Chapter 5

"Luulen osaavani neuvomattakin", sanoi Tapani tyynesti.

"Oletteko koskaan nähnyt maanmittarin taulua?"

"Olen käyttänytkin."

"Käyttänyt! Missä?"

"Tuolla Raudusjoen kylässä, silloin kun siellä oli suurijako, olin maanmittarilla kättä pitempänä ja löin linjoja ulos että hurisi. Kun pahasta penikasta olen ollut tarkka ampuja, niin opin heti tarkaksi kepittäjäksi, tarkemmaksi ketään muita. Sitä tietä pääsin harjottelemaan taulunkin käyttöä ja hyvin se veteli, vaikka olin vasta kuusitoistavuotias poika-vökäle."

"Te sanoitte kepittäjäksi. Meillä ei saa linjan staakottamista sanoa kepittämiseksi. Se on keppi millä lyödään kylän koiraa tai vierasta sikaa, ja linjastaaka on staaka", sanoi Dampbell päätään nyökyttäen sanainsa mukaan ja kasvoissa näkyi pahan ilman merkkejä. Siitä kuitenkaan, mitä hänen mielessään oli, ei hän nyt virkkanut mitään, osotti vaan perikamarin sopesta säkistä ottamaan taulun kannan ja tekemään siihen jalat.

Tapani oli ulkokausteelta löytänyt kolme kuivaa aidan seivästä, leikannut ne tarpeellisen pitkiksi ja toi ne pirttiin höyläilläkseen, aikoen tehdä niistä sukeat ja hyvät jalat. Ne olivatkin jo valmistumaisillaan, kun Dampbell pitkästä piipustaan oikein kiivaasti vedellen savuja tuli sinne ja silmissä näkyi outo kiilto. Nyt hän pitkästä nenästään puhalti sakean savun pitkin partaansa, jotta koko parta oli hetken savupilveen peittyneenä. Sitten otti yhden ja toisen jalan teoksen, katseli niitä pitkin ja hieman vihelteli. Sitten punalti päätään ja sanoi: "Ihme olisi ollutkin, jos taulun jalat olisivat syntyneet minun neuvomattani, ainoastaan sillä mahdilla että on nähty Raudusjärven maanmittarilla."

Tapani tunsi tyrmistyvänsä eikä tiennyt mitä tehdä, mutta kysyi kuitenkin: "Mikä näissä on vikana? Minkälaiset ne sitten pitää olla?"

Dampbell vetäsi nyt taas piipustaan aikasen savun, minkä vetäsi henkeensä ja ylpeän näköisenä puhalti sen ylöspäin ja sanoi: "Kun te pyydätte neuvoa, niin minä neuvon ja niin on aina tehtävä; minä sanon vastaisen varalta... Katsokaa nyt, onko nämä suorat? Ne pitää olla aivan suorat. Nämä kyllä voisivat välttää Raudusjärven maanmittarille ja monelle muulle, vaan minulle ei vältä se joka Raudusjärven maanmittarille ja monelle muulle."

"Onko näissä liikaa paksuutta?" kysyi Tapani alakuloisesti ja katseli pitkin niitä jalkoja.

Nyt Dampbell otti Tapanin kädestä taulun jalkapuun ja puristeli sitä ja viimein ajatusalta sanoi: "On vähän. Se pitää olla noin kouran täyteinen, että sormien nenät yltävät ympäriinsä." Sen sanottuaan lähti sisälle ja veteli savuja mennessään.

Tuskin oli Dampbell pannut pirtin oven kiinni, kun tytöt keskeyttivät kankaittensa kudonnan ja kääntyen Tapaniin kysyivät: "Mistä sillä tuolla vökäleellä on sellainen äkä sitä Raudusjärven maanmittaria vastaan, että on ihan purra, pistää... Kuulostaa ettei soisi ei syödyille mailleen."

"En tiedä", sanoi Tapani.

"Kun te ette sanoneet, että hulluille ja herroille ei keskitekoista kalua saa näyttää."

