nuotioitaan, latvassa koppelo soinnutti synnyinsoitaan, aurinko paistoi kuin paistaa saa se aina kiurujen laulaissa heleenä helluntaina, suuri luonto lempeästi vihannoi, taas sen alku-aikain vanha sävel soi.

Silloin soittoniekka sousi virransuuta, hyräillen etsi hän parainta laulupuuta, sousi, sousi rantaan luonnon sävelseppä, humahti ilma, kun kirves löi ja viilsi, sydänpihka vuoti ja päivää vasten kiilsi, kumahti kuusi ja maahan lensi leppä, niistä pyhät tarvepuunsa soittoniekka sai, ihanana silmiin siinsi helkkyvä helluntai.

Nyt hän karsi kuusta ja kumupohjaa vuoli, leppäpuusta puhkesi soittimen kansipuoli, pähkinäpuusta hän nastanaulat taittoi, kotikoivun oksasta joutsenkaulan laittoi, ilokielet sai hän runoreppurilta, kaikuvan kaiun antoi tyyni ilta, taivaan tuuli viritti ja kirkkaat kielet soi, itse laulun luoja niille syvän soinnun loi.

Kun hän työnsä päätti, jo kolmas aamu koitti, kulkuri nauroi, kun ensi kertaa soitti, kohtaloon taas luotti ja onnen kehtokummiin, surut suohon lauloi ja riemun mieliin tummiin; mieronkulkijasta tuli nuori, uljas jälleen, sydänveren voimansa hän vihki elämälleen.

Päivänsäteet säkenöivät punasoittopuulla, ihanalta tuntui soitto kaiken kansan kuulla, kun sen sieluun hiipi sen omat säveleet, tuntui tuskat tyhjiltä ja suloisilta kyynelveet niinkuin sade virvoittavi kuivan kulomaan, nostaa korret korkealle, päivän kultaan kukkiaan...

SOKEA HIRVI.

Yössä yksin hirvi harhaa taivaltaen takamaitaan niinkuin Tuonen tummaa tarhaa, yksin kulkee, yksin syö, ympärillä aina yö ristiin rämpii rämeenlaitaan.

Mustaa mutaa hamuu huuli, tahraa uljaan kruunupäänsä, sarviin soittaa korven tuuli, sierain ilmaan irvistää, taasen vaipuu harmaa pää niinkuin hautaan häpeäänsä.

Kaukaa ontto kopse kiitää, väistyy vieraat hirviparvet, kautta kaihin kuvat liitää, on kuin metsää kiertäis kuu, maineen muistot kirkastuu, komahdellen kohoo sarvet.

Muinoin metsän kuninkaana kulki kemppi kruunu päässä sadat salot riistamaana, syöksyi sutten kamppailuun nujerrellen niskaluun rahkasuolla surman säässä.

Syöksyi kerran kolme sutta, sankarille surmaa lauloi. Yhden tappoi taistelutta, toisen polki, liejuun löi, silloin silmät säkenöi, kolmannen kun sarviin nauloi.

Kantoi sutta kanssa arven kunnes raadon rahkaan heitti, mutta alta sorjan sarven susi silmät sokaisten kosti kuollen kamppaillen, iki-yö nyt katseen peitti.

Vaihtui vuodet, vaihtui arvet, eksyi yksin ystävistään, puihin puski, sortui sarvet, huusi nuorta naarastaan, kulkee kautta kaiken maan, lempeään ei löydä mistään.

Käy kuin satuprinssin haamu, jonka noitui äitipuoli, etsii joka ilta, aamu »Metsäntähti» prinsessaa, valtakuntaa vaeltaa, ihmisiltä iäks kuoli.

Niin hän elää entisaikaa, kiertää joskus linnanpuiston, mut ei kukaan tunne taikaa, hurjat hurtat ahdistaa, sokeaa, oi, sallimaa, säälimättä mustaa muiston.

Kunniata kuninkaalle, kerran veri viljoin vuoti, kyttä, anna almu maalle, yössä hiihdä hiljempaa, hankeen hautaa kruunupää, lempeästi lennä, luoti!

