Part 7

»Hänen tai jonkun muun tai ei kenenkään, mutta ei ainakaan itkuisen, uskottoman vaimon kanssa, joka saattaa solvata miestään ja muita rehellisiä ihmisiä. Jonkun kanssa, kunhan ei vain sinun!» karjui mies kolme tai neljä kertaa perätysten, voimatta enää vähintäkään hillitä itseään.

Eleonora oli kalvennut ja sanoi hitaasti:

»Voinhan mennä.»

»Mihin tahdot!» huusi mies. »Tosin en tiedä, mihin voisit mennä, mutta oikeastaan on se minulle yhdentekevää.»

»Jossain löydän turvapaikan, hyvän tai huonon», kuiskasi Eleonora, luoden silmänsä taivasta kohden.

»Tee, mitä tahdot», sanoi Carlo Triggiano väsyneenä ja haluten päästä pois.

»Minun pitää siis mennä?» kysyi Eleonora todellisen sydäntuskan vallassa, kuin olisi hän vielä voinut muutakin toivoa.

»Mene ainiaaksi», sanoi hänen miehensä kovasti, koettaen sytyttää uudestaan sikariansa.

»Carlo, muista, että sinä lähetät minut pois, että sinä itse pakotat minut menemään. Muista se!»

»Älä pidä turhia puheita! Meitä ei ole luotu yhdessä elämään. Mene!»

»Hyvästi, Carlo!»

Ja niin käänsi hän miehelleen selkänsä, osottamatta pienintäkään liikutuksen merkkiä. Hänen kirjailtu viittansa, hänen hattunsa ja käsineensä olivat vielä hänen levottoman retkensä jälkeen huoneessa, mutta hän ei huomannut niitä, vaan meni, sellaisena kuin oli, ilman hattua, mustassa puvussaan pois, painaen päänsä syvään rintaansa vastaan. Kohtalo niin tahtoi.

Konemaisesti, tyydyttääkseen uteliaisuuttaan, meni Carlo Triggiano sikari hampaissa hänen perässään; mutta Eleonora ei enää kääntynyt, vaan hiipi suoraan, kuin unissaankävelijä, läpi koko huoneuston. Mies näki, miten hän avasi eteisen oven selälleen ja meni porraskäytävään, ja seuratessaan häntä kynnykselle asti, huomasi hän, että Eleonora ei mennytkään alas, lähteäkseen talosta, vaan että hän asteli hitaasti portaita ylös aina kolmanteen kerrokseen asti.

Ja hämmästyneen puolisonsa silmäin edessä, joka katseli häntä, käsittämättä, minne hän meni, koputti hän, nojattuaan hetkisen portaitten käsipuuhun, kuin pelkäisi vaipuvansa maahan, eräälle ovelle kolmannessa kerroksessa. Se avautui heti, ja sanomatta sanaakaan hävisi Eleonora, ja Carlo Triggiano palasi yhä poltellen asuntoonsa ja huusi Raffaellaa luoksensa.

Tyttö, joka oli kuullut ja nähnyt kaikki, tuli kalpeana ja vapisten.

»Kuka asuu tuolla kolmannessa kerroksessa?» kysyi Triggiano, teeskennellen välinpitämättömyyttä.

»Signor Paolo Collemagno», sammalsi tyttö, katsellen maahan.

»Rouvan rakastaja, eikö niin?» sihisi mies raivostuneena, ja hänen keppinsä halkaisi ilmaa vinkuen.

Mutta Raffaella vastasi heti, vaikka ei ollutkaan varma sanojensa arvosta: »Oi ei, ei. Hän vain tarkottaa hyvää.»

»Oh!» vastasi Carlo Triggiano, kierrellen viiksiänsä hermostuneesti, ja sitten hän lähti kalpeana ja hiukan epävarmoin askelin.

Tuskin oli Eleonora tuolla ylhäällä koputtanut, kun Paolo Collemagno itse tuli avaamaan kuin olisi hän odottanut häntä. Kun hän oli astunut sisään, jäi hän liikkumattomana seisomaan hämärään eteiseen ja hänen huuliltaan tulivat henkäyksenä sanat: »Tässä olen».

Mutta Paolo vaipui itkien polvilleen hänen jalkainsa juureen ja suuteli pyhällä kunnioituksella hänen pukunsa lievettä.

V.

Helmikuun kymmenentenä päivänä oli Napoliin levinneitten pankkien luku noussut yli sadankymmenen.

