Part 1

language: Finnish

KORPINÄKYJÄ I

Kirj.

Larin-Kyösti

Porvoossa, WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ, 1915.

SISÄLTÖ

Pyhäin miesten tulet Aarnihaudalla Korven kirkko Korven kosto Ustjoin ryöstö Laurukainen Metsänneito Peikon laulu Kyöpelin yö Saunahaltijan kepposet Myllytonttu Kaiutar Mittymaarja Syyskeiju

PYHÄIN MIESTEN TULET

Pyhäin miesten päivä paistaa, paistaa puuta, paistaa multaa, niinkuin veri haapa hohtaa, lehto loistaa keltaa, kultaa.

On kuin sänget silvottuina itkis sirkkain siritystä, on kuin metsä ikävöisi laululintuin liverrystä.

Rannan riitteet riuskahdellen kylmin, kirkkain kitein kiiltää, kätkee laineen joutsenlaulu, aamuviima vettä viiltää.

Kuolonkamppauksen lepo on jo tullut saveen, soraan, mutta elinvoiman valo väikkyy yli nuoren oraan.

Niin hän käy kuin ylipappi luoden loiston luonnon huoleen, uuras uhriliekki nousee niinkuin lahja Luojan puoleen.

Yli notkon, kummun, kunnaan kiertää pellon pehkusauhu. Maamies möyrii mullassansa, huumaa oman veren pauhu.

Katsoo suoraan silmiin hallaa, joka luhdan takaa uhkaa, risut räiskyy, pehkut palaa antain maalle voiman tuhkaa.

Antaa uskon uuteen aikaan, joka suuret enteet salaa; korkeemmalle kohoo päivä, korkeemmalla tuli palaa.

AARNIHAUDALLA

Jo soraksi sortuivat linnat, salit säihkyvät peitti jo yö, jo ruostuivat ritarimiekat, meni maine, mahti ja työ.

On kasvanut tummaa metsää, missä turnaustorvet soi, jo ammoin aukeni haudat, uus aika ne umpeen loi. —

Mies yksin metsähän matkaa, majan laittaa hän naiselleen, hän mättäitä kuokkii ja kaivaa ja hän astuvi auroineen.

Soran alta hän miekkoja nostaa helohelmiä kaivellen, pääkallon ehkä hän löytää, suosilmään hän heittää sen.

Pajan ahjoon hän miekat työntää, niistä valaa hän viikatteet, ensi viljansa niittää ja kuivaa siten lastensa kyyneleet.

Mut helmen hän vaimolle antaa, joka rukkia polkevi vaan ja toisella jalalla tuutii sinisilmäistä kiikussaan.

Ja lapsi herää ja hymyy helohelmen nähdessään, ja päivä pirttihin paistaa yli pienen, kultaisen pään.

Kuin tuhansia vuosia sitten se on paistanut pimeimpään salon mökkiin ja linnansaliin yli taivahan retkillään.

Ja lapsi helmellä leikkii, emon rinnan hän riemuhun saa, hän leikkii kuin leikki jo ennen moni lapsi, min kätki jo maa.

Mut ulkona mies vain möyrii, kivet tieltään hän murskaksi lyö; joka jänne huutaa voimaa, joka iskusta täyttyy työ.

KORVEN KIRKKO

On korven yössä syvä sydänmetsä, ei sit' oo käynyt kukaan, nähnyt kukaan, maan uumenissa, sammalsokkeloissa on kätköss' siellä kirkko, tarun mukaan.

Niin pimeä on seutu niinkuin yöllä kuin metsää painais joku outo taika, kuin ikiajoista niin oisi ollut ja tulee olla kunnes täyttyy aika.

Niin siell' on hiljaista ja levollista, maa-oksat raskaat verhoo ikilunta, ne peittää muuraistiet ja rytörotkot, kuin itse tyhjyys siellä uinuis unta.

Mut vanhan joulun yönä nousee maasta kultainen risti, kirkon kiiltoharja, sen ikkunoista lasikruunut loistaa ja pyhäin tarukuvain kirjosarja.

Se taikakäsin kohoo korkeemmalle, se lumivalkeana välkkyy saloon, puut puhkee sinä yönä valkokukkiin, ja linnut viserrellen lentää valoon.