Maa kun imee verenvuodon, kun hän virvasuohon vajoo, ehkä saa hän prinssin muodon lauveten kuin lumostaan, ilmestykseen ihanaan vanha hahmo härmään hajoo. —

Oulunkylässä kesäk. 1917.

MENNINKÄISET.

Kuule, kuule, — jo paukkaa...! Ja menninkäiset sysisilmäiset, pahkapäiset alas harjuilta hirvillä laukkaa, ne kimmaa ja kiemuroi, kilisarvet ja sorkat soi, nurinniskoin ne teuhaa ja töytää, kisapaikat ne keijuin jo löytää, nyt vauhti on villin virmaa, kuin haukat ne kirmaa: hii, hei! näin, näin sitä mennähän, näin, alas laulunlaakson lähteitä päin!

Kuule, kuule! — käy kuiske nyt keijuin lymylähteillä vilpoisen veen, ne liittävät lehdossa leijuin suviseppelet silmilleen.

Kuule, kuule! — niin ihmiset kuiskaa, hyvät henget nyt liikkeellä lie, suhu suopea ilmassa soi, valon vilja nyt vihannoi, nyt lämpöä läikkyvi maa, sadon runsahan raataja saa!

Kuule, hienosti hunnut huiskaa! neijot laulaen käy läpi laihon, sulosulhasien sydän syttyy, saa kumman karkelokaihon. —

Käy, katso ja kuule, älä lempeä leikiksi luule, kujekelmeinä keijut kääntyy ja hymyilee, jo ne nurmelle nauruunsa nääntyy, ne lymyilee, poven, pään ne nyt kukkihin peittää. nyt peikot ne huomaa, hajan harsot ne heittää, hypyn heittoon joustavat jalkaa, tuo mettä ja juopukkajuomaa, kemu keijujen alhossa alkaa. Se on kiimeän, kiihkeän kuumaa, mesi menninkäisiä huumaa, pilapäin ne nyt pohkeille lyö, täm' on yllätyksien yö, ne lempeesti lehtohon raastaa, ne hulluja hautoo ja haastaa. Kukin kuningatarkeijusta kiistää, paras peikko se parhaimman riistää, ylin yhtymys lähteellä leikamoi, sysisilmät ne säkenöi, ne hehkeinä heimelöi, kun on yö, yörastahan raksutus soi, koko luonto kun lempeensä vaipua voi.

Ja silloin ken yö-illan sen sinisiimeistä polkua käy, sinisiippojen kuiskivan kuulee, sen sirkkojen sirinäksi luulee, mut ei keijuja näy, ne on värähteleväiset kuin kulta kuun, mi haihtuu, ja menninkäiset kuin viiruja vierivän puun, jotka varjoiksi vaihtuu, niin lempivät luonnon kruunatut päät, sokealle on salattuna henkien häät.

Kuule, kuule, kuule kun paukkaa, sinipiiat ja hiipat jo nukkuu, — peikot hiiden hirvillä laukkaa ylös vuorille lumottujen linnojensa luo, kuun kullassa kuningatarkeijun ne tuo, ken untansa uskoo, sen uskoa suo! —

O.-kylä. »Oma tupa», 30.8.17,

SALOLAMMEN SOUTAJA.

Soudan, soudan lammen umpeen, vanha ruuhi rantaan tuo, kaisla kiiltää, soi kuin silkki, sulkeentuu jo terä lumpeen, päivä mailleen matkan luo.

Takamaiden taa ja soiden, Tuonen esikartanoon katson, kumman kaihon tunnen, kaipaan maita auringoiden, kuin tää lampi yksin oon.

Sudenkorennot ne häilyy kuin ne mittais aikaa yön puntareina ponnahdellen, yön syystaivas lampeen päilyy yli rantain raitavyön.

Varjot uppoo veteen mustaan, Ilmajuuret haamoittaa; siellä varmaan asuu näkki, hautoo omaa arvoitustaan, kun maan äänet katoaa. —

Viri viiltää lammen pintaa, vaino väijyy sydäntäin; täm' on unten umpilampi, täällä korpi repii rintaa, luonnon suuren surun näin.

