Part 2

Kylässä jo kaikuu ruokakellot, kaikki väki syö jo iltaistansa, vanhat nukkuu peräkamarissa, mutta armas aitassaan vain valvoo, kumma kiilto välkkyy katseessansa.

"Pihan yli liikkuu pitkä varjo, taittuu kaivonmiekkaan, aittaan kulkee. Kuka nostaa hiljaa koivusalpaa, kuka avaa oven avorinnoin, kuka öisen varjon syliin sulkee?"

Mitä puhuu outo omatunto? Veljestä, mi veljen naisen hurmaa, toinen ottaa sen, min toinen hylkää, toinen kaipaa, kutsuu metsänneittä, miettii nuotiolla veljensurmaa.

"Vastaa metsänimpi taikka peikko, julma on sun öisen leikkis lymy, puhunko ma itse itselleni?" Vaiti seisoo impi tulen eessä helohuulillansa kuulas hymy.

"Vaiti, ken ois kuullut aatokseni? Emon henki, nosta poikas mieltä, pahat voimat kuohuu povessani, nään jo silmin veljen surmapaikan; häädä herja, työnnä taika tieltä!"

Kävi myrsky läpi miehen mielen, lausui murmattaen manauksen, hurjat mielikuvat laski, nousi järkyttäen syvää sydänjuurta, kun hän kamppas korpikiusauksen.

Nousi metsämies ja korjas tulta, kalat liukui kivilieden loveen, äkisti hän pisti tulisaitan takaa nuotion ja kuuman kärjen työnsi metsänneidon hentoon poveen.

Tuli leimahti nyt pitkään lieskaan, kuului kohu puissa, maassa, soissa, yössä seisoi mies ja metsään huusi, mut ei kuullut metsän vastausta. Ihmeellinen impi oli poissa.

Nukkui puut ja linnut lepopuillaan, nukkui taivas, koko luomakunta, nukkui väsyneenä veikon silmä, metsänäyistänsä nääntyneenä nähden rakkaimmastaan tyyntä unta.

Eikä nähty enään metsänneittä hiipimässä miehen nuotioita; viileyden rauhaa, rakkautta tarinoi nyt hälle öinen tuuli harhatessan korven komeroita.

PEIKON LAULU

Ma korvessa synnyin, sen hengen sydän peri, en onnea ma tuntenut, vain vihaa huutaa veri, olen raju kuin on myrsky ja raaka kuin on maa, en ihanassa lehdossa ma lepoani saa.

Siell' on kaunis sinipiika kuin on taivainen taru, ma oon kuin vuoren tuli, kuin louhi ruma, karu, mua kavahtavat keijut, kun ne lähteellä nään, kun ne alastoman armaina leyhyy leikeissään.

Ma irvistän ja ilkamoin, kun katson sinipiikaa, tää sääli ja tää rakkaus, ne on jo mulle liikaa, ma peloitan, ma pakoitan, en rauhaa saada voi, kun juoksin kesken kisoihin, pois keijut karkeloi.

Nään hirmun hänen kasvoillaan, kun rynkää raju peikko, mut jos hän jäis, jos rakastais, kuin lehti oisin heikko, ma uupuisin kuin unehen ja voima vuotais pois, kun heräisin, vain katkerammat kiron kimmat ois.

Muut meidät teki pahoiksi, siks heimo meill' on paha, mut keijukaisten sydän on niin pehmeä kuin vaha, ne elpyy illan kasteesta, ne huokuu hunajaa, ja niidenhän on kuu ja taivas, ihanuuden maa.

Jos veisin hänet vuoreeni, ei aarteista hän huolis, hän ikäväänsä itkisi, hän elävänä kuolis, hän kuihtuisi, hän kaipaisi ain lemmen lähteen luo, mun rakkauteni tuli on, mi veret tyhjiin juo.

Ei, tät' en kestä! Vuoresta mun täytyy tuskaan syöstä, mun nälkä on kuun keijua, sain tarpeeksi jo yöstä. Nyt salaa hiivin lähteelle, ja kun ei kukaan nää, hän sylitysten surman saa tai surman synnyttää.