"Mahdoitte te sanoa."

"Oli ihan jo suuni aukeamassa, vaan ei tullut kuitenkaan sanotuksi. Kun vaan olisi irti päässyt, niin olisi kyllä mennyt kuin itsestään."

"Minä olin sanomassa, että 'mistä sika satulan tietää?' Moinen karvaturri, on kuin minkähän hapsen-katti", sanoi toinen tyttö ja kääntyi kankaaseensa päin.

Tapanista tuntui somalle että tytöt myötätuntoisuudellaan maksoivat hänelle puolan tekopaikan.

Tapani höyläsi nyt ne taulun jalat aivan suoriksi joka puolilta ja veitsensä hamaralla lykkäsi ne kiiltävän sileiksi. Sitten otti yhden ja lähti sen kanssa Dampbellilta kysymään, mitä se vielä olisi vailla ja miten pitkät ne pitää olla.

Dampbell mitteli ja koetteli sitä moneen kertaan, laittaen niin kalttoon asemaan kuin taulun jalka tulee olemaan, mutta ei näkynyt kuitenkaan tietävän sen varmaa pituutta. Sitten hän kuitenkin määräsi pituuden ja katseli sitä jalkaa pitkin kaikilta puolilta ja tyytyväisenä sanoi: "No kyllä niistä nyt tulee hyvät, kunhan kaikki kolme tulevat tämmöiset."

Taulun jalat tehtyään Tapani meni kysymään, mitä vielä on tehtävä, mutta Dampbell oli ystävällinen ja käski istumaan siksi kunnes hän kerkiää opettamaan miten paperi on pantava tauluun.

Tapani tiesi, että kyllä hän osaa senkin panna, mutta nyt hän ei sitä sanonut; oli sen opin saanut taulun jalkoja tehdessään, että tässä palveluksessa ei saa sanoa mitään osaavansa, vaan aina on käytävä avossa suin kysymässä neuvoa, vaikkapa neuvokin veisi päin mäntyä.

"Se Raudusjärvellä toimiva insinööri minusta piti ja pyysi oppiinsa, vaan kun en osannut kirjottaa ja vanhempani eivät päästäneet, niin jäi sikseen."

"Mikä sen insinöörin nimi oli, joka Raudusjärvellä jakoi?"

"Se oli Kastreeni."

"Kastreeni!" huudahti Dampbell, "mikä insinööri se Kastreeni on. Ainoastaan maanmittarin sisäänkirjotettu apulainen. Insinööriä ei ole kuin kaksi koko läänissä, minä ja yksi Tegström."

Dampbellin sanoissa kuului jotakin sellaista, että Tapani ei tuntenut osaavansa puhua ja jäi siis äänetönnä istumaan.

Nyt Dampbell tahtoi Tapanille antaa tietää, mitä hän ajattelee Tapanin suhteen ja kautta rantain ensin puheli, miten hän, juuri hän on ihan pelkistä talonpojan pojista opettanut maanmittarin apulaisia ja toimittanut ihan sisäänkirjotetuiksi oppilaiksi, joista kaksi on tullut aivan maanmittareiksi. Muut maanmittarit eivät ole kukaan saaneet talonpojista opetetuksi minkäänlaista apulaista.

Sitten pani taas vereksiä tupakkia piippuunsa, johon Tapani antoi tulen. Vedeltyään muutamia henkisavuja Dampbell alkoi: "Kyllähän minä sen sanon, että jos varsinkin olisitte naimaton, niin kyllähän minä teistä miehen tekisin... No, se on tehty mikä on tehty. Jälelle mennyttä kiveä ei saa ruveta katsomaan. Kyllähän niitä vielä keinoja löytyy teidänkin suhteenne, kunhan tässä koteudutaan. Se on pääasia että opista otatte vaarin. Se on pääasia se."

Viimeisen lauseensa Dampbell lausui erinomaisella painolla ja katsoi Tapanin silmiin, mitä se siihen vaikutti.