Soudan pois kuin soudattaisin jotain julmaa itsestäin. Lampi loistaa lymyssänsä, jospa niin ma loistaa saisin kuin sen yksin yössä näin!

Lammin Kuurikassa 17.7.16.

KORPIJUHANNUS.

I.

Nyt juhannuskoivut hiljaa häilyy tuulessa illalla lempeän lauvantain, kun kirkonlahti päilyy, kuin alttariin astuvan morsiamen niin katse on altis ja armainen, kun käet kukkuvat takaa kukkulain.

Nyt viisihankaiset vettä viiltää, lainehet rannoille riutuen uupuen ui, ja saarten valkeat kiiltää, maan uhrisauhu kun kiemuroi ja helkalehdosta laulut soi, kun armas aurinko länteen kallistui.

Jo vaikeni kartanon ruokakellot viimeisen kerran nyt kaikuen kalkantaan, käy usviin pappilan pellot, haat hohtavat, taivaista tulta ne juo, kaje harjun huippuun loiston luo, ja helo himmeä käy yli mairean maan.

On kaikki arkaa aavistusta vaiheella valon ja lähestyvän lempeän yön ja suven suitsutusta, sen sulossa on syke suruinen kuin vaivoissa valkean neitosen, joka päättää viimeisen, hellän lemmen työn.

On kuin luonto kuuntelis itseänsä, huokaisi maa, joka kypsyyden kultaan yölintu yksinänsä nyt visertää virttä viimeistään ja siipeen siirtää pilkkuisen pään, mut missään ei korvessa julmaa ihmistä näy.

Mut nauru kaikuu nyt pappilasta, Kyöpelinvuori sen toistavi tuhansiin kuin peikko peloittain lasta, niin kaiutar ihmistä ilkkuen luo varjon vaihteissa riemujen, kun pappilan neiti nyt uupuu unelmiin.

Hän soittavi valse tristen tahtiin, sävelet värjyy ylitse vilpoisen veen, pois kauas sammuin lahtiin; kuin särkynyt sydän ne soraan lyö, ne kuulee vain valkea juhannusyö, kun nuoret tuntehet tummuvat hiljalleen.

II.

Nyt neidot ne nukkuvat aitoissansa juhannuksen untaan, ja yli aittojen tuomet tuhlaa kauneinta kukkaisluntaan, pään alla yljänyrttinsä ne neidot unelmoi, kun käen kukkuu kumahdellen yli järven soi.

Käy yö kuin udussa uinuten maan himerrykseen hienoon, kuin riutuva rakkaus siinnossa sen vöin välkkyvin kietoo tienoon, kun usva kaislassa kahlaten maan puoleen tuudittuu, kuin suuri ja sokea sallimus sen äärtä kulkee kuu.

Mut neidot ne aitoissa armaistaan syysuntensa kaihoja kuiskaa, kun näkinneitojen hunnut hiljaa usvista ulvuilla huiskaa, kun kaukaa järveltä soitto soi ja sulhaset soittelee, on saarilla sainiot sammuneet ja laulu se loittonee.

Niin hiljaa airot kiviin lyö ja aallot uupuu santaan, nyt suuret sulhaset kujaan käy, kukin etsivi morsiantaan, ja niiden silmissä kimmeltää kuun kuulto ja välkkyvät veet, niin hiljaa hiipien lähenee jo armaan askeleet.

Aran armaat aatokset ympäri yön nyt kiertää samaa suuntaa, missä neitojen posket patjoillaan kuin metsäruusut puuntaa, nyt katseet kiiltävät kiihkoissaan ja pyörällä nyt on pää, kun yljänyrttien tuoksuessa huulet hengittää.

Suut lemmen loihtuja supsuttaa ja toistaa lemmen taikaa, täm' on hetken huiminta hulluutta, täm' on ihmisen armainta aikaa, kun neidot herää hellyyteen ja oudosti sydän lyö kuin kautta sielujen soiluisi sinisiimes ja juhannusyö.

Kädet kiihkeinä hämyä hapuilee ja aitan ovet aukee, kuin rakkauden runsauteen nyt suonten salvat laukee, on valkeat vaatteet valmiina kuin oottaen onneaan, hääliinat ja loimet orsillaan kuin kutsuen kalleintaan.