KYÖPELIN YÖ

Öin Kyöpelinvuoren varjossa on kimma, on kiima ja kauhu, sysihaudoilta, rannoilta rämeiden lohikäärmeinä samoo sauhu.

Padan paukutus vuorelta vuorelle käy, ja kaikuvi metsänlukko, lumolientänsä yrteillä sekoittaa kymyselkäinen Kyöpelin ukko.

Käy Kyöpelin tyttäret taikomaan, sumusilmät hiilinä kiiluu, sysimiesten luokse ne hiipivät öin, lumojuomaa ne heittävät miiluun.

Sysimiehet sen huuruista hullaantui, ne etsivät riitaa ja surmaa, naisnoidat ne ihmisen hahmon saa ja ne nuorina neitseinä hurmaa.

Tulen ääressä tanssiin ne tarrautui, hekumoiden ne viipyi ja viihtyi, sydänyön punaliekkien hohteessa vain kiimainen karkelo kiihtyi.

Avorinnat hunnuista heijastui, soi naksutus lantioluussa, yösiipat ja huuhkajat huutelivat, sudet ulvahti korpien suussa.

Sysimiehet ne riehui ja tappeli yön, ne puita ja kantoja pirstas, kera Kyöpelin piikojen jatkui vaan himo hillitön, yön ilo irstas.

Patarumpua Kyöpeli pämpättää, hän nauraa ja polvia hakkaa, kuin halkeisi vuori ja repeisi maa, kun karkelo kiimainen lakkaa.

Sysimiehet ne herää nyt huumeestaan, jymy käy salomailla ja soissa, sumun sekaan hunnut ne hälvenevät, jo on Kyöpelin piikaset poissa.

On singottu sammal, on myllerty maa, missä äsken he hyppivät häitä, ja tielle, mi Kyöpelinvuorelle vie, on syljetty sammakonpäitä.

On sammunut miilu ja musta on yö, sysimiehet ne raukeina makaa, kuin hirviö hiljaa nousee nyt kuu Kyöpelinvuoren takaa.

SAUNAHALTIJAN KEPPOSET

Verrun vaari, viekas viinakurri möi ja mittas korpirojuaan, mökkiin poikkes moni hurja hurri; miehen naurisnaama kuuna paistoi, oli melkein mustaa partaa vaan.

Ristin ryypystä hän kaappiin piirsi, korttelista viivan liidullaan, menopuoleen niin hän velan siirsi, puolikorttelista puoli viivaa, pois ne pyyhki, kun sai maksun vaan.

Pilli-Janne sekä viulu-Ville istui soittain iltaan myöhäiseen Leena tyttärelle, vierahille, salaa lyhensivät ukon viivat, salaa naurelivat kujeelleen.

Oli loppiainen, aika aaton, ukko kutsui veikot kekkeriin, kömpi mallassaunaan kanssa saaton, Leena toiseen kiuluun vettä kaatoi, toiseen viinakultaa kaadettiin.

Pallioitaan paistattivat ukot, lauteill' äyhki joka partasuu, punoittivat niinkuin maalaiskukot; armas hikilöyly kattoon nousi, läpi luukun paistoi täysikuu.

Saunass' asui vanha saunapeikko, teki tepposiaan pilanpäin, hyvälle se oli hyvä veikko, kell' ei saunanpuhdas omatunto, sitä peloitti se säikyttäin.

Päässä sillä oli punapippo, punaparta roikkui polviltaan, kädess' oli pieni vesikippo, maun, hajun muutti mielen mukaan, kun se koski taikaputkellaan.

Kiukaan takaa peikko kurkisteli kuunnellen, kun väki tarinoi, pienet, pippuriset silmät eli, kuka oli vain sen suosiossa, sille onnen, ilon, lemmen soi.

Häijyille se päähän häkää keitti, löylynlyömiks sai ne iäkseen tikua se pahain silmiin heitti, kaivoi esiin vanhat salasynnit saunan alta liinat lapsineen.

Emännille, jotka lahjan kantoi toi se lasten kummilahjojaan, immelle se ruusu-ihon antoi, sirkut silmät sekä neljän äänen sulostaakseen niillä sulhoaan.