Nyt kuuluu kulkusien huima helke, ja hevot hirnuu, näkyy soihtuloimut, mut juoksijoit' ei näy, ei ajajia, soi niinkuin laahais maata liepeen poimut.

Ja oviverho siirtyy hiljaa syrjään kuin joku näkymätön kirkkoon kulkis ja käsin kantais vahakynttiläänsä, taas verho vaipuu kuin sen joku sulkis.

Ja vastaan kimmeltäen lehteriltä nyt heljään kumahtavat jätti-urut, ne hätäpasuunoina paisuttavat ilmoille maailmoiden kaikki surut.

Mut soittoon yhtyy ilon helohymnit, ne kohoo yli kaiken maisen pyyteen, ja äänten eessä palaa vahaliekit kuin katseet kohois ylös iäisyyteen.

Jo joka kirkkopenkkiin liekit syttyy, ne hohtaa niinkuin lasten ujot haaveet, mut valo varjon luo kuin korkein onni, ja holvin hämyyn taittuu arat aaveet.

Niin tänä yönä korven kirkko loistaa, sen alttar'silmä kaikki katseet kerää kuin aurinko, mi avaruuden avaa ja salon soppiin paistaa täyttä terää.

Mut äkkiä kuin taivaan silmä sammuis pimenee ilma, kirkkoon varjo leijaa, kun satavuotisvanha korppi kirmaa ja liekit himmentää, mi seiniin heijaa.

Ja soitto värjyy, vaikenee ja tummuu, ei linnut laula, hankeen putoo perho, taas soi kuin silkin kahina ja kilke, soi kulkuset, ja siirtyy oviverho.

Ja kirkko vajoo hiljaa, hiljaa, hiljaa, sen kultaristit, kuvat kuiluun vaipuu, käy huokauksen henki läpi korven, kuin tuskantäysi kadotus ja kaipuu.

Vain helinänä hymnein viime soinnut pois hiutuu kuin ne oisi utu-unta; kuin valkein siivin liehuu hienot hiuteet, yö valkenee ja saloon sataa lunta.

KORVEN KOSTO

Asui Urtti takamailla Kalmunjärven rantamalla, vuori heitti synkän varjon, esti päivän paistamasta päivänkukkaa ikkunalla.

Kaukaa oli taimi tuotu, vaimo nuori, kylän kukka, Marja kammoi korven yötä, missä hirmun huuhka huhui, missä kiersi harmaa hukka.

Kannot, kivet kiskoi Urtti, pellot kuokki korven laitaan, mustaan veteen verkot laski, rämeen rannat, korvet kaikki kiersi pitkin riistamaitaan.

Jylhän järven tuolla puolen asui Tuura naapurina, usein yhdess' ystävinä sovinnossa soutelivat, useammin puhkes kina.

Puhui Tuura mielin kielin, katsoi usein Urtin naista, mykkä oli Urtin mieli, mutta lämmin, syvä silmä, kun hän auttoi armahaista.

Kerran miehet korpeen hiihti, puissa kiilsi kirkas kuura, vaaran laen lumi väikkyi, karhunpesää miehet kiersi, uuras Urtti, tyhjä Tuura.

Syöksyi karhu pesästänsä, astui kantapäälle suksen, liikkumaan ei päässyt Urtti, karhu kahmi kämmenellä, alkoi korven kamppauksen.

»Heitä luoti karhun kylkeen, — sattuis minuun, älä huoli, täss' ei auta, — jos ma kaadun, saata sana vaimolleni: karhun kitaan Urtti kuoli!"

Vilhui Tuuran viekas silmä, valkeaisen vaimon muisti, jota toivoi toivotonna, hurja riemu rinnan täytti, suksillaan hän notkoon luisti.

Kamppas Urtti karhun kanssa murroksessa korvensuussa, työnsi karhun kitaan nyrkin, karhu repi, raastoi kasvot, hohti haava otsaluussa.

Katsoi Urtti kaatuneena tähtitaivasta ja vuorta, kaukaa nousi harmaa sauhu oman pirtin räppänästä, mietti kylän kukkaa nuorta.