Ja vaikka useimmat aikaisemmin perustetuista olivat, Ruffo-Scillaa ja Costaa jäljitellen, olleet sekä sisustuksensa että henkilökuntansa puolesta siistejä, jopa loisteliaitakin, niin olivat monet myöhemmin perustetuista pankeista vajonneet epäilyttävien katujen ja kujien köyhyyteen, ja niissä toimittivat kurjat, huonosti puetut ja raa'at henkilöt rahojen vastaan ottamisen ja maksut, ja kaikki kävi ilman mitään muodollisuuksia. Pankin avaamiseen tarvittiin kaksi pientä huonetta jonkun pikkukadun varrella olevan talon pimeässä ensimäisessä kerroksessa, sitten kaksi kurjaa, rääsyihin puettua henkilöä, kaksi horjuvaa pulpettia, pari likaista kirjanpitokirjaa sekä neljä olkituolia.

Muutamat näistä uusista pankeista olivat via Tribunalin, Vico Nilon ja via Mercantin suurissa rakennuksissa, joissa löytyy kaikkia sekaisin: porvari- ja työläisperheitä, työhuoneita, joissa tehdään hienoja kukkia ja messukasukoita, kätilöltä, onnettomain, siveettömyyden hämärässä eläväin naisten asuntoja, salaisia pelihuoneita, halpoja ravintoloita, ja panttilainastoja. Joka paikassa, missä oli panttilainahuone, syntyi heti ylä- tai alakertaan melkeinpä kuin luonnolliseksi lisäksi pankki, ja viranomaisten kasvot niissä muistuttivat usein liiankin paljon panttilainaajain kasvoja, saattoipa vielä huomata salaperäistä yhtäläisyyttä kummankin laitoksen huonekaluissa ja kirjoissakin, ja tämä yhtäläisyys ulottui aina rautaisiin tai puisiin aitauksiin asti, jotka tavallisesti olivat kassapöytien ympärillä. Sekä uusissa pankeissa että pantti- ja lunastustoimistoissa oli vain vanhoja, rasvaisia, haisevia tavaroita, ja kummassakin oli virkailijoilla samallaiset kuluneet, likaiset takit, samallaiset risaiset paidat ja tahraantuneet kaulaliinat.

Kuitenkin olivat, näitten uusien pankkien huonosta sisustuksesta huolimatta, korot nousseet uskomattomasti, samoin kuin pieni lumipallo, joka lähtee alpeilta kierimään, muuttuen lopulta lumivieremäksi. Jo tammikuun puolivälissä oli se keino vanha, että korot maksettiin ennakolta, niin että sai mennä heti toiselta luukulta toiselle korkoja saamaan, mikä tietysti oli ennen kuulumatonta, häikäisevää. Ja nämä ennakkokorotkin kohosivat jo helmikuun alussa kolmeenkymmeneen prosenttiin, niin että koko Napolista, maaseudulta, läheltä ja kaukaa virtaavat maksut nousivat satumaisesti.

Jolla ei ollut rahoja, hän lainasi; naiset panttasivat jalokivensä ja hopeakoristeensa, myivätpä parhaat vaatteensakin; jolla oli eläke, se panttasi eläkekuittinsa; vieläpä postin- ja rahastojenhoitajatkin, joitten täytyi tehdä tilit joka viikko tai kaksi kertaa kuukaudessa, panivat rahat täksi vähäksi ajaksi pankkiin. Kaikki, joilla oli hoidettavana muitten rahoja, vieläpä kunnollisimmat ja rehellisimmätkin heistä, panivat rahat pankkeihin, tietysti vain vähäksi aikaa, kuten he, itseään rauhoittaakseen, sanoivat.

Kartanoiden omistajat maalla vaativat rahansa talonpojilta, pannakseen ne johonkin pankkiin, ja joka paikassa, missä oli yhdistyksiä, porvarien tai sotilaitten klubi, suuri perhe, nunnaluostari, naisyhdistys, poikain tai tyttöjen kasvatuslaitoksia, kehittyi rahanhalu sellaiseksi intohimoksi, että arimmat ja köyhimmätkin, säästävimmät ja varovimmatkin, antoivat houkutella itsensä panemaan rahansa näihin pankkeihin, jotka maksoivat korkoja _kolmekymmentä prosenttia_ kuukaudessa.