Viikon nukkui soittoon nurkan sirkkain, torkkui kunnes tuli lauantai, silloin sillä oli silmä kirkkain, silloin riemua myös muille riitti, silloin siltä myöskin onnen sai.

"Tuntuu kuin ois täällä hiukan häkää", virkkoi vaari silmät sirrillään, "tai on päässä hiukan vanhaa mäkää, hyvä kun on hyvä omatunto, pois nyt vanhat synnit kylvetään."

"En ma joudu helvettiin, en piinaan herjan tulisaunaan paistumaan, en oo sekoittanut vettä viinaan, en oo käyttänyt mä väärää mittaa, hyv' on kelliä nyt vanhuuttaan."

"En ma soita väärin, teen kuin työtä", sanoi Janne, "ei mua voittaa voi, soitin yhteen menoon kolme yötä, mutta Ville väsyi, nukkui kesken, vaikka ensin monen kumoon joi."

"Viulu se on, joka tahdin antaa eikä siinä pillit pystykään, kun ma soitan, kaiku virstan kantaa, minä soitan vaikka nukkuissani", tiuski viulu-Ville kärmeissään.

"Oispa suissa, mik' on nenän päissä, Leena, sahtia!", nyt Janne huus, "soitan ilmaiseksi sulle häissä, jos ma tanssin, niin saa Ville soittaa viisi vyyrkanttia taikka kuus!"

Kuului voihke sekä vihtain mäiske, saunan peikko hiipi piilostaan, kiukaan kekälissä syntyi räiske, peukaloinen pisti sormen kiuluun, koski nenää, suuta putkellaan.

Täysikuina kaikkein naamat paistoi, tunnotonna oli nenä, suu, toinen vetenä nyt viinaa maistoi, toinen vettä imi irvistellen, jotta naksahteli niskaluu.

Pääsi miehet pian pieneen häppään, kukin kehui omaa taitoaan, Janne tarttui klarinetin läppään, Villen käsi liikkui niinkuin kärppä, kun hän vingutteli viuluaan.

Vaari hoputti ja yhä juotti, tahdin mukaan jalkaa lavoon löi, yhä kiivaamaksi kävi nuotti, hiki päässä polki pelimannit, toisensa ne ihan silmin söi.

Saunanhaltija se nauroi, hyppi saunanlauteilla ja riekamoi, milloin nenästä ja päästä nyppi kutitellen vaarin jalkapohjaa, yhä hurjemmin vain soitto soi.

"Hei, nyt kolmas tuuri kohta alkaa", huusi Ville, "nyt et piisaa, mies", vaari nosti vanhaa kihtijalkaa, heitti hyppysillään kiviin vettä, korkealle loimui ilmaan lies.

"Hih, nyt soitetaan me pirun polskaa, vaari pyörii niinkuin pallo jo, varpaat naksaa, vanha vatsa holskaa, kuka lakkaa, se saa maksaa viulut, hei ja hui ja hii ja huu ja ho!"

"Lisää löylyä!", nyt Ville huusi, "lisää tahtia, on turha työs, lapsen tutti on sun luikkupuusi, honisee kuin vanha, luto honka, lapsen työtä on sun pelis myös!"

"Laatkaa soittamasta, hurjat hullut", nyyhki vaari, "näännyn, auttakaa, nyt on tuomioni päivä tullut, olen käyttänyt vain väärää mittaa, olen ollut monen hautuumaa!

"Itse vanha kehno iskee raajaan, pitkin selkää käy kuin kylmä kyy, älkää soittako niin tuiman taajaan, minä pyyhin kaikki velkaviivat, enkä enään koskaan viinaa myy!"

Vaari tanssi viinakiulu käissä niinkuin hyppytaudin huumeissaan, Leena ovensuussa niinkuin häissä pyöri pulleena kuin ampiainen, pelimannit yhä yltyi vaan.

"Huutaa voit, mut et voi soittaa", huusi Janne, iski pillillään, "voimissa et voi mua koskaan voittaa, nyt ma tutkin hiukan otsaluutas, onko järkeä sull' ensinkään!"