Tuura hiihti hämärissä, astui kotaan, missä Marja uneksuen katsoi korpeen, päällä revontulet välkkyi, tuikki taivaan tähtisarja.

Puhui Tuura viekkaan tyynnä: "miksi katsees on niin vakaa, täällä huokaa korven henki, täällä menee mieli, järki, korpi uhkaa vaaran takaa.

"Ystävättä yksin olla eikä mitään määrää tiellä, kyllä vielä tuonkin tunnet, autioksi kodin tunnet, rakastatko miestäs vielä?"

"Tänne tulin", vastas vaimo, "muistot vuorten tuolla puolla, sydämeen en tietä löydä kuin en löydä tietä kotiin. Täytyykö mun tänne kuolla?"

"Onni tulee, onni menee, täällä korpi aina painaa, korpi murtaa miehen voiman, mutta toinen toistaan tukee, — kuule, — Urtti on jo vainaa..."

Silloin vaimo itkuun puhkes, aitast' itkuliinat nouti surraksensa metsän miestä. Tuura häipyi häpeissänsä, nyt hän kotiin hiihtää jouti.

Itki Marja yksin yöllä, itki elämäänsä halpaa. Miksi korpi kummitteli, kuka puhui porstuassa, kuka kolkki ovensalpaa!

Kavahtain hän pystyyn nousi, näkevänsä luuli haamun, näki Urtin kynnyksellä, koko kasvot verta vuoti halki suuren veriraamun.

Elettihin entisillään, räppänästä nousi sauhu. Marja astui arastellen, kun hän salaa miestään katsoi, täytti mielen kumma kauhu.

Toinen silmä päässä roikkui, naama nahkarepaleita, vuoteelle hän hiljaa vaipui, lepäs siinä viikon verran, katsoi armaan askareita.

Niinkuin itse kuollut korpi väijyi Urtin katseen alta, kun hän vaani vaimon teitä, kuuli Tuuran tutun äänen rannan venevalkamalta.

Hirviönä Urtti nousi niinkuin vuoren irvipeikko, syvät arvet uursi päätä, virkkanut ei sanaa siitä, kuinka petti eräveikko.

Kuin ois katse kouristanut, vetänyt kuin mustiin vesiin, väisti Marja sekasilmää, salaa itki, ikävöitsi, neitseen ajat astui esiin.

Mykkänä hän työssä möyri, kalasteli Tuuran kanssa, mut ei tälle tarinoinut, kuinka karhu väsyi viimein, kömpi korpeen kouristansa.

Salaa nousi harjanteelle, katsoi kauvas kotipuoleen, viestiä ei vienyt pääsky, yö kuin vuosi, joka aamu herätti vain samaan huoleen.

Joskus kuikan kaakertaissa yli järven kesä-illoin, kun hän kuuli Tuuran laulun, uusi toivo täytti rinnan, mitä Marja mietti silloin!

Tuli Tuura ilostellen, puhui tuulen tarinoitaan, maanitteli, mairitteli, Urtti uursi ulkotöissä rämpiessä rahkasoitaan.

Oli päästy juhannukseen, tuli Tuura mairemielin, liukas oli silmänluonti, askel varma voitostansa, niin hän puhui viekkain kielin:

"Pois ma muutan muille maille, sieltä tahdon talon ostaa, et oo tiennyt, mit' oot tehnyt, kun teit liiton korven kanssa, kuolemalla korpi kostaa.

"Miehes muoto on kuin murha, kuolee korpeen niinkuin susi, jota metsäkoirat raastaa, tänne näännyt nuorna nälkään, hautaat parhaat haaveilusi.

"Tule, kannan käsilläni, kauvas suven seudun teille, siellä siintää kylät, kirkot, siellä meille päivä päilyy, siell' on onni luotu meille!"

Katsoi Tuura vaimon silmiin, hiljaa vuotti vastausta, uumalle hän käden kiersi; kodan takaa nousi Urtti, muoto oli mustan musta.

Työnsi tieltään kalpeen vaimon, nosti hakokirveen terää: "yksin jätit surman suuhun, veisit vaimon, veisit kaikki, siks et enään koskaan herää!"