Jos rahasummat olivatkin pieniä, niin niitä tuli sitä enemmän, sillä ravintoloitsijasta silittäjään, joka oli säästänyt satakaksikymmentä liraa, hurskaasta rukoilijasisaresta bourbonien lepoa nauttivaan päämieheen, koulutytöstä opettajaan, portinvartiasta talonomistajaan asti ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi pannut rahojansa vaarallisiin pankkeihin. Tosin liikkui monessa aavistus, epämääräinen pelko, epäilyksen varjo, ja oli paljon ääniä, jotka viisaalla varovaisuudella ennustivat koko horjuvan rakennuksen kaatumista; joka paikassa kuuli kiivaita väittelyitä epäilijäin, välinpitämättömäin ja innostuneitten välillä, mutta tuo epämääräinen pelko, tämä aavistus, tämä epäilys, ainoastaan kiihottivat maksajain intoa ja mielikuvitusta, tuota hehkuvaa etelämaista innostusta, joka niin mielellään tahtoo tunkeutua kaikkeen, vieläpä kauppa-asioihinkin, antamaan niille uutta vauhtia. Uutterimmin toimivat ne pankkien innokkaat kannattajat ja puolustajat, jotka yhdessä osakkaiden kanssa kävivät katkeraa sotaa kaupungin yhtä rehellistä kuin rohkeata iltalehteä »Pangoloa» vastaan. Tämä oli alusta alkaen käynyt säälimättömän tarmokkaasti uusien pankkien kimppuun. Mutta, niinkuin kaikella hyvällä, oli tälläkin varjopuolensa; tämän riidan seurauksena ilmestyi uusia, pankkeja puolustavia lehtiä kuin sieniä maasta, ja ne herättivät tietysti levottomuutta ja epätietoisuutta. Oli jo ehditty suorittaa kaksintaistelujakin, joissa usea viaton oli kuollut, ja siten olivat turmiolliset pankit tahrautuneet verelläkin. »Pungolo» pitkitti taistelua, huolimatta kaikista pelotuksista ja nimettömistä uhkauskirjeistä, mutta osakkaat eivät enää pelänneet yleistä mielipidettä, koska he olivat jo voittaneet sen puolelleen, vaan sitä, mille kannalle hallitus ja kauppahuoneet asettuisivat.

Tästä huolimatta lisääntyivät pankkien tulot yhä suunnattomammiksi. Tuntui siltä, kuin olisivat rauhallisimmat, maltillisimmatkin raivoisalla kiireellä rientäneet perikatoansa kohden, ja kahdeksantena, yhdeksäntenä ja kymmenentenä päivänä helmikuuta tyhjenivät kaikki vähäpätöisimmätkin kassat. Yhdennentoista päivän iltapuolella korotti kaksi uutta pankkia korkonsa, jotka nyt kymmenen päivää olivat pysyneet kolmessakymmenessä prosentissa, aina neljäänkymmeneen ja kuuteenkymmeneen asti.

Mutta niiden ei enää onnistunut saada tuloja, sillä puolen päivää niiden ilmestymisen jälkeen, helmikuun kahdennentoista päivän aamulla, kukistuivat kaikki pankit yhtaikaa kuin korteista rakennettu talo. Tosin oli »Pungolo» edellisenä päivänä kertonut, että kaupungin viranomaiset seuraavana päivänä antaisivat käskyn vangita pankkiirit, keräilijät ja pankkien hoitajat ja ottaisivat haltuunsa maksetut summat. Mutta ei kukaan tahtonut tätä tietoa uskoa. Sama huhu oli kulkenut jo monta kertaa ennen, ja se voi aivan hyvin olla vain tuon lehden hurskas toivomus, joksi se heti leimattiinkin. Eivät edes pankkien osakkaat uskoneet ilmoitusta, vaan näyttäytyivät vielä yöllä lemmikkiensä, ystäviensä ja tuttujensa seurassa »Talvipuutarhassa», suurissa ravintoloissa, julkisissa pelihuoneissa, tanssiaisissa ja kahviloissa.

Mutta jo kello kahdeksan aamulla alkoi sekasorto; kuultiin varmalta taholta, että Guglielmo Ruffo-Scilla yöllä, kun hän ei voinut enää suorittaa maksuvaatimusta, vaan katseli avoimin silmin kuiluun, johon oli vaipunut puolittain tahdotonna, ikäänkuin sattumalta, mutta kuitenkin suurimmaksi osaksi haaveellisen, voitonhimoisen hulluuden takia... että Ruffo-Scilla oli yöllä luvannut vapaaehtoisesti antautua aamulla polisin käsiin ja että hän sitten todellakin oli mennyt polisipäällikön luo. Tämä uutinen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, saattaen koko kaupungin levottomaksi ja hämmästyksiin. Kello kymmeneltä alkoi vangitseminen, takavarikkoon ottaminen ja sineteillä sulkeminen keskellä itkevää joukkoa, joka täytti toimistot, asunnot ja kadut pankkien ympärillä. Mikä näky! Kaikkien kasvot olivat kalpeita ja tuskaisia, kuin olisi kuolon käsi