Käy kuiskutus, käy kuherrus, taas kaikki on niin hiljaa, soi niinkuin silkin sihinä, yön tuuli tuutii viljaa, ja tuomien tuoksuun nukkuvat nyt tyyneet tähkäpäät, ja on kuin laukeis lumeistaan nyt nuoren luonnon häät.

Vait, — aitan kattopäreillä jo viippuu västäräkki, mut joesta kaislakruunupäin nyt nousee nuori näkki, hän soittaa suurinta soittoaan, min soitti hän milloinkaan, ja sillä suurella soitollaan hän tenhoo taivaan ja maan.

KAVEVALKEAN VÄIKKEITÄ.

Kavevalkeat kullalle välkähtää, ruis raskaan rentona riippuu, käy läikkyvä lämmin pois yli maan, kuni kuumeessa varret viippuu.

Kuin nyt niin huikeena heljyyttään maan yllä ei taivas kaarru, tulinuolia longat lingoittaa, yli seutujen leijavi vaaru.

Koko luonto nyt hempeenä heilimöi, elonkypsältä kaikki nyt näyttää, kuin viikate vilkkuen yö salamoi, jymy jylseä taivahat täyttää.

Valo voimana viljassa vaeltaa, jo on pelloilla armahat aumat, maamies käy, sirpillä laihonsa lyö, jäless' astuvat vaimojen laumat.

Maamies, sinä vapaa ja vahva mies, ei maillesi mahtunut orjaa, nyt toukojen toiveet täyttyvän näät, sato siunaten riiheesi korjaa!

Sinun hiljainen henkesi heilimöi, mitä kylvit, saat sinä niittää, on peltosi alttari, usko on työs, on onnesi Luojaasi kiittää.

Kuin templissä taivahan tuulissa käy ukkosen urkujen pauhu, kuin uhripappi sun työsi sä teit, käy eelläsi uhrisi sauhu. —

Lammin Kuurikassa elok. 1916.

SYYSAAMU.

Käyn metsää, armas aamu on, maa peittyy hienoon härmään, ja päivä seuloo säteitään kuin kultalukki seittiään, mi taittuu moneen särmään.

Suoniityt suitsuu sumuaan, mut loiste latvain yllä yökukkain, horsmain hohdon saa, on kaikki kullan kellervää syysaamun hymyilyllä.

Ja halki harjun hongikon nyt puhkee suihkut säteen kuin pyhimyksen kehästä, kuin itse Luoja liekeissä lois päästään kruunun käteen.

Niin luonnon kruunu kimmeltää, käy kultaan kuusten naavat, käy sädekylpyyn rintamaat, kuin nuoret neitseet hohtaa haat, ja nauraa herkät haavat.

Ma astun salon siimekseen, ei matkallain oo määrää, käy himmeholviin outo tie, mua luonnon oikku harhaan vie, kun halli haukkuu, häärää.

Nyt suikahtaa, nyt riuskahtaa, on metsä oudon hiljaa kuin aavistain se tuntis sen: käy kautta metsän ihminen, mi väijyy pyhää viljaa.

Ja pyssynpauke pamahtaa, pois valkosiipi hohtaa, taas vanha metsä hengittää, kuin suojais puut, en mitään nää, mua korven katse kohtaa.

Käy kautta metsän huokaus, nään vanhan, kuolleen kasken, nään sammaltuneen kannonpään, kuin metsähiiden sarvet nään, vuossatain salat lasken.

Tääll' astuttiin ja aateltiin, on kuokin käyty kiistaa, nyt kätketty on kaikki työ, sen peittää unhon sammalvyö, maa huokuu osmon riistaa.

Nyt tääll' on koti koppelon ja muuraiskansa kyntää, nään seudun ahtaan aution ja tyhjän talon raunion. — yön pöllö pakoon ryntää.

Pois riennän alhoon, lehtoon käyn, nään rintamaat ja pellot, taas aukeilla kuin kisaan käyn, nään laakson, aamun armaan näyn, nään myllyn, kuulen kellot.