Sanoi, iski kerran, kaksi, Tuuran otsaan haavan heitti, niinkuin karhu saalistansa kantoi Urtti uhrin metsään, sammalihin ruumiin peitti.

Kun hän palas pirttiin yksin, korkealle päänsä nosti, tehty oli turmanteko valkeaisen vaimon tähden, niin hän korven koston kosti.

Mutta poissa oli Marja, pakoon juoksi mustaa murhaa. Urtti etsi maat ja rannat, kutsui kylän kukkaistansa, kaikki, kaikki oli turhaa.

Kauvas korpeen Marja eksyi, aave-äänin huudot haipui, kauhun kuvat sielun särki; vavahtaen varjoansa kiljahtain hän suohon vaipui,

hukkui kotiin kaivatessaan, rantaan raukeen hämäryyden, korpi kätki salaisuuden niinkuin taivaan kylmät tähdet salaa suuren iäisyyden.

USTJOIN RYÖSTÖ

Ajoi Triihpo komein kääsin Uuksun taloon keskiyöllä, syttyi valo pirtin päähän, Triihpo kulki kosimassa, helyt heilui Triihpon vyöllä.

Uinui Ustjoi, talon tyttö yksin aitan hämärissä, kuuli kulkuset ja nousi, äsken oli salaa käynyt illatsuissa, ystävissä.

Siellä illoin Igun kanssa oli käynyt karkeloissa, oli tehnyt lemmen liiton, nyt hän tunsi tuskan tulleen, immen ilo oli poissa.

Triihpo, Salmin rikkain leski oli impeen silmän luonut, nyt hän puhemiehen kanssa pönäkkänä pirttiin astui, kultakihlat oli tuonut.

Näytti Triihpo kosjolahjat, vanhemmille juoman juotti, kysyi karjaa, kysyi metsää, Ustjoi-neittä kumppanikseen, vanhempien lupaan luotti.

Kotiin ajoi kitsas kosjo, Ustjoi silmä kyyneleessä näki unta, että tanssi brihan kera brishakkansa, permannolla Igun eessä.

Puhui maammo mairitellen, pöydän päässä käski taatto, kangaspuilla neijot lauloi itkettäen impykäistä, valmis oli sulhassaatto.

Joka ilta impi itki, unen valtaan vihdoin vaipui, aitass' salaa Igu kulki. Kotiväki kärkkyi, käski, vihille hän vihdoin taipui.

On jo häät, ei hypyt heilu, Ustjoi hiipii aittaan yksin, silmillänsä silkkipaikka [-huivi] istuu vuoteell' armaan kanssa surren, soutain sylityksin.

— "Auta, auta, ainoiseni, miks'en vanhaa miestä väistä!" — "Älä pelkää, orhi oottaa mäen alla viidakossa, kummaa kuullaan näistä häistä!"

Huusi emo morsianta, häissä rahvas seistä jouti, taatto tahtoi nähdä neitseen, pieni sisko juoksi aittaan, sieltä Ustjoin pirttiin nouti.

Näki Triihpo kyynelsilmät, näki posken punastuvan, sivu suuren pöydän kulki nuori neitsyt kumarassa, seisoi alla pyhänkuvan.

Näki tulen kuvan eessä, kulta kiilsi puitteen puissa, aatos liiti levotonna, armaan kanssa kuutamolla Ustjoi seisoi haaveiluissa.

Ei hän nähnyt, ei hän kuullut, kaikki oli pahaa unta, sulho saattoi pöydän päähän juomaan samaa lähtömaljaa, ympärillä sukukunta.

Niinkuin uness' soilui kisaan, niinkuin sorja sotka saittaan, kesken laulun kellon kuuli, Igun hevon hirnahduksen, huomaamatta hiipi aittaan.

Nosti Igu nuoren neidon, kantoi rekeen, tarttui vitsaan, orhi kiiti kujaa pitkin, niin nyt Ustjoi kodin jätti, sulhaiskansan, sulhon kitsaan.

Läpi kyläin kiiti orhi, Ustjoi näki vuoret, meren, näki Igun kodin tulet, kuuli soinnut sirmankoista, tunsi kutsut kuuman veren.