"Mitenkäpäs muuten", kuului Tapanin suusta hieman katkonainen murahdus, josta kuitenkin kuului salainen vastenmielisyys, sillä koko Dampbellin puhe tuntui hänestä olevan vaan kunnioitusta tavottelevaa laatua. Senpätahden hän jäikin mykäksi istumaan tuolillaan ja hieman tympein kasvoin katseli vainion perillä työskentelevää ojankaivajaa.

Siihen Dampbellkin terotti silmänsä ja hymähti halveksivan hymähdyksen ja sanoi: "Katsokaahan tuota työmiestä, miten se päivään katsoen tekee työtä. Olen lystikseni päiväkauden seurannut sen liikkeitä. Katsokaahan miten se jämpii kuin itikka ravassa ja siitä mojahtaa seisomaan. Katsokaahan kun se taas katsoo aurinkoa, että tuohonko se karahkaan tarttui, kun se ei siitä pakene mailleen päin... Nyt se taas kumartui ja sai kun saikin multaa lapiolleen. Katsotaanhan montako kertaa se heittää ennenkun taas seisoo. Se oli kolmas lapiollinen. Se oli neljäs ... viides, kuudes ... seitsemäs ... kahdeksas ... yhdeksäs ... kymmenes... Mutta paljohan sitä nyt tuleekin... Ahaa, jopa tuli pää vetävälle. Nyt kai se sietääkin huokasta pitempään, kun kerrassaan yksitoista kertaa viskasi multaa. Eihöhän tuo jo istukin... Kas niin! Enkös arvannut. Hahaa! nyt se istuu ja ihmettelee kun tuo aurinko ei tänäpäivänä muista laskeutuakkaan."

Dampbell oli nyt unohtanut piippunsa imemisen, joten se oli sammunut, ja nousi nyt kävelemään lattialle ja kävellessään kaiveli piipustaan periä kaataakseen ne uunin edessä olevaan sylkilaatikkoon. Tätä tehdessään hän päätään punoen oikein uhkaavasti puheli:' "Joshan olisit, ukko, minun työmiehenäni, niin muuttuisivat sinulla tavat, kun minä kerran kävisin tuolla työmaalla. Lähtisi kyllä miehestä tauti, kun minä ärjäsisin. Mutta talonpoika on talonpoika vaikka missä. Ne työmiehetkin pitävät isäntiä vaan vertaisenaan, naureskelevat vaan kun menee isäntä kiirehtimään. Vaan herrasmies ja vielä sitten minunlaiseni herrasmies kun on käskemässä, niin silloin on leikki kaukana. Ei muuta kun tukka suorana ne menevät kun minun ääneni kuulevat."

Nyt Dampbell oli taas saanut piippunsa palamaan ja veteli siitä äänettömänä henkisavuja, joiden välissä piippunsa varrella kirjotteli ilmaan, josta ei Tapani tiennyt mitä se merkitsi ja mitä hän kirjotti, muuta kuin S-kirjaimen näkyi aina ensiksi tekevän. Tätä tehdessään Dampbell salaisesti vilkuili Tapaniin, nähdäkseen mitä hänen viimeinen puheensa vaikutti.

Tapani, joka selvään huomasi että häntä ja yleensä tulevia työmiehiä varten oli se koko puhe, oli kuin kynsille lyödyn näköinen ja alakuloisesti sanoi: "Sehän se taululle paperin pano oli puheena, kun minä sen osaisin panna."

"Kyllä se osataan", sanoi Dampbell kohteliaasti. "Ottakaahan tuolta säkistä taulu ja instrumenttilooda käsille."