Ja päivän kruunu kimmeltää, lyö tultaan täyttä terää kuin silmä suuren jumalan, min hahmon pilviin haamoitan, mi luonnon luokseen kerää. —

Kuin tarun teiltä totuuteen taas töin ma taistoon palaan, käy pihkan tuoksu vaatteistain, on metsän henki sielussain, sen sinne syvään salaan. —

AUTIO TORPPA.

Ma eräteitä taivaltaissa harhaan, niin oudon onnettoman näyn näin, ma eksyin Tapiolan riistatarhaan, ja vierahalle veräjälle jäin.

Siell' asui korven kolkkaa yksin kauhu, miss' seisoi vanha torppa törröttäin, ei ilmaan noussut lempeen lämmin sauhu, vain kaltto katto kohos sammalpäin.

Loi armas aitanpolku rikkaruohon, ja kota tavoitteli turvaa maan, yöluhti kallistui jo vierteen suohon kuin miettis turhan lemmen aikojaan.

Miss' on nyt ahertavat, armaat naiset ja miehet, jotka kaivoi aarteitaan. Nyt nurkkaan kekoon kokoo muurahaiset, ne ehkä kerran perii kaiken maan.

Ja rikkinäiset ikkunat ja laudat kuin sokeet silmät korpeen katseen loi, maan yrttilavat haamoitti kuin haudat, kuin nälkää vanha viiri vaikeroi.

On pihakaivon kansi jäänyt auki, siell' ehtyy elinnesteen rautavuo, sen pohjall' asuu vanha, harmaa hauki, veen vihreen liman itseensä se juo.

Löi avuttoman autiosti ovi, kun tummaan tupaan astuin arkaillen; kuin sen, min onnesta ei haastaa sovi mua vastaan huokui henki homeinen.

Pois lensi yökkö, huoneen harmaa enne, ja tuntui kuin ois huone huokaillut. — Oi, vainaat, kurja palkka vaivojenne on kylmä kiuas, salvos sortunut.

Se muistuttaa kuin ajatuksen viivaa, se liikkumatta peilaa pimeen näyn, kai joku outo taika tämän paikan riivaa, kuin kiroissa ma ristiin rastiin käyn.

Pois väistyn, vältän ahdistuksen alaa ja vanhaa torppaa, joka hyljättiin, mut on kuin katsoisi se mua salaa, kun askeleeni häipyy hämäriin.

NÄKIJÄ.

Mökiss' asuu autiossa, yksin elää, yksin syö Kirmun äijä Karsikossa, yksin kuluu päivä, yö.

Ei hän mittaa ajan rataa, rakeet lyö ja salamoi, katon kautta vettä sataa, vuoteellaan hän vaikeroi.

Jätti vaimo, poissa lapset, poissa tarmo, toivo, muu, lakkiräyskän alla hapset huolista vain harmaantuu.

Tihrut silmät, askel arka, kun hän kujaa kuhnustaa, kauhtunut on takinsarka, mistä milloin leivän saa.

Piimäkuppi, kahvipannu orren alla omaa vaan, ruosteraiska kaljakannu, kiukaalla ei kissaakaan.

Kiljuu yöllä vanha lukko, kattopäreet pärryttää, näkyjänsä näkee ukko, kukaan muu ei niitä nää.

Aarteitako arkkuun manaa häijyydessä hämärän? Ei, hän etsii hellää sanaa, millä voittais ystävän.

Häll' on hyvä haltijansa, »Liitäjälle», kun on yö, yksin haastaa huoliansa, kuinka miero miestä lyö.

Öin hän hourii haaveiluitaan, höylää, höylää läpi yön, katsoo kirstun tarvepuitaan, koska saa hän valmiiks työn?

Höylää kantta, piirtää pohjaa, kutsuu kummaa auttajaa, henki työssä kättä ohjaa, kirveenvartta kuljettaa.

Lattialla lapset häärii, hellall' äiti askaroi, rintalapsen vöihin käärii, yöstä aisankello soi. —

Vanhus herää... loistaa aamu niinkuin kirkas kruunu ois, häipyi hellä, heljä haamu, niinkuin siipi suihkaa pois.

Mainen maja kerran maatuu, aukee kirkastuksen tie, yli päänsä katto kaatuu, Liitäjänsä lepoon vie.