Kumarrellen polvistui hän maahan talon kynnykselle, risti rinnan, nosti päänsä, näki ristirahvaan riemun, nosti käden sydämelle.

Igun äiti pirttiin kutsui, käski kansan painaa puuta, nosti maasta neidon nuoren, laski kädet immen kaulaan, siunaten hän antoi suuta.

Astui kisaan vihkivöissä neito, kulki karkeloissa, kun hän nauroi, nauroi seinät, kädet kullan koltuskoissa niinkuin parhaat praasnikoissa.

Ilolle nyt ilo tuntui, palkit paukkui, tahdin toisti, soitti ukko kanneltansa, kauvas yöhön soitto sinkui,

Mutta Uuksun pirtin päässä seisoi Triihpo hämillänsä, vaati lunnaat vanhemmilta, kiros kaiken ristikansan, yöhön häipyi häpeissänsä.

Reki liiti, hepo hölkki, oli musta miehen mieli, ei hän enään aittaan astuis, naimioiks ei naista veisi, joll' on sydän niinkuin kieli.

Kääntyi, katsoi kamalasti, yksin ajoi kotiin reessä; Uuksun pirtin tulet sammui, yksi tuli tuikki vielä himmeen pyhänkuvan eessä.

LAURUKAINEN

Laurukainen lappalainen asui pyhän vaaran alla Saamemaassa, seitain maassa, kodassansa kosken luona, vuolaan virran partahalla.

Saami vaali vaimoansa, suojasi kuin silmäterää, tunsi kosken kaikki kuohut, kaikki tiet ja puut ja lähteet, kalasti ja kävi erää.

Oli hällä veli nuori, päivän poika, poika kaino, jota huolti hartahasti; sopu oli Saamemaassa, poissa oli vaara, vaino.

Mutta usein Lyma kertoi illan tullen kummaa untaan, näki miehet miekat vyöllä, mustapartamiehet tunki pitkin keihäin kotakuntaan.

Saami joikui joutessansa, naurain kulki vaimo nuori, Lyma, keskikodan kukka, sille saami souti, joikui, sille saalistansa suori.

Laski lappi Laurukainen huimat kosket suihkain, soiden, väisti ärjyt ärimykset, meloi mutkat, karit kiersi ohi rantakallioiden.

Niinpä vieri onnen päivät niinkuin kuplat virransuussa, Lyma liikkui kodan tiellä, päivä paistoi räppänästä, linnut lauloi rannan puussa.

— "Lyma, lempein lintuseni, pelkäät unta, suret suotta, koska tänne vieras vihtyi, Vienan vanha vainolainen, siit' on mennyt monta vuotta?"

Tarttui vaimo miehen käteen: — "veri mulle toisin haastaa, olen Vienan viety vaimo, vielä elää heimon henki, kosto miesten mieltä raastaa!"

— "Älä pelkää vainomiestä, maksoin lunnaat lempes tähden, hyvästi nyt sulle heitän, tuulastulille ma työnnyn, lohenpyyntiin viikoks lähden!"

Lähti lappi Laurukainen, nukkui veli, nukkui nainen, yöllä tuli turman miehet, Karjalasta kalman miehet, Vienan vanha vainolainen.

Kiipesivät mustaparrat räppänälle keihäillänsä, tuli paloi arinalla, Lyma heräs tähti-yössä, luuli unta näkevänsä.

Mutta nuori veikko nukkui tyynnä porotaljallansa; hosui hurjat keihäinensä, tappoi julmat päivän piltin, veivät Lyman pulkassansa.

Paistoi päivä räppänästä, tuli kotiin Laurukainen, näki veljen verissänsä, poissa oli peskit, pulkat, poissa oma, armas nainen.

Otti sukset, hiipi, hiihti, päältään peskin hankeen heitti, hiihti laaksot, viilsi vaarat, mut ei nähnyt linnuistansa, lumi kaikki jäljet peitti.

Kiiti keihässauvoillansa, iski niinkuin suurta sutta, jok' on paraan poron vienyt, itki vihan vimmoissansa, itki Lyman laupeutta,

kodan kirkkautta itki, tunsi tunturien painon, seisoi vihdoin virran luona, vannoi valan jumalille, vannoi verikoston, vainon.

