Chapter 4

Tätä jäivät Tapani ja Maria katsomaan akkunasta ja Maria sanoi hymyillen: "Tulihan siitä kun tulikin Gunillasta aimo ryökkinä, kun sai käydä kansakoulun ja kaksi luokkaa tyttökoulua. Sai kun saikin hatun päähänsä."

"Hm", myhähti Tapani, "on sentään samanlaista kuin Saarelankin tytöt kerran tuumasivat, että kaksi sitä meidänkin sisaruksista on ehtinyt sinne asti että saavat panna hatun päähänsä, vaikka ansioita ei ollut enempi kuin toinen oli käynyt kansakoulun ja yhden vaivaisen lukukauden seminaaria ja toinen kaksi kesää kasvitarhakoulua erään lesken kotona. Sama arvo hatun saantiin on Gunillallakin. Vaan saanuthan se saappaat pitävi, saamaton rajaiset kengät. Saahan se rikas vaikka sarvet päähänsä."

"Kohta näkyy kievarin ukon otsaan kynttilä paistavan", sanoi Maria yhä hymyillen. Luulen että Gunilla on jo kahdeksallatoista, siis joutumassa ihan korvaan."

"Näkyy jo tietävän itsekin että hän on sievä ja kaunis ... ja sievä se olisikin jos ei itse tietäisi siitä mitään. Katselisi vaan vapaasti niillä suurilla tummansinisillä silmillään kauniista päästään, eikä teeskentelisi", sanoi Tapani vakavasti ja lähti.

Kestikievarin kartanon perimmäisessä huoneessa, keinutuolissaan nojautuneena selkäkenoon, istui vallan levollisena ikäpuoli herra, vedellen puolta syltä pitkästä piipustaan savurenkaita, jotka hiljalleen suureten hajosivat huoneessa näkyväksi, siniseksi kitkuksi. Mutta kun Tapani aukasi oven ja astui reippaasti sisään, hyppäsi herra pystyyn ja tuikeasti silmiin katsoen ojenti laihan, pitkäsormisen kätensä tervehtimään, sanoen: "Minä olen insinööri Dampbell. Tekö olette Tapani Korpela?"

"Kyllä", sanoi Tapani ja katsoi herraa silmiin yhtä kysyvästi kuin herrakin ja kävikin se hyvin laatuun kun oli hänen silmänsä hieman korkeammalla kuin herran.

Kun herra oli kehottanut Tapania istumaan, niin käänsi hän Tapaniin päin keinutuolinsa, johon istuttuaan silmäsi vielä Tapania päästä jalkoihin ja veteli savuja, jota tehdessään näkyi hieman valitsevan sanojaan, että ne kuuluisivat arvokkailta, yhtä arvokkailta kuin sekin rinnalle riippuva, tumman ruskea, vasta kammattu parta, jonka yläosa peitti suurimman osan muotoa. Nyt hän puhtaanvalkoisilla, melkein kuihtuneen laihoilla näpillään käänti ylähuuli-partaansa kahtaalle päin huuliensa edestä ja sanoi: "Minulla on tämän pitäjän Sarajärven kylässä maanjakotyö, jossa tarvitsisin apulaista. Sattumalta tuli tässä talon isännän kanssa siitä puhe ja hän esitti teidät, jonkatähden kutsuin teidät tänne."

"Kun tuota osaisi", sanoi Tapani, voimatta kasvoissaan salata sitä mieltymystä minkä hän tästä esityksestä tunsi.

Tämän huomasi herrakin vaikka ei ollut sitä huomaavinaan, sanoi vaan että: "Isäntä kehui teitä nerokkaaksi mieheksi ja kun kerran nerokas olette ja minä olen neuvomassa, niin kyllä sitä opitaan."