Miksi öin hän höylää lautaa, kaatuvaa ei nostaa voi, mökki muistuttaa jo hautaa, taudin tikka nikkaroi. —

Mies vain veistää, veistää, vuolee, rustaa ruumiskirstuaan, kunnes höylä käteen kuolee työnsä valmiiks saatuaan.

ILTASOINTUJA.

Maan puoleen ilta kallistuu, käy heinäin huokaus, ja rintehellä raueten soi neidon loilotus.

Hän arpaheinää solmii vaan, hän solmii, punoo paulaa, mut ei vain kuulu kultaistaan, kun nuori neito laulaa.

Ruisrääkkä säistää sängestä nyt lähtölauluaan, pian häipyy taivaan tarhain taa ja illan ruusumaan.

Niin kaukana ne häämöittää, oi, ken vois päästä sinne, kun rinta riutuu ikävään, pois kaiun kantaa rinne!

Ruisrääkän virsi vaikenee, ja kaiku katkeaa kuin aika hetkeks seisahtuis, jo varjoon vaipuu maa.

Ja kaikki kaihot katoaa, käy huokaus ja haipuu, mut yhä yksitoikkoinen soi loilotus ja kaipuu...

HIRVI-HUMU.

Mistä tuli, sit' ei tietty, metsänvahdin torppaan salaa, vaimo syötti, vaimo juotti muistamatta vihkivalaa. —

Musta oli miehen muoto, viekas niinkuin kelju kettu, raisu niinkuin metsäkoira, jot' on usein usutettu.

Hirvi-Humu katsoi kieroon, karttoi kylää, kartanoita, kaatoi nuoret naarashirvet, rämpi päivät pitkin soita.

Missä kulki, jäljen jätti, vilja oli tiellä tuhkaa, äidit pelkäs piikasiaan, mekkomiehet pelkäs uhkaa.

Öisin metsänvahdin kanssa keitti viinaa takamailla, pyrki piikain karja-aittaan omantunnon tuskaa vailla.

Mässäiltihin metsäteillä, salaa myytiin hirvenlihaa, salaa suosi torpanvaimo, salaa mieskin kantoi vihaa.

Kirkoss' oli palkka pantu, kuulutettu riistan suojaa, Humu uhkas luodillansa hirventapon ilmituojaa.

Kerran ajoi metsänvahti ilvestänsä korvensuusta, Hirvi-Humu hiihti jälkeen, ampui pedon miehen puusta.

Saunass' sitten syttyi riita, vaimo heille vihtaa huiski, metsänvahti kuuli, kuinka Humu hälle hiljaa kuiski. —

Nurkast' tempas tuliluikun, heitti Humun huoneestansa, Humu hautoi koston kaunaa, palas siltavoudin kanssa.

Hiipi kuistiin, naukui nälkää, hirvenlihaa pyysi ostaa mennäksensä muille maille, salaa tahtoi palkan nostaa.

Leppyneenä metsäveikko puntaria lyhdyin kantain meni aittaan, lihan mittas, Humu yski merkin antain.

Metsänvahti arvas ansan, kun nyt vouti syöksyi yöstä, puntarin löi Humun päähän, mustan muiston konnantyöstä.

Viekas vaimo, raivonrietas, mieless' aina pelko, petos, juoksi väliin vaikeroiden, syyttömyyteen valhein vetos.

Mielettömän metsämiehen kädet kytki siltavouti, Humu häipyi häpeissänsä, järven yli pakoon souti.

Minne meni, sit' ei tietty, henkipatto tuulen teitä, kiroukset kintereillä, joit' ei mitkään pilkat peitä.

PARA JA NEITONEN.

Ja neito meni maitokammariin, öin teki siellä salaa taikaa: oi, Para, Para, anna mannut, maat ja lypsylykky, veren, sielun saat, saat määrätä sen onnen aikaa!

Ja pukinparroin Para piilostaan nyt hyppi tehden täyttä taikaa, sen tyhmän neidon neitsyyden hän sai, ja rikkain pajari sen neidon nai, mut siit' on kulunut jo aikaa.