Kun Tapani toi määrätyt kapineet, niin Dampbell otti sen kapinelaatikon käteensä ja oikein huomattavalla painolla sanoi: "Tämä on instrumenttilooda tämä ja tämän sisällä olevat aseet ovat instrumentteja." Sitten hän aukasi laatikon, otti sieltä liimapalasen ja rupesi neuvomaan, miten sitä kastellaan suussa ja sitten hivutetaan taulun laitoihin, kun paperi on ensin kasteltu ja miten sitten sen paperin laidat vedetään siihen kiinni ja viimeksi käännetään nurkat.

Tapani nyökäytti päätään jokaiselle sanalle, merkiksi että kyllä hän ymmärtää. Sitten hän otti taulun ja siihen pantavan paperin ja liimapalasen ja lähti pirttiin panemaan sitä paperia taululle ja itsekseen hymyillen ajatteli: "Mitähän vikaa nyt tästä tehtävästä löytynee."

Tapani kun oli Raudusjärven maanmittarilla jo satoja kertoja pannut paperin taululle, oli sen oppinut jo hyväksikin, ja nyt hän aikoi parhaansa mukaan tehdäkin. Hän kasteli paperin toiselta puolen aivan likomäräksi ja pingotti sitte taulun kaikille kulmille, painaen niin kiinteälle kuin paperin vaan tiesi kestävän ja laidat liimattuaan kiinni meni keittiöön, jossa hellassa palavan tulen paisteessa kuivasi, joten paperi veti itsensä ihan helisevän kiinteälle. Sitten hän varsin tahallaan otti hieman aran näköisen muodon ja vei taulun insinöörin nähtäväksi.

Dampbell, nähdessään Tapanin taulun kanssa tulevan, muuttui asiallisen näköiseksi ja laihat kädet jo itsestään ojentuivat ottamaan vastaan taulua. Käsiinsä saatuaan hän katseli sitä kaikilta puolilta. Mutta pitkän hetken sitä pyöriteltyään nyökäytti päätään ja sanoi: "Kyllä tämä kelpaa", ja kasvot menivät salaperäiseen hymyyn. Sitten hän ystävällisesti sanoi: "Tapani olisi hyvä ja ottaisi sieltä säkistä minun metsäsaappaani ja voitelisi ne. Ne ovat aivan menneen kesäiseltä jäleltään hoitamatta."

Tapani kaivoi nyt säkistä käppyrään ja ihan kyrsäksi kuivaneet pieksusaappaat, joiden kannatkin olivat poljetut länttään, että melkein varren tyvi oli joutumassa kantapään alle. Nämät nähdessään Tapani itsekseen hymähti, mutta salasi ivansa ja meni pirttiin, johon jo talon työväkikin oli tullut. Tapanissa syntyi iva, ja kostoksi äskeisestä taulun jalkojen moittimisesta näytti niitä kengän kantoja penkillä istuville miehille ja ivallisesti hymyillen sanoi: "Tässä ovat herrasmiehen kengät, tässä."

"No on tottaperään."

"Ovat tottaperään pojan kengän kannat leiponeet rieskaa oikein emälailla."

"Vasikan jaloissa kai nämä ovat viimeksi olleetkin."

"No, ne ovat olleet korjuulla jos pidollakin."

"Ja vielä viitsitään kylään tuoda, vieläpä toiseen ja kolmanteen pitäjääseenkin, tuollaisia, joita täällä ei raunioltakaan korjattaisi."

"No, elkäähän sentään. Saatte nähdä että humu kuuluu eikä köyhyyttä, kun näillä lähdetään huomenna metsään", sanoi Tapani ja lähti hankkimaan lämmintä vettä, jossa ne liottaisi. Tapanista tuntuikin hyvälle että sai niissä kengissä työtä koko illaksi, eikä siis tarvinnut enää mennä sisälle kuulemaan niitä niin ikävälle maistuvia Dampbellin tarinoita ja esityksiä.

VI LUKU.

Huomenaamuna pirtin oviseinällä omituisessa kaapissaan oleva suuritauluinen ja harvaan kävellä lonksautteleva seinäkello näytti jo puolen tuntia yli yhdeksän, kun pirtin ovelle ilmestyivät emännän kiireiset kasvot ja sanat kuuluivat: "Herra kutsuu kenkiään!"