"Kas kun äänesi jo kesken petti", kirkui Ville, huimi viulullaan, Villen päähän lensi klarinetti, maassa miehet pyöri mylläkässa, koneillaan ne takoi toisiaan.

Hädässänsä vaari viinan kaasi kiukaaseen ja kuului pamaus, .-. pauhinalla halkes kiukaan paasi, sankka höyrypilvi kiehui kattoon, leiskui viinan tulileimaus.

Lavolle nyt miehet pystyyn laukes, tulikuuma katto komahti, savipiippuun tähtitaivas aukes, pelimannit suulleen pyllyilivät, lavo ryskehellä romahti.

Ovi lensi auki, seinät taipui, Leena ovensuussa selällään, niinkuin syvään hautaan vaari vaipui, kuolontuskassansa herjaa huusi, vuoroin rukoili kuin henkeään.

Saunatonttu tanssi lavon laitaa, nauroi, hyppi, takoi polviaan, kun se näki kuinka ilman paitaa pelimannit pihaan piipattivat tulenpunaisina kauttaaltaan.

Pyllyilivät lumenlopakossa, huutaen ne sätki säärillään, viulun, pillin tyngät kainalossa tanssivat kuin aaveet keski-yöllä talvikuutamossa kylmissään.

Saunaluukkuun pisti päänsä peikko, väänsi viulun kielet vireeseen, lallatti kuin laiska juomaveikko, viulu naukui niinkuin vanha kissa, kun hän soitti, nauroi kujeelleen.

MYLLYTONTTU

Suopuro niityn läpi luikertaa, kuin ennen tietään etsii järven helmaan, ei vanhan jauhonharmaan myllyn rattaat käy, se mylly loihtii kummaan kuvitelmaan.

Ja on kuin vanha myllynhaltija öin vaalis neitten unta, seudun viljaa, kuu-illoin luukustaan hän kujaan kurkistaa, yön yksinkulkijaa hän kutsuu hiljaa.

"Oon myllymiesten, lasten ystävä, myös naimakepposten ja rakastavain, sua metsäruusus, myllärimpes rakastaa, kuun kujaan käy, kun kiiltää aitanavain!"

Yökulkija nyt aittaan koputtaa, nyt käy hän neidon kera puronrantaa, kuin paratiisi siintää seutu silmissään, hän myllynruuhen yli rakkaan kantaa.

Hän vihreet padot päästää valloilleen, ja kumahtaen vapaat vaahdot vyörii, natisee seinät, myllynsilta jymisee, ja vesirattaan ali puro pyörii.

Hän päätään nyökyttäen kuiskuttaa: "miks sull' ei kumppania kuutamossa, kas aika rientää niinkuin puro mereen päin, ja veren kosket tyyntyy suvannossa."

Ja on kuin vanha mylly heräisi, kuin vuosisadan nukkunut se oisi, nyt puro paisuu, poreitansa pulputtaa kuin myllylle se laulain tarinoisi.

Ja on kuin kiitäis ohi veden väet ja soisi metsäpeikkoin leppähuilut, kun sinipiikaiset yökevätkisaan käy, kun kaiutarten huudot täyttää kuilut.

Ja on kuin kuukin yltyis nauramaan, kun nurjat sydämet se onneen johtaa, käy nuoret käsi käissä helkavuorelle, ja katseet ihanuuden ihmeet kohtaa.

Ja on kuin nuoret sielut siivet sais, yön hämyhelmaan askeleensa hukkuu, kun vanhat, mykät talot, aitat häämöittää, miss' armaan autuaina neidot nukkuu.

Ja tonttu tuuttiin jauhot juoksuttaa, hän tarttuu taas kuin ajan rattaan kaariin, ja on kuin vanha, hyvä aika palais taas, kun auliit kädet kaatoi köyhän laariin.

Hän katsoo kauvan salaa luukustaan, saa silmäterään hohdon hellän hartaan, kuu myllypuron kupliin kylvää hopeitaan, luo kidekimmellyksen pitkään partaan.