Kulki lappi Laurukainen, etsi Lymaa, lempeintänsä, tutki tunturit ja järvet, kulki viikon, kulki kolme, koitui kotaan yksinänsä.

Hautas veljen virran rantaan, muutti virran yläteilie, vuotti vuoden vainolaista, jänkät suli, päivä paistoi järville ja tuntureille.

Kaikki kevätkosket kuohui, laski lappi suvannoita, nousi kokka, painui pohja, peljännyt ei pohjan poika hiisiä, ei haltijoita.

Uhmas usmat, kesti kohlut, kerran virran vartta sousi, näki viisi venekuntaa, viisi mustapartamiestä, mustat miehet maihin nousi.

Kiilsi silmät miesten päässä, veneess' oli keihäät, kirveet, padat, peskit, ryostöriistat, partaa pitkin veri tippui, otsiss' oli haavat hirveet.

— "Souda luokse, lappalainen, ehkä tunnet kosken kohdat, emme suotta surmaan suista, saatpa osan saaliistamme, jos sä hyvin hyrskyt johdat!"

Sousi luokse Laurukainen, hymyili ja heitti naljan, tunsi veljen murhamiehet, tunsi omat padat, peskit, poronmerkin, oman taljan.

— "Moni siin' on surman saanut, sit' ei laske joka lappi, kyllä tunnen kosken vaarat vaikk' en tunne ketään teistä", nauroi vaikka kiehui sappi.

Nauroi lappi Laurukainen, joi ja söi ja seuraa kiitti, teki miesten mieltä myöten, valkamasta veneet työnsi, kaikki köysin yhteen liitti.

Istui itse peräpäähän, neuvoi miehet taljain alle, jottei kuohut keinuttaisi, jottei tulis turman mieli hurjan kosken haltijalle.

Veti virta venekuntaa, rannan raidat ohi liehui, veneet kieppui kosken kuohuun ympärillä yrmyt ärjyi, kurimuksen pyörteet riehui.

Mutta tyynnä teljollansa istui lappi Laurukainen, taljain alla kyyhötteli peloissansa piileskellen joka julma vienalainen.

Yhä vene kuiluun vieri, koskenniskaa kohden kulki, yli laitain laineet loiski, vainolaiset nosti päänsä, kauhuissaan ne silmät sulki.

— "Ajat, hurja, surman suuhun, ihan suoraan kalliolle!" — "Hiljaa!", huusi hurja lappi, "oma työnne, oma syynne, jos nyt mennään tuomiolle!"

Laski lappi Laurukainen, alla hyrskyi huima vuoksi, vasamana vene sinkui, nousi lappi teljoltansa, kalliolle joutuin juoksi:

— "Siinä saitte, surman miehet, miks te veitte lapin naisen, murhasitte veljen vienon, tunnette nyt, Vienan koirat, lappalaisen Laurukaisen!"

Vieri Vienan vainolaiset, näkivät kuin näkyjänsä, kodat poroks poltettuina, riistettyinä nuoret naiset, miehet maassa verissänsä.

Veneen pohjaan polvistuivat, rinnoiltaan ne ristit riisti, jupisivat jumalistaan, hirmutöistään huohottivat, keskenään ne kiroin kiisti.

Muutti väylää venekunta, iski paasiin hauras haaksi, miehet hosui, veteen vieri, vihreet vaahdot yli syöksyi, murskas kaikki kuoliaaksi.

Laurukainen kalliolla katsoi tuimin kasvoin itään, katsoi kosken kurimuksiin, näki kerran pään ja käden, sitten ei hän nähnyt mitään.

Miehen synkkäin silmäin eteen nosti ryöpyt hienon verhon, ali kosken kirjokaaren näki hiljaa heijailevan rannan rauhaan pienen perhon. —

METSÄNNEITO

Takametsän honkanuotiolla kolmen kesken veljet tarinoivat, oli tyyni syyskuun ilta-yö, loppunut jo hevospaimentyö, kaukaa kelloruunan tiuvut soivat.