Maaporhon vaimona hän vallassaan nyt hallita sai suurta karjaa, öin täytti saavit sadat sarvipäät, ain kartanossa oli kuin ois häät, ja talo kasvoi, nosti harjaa.

Sen karja kasvoi, laarit laajeni, ja vaimo varttui avain vyöllä, sai mustaa lasta monta lukua, ne ulvoi kuin ois suden sukua, ja usein kummaa kuultiin yöllä.

— Niin kulki maita Rutto, rupipää, maan karja kuoli vaikeroiden, ja väki siunasi ja sylki, hyi, mut Paran karja yhä lisääntyi ja kulki yli raunioiden.

Niin Paran pojat kasvoi konnullaan ja viiden voima oli niillä, ne tappeli ja markkinoilla joi, pois moni äiti kuolleen pojan toi, sai moni neito niitä piillä.

Ja niitä tuomittiin ja hirtettiin, niit' tuli vain kuin aitan alta, — ja vaimo vanheni ja vaurastui, hän kirstuun kätki, rikkaat riihet pui, ja yhä kasvoi Paran valta.

Mut mökit sortui, kaatui hökkelit, ja kansa mieron tielle nääntyi, ne vaappui varjoina, ne peitti pään, ne taioin teki ristinmerkkejään, kun talon ohi tiensä kääntyi.

Kun sata vuotta vaimo täytti niin, ain yhtä nuorelta hän näytti, puulehtokujaa pitkin — kerrotaan — nyt Para ratsasteli mustallaan ja välipuheen ponnet täytti.

Ja sinä yönä huuhkat huhuili, ja ikkunalla korppi koikkui, vei Para sielun saaliin, arveltiin, kun päivä paistoi maitokammariin, niin hirress' emäntä jo roikkui.

Lammin Kuurikassa, elok. 1916.

TEININ NÄKY.

I.

Kävi teini kuin uness' ohi hautausmaan, kuuli kummia kulkeissaan. — »En rauhaa saa, en rauhaa saa!» soi ääni alta maan.

— »En, noiduttu neitsyt, ma unta saa, on pitkä pääsiäisyö, mun haaveeni harhaa maailmaan, sydän syytön vieläkin lyö.

— »Ma nousen haamuna haudastain, ma sulhoni saliin käyn, ei unta hän saa, ei rauhaa saa, hän on vankina velhonäyn.

— »Hän aaveen tyhjyyttä tavoittaa läpi huurun härmäisen, veren häitä mä juon, hänen sieluunsa luon kuvan kelmeän särmäisen.

— »Oi, paina paasi mun haudallein, siell' on aarre, en rauhaa saa ma ennen kuin yhdyn mä ylkääni, min kätkee siunattu maa!»

II.

Velhojen virsi.

»Hei, nyt vinkuu, huhuu, huhuu! Luudat ne sinkuu, peikot puhuu: »riko valas, ylös alas, ylös kirkon viirihin, piirihin, piirihin!

Virnu, visko, hihku huutain, nouse jo sisko lentoon luutain sarvipäiden, helvetin häiden, velhovuoreen laukaise, aukaise, aukaise!

Hahaa, hahaa, ei oo hyvää, on vain pahaa, synti on syvää, kiellä, hylkää, uutta ylkää aja, aave, viirihin, piirihin, piirihin!

Musta on valkee, noita on nuori, haudat halkee, auki on vuori, tepsii taika, seisoo aika, on kuin kirkonkellot sois, pakoon pois, pakoon pois!»

III.

Ja teini haudoilla harhailee, hän tahtoo onnensa ostaa, kun velhotar kutsuu ja kiemaisee, mies paaden haudalta nostaa.

Hän tahtoo aarteensa anastaa, hänen vertaan ei haamut hyydä, hän ajaa aarnivalkeaa, hän tahtoo sielunsa myydä.

Hän kiskoo vertyen kyntensä päät, hän reistaa, riistää ja raastaa, on ilmoissa henkien hurjat häät, hän himoo syntiä, saastaa.

Käden kuolleen hän tuntee, hän kiljahtaa, syy karmii selkäpiitä, hän kalman houreesta havahtaa, ei raivonsa ryöstöhön riitä.