Sen sanan 'ja minä olen neuvomassa' sanoi herra sellaisella painolla että Tapani kuuli siinä vetoa uskottamaan että se on ainoastaan hän joka kykenee siinä suhteessa toista opettamaan. Tapanikin sai niistä sanoista ikäänkuin syytä sanoa: "No, ei tuo vielä minullakaan ole käsi päähän mennyt siinä mihin kerran olen ryhtynyt. Vasta on viides vuosi kulumassa kun alotin varsinaisen sepän ammatin ja kuitenkin olen voittanut jo korkeimman sepän maineen tällä paikkakunnalla. Ja onpa vielä höylälläkin lastu lähtenyt puusta siitä kohti josta sen on pitänyt lähteä. Nyt kuitenkin tuli onnettomuus että loukkautui silmäni, jonka kanssa piti kulkea merikaupungissa ja menettää aikaa ja rahaa eikä vieläkään tullut terveeksi."

"Mutta ovathan silmänne terveen näköiset", sanoi herra ja tuijotti rävähtämättä Tapanin silmiin.

"Ei niissä ole kipua, vaan toinen on hieman hämärä ja heikko."

"No silloin se on mainio asia että tulette ulkoilmaan, sitä vastoin kuin pajassa oleminen olisi sille aivan turmiollinen."

"Sitähän tohtorikin sanoi että pajatyötä olisi vältettävä."

"No niin, enkös minä arvannut", kuului taas herran itserakkaat sanat. Sitten hän pani piippuunsa uusia venyviä, kellahtavan ruskeita, pehmeitä rouheita ja jäi odottamaan, onko Tapani niin tyhmä ja epäkäytännöllinen, ettei osaa antaa tulta piippuun.

Tapani huomasi nyt herran partaisissa kasvoissa salaisen värähdyksen ja tuikeissa silmissä oudon vilahduksen. Silloin hän hieman säpsähtäen koppasi pöydältä tulitikkulaatikon ja oikein seisaalleen nousten tarjosi tulen herran piippuun, josta herra kiitokseksi nyökäytti päätään ja kasvot palasivat rauhallisiksi.

Nyt herra nojasi itsensä keinutuolissa niin selkänojaan kuin tuoli antoi. Monisolmuiseksi sorvatun kiiltomustan piippunsa varren asetti keskeä sormiensa väliin niin että varsi oli kaikista muista sormista käsiselän puolella mutta ainoastaan nimetön sormi kierti ympäri varren ja puristi pysymään kädessä. Siten hän nyt veteli piippuaan ja väliin aina partaisten huuliensa välistä pihautteli sievän näköisesti pyöriviä savurenkaita, joitten tekemisellä näkyi olevan tarkotus näyttää taitoa, johon Tapani ei kyennyt.

Tuokion kuluttua herra kuitenkin ikäänkuin heräsi ja kohoutuen istumaan sanoi: "No niin, se lienee sitten päätetty että tulette minulle apulaiseksi."

"Saahan tuota koettaa; yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Parempi koettaa kuin miettiä", sanoi Tapani ja hymyili.

"Minulla on huomenna Sarajärven kievaritalossa sen lohkokunnan miesten kanssa kokous, joten vasta ylihuomenna joudutaan metsään. Siis tulette huomenna Sarajärven kievaritaloon. Terve siksi!"

"Sepä onkin hyvä että tänään voin laittaa metsäsaappaani parempaan kuntoon", sanoi Tapani ojentaessaan kätensä herran käteen.

Herrakin nousi nyt seisaalleen ikäänkuin näyttämään sitä rinnalla leveänä vihkona riippuvaa partaansa, joka puheen mukaan siinä hieman tutisi ja puristi Tapanin kättä ystävällisesti. Vieläpä näyttääkseen ystävyyttään saattoi Tapania portaille, missä talon isäntäkin oli kuistin penkillä istumassa.

Tapani ei ollut sitä näkevinään, vaan reippaasti astuen lähti kiirehtimään kotiinsa.