Tapani ei odottanut toista käskyä, vaan hyppäsi pystyyn, koppasi orrelta ihan tekokuosilleen oijotut ja voidellut kengät, joita hän varsien suista kantaen lähti viemään sisälle, missä Dampbellin kiiluvat silmät näkyivät sängystä. Nyt hän kuitenkin, nähtyään kenkänsä niin pulskan näköisinä, kohosi istualleen, otti käteensä ja hymyillen sanoi: "No nythän ne ovat aivan kuin uudet. Kiitos, kiitos... Mutta jokos siellä on miehiä metsään lähtemään?"

"Jo aikoja sitten. Jo kuutta käydessä tulivat."

"Hm ... vai jo kuutta käydessä. Mitä ne ovat tehneet?"

"Laania laskeneet, mikä parasta olisi osannut, ja mittatikkuja ovat viroikseen vuoleskelleet, että niitä vissiin on kolmille vitjoille."

"Ja tuskin yhtään oikeaa kalua, niinkuin meillä pruukataan."

"Sitä en tiedä, vaan paljon niitä kyllä on, varmaan kuusikymmentä, jos ei enempikin."

"Vai kuutta käydessä jo tulivat. Taitavat luulla että minä talonpoikien tavalla hämärästä hämärään nuhjustelen. Vaan kohta näkevät että meiltä kun lähdetään, niin siinä ei ähketä", sanoi Dampbell, punalteli päätään ja nousi pukeutumaan.

Kului kuitenkin vielä kaksi pitkää tuntia ennenkun Dampbell nähtiin talon pihalla, laajareunaisine hattuineen, antamassa määräyksiä, mitä aseita minkin on otettava mukaan, ja lähtemässä miesjoukon edelle, missä vitjojen kilinä, mittatikkujen kalina ja kapinelaatikon kolina sekaantui miesten askelten sekavaan jytinään.

Viimein oli tultu paikalle, mistä piti Saralan ja Sivolan raja lyödä. Jo taulua pystyttämään ruvetessa Dampbell vihaisesti viittasi kädellään ja ärähti: "Tuosta metsä auki ja muutamat tekevät staakoja."

"Mitä tankoja?" kuului ääni joukosta.

"Keppejä", virkkoi Tapani, mutta samassa huomasi Dampbellin tulisesta silmäyksestä tehneensä väärin sanoessaan kepiksi.

Dampbell ei kuitenkaan mitään virkkanut, laittoi vaan tauluaan kuntoon. Kun vihdoin sai tähtäinlaitoksen taululle, niin Tapani otti kolme keppiä käteensä, lyödäkseen ne siihen mihin Dampbell tähtäinten läpi katsoen ne käskee lyödä.

Talon isäntä, joka oli taulun kantajana, oli nyt kapinelaatikkoa pitelemässä taulun luona. Mutta kun oli alkukepit lyöty, niin isäntä katsoi pitkin keppien osottamaa suuntaa ja päättävästi sanoi: "Ei mene nyt siihen niityn kujaan, siihen kaahlattimeen, johon se pöytäjaossa määrättiin ja johon rajan täytyy tulla."

"Se on minun asiani mihin se menee ja mihin sen pitää mennä!" ärjäsi Dampbell ja huusi: "Lyökää vaan leveäksi. Meillä tiedetään mitä meillä tehdään."

Tämän kuultuaan Tapani, kun joutui linjaa kepittämään, kehotti miehiä lyömään oikein leveäksi, varsinkin sentähden kun isännältä kuuli että se menee väärään, saadakseen siten nähdä minkänäköiseksi Dampbell sitten muuttuu kun joutuu jälkiään korjaamaan.