Nuotiota vanhin veli korjas, toiset pitkään saittaan pisti kalat, viidan varjoon liekki valon loi, hiljaa hongat huojui, huminoi, niinkuin metsä kätkis suuret salat.

"Kahtena jo yönä olen nähnyt metsänneidon", virkkoi vanhin veli, "vaikk' on morsian jo kuulutettu, tämä riisti multa öitten unen, salaviettiin veren viekoitteli.

"Hiipii hiljaa tulen luo ja katsoo, katsoo, lumoo, silmät päässä palaa, aarnituli tuikkaa takanaan, kultakruunu kiiltää kulmillaan, kun hän syrjäkarein katsoo salaa.

"On kuin menis minuun hornan henki, tahdon nousta vaan en pystyyn pääse, tahdon muistaa omaa armastain, nään sen öisen viehkeen vieraan vain, kunnes hiilos hiipuu, luoksein jää se.

"On kuin öisin musta metsänpeikko, oudon immen ylkä, karvarinta. Soi kuin korven yöstä hurjat häät, puista vilkuu hiiden kansan päät, liikkuu maa ja kohoo rämeen pinta.

"On kuin impi imis sielun tyhjiin, sydänmehun, aivojeni solut, korven synkkä henki haasteleis, askeleeni turman teille veis, verikukkiin puhkeis umpipolut.

"Tät' en kestä, tänä yönä tunnen, tulee hän, kun häistä unta näen, hellin äänin hän mun herättää, viereen hiipii, koko yöksi jää, silloin vallass' olen metsänväen.

"Armaat veljet, iäks sopikaamme, usein erehdyimme turhaan kinaan; tänä yönä lemmon maahan lyön, valvon vaikka elon viime yön, silmäni on sentään nukkuvinaan."

Niin hän virkkoi, korjas pölkkytulta, vielä tervaspuita tuleen heitti, veljet sammalille laski pään, kohta nukkuivat he, peitteenään harmaa usva, joka maata peitti.

Kuu jo kurkisteli pilven alta niinkuin kierot kasvot valovyössä, puolihämärässä metsä uinui, puoleks valvein, puoleks unen mailla vanhin veikko istui yksin yössä.

Kuka astuu hiljaa pensaan takaa, liikahtiko oksa, öinen peto? Kuului huokaus kuin metsän henki hiljaa huojunut ois usvan yllä, kuin ois suolta käynyt viiman veto.

Taipui puut kuin kahden käden tieltä, aukeni kuin viidan vihryt ovi, näkyi jalka valkea kuin kielo, näkyi pää ja metsäntähtikruunu, armaan aavistuksen arka povi.

Välkkyy kastehelmin kimmelkruunu, vuokonsiintävänä silmä heijaa, tuohenvalkeana hame hohtaa, huntu hieno niinkuin siniauer, joka kesätaivaan rantaa leijaa.

Kultahajahapsin nuotiolle niinkuin unessa hän hiljaa harhaa, hymy kevyt on kuin perhon lento, katse kirkas niinkuin lähteen silmä välkkyy väräjävää tähtitarhaa.

Kahden vaiheilla hän siinä seisoo, katsoo metsämiestä tulen takaa kuin hän vienon valonkade oisi salaa kuiskatulle, kaivatulle, takanansa kaartuu korpi vakaa.

Puoli-unestansa veli säikkyy, raskaat silmäluomet puoleks avaa, eikä usko silmä omaa untaan, katsoo näkyä kuin kummitusta, täyteen tajuun horroksestaan havaa:

"Kuka olet? Miksi tulet tänne? Huntus tuskin peittää norjan ruumiin, miksi tulet noin ja miksi kiehdot kuulain katsein sielun sisimpäni, lietsot veren karkeloihin kuumiin?

"Mikset vastaa, miks jo kaksi yötä koitit viekoittaa mun turman tekoon, mistä aatos... petos... epäluulo, että uskoton on morsioni, — jos ei loppu tule, tästä sekoon!"

Kuului kolkko ääni korven yössä, mieskö itse puhui vaiko tuuli, joka kaukaa tuli kylän mailta? Kuulain katsein seisoi metsänneito, auennut ei herkkä helohuuli.