Herra katsoi nyt Tapanin jälkeen, mutta silmäsi isäntään ja arvostelevalla tavalla sanoi: "Olisi tavallisen komea mies, jos olisivat nuo jalat suoremmat, mutta polvet ovat rumasti sisäänpäin... No... Ne nuo talonpojat... Niillä on yhdellä yksi, toisella toinen vika. Siinäpä se, sivistyksestä ei olisi mitään etua jos ulkokuori on sopimaton. Hänestäkään ei tulisi näin suorana seisovaa miestä vaikka saisi kuinkakin paljon sivistystä... No niin, tavaran mukaanhan aina astia laitetaan... Miltäpä näyttäisi jos kallista viiniä pantaisiin tervatynnyreihin. Tässä on sama suhde."

Talon isäntä istuessaan kattopäällisen kuistinsa penkillä oikasi itseään kuistin kaidetta vasten, työntäen saviset jalkansa suoriksi lattialle päin, tekeytyi kylmännäköiseksi eikä virkkanut mitään.

Herra huomasi, ettei puheensa ollut isännän mieleen, eikä siihen enää jatkanut, vaan rupesi kaivamaan piipustaan poroja ja panemaan siihen täytettä.

Saatuaan piippunsa täytetyksi, ojenti kukkaronsa isännälle, saadakseen tämän mielen toiselle tolalle. Isäntä täytti kukkarosta suuren visakoppa-piippunsa, ja herra alkoi puhua ilmoista, kesän hyvyydestä, hyvän vuodentulon toiveista ja muista sellaisista. Mutta isäntä ei virkkanut mitään, veteli vaan savuja ja pullautteli niitä ihan suun täydeltä, joten sekä herra että isäntä melkein näkymättömäksi peittyivät yhteiseen savupilveen.

* * * * *

Tapani palatessaan kotiinsa ei tiennyt oliko hyvällä vaiko pahalla mielellä. Jalkansa hän tunsi vaan tavattoman keveiksi astuessaan kotiinsa johtavaa jalkapolkua. Eikä koko matkalla hänen silmänsä keksineet mitään, vaikka ne tavallista virkeämmän näköisinä katselivat kaikille suunnille. Loppumatkalla Tapani kävellessään kumartui katsomaan eteensä maahan juuri kuin kaitaisia portaita kävellessä hyllyvän pehmeällä suolla. Koko matkan kulki hän kuin unissaan, että vasta kotiin tultuaan kun hän pani nuttunsa ja hattunsa naulaan, tunsi itsensä hikiseksi ja hieman huohottavan. Tapani kun näki että Marialla on suu auki kysymään matkan uutisia, niin jo istuessaan sängyn päälle sanoi: "Siellä oli yksi insinööri, joka tahtoi minua ei vähemmän kuin apulaisekseen."

"Apulaisekseen!" huudahti Maria ja seisautti kankaansa kutomisen niin äkkiä että viskattu sukkula jäi toisella laidalla kankaan suuhun.

"Niin. Ei vähemmän kuin apulaisekseen koko kesäksi."

"No, Jumalan kiitos. Sehän on ihan kuin laitettu taas meidän onneksemme että siellä saat silmäsi oikein parannella. -- Mikä insinööri se sitten oli ja kuka sille sen kukkui suuhun, että sinä nyt tulisit sen palvelukseen?"

"Niin, ei tuo tosin mikään insinööri ole, vaikka ne insinööreiksi antavat itseään kutsua, sillä maanmittaus-alalla en ole kuullut insinööriä olevan. Se oli vaan maanmittari ja nimensä kuului olevan Dampbell. Työt kuuluivat olevan tuolla Sarajärven kylässä... Kievarin isäntä oli minut sille esittänyt."

"Kievarin isäntä esittänyt! -- No nauraa völlöttäessäänkö hän tuon teki, vaiko tosissaan?"

"Sitä en tiennyt, ei ollut isäntä siinä puheessa; herra oli yksin", sanoi Tapani hiljaisella äänellä ja näkyi ajattelevan jotakin syvempää.