Mitä likemmäksi Saralan niittyä tultiin, sitä selvemmäksi kävi kaikille, että linja menee väärään. Mutta ylimielisille poikasille se vaan antoi intoa lyödä leveämmäksi ja leveämmäksi, ja yksi lotina kuului vaan metsän syvyyteen tunkeutuvan aukon perältä, mistä tulisina salamoina välkkyivät kirkkaat kirveitten terät ja rytisten kaatuivat komeat puut.

Saralan isännän mieli meni oikein katkeraksi, nähdessään parhaan säästömetsänsä kaatuvan tällä tavalla. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, kuljetteli vaan taulua ja taulun kapineita mukanaan, kun Dampbell tarkasteli Tapanin lyömiä keppejä ja oli niitä hieman liikauttavinaan, muka korjatakseen.

Tultiin viimein niitylle, jossa linja katkasi melkein puolen latoalaa Sivolan puolelle. Silloin Dampbell oikein hartiain voimasta kävellen tuli niitylle ja käski mittarien ottaa "tuolta puron äyräältä kujan aidasta mitta tähän linjaan."

Tätä mittausta ei Dampbell uskonut mittarien varaan, vaan meni itse näkemään ja seurasi mukana nähdäkseen omilla silmillään kuinka paljon sitä on. Sen tehtyä käski kaikkia sinne, mistä tämä linja lyötiin ulos, ja itse lähti osaksi juosten ja osaksi kävellen ja hyppien puulta puulle, näyttääkseen miten asialla on kiire, ja kovinpa huohotti mies parka päästyään linjan päähän.

Nyt Dampbell istui hakatun puun tyvelle, otti taskustaan paperin palasen ja kynän, jolla rupesi polvensa päällä laskemaan ja sanoi: "Tässä ei tarvita taulua, saadaan laskemalla."

Mutta siinä kiireissään hän laski väärin, joten toinenkaan linja ei tavannut määrättyä paikkaa, ainoastaan puolen verran läheni sitä kujaa, mihin sen piti tulla. Nyt Dampbell repäsi korvallistaan ja epätoivoisesti kiljahti: "No p----le... Missä nyt on vika! Varmaan on mitassa vika, mitassa se on vika! P----leen p----le! Mitassa se on vika." Sen sanottuaan lähti taas painaltamaan sinne lähtökohtaan. Mutta ylimieliset poikaset alkoivat porista:

"Tämäpä lystiä!"

"Hirveän lystiä, sanoi kaupungin tyttö."

"Ei, -- mutta riena nyt on asiassa! Sietäisi olla Luttusen Mari paikoilla, joka yhdeksän puun vuosikuntaisilla vesoilla kylvettäisi."

"Ketä?"

"Meitä kaikkia eksyneitä, jotka emme osaa luvattuun maahan."

"Onpa itse Faarao elossa; hän vie meidät takaisin Egyptin lihapatojen ääreen."

"Mutta meidän suuripartaisella Faaraollamme on yhtä tyhjä pata, luulen minä, kuin meillä kaikilla muillakin onnettomilla erämaan matkalaisilla."

"Jospa se onkin itse Mooses, joka tuolla savua suitsuvalla taikasauvallaan saa meille kalliosta irti ihan rautakylmän ja hopeankirkkaan vesivirran juodaksemme ja kylpeäksemme täällä helteisessä korvessa."

"Ei janota vähääkään. Nälkä kurisee suolissani kuin parvi sammakoita."

"Sama on täälläkin."

Näin porisivat ylimieliset pojat, palaillessaan takaisin samaan paikkaan vielä kolmannen kerran. Mutta vaikka miehet yksitellen sieltä vetäytyivät paikoilleen, ei Dampbell ollut sitä näkevinänsäkään, laski ja laski vaan sitä äskeistä laskuaan, väliin ravistaen päätään että parta tärisi. Viimein hän kuitenkin huomasi että oli äsken ottanut sen matkan niitylle puolta pitemmäksi kuin se oli, joten se syrjäänmenemis-mitassa laskettuna vei vaan puolimatkaan.