KAIUTAR

Kaiutar, korea neito astui illalla ahoa, kaihoissansa kankahalla, huusi yksin huoliansa. Tullut ei suloinen sulho vaikka vannoi valallansa kihlaavansa kaunokaisen.

Ennen astuivat ahoa, kankahalla kuherrellen kilvan kyyhkyjen kisoissa kesäpäivän paistaessa, illan kuun kumottaessa. Meni sulho sanoinensa, impi jäi sydäminensä.

Etsii impi ihanainen kultaistansa kankahalta, huhuilevi, kuuntelevi, kirkuvi kimahutellen äänen pienoisen pilalle, jähmettyvi, jäykistyvi, kaatuissansa kauhistuvi mustan metsän pimeyttä.

Aamulla herättyänsä kulkee kuje mielessänsä, eksyttävi erämiehen matkien ja mairitellen, niinkuin ennen eksytteli sulho suurilla sanoilla, tuulen turhilla taruilla.

MITTYMAARJA

Mittymaarja, keito keiju hiipii juhannuksen yöllä, suuret silmät unelmoi, helmet helkkyy, soljet soi, mesikukat välkkyy vyöllä.

Mittymaarjan silmät siintää, Mittymaarjan haaveet hohtaa, kallella on seppelpää, eikä häntä kukaan nää, kun hän illall' immet kohtaa.

Mitä tekee Mittymaarja? Mittymaarja tekee taikaa. — Immet ohralaihoon käy, kun ei tiellä ketään näy, utelee ne uutta aikaa.

Immet solmii taikalankaa, immet sitoo korret yhteen; kenen kukan jäytää jäät, kell' on pärttylinä häät, kuka leikkaa lemmen lyhteen?

Mittymaarja, keito keiju hiipii hiljaa, kisaa kaihtaa, kulkee suru silmissään, kallistavi nurmeen pään, avaa solmut, langat vaihtaa.

Kulki kerran peltopoika yöllä yli suuren rimmen, Mittymaarjan näki hän, unohtaen elämän hylkäsi hän oman immen.

Kulki kanssa Mittymaarjan, öin hän keijun syliin nukkui, huusi kerran unissaan luokseen omaa armastaan, aamulla hän rimpeen hukkui.

Mittymaarja, murheen impi sitä aikaa aina muistaa, hetken hymyy kulkeissaan, itkee illoin surujaan, laihosta kun lehtoon luistaa.

Yli niittykasteen hiipii, tuskin jalka koskee viljaa, nostaa sormen huulilleen, katoo yöhön hiljakseen niinkuin tuli jostain hiljaa.

Silloin kirkkaan kesän yöllä rimmen luota itku kuullaan, kuulas näky katoaa, rusko päivää ennustaa, käki soittaa lepopuullaan.

SYYSKEIJU

Ken metsässä hiipii niin hiljalleen, kun lehti jo polulle putoo? Haan lehdossa haikea huokaus käy, kuu kultia hiuksihin kutoo.

Syyskeiju nyt lehdillä leikkiä lyö ja sitoo seppeleitään, kuin sairas punerrus poskellaan taas sipsaa hän sinisiä teitään.

Hän pyiden pillejä kuuntelee, kun kilisevät kellot karjain, hän käy yli lehtien lenteleväin, yli pienten puolukanmarjain.

Hän saattavi salihin siintävään, kuun kartanon katinkultaan, hän vie ohi louhien luolahan, joka tuikkivi aarnitultaan.

Siellä seitsenlasi-arkussa uinailee Suvi sorea, valkea vainaa, syystähdet silmissä kimmeltää, syyskeiju ne kiinni painaa.

Kuin prinsessaa hän koristaa, kesän viimeisen seppelen kitkee, kesän muistojen kuihtuvan kruunun tuo, kesän onnen oikkuja itkee.

Ja keijunen nousevi maasta ja käy, niin on rinnassa outo nyt kaipuu, kun joutsenten soleat siivet soi, suven seuduille väikkyen vaipuu.

Syyskeijunen soiluu nyt soitellen, läpi uinuvan metsän harhaa, kuu kiertää kuin viileä viikatemies syystähtien kelmeetä tarhaa.