"Samapa se, esittipä todella tai leikillä, kunhan siitä vain tosi tulisi", sanoi Maria Tapania silmiin katsoen ja äänessä tuntui hienoa epäilyksen synnyttämää väristystä.

"Tosiko tulisi?" sanoi Tapani. "Minä lähden jo huomenna ja ylihuomenna olen työssä. Se puoli asiasta on valmista, vaan toinen puoli on tietämätön, nimittäin se että tuleeko tämä palvelus olemaan hupainen vaiko ikävä."

"No, sinähän aina sanot työssä olevan huvan itsessään", sanoi Maria ja nauroi tekonaurua.

"Niinhän minä aina sanon, että siinä on lipu itsessään kuin Tulirantalaisen kalakukossa; vaan kun olin jo tottunut käskijäksi, niin käskettäväksi alistuminen tuntuu pahalta."

"Köyhän täytyy olla nöyrän. Herroja palvella on toki kuin voita leivän päällä... Oliko palkasta mitään puhetta?"

"Ei ollut", sanoi Tapani ja lupisti silmänsä melkein kiinni, näyttääkseen siten ettei hän tahdo enempää siitä puhua. Sitten nojasi hartiansa sängyn päätä vasten ja nosti jalkansakin sängyn laidalle ja heilutteli siinä jalkoteriään puoleen ja toiseen, josta näkyi että mieli oli hieman levoton, vaikka hän sen muuten saattoi salata.

Maria, nähdessään Tapanin olevan niin mykällä tuulella, rupesi tavallista kiivaammin kutomaan kangasta, jotta yhtenä tärinänä oli koko huone aina niin kauvan kun puola kesti, jolloin se uuden puolan sukkulaan panoaikana silmänräpäykseksi seisattui. Mutta viimein Marian käsi ei löytänytkään kopasta puolaa. Hän heitti kätensä hermottomaksi kankaan päälle ja näkyi ajattelevan. Sitten hän kääntyi kehtoon päin missä pikku Hilma nukkui. Nykäsi hiljaa kehtoa likemmäksi itseään ja hymyillen sanoi: "Voi, kun loppuivat taas puolat ja pieni on vielä tämä minun puolarini, joka täällä kehdossa nukkua pyysköttää. Se äsken tuolla rannalla kyykkelehti ja suritti kuin pieni lintunen, vaan sepä vaikuttikin raukaisevasti... Nyt se siinä punaverissään nukkua sihottaa, luulee ihan herneissä tippuvan veren noista poskista. Tulehan sinäkin, Tapani, katsomaan tätä kultakyyhkystämme... Tuntuu mieli niin rikkaalta kun meillä on tämmöinen. Eikös niin, Tapani?"

"No jo", sanoi Tapani ja kasvot levisivät lystiin nauruun.

Sen enempää ei Tapani välittänyt Marian puheesta eikä kehdossa nukkujasta, jäi vaan paikoilleen, jalkoteriään heilutellen entiseen tapaansa.

Tapanin levottomuutta ei Maria nyt joutanut seuraamaan, kun auki olevasta akkunasta lenti kärpänen, joka häristen sinne ja tänne vainosi Hilman kasvoja, joten Marialla oli työtä sitä pyytäessä. Viimein kuitenkin sai huivinsa nurkalla lyödyksi kärpästä ja pani akkunan kiinni, ettei muita unen häiritsijöitä tulisi. Sitten hän istui Tapanin viereen, silitti kädellään hänen otsaansa ja sanoi: "Siitäkö sinä todellakin olet niin alakuloinen, kun pitää lähteä herroja palvelemaan. Minusta olisi vaan lystiä palvella itseään parempaa. Herrathan meidän käskijöitämme ja haltioitamme kaikessa ovat, niin miksi emme palkan edestä voisi mielellämme palvella, kun sitä täytyy tehdä palkattakin."

"Tuntuu todellakin kuin menisi pääni hajalle ajatellessa miten sinä tulet täällä näiden kotitöiden kanssa toimeen, kun minulla ei ole vapautta päästä sinua näkemään ja auttamaan kiinteimpänäkään aikana. Se herra näytti niin itsevaltiaalta että se ei palvelijansa kohtalosta piittaa enempi kuin Turkin sulttaani. Ensi näkemässä näin, että se herra osaa käskettävänsä suitset pitää lujalla."

"Suuri mies ja niin lapsellinen että pelkäät sellaista", sanoi Maria, hymyillen tekonaurua ja taputtaen Tapania kasvoille. "Minä olen isäntä ja emäntä, otan työaikana työmiehiä niin monta kuin tarvitsen ja silloin kun en tarvitse ketään, olen Hilmani kanssa kahden ja koti tuntuu silloin kodilta, usko pois."

Näitä sanoja sanoessaan Maria nyökytti päätään vakuudeksi ja koetti muutenkin sanoa niin uskottavan tapaisesti kuin vaan taisi. Mutta nyt hän jäi odottamaan Tapanilta vastausta ja silmät maahan luotuina nypästeli Tapanin paidan hihaa.

"No hyvähän tuo olisi kun niin olisi", sanoi Tapani lievästi hymyillen. "Mutta sittekin tuntuu kuin olisin nahkani myönyt nahkapeitturille, joka huomenna jo panisi sen kalkkiammeeseen ja tavan takaa kävisi sitä aina pitkällä taikollaan hämmentämässä siksi kunnes karva on irti, jonka lykättyä se panee toiseen lystiin parkkiammeeseen."

"Hyi... Mikä sinun nyt pani semmoista ajattelemaan... Olethan sinä mies, joka tähän asti et ole ollut kenenkään hämmenneltävänä pienemmälläkään aseella kuin taikolla."

"Niin... Sepä juuri tulee siitä että tähän asti en ole valtaani antanut kenellekään, olen ollut oma herrani. Vaan nyt kun valtani annan toiselle, niin se valtani saaja muuttuu herrakseni, ja kun tämä on ensimäinen kerta elämässäni, niin tuntuu se kauppa ihan pahanmakuiselta. Enkä tiedä mikä aavistus se on, kun rupeaa tuntumaan niin pelottavalta se lähtö. Niistä herran käärmeellisen tuikeista silmistäkö minuun se arkuus jäi."

"Mutta olethan sinä nyt ihan pikkulapsi, kun pelkäät mörköä, jonka sanotaan olevan tuolla pimeässä loukossa... Eihän sinua siihen vihitä. Pääsethän sinä siitä erillesi silloin kun parhaaksi näet erota."

"Se ajatus on vielä lapsellisempi... Tiedätkö että minä olen jo lupautunut koko kesäksi. Siinä on takana minun oma lupaukseni, joten tuo herra saa minua tämän kesän pitää vaikka aidan vitsaksena, sillä 'ennen rauta katkeaa ennenkun miehen sana', on vanha sananlasku."

"No, en minä kuitenkaan pääse siitä ajatuksesta, että sinä olet liiaksi lapsellinen ruvetessasi sitä nyt niin syvältä punnitsemaan, kun kuitenkin on mentävä. Parashan on ottaa päivä vastaan semmoisena kuin se tulee."

"No, sinä todellakin puhut kuin keitetystä lampaan päästä... Muistatko kuinka monta kertaa itkit lehmän vahinkoa, joka ei sillä parannut ja kuinka monta kertaa itkit minun kohtaloani merikaupungissa ollessani, joka sekään ei sillä sen paremmaksi tullut. Otitko sinä päivän vastaan semmoisena kuin se tuli?"

"Minäpä olenkin nainen", sanoi Maria ja nojasi itsensä Tapanin olkapäätä vasten.

Kun Marian viimeisissä sanoissa kuului alakuloinen värähdys, niin Tapani ei enää jatkanut puhettaan, nosti vaan kätensä Marian kaulaan, merkiksi ettei Maria luulisi mitään mielen kylmyyttä syntyneen siinä keskustelussa.

V LUKU.

Sarajärven kievaritalon salissa oli ympäriinsä vieri vieressään istumassa kokousmiehiä, ja muutamia viimeksi tulleita oli oven suussa seisomassa, joiden joukkoon aina yksi ja toinen lisäytyi, joten ennen tulleet yhä joutuivat keskemmälle lattiaa.

Mitään varsinaista kokousta ei kuitenkaan vielä ollut, vaikka alotusaika oli jo monta tuntia jälellä. Ainoastaan Dampbell oli keskilattialla oikein haltioissaan puhumassa omasta maanviljelyksestään ja väliin aina siinä melkein suksisauvan pituisessa varressa olevan piippunsa pohjalla piirtäen näytti milloin uuden, oman keksimänsä navettarakennuksen, milloin sika- tai kanahuoneensa pohjapiirustusta, jonka perästä aina kuului huudahdus: "Tämäkin on minun keksimäni!"

Tapani seisoi tuokion siellä ovenpielessä, edessään olevien miesten suojassa, joten hän heidän välistään saattoi hieman nähdä, miten Dampbell oli sielultaan ja ruumiiltaan kiintynyt kotinsa kiittämiseen. Viimein Dampbell oli kotinsa kiittämisessä kerinnyt siihen miten heidän silakkansa ovat paljon parempia kuin muitten ja miten niiden päistäkin heidän perunainsa kanssa sekasin keittämällä tulee työväelle mainio moska. Tämän kuullessa kuului joukosta yhteinen iloinen myhähdys, juuri kun teaatteriyleisöltä silloin kun näytös tekee katsojiin mieluisen vaikutuksen.

Dampbell, tämän myhähdyksen kuultuaan ja nähtyään miesten kasvot mieluisessa hymyssä, kiihtyi yhä innokkaammin kehumaan kotiaan aina saunan kiukaasta navettalapioon asti. Mutta Tapanista rupesi maistumaan puulle, joten hän hiljaa aukaisten ovea hiipi ulos ja meni perheen pirttiin, missä ei muuta väkeä liikkeellä ollut kuin kaksi talon täysikasvuista tytärtä, jotka kutoivat kilvan kangasta. Tapani meni nyt toisen kankaan korvassa olevalle puolan tekijän tuolille istumaan ja puoleksi syrjittäin nojasi hartiansa tuolin taustaa vasten. Tytöt eivät kumpanenkaan olleet tietävinään mitään Tapanin siinä olemisesta. Vaan kuitenkin se näkyi sen vaikuttavan, että tytöt rupesivat kutomaan sellaisella vauhdilla, jotta aivan kuin tuskassa surisivat puolat sukkuloissa ja kutojain jalat käpsähtelivät poikimissa sukkelammin kuin kärppä halkopinon risteyksessä.

Mutta viimein loppuivat puolat Tapanin likimmäiseltä kutojalta, joten hän nousi istuimeltaan ja hieman pois käskevällä tavalla silmäsi Tapania, päästäkseen puolarukkinsa lähelle.

Tapani tekeytyi leikilliseksi ja naurusuussa kysyi: "Enkö minä saisi tehdä puolia, kun tässä talossa ei näytä muutakaan työtä annettavan."

"No, kissa vieköön! Sitä työtä annetaan", vastasi tytär iloisesti, ja kirkkaasti säteilevin silmin pani kasteruuni-värisen kudelanka-viihden kerinlautoihin ja salaperäisesti hymyillen ojenti langan nenän Tapanille. Sen saatuaan käteensä, Tapani nyökäytti päätään ja kasvoissa näkyi mieluinen hymy, minkä tytöt luulivat merkitsevän sitä että vieras tahtoo tehdä pilaa, kuten tavallisesti pojat tyttöjä kiusaavat. Senpätähden viihden laittaja asettuikin likelle puolan tekijää seisomaan, ettei vieras saisi sotkea koko viihteä. Keskeyttipä toinenkin kankuri kutomisensa ja asettui hänkin katsomaan uutta puolaria ja silmät paloivat enemmän puolan tekijään kuin työhön.

Mutta kun Tapani sai käärästyksi langan nenän puolan alaseen ja pistetyksi sen puolarukin piikkiin, rupesi hän polkemaan puolarukkia niin vimmatusti, että tyttö ei kerinnyt tehdä muuta kuin katsoa. Pian Tapani seisauttikin rukin ja nykästyään langan poikki, pisti puolan odottavan tytön käteen, iloisesti sanoen: "Tuli yksi, sanoi suutari lauvantaina". Sen sanottuaan koppasi kopasta toisen alasen ja rupesi toista tekemään samalla kiireellä eikä ollut perustavinaan mitään kun tytöt puolaa katsellen ihailivat: "Ai ihme, kuinka sievä puola! Nythän ei ollakkaan oppipojan kanssa tekemisissä, vaan itsensä päämestarin. Ai, ai! niitähän tulee ihan kuin turkin hihasta. Kyllä se poika eukkoja saa!"

"Aivanko todella?" kysyi Tapani naurahtaen ja puolaa päästäessään puolapiikistä vilkasi iloisen silmäyksen tyttöjen palaviin silmiin.

"No aivan! Ihan parhaan parvesta, julkeimman joukosta."

"Olkoon sanaanne! Ei kiistetä", sanoi Tapani ja jatkoi työtään.

Nyt tytötkin rupesivat kutomaan kankaitaan, mutta ei kauvan ennenkun toinen tytöistä seisautti kutomisensa ja leikillisesti sanoi: "Niin sinulla... Olisipas minullakin sellainen kuin sinulla."

"On kun annetaan... Eikös niin, vieras?" sanoi Tapaniin vilkaisten se tyttö jolle Tapani puolasi.

"Kunhan tämä viihti loppuu, niin saaman pitää", sanoi Tapani totisesti ja nyökäytti päätään vakuudeksi.

Sen kuultuaan tyttö otti seinältä naulasta keltasen ja valkean pumpulilanka-viihden ja laittoi ne omaan kerimeensä ja iloisesti leikillisen näköisenä siirti sen kerinpuunsa Tapanin luokse ja sanoi: "Entäs kun näistä kumpaisestakin viihdestä pitäisi yhdellä kertaa puolata."

"Eri puolalleko kumpikin?"

"Ei kuin yhdelle puolalle", sanoi tyttö ja nauroi makeammasti kuin asiakaan olisi sietänyt.

"No koetetaan", sanoi Tapani päätään nyökäyttäen ja muutti toisen niistä vahdista toiseen kerinpuuhun ja selviteltyään viihdet selviksi otti langan nenät näppiinsä ja alkoi äänetönnä tehdä puolia. Tytötkin rupesivat aivan parhaansa mukaan kutomaan kankaitaan, ja tehtaan jyrinältä kuului syrjästä kuulijan korviin, kun kutomisen tärinään sekautui puolarukin omituinen räminä, mikä pakotti kerinpuut totiseen ja uskollisen näköiseen pyörintään.

Emäntäänkin, tyttöjen äitiin, teki tämän näkeminen ja kuuleminen mieluisen vaikutuksen. Hän tuli juuri alakeittiöstä maitoastiain pesusta ja huudahti pirtin ovesta sisään astuessaan: "No nythän se vasta on oikein äänellään! Minkä Herran lahjan te nyt puolariksenne saitte? Ja aivanko ne sitten tulee oikeita puolia?"

"No, parempia kuin puolia", sanoivat tytöt yhdestä suusta ja samalla vilkasivat Tapaniin.

"Tuoltako ne kokouspaikasta viskasivat teille puolarin? -- Ja mikä tuhannen kokous siellä tuolla sisällä on, kun se insinööri, huitoen piipullaan, saarnaa keskellä salin lattiaa kuin paras pappi ja sanankuulijat istuvat ristissä käsin kuni Tervajärven kirkkomiehet kuunnellen ja tutkistellen ja painaen sydämiinsä, vaikka puhe kuului olevan vaan nuotan vedosta. Ikäänkuin sitä ei osaisi tehdä kuka tahansa... Mikähän leuhkan kyytimies hänkin lienee! Illallakin ne isännän kanssa sivu puolesta yöstä saarnasivat ja porisivat kuin suolavenäläiset, että kahden seinän taakse kyökkikamariin kuului kuin porokattilan kiehunta."

"Siis siellä ei vieläkään ollut kokousta", keskeytti Tapani.

"Enhän minä sen paremmin tiedä mitä se on. Minä vaan, kun alakeittiöstä tullessani kuulin porinaa, raotin salin ovea ja toisella silmälläni katsoin sisään, mutta kuultuani että puhe oli nuotan vetämisestä ja tarpomisesta, painoin oven kiinni. Sielläpä he vetäkööt ja tarpokoot moiset nuottansa vaikka tappuroiksi", sanoi emäntä hieman kyllästyneellä tavalla.

Sen sanottuaan emäntä kopperehti pirtistä pestäviä astioita syliinsä ja lähti jälleen alakeittiöön.

Emännän mentyä tuntui Tapanista pahalle emännän vastenmielisyys, kun tiesi olevansa insinöörin palvelija; ikävähän on viipyä talossa, jossa ei voittaisi talonväen myötätuntoa. Kuitenkin hän toivoi puolan tekemisellään jonkun verran parantavan asemaansa. Senpätähden Tapani, kun sai viihtensä puolatuksi, lystikkäästi hymyillen sanoi: "Pian on lyhyt virsi veisattu, käsi on tyhjä, toisessa ei mitään."

"On virrelle jatkoa, jos sitä haluttaa, tuolla naulassa seinällä", virkkoi iloisesti toinen tyttö. "Se ei lopu, vaikka vähenee, kuten viisussa lauletaan, että

Raha ei lopu, vaikka vähenee, sano' Rannanjärven Jukka; vaan jos ei isäni irti pääse, niin pojanki perii hukka."

Sen sanottua rupesivat kumpanenkin tyttö yhteen ääneen laulamaan sitä laulua ja laulaessaan tarkastelivat kankaitaan, olisiko loimia katkeillut tai niisissä mitään joutunut epäkuntoon. Huomattuaan kaikki olevan hyvässä kunnossa rupesivat he taas uudestaan kutoa ravistamaan, Tapanin tehdessä puolia.

Mutta nyt alkoi kuulua liikettä, josta saattoi kuulla että kokousmiehet tulevat kokoushuoneesta ulos. Nyt Tapani seisatti puolansa teon ja lähti sisälle. Dampbell, nähtyään Tapanin, huudahti iloisesti: "Johan olette täällä juuri kuin varis tullut puheilleen Maarian aikana."

"Olen ollut jo kotvasen tuolla pirtissä", sanoi Tapani tyynesti ja odotti käsketäänkö häntä istumaan, vai esitetäänkö mitä tehdä.

Dampbell oli nyt tavattoman virkeällä tuulella vielä sentähden kun oli kylän miesten kanssa saanut niin paljon puhua ja luuli niiden jääneen hänestä ikimuistoisesti pitämään. Oikein ihastuksen leimu näkyi kasvoissa, kun hän alkoi Tapanille melkein hätiköiden puhella: "Meillä on tässä kylässä tilusten rajottaminen ja päätettiin huomenna alottaa työ tämän talon ja tuon Sivolan välirajalta. Mutta nyt pitäisi saada tehdyiksi taulun jalat jo tänä iltana valmiiksi. Osaisittekohan niitä tehdä? No, ehkä, kun minä neuvon."