Dampbell asetti nyt kolmannen linjan ja meni se nyt siihen mihin sen pitikin. Vaan kovin oli isäntä nyrpeissään ja puhumatonna koko päivän eikä kotiin tultuaankaan vienyt taulua eikä taulun neuvoja sisälle, vaan jätti portaille, ja mennen heti makuukamariinsa köllähti sänkynsä päälle, missä katseli lakeen ikäänkuin tahtoisi lukea niitä nauloja, millä laipiolaudat olivat altapäin lyödyt niskoihin kiinni.

Dampbell huomattuaan isännän nyrpeyden tekeytyi emännälle tavattoman ystävälliseksi ja pyysi hänet istumaan toiselle puolen pöytäänsä puhetoverikseen ja olivatkin jo iloisessa, leikinsekaisessa puhelussa, kun Tapani toi taulua ja taulun neuvoja sisälle, etteivät jäisi ulos yöksi.

Tapanin nähtyään emännän suuret silmät leimahtivat häneen iloisesti ja hän sanoi: "Vai te sitä olette se Korpelan seppä, Harjulan Marian mies, kuten tää insinööri kertoo. Olette niin poikamiehen näköinen, partaakin ilman, haimenia vasta..."

"Tuskinpa sitä niin suurta lahjaa kuin partaa saanenkaan."

"Mutta muutenkin olette niin vihanta kuin heinä... Meidän tyttäret tänä päivänä jo eilisestä puolaristaan löivät arpaa. Tietysti leikillään, vaan se on tosikin toisena puolena."

"Sepä lystiä että minusta vielä tyttäret arpaa lyövät. Kumpika heistä joutui voitolle?"

"Tietysti vanhempi, ettei kivikontti jäisi selkään."

"Panisi konttiin silkkiset viilekkeet ja suun alaspäin, niin ei olisi raskas."

"Mutta teistä nähden, kuulemma, on kumpaisenkin kontti yhtä raskas... Vai niin, että te sitä olette se Korpelan seppä, joka Harjulan Marian tähden lähti kotoaan ihan tyhjänä pois. Olen teistä niin paljon kuullut", sanoi emäntä katsellen Tapania ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Sitten hän kääntyi Dampbelliin ja sanoi: "Sanasta sana tulee, kypenestä maa kytee. Mikäs se teidän nimenne on? En sitäkään tiedä, vaikka monta päivää ja yötä jo olette talossa ollut."

"Minun nimeni on Dampbell ja arvoni on maanmittaus-insinööri eli toisin sanoen komisioni-maanmittari."

Emäntä hymähti ja sanoi: "Vai Tomppelli... Mistä te sellaisen nimen olette kaivaneet; en ikänä ole ennen kuullut."

"Ei minun nimeni ole Tomppelli, vaan Dampbell", kuuluivat insinöörin suusta sanat ja nyt hän oikein pitkäveteisesti sanoi, että sen emäntä oikein saisi päähänsä.

Emäntä ei enää parsinut, vaan lähti pirttiin kuulemaan jos häntä siellä kaivataan, ja pirtin lattiaa kävellessään hymyillen sanoi: "Vai Tomppelli se on tuon suuripartaisen herran nimi!"

"Tomppeli onkin ... kele aivan täydessä sanan merkityksessä, kun kolme linjaa pieksätti meillä yhden rinnan ja yhdellä vaivaisella ojelmuksella menetti kauniin kesäisen päivän", kuuluivat penkillä loikovan talon rengin vihaiset sanat.

"Nimensä väärti on, sen sanon minäkin", lisäsi siihen toinen penkillä loikova mies.

"Siitäköhän se isäntäkin on aivan kipeänä tuolla sängyn päällä. Kunhan ei vaan pappia jouduttaisi tässä hakemaan", sanoi emäntä nauraen.

"Vähemmästäkin olisi joku kipeänä, kun parhaan säästömetsän hakkuutti aivan yksiksi siekaleiksi", kuului miesten joukosta vakava ääni.

