Part 8

Hän, jolla ei ollut ollut rohkeutta tappaa itseänsä tai paeta, oli Alessandro de Peruta raukka, onneton, sairaalloinen professori. Helmikuun kahdennentoista päivän aamulla, ennenkuin hän tavallisuuden mukaan lähti tunneilleen kello kahdeksan, sai hän pitkän, sekaisen, sydäntäsärkevän kirjeen sisareltaan Giffoni Vallepianasta. Sisar ja äiti olivat tehneet suuren synnin. Salernosta heille saapuneitten ja siellä olevain asiamiesten monistamat puheet olivat huumanneet heidät ja tehneet heidät sokeiksi; heidänkin pieneen kyläänsä saapuneen keräilijän loistavain lupausten vietteleminä olivat he myyneet pienen talonsa vihannespuutarhoineen kahdestatuhannesta lirasta, kunnianhimoisesti toivoen, että pian olisivat saaneet omaisuutensa kahden-, jopa kolmenkertaiseksi kasvamaan. Pankkiliike Costan maksamilla koroilla aikoivat he sitten ostaa suuremman talon ja siten auttaa poikaa ja veljeä, hyvää Alessandroa, joka Napolissa teki työtä kuin juhta, jotta voisi elättää heitä. Nyt oli heidän talonsa — Jumala heitä armahtakoon — myyty Francesco Sorgentelle, joka jo kauvan oli sitä toivonut, mutta joka nyt, kun näki, kuinka mielellään he sen olisivat myyneet, oli tarjonnut siitä vain polkuhinnan. Kaksituhatta liraa oli salaa veljeltä — Jumala heitä armahtakoon — lähetetty erään keräilijän mukana Napoliin, ja naiset olivat saaneet niistä kuitin. Vasta sitten oli omatunto pakottanut heitä kysymään häneltä, kuin ei mitään olisi tapahtunut, lähemmin pankeista. Alessandro oli — hän muisti sen hyvin — vastannut niin jyrkin sanoin, että he olivat kangistuneet pelosta eivätkä tienneet, miten saisivat vikansa tunnustettua ja sovitetuksi. Vihdoin, kun monien kyyneleiden ja rukousten jälkeen olivat kuulleet, että heidän kahden päivän kuluttua täytyi luovuttaa talonsa Francesco Sorgentelle, olivat he päättäneet lähettää kuitin pojalle, veljelle, pyytäen, että hän ottaisi pankista rahat ja samana päivänä lankeavat kuukautiset korot ja lähettäisi siitä heille osan, jotta voisivat tulla pariksi päiväksi hänen luokseen Napoliin; kahdellatuhannella seitsemälläsadalla liralla pääsisivät he kyllä hyvään alkuun. Kuitenkin pyytävät he musertuneina vikaansa anteeksi häneltä, joka on oikeudenmukainen, hyvä, ja joka ei tunne petosta eikä valhetta. He rukoilevat polvillaan, että hän antaisi heille anteeksi, että he niin olivat menetelleet hänen tietämättään.

Ja siitä johtui, että Alessandro de Perutakin tänä kauhun aamuna harhaili Napolin kaduilla tuhkan harmaana ja huulet tiukasti yhteen puristettuina, jotta ei itku nousisi kurkkuun. Hän kulki pankkiliike Costalta polisikamariin, sieltä pormestarille ja kauppaoikeuteen ja sieltä jälleen Costalle, laahaten itseään tuskan murtamana paikasta toiseen. Oi! Kohtalo oli ollut häntä voimakkaampi! Köyhänä ja sairaalloisena, omistamatta liraakaan, ja tietäen, että perheensä oli yhtä köyhä kuin hänkin, oli hän, huolimatta hämäristä aavistuksista, ollut itse puolestaan levollinen ja vapissut vain muitten puolesta.

Niin, kova, armoton kohtalo oli pimittänyt hänen äitinsä ja sisarensa, nuo molemmat hyvät naiset, ja ryöstänyt heiltä heidän varman suojansa, perhetalonsa. Joka paikassa, missä vähänkin sääliä oli, katseltiin tätä aavemaista, pientä, kurjaa, sairasta olentoa syvällä surulla ja hänelle uskallettiin tuskin ilmoittaa, että ne, jotka olivat vieneet rahoja Costalle, olivat kaikkein onnettomimmat, koska siellä ei enää ollut mitään, ei yhtään mitään jälellä kymmenestä miljonasta. Tänä onnettomuuden päivänä ei hän mennyt tunneilleen, ei suurukselle eikä päivälliselle, vaan harhaili väsyneenä, kykenemättä kumminkaan menemään kotiinsa palazzo Cariatiin, kuluttavan janon vaivaamana ympäri katuja, juoden virvokevesikauppiaitten luona silloin tällöin lasillisen puhdasta vettä, maksaen siitä kaksi centesimoa. Minkälaisen yön hän sitten viettäisikään ylhäällä kylmässä, kolkossa huoneessaan ypö yksin! Hän oli etsinyt Eleonora Triggianoa, mutta tämä oli paennut kauvas pois Paolo Collemagnon, rakkautensa ja katumuksensa seuraamina; hän oli kysynyt Carlo Triggianoa, Costan keräilijää; mutta hän taas oli lähtenyt aamun sarastaessa pikajunalla Parisiin eikä, pahain kielten kertomuksen mukaan, yksin, vaan erään lemmittynsä seurassa ja vieden mennessään köyhiltä ryöstämänsä rahat. Vihdoin, keskiyön aikana, oli professori palannut kotiin väsyneenä, ruumis ja sielu uupuneena, hautautuakseen kylmän ja itkun lamauttamana yksinäisyyteen. Hän kuvitteli, miten molemmat naiset Giffonissa kärsivät, kun kuulevat, että olivat kadottaneet kaikki, talonsa ja omaisuutensa, Francesco Sorgenten tullessa samana päivänä ajamaan heitä talosta. Ja miesraukan enkelimäisessä sydämessä heräsi oikeutetun vihan sijasta armahtavaisuus, syvä sääli molempia onnettomia naisia kohtaan; hän ei voinut ajatella äitinsä hurskaita ja sisarensa iloisia kasvoja, tuntematta sääliä. Rahojen menettämisestä aiheutuneen vihan ja kaikkialla vallitsevan kurjuuden pelon raadellessa sydämiä ja katkoessa hellimpiä siteitä, tunsi hän rakkautensa omaisiinsa kasvavan yhä sydämellisemmäksi, ja halu olla heidän turvanaan onnettomuudessa täytti hänet ylevillä tunteilla, melkeinpä pyhällä kunnioituksella. Yöllä rukoili hän, että Jumala helpottaisi molempain heikkojen, yksinkertaisten naisten kuormaa ja antaisi hänelle voimaa täyttää rakastavan pojan velvollisuudet tänä raskaana aikana; hän rukoili, etteivät äiti ja sisar saisi kuulla onnettomuutta muilta kuin häneltä itseltään. Ja seuraavana päivänä onnistui professori Alessandro de Perutan suunnattomilla ponnistuksilla saada kokoon äidin ja sisaren matkarahat Napoliin ja lähettää ne heille. Samalla kirjoitti hän heille, että he lähtisivät heti, sillä hän vapisi, peläten joka hetki, että he kuulisivat surullisen sanoman jo Giffonissa tai matkalla. Hänen äitinsä oli niin vanha ja heikko, hänen sisarensa niin hyvä ja yksinkertainen, että tuo isku voisi heidät murtaa. Uuden toivon elvyttämänä, joka näytti suorastaan ihmeelliseltä tässä pienessä, sairaalloisessa, suuripäisessä miehessä keltaisine kasvoineen, lähti hän, vapisten pelosta ja huolesta, asemalle heitä vastaan ja siellä katsoi hän heitä niin levottoman tutkivasti kasvoihin, kuin tahtoisi hän lukea ajatukset heidän sielustaan. He olivat kalpean ja väsyneen näköisiä, mutta se johtui vain ikävästä, kun täytyi jättää vanha koti, ja matkan rasituksesta. Kaksi tai kolme kertaa olivat he jo ensimäisten tervehdysten jälkeen koettaneet alottaa puhetta rahoista, ainoasta apulähteestään; mutta Alessandro antoi heidän ymmärtää, että niistä keskustelun aika tulisi myöhemmin, ja niin he vaikenivat miettiväisinä, hänen koettaessaan saada voimaa ilmoittaa heille kaikki. Kun he vihdoin olivat yksin hänen kanssaan, hänen pienessä huoneessaan, suuteli hän vanhan äitinsä pyöreätä, työstä väsynyttä kättä ja sanoi, kylmän kalpeuden levitessä hänen kasvoilleen:

»Äiti, äiti, sinulla ei enää ole muuta apua kuin minä!»

Äiti ja sisar olivat vain yksinkertaisia pikkukaupunkilaisia, kokemattomia, liian helposti petettyjä naisia, mutta he käsittivät heti koko kamalan totuuden. Ja sisaren huudahtaessa tuskasta, tahtoi vanhus heittäytyä polvilleen poikansa eteen, rukoillakseen, että hän antaisi anteeksi äidilleen, joka oli syössyt hänet turmioon.

Mutta poika vastasi, tuskasta väristen:

»Oi, äiti, teillähän on minut, älä pelkää mitään, teillähän on minut!»

Ja he itkivät yhdessä syvimmästä, tuskaisimmasta sydämensurusta.