Sitä ei emäntä kuitenkaan ollut kuulevinaan, meni vaan taikinapyttynsä luokse ja siihen happanemaan laitettua taikinaa rupesi paksulla hierimellään hämmentämään ihan hartian voimasta, että leveällä riippuvat hameen helmat tutisivat.

Siitä päästyään hän kääntyi kankaittensa takana oleviin tyttöihinsä ja sanoi: "Kuulkaapas, se teidän päivällinen arpaesineenne on se Korpelan seppä, se Harjulan Marian mies, josta olette kuulleet, kuinka se Mariansa tähden lähti kotoaan pois... Eikös lieteen katso silmänne kun ukkomiehestä löitte arpaa."

"Vähätpä katsoisi lieteen. Löimmehän arpaa vaan puolarista, ja kunpa se taas tulisi puolan tekoon, niin ystävänämme katselisimme. Mutta missä hän viipyy, kun häntä ei näy?" sanoi vanhempi tyttö.

Toinenkin tyttö oli suutaan aukasemassa puolustamaan itseään, mutta samassa aukesi pirtin ovi ja Tapani pistäysi sisään, kantaen kädessään Dampbellin kenkiä, laittaakseen niitä kuivamaan. Tapanin nähdessään tytöt yhteen ääneen huudahtivat: "Siinähän se on jossa sitä mainitaan. Tässä olimme kaipaamassa hyvää puolariamme ja nythän se jo tulee. Eikös niin?"

"Niinpä niin", sanoi Tapani kenkiä pujottaessaan orteen ja siitä päästyään meni puolarukin ääreen kuten ainakin tehtäväänsä ja rupesi alakuloisen näköisenä tekemään puolia, juuri kuin toisten pakottamana. Mutta tytöistä Tapanin alakuloisuus tuntui tavattoman pahalta, kun olivat mananneet häntä puolan tekoon eivätkä löytäneet syytä mistä olisivat nyt paremmin kuin eilenkään päässeet puheluun. Mutta emäntä teki nyt tekosyyn. Hän tuli nyt aivan Tapanin luokse seisomaan; seisoi siinä hetken oikein leveänä ja hymyili.

"Korpelan seppä", sanoi hän viimein, "-- mutta eipä kätenne ole niinkuin sepän kädet, ovat puhtaat ja valkoiset kuin kankurin kädet. Tuskinpa meidän kankurienkaan kädet ovat niin valkoiset. Ojennappas, Riikka, kätesi rinnalle." Riikka keskeytti nyt kutomisensa ja ojensi hymyillen kätensä Tapanin käden rinnalle. Toinenkin tyttö seisautti kutomisensa ja valeli suurilla silmillään Tapania ja sanoi: "Ne ovat vaan sepän kellon juotteita mitä äiti puhuu, että vieras olisi seppä. Eihän tää ole mistään päin katsellen sepän näköinen. Sepäthän ovat sellaisia kumarahartiaisia köniä... Vai oletteko seppä? Sanokaapa itse!"

"Kyllä... Mutta nyt en ole toiseen kuukauteen tehnyt sitä työtä, niin ovat käteni puhdistuneet", sanoi Tapani tyynesti ja pysyi vaan alakuloisena ja lyhytsanaisena.

Tyttärien mielestä oli paha kun näkivät Tapanin alakuloisena, ja he koettivat saada häntä iloisemmaksi kyselemällä hänen elämän tarinoitaan. Mutta kun Tapani vastasi vaan lyhyesti, ainoastaan sen mitä kysyttiin, niin tyttöinkin täytyi lopettaa kyselynsä.

* * * * *

Oli nyt viikon päivät kuljettu jo metsässä ja muutamina päivinä oli Tapani ollut rajoja lyömässä omin päinsäkin. Dampbell oli vaan käynyt omia aikojaan katsomassa, tuleeko linjat tarpeeksi suuria ja muuta sellaista, jonka tehtyään oli aina tullut talon väen kanssa pakisemaan mitä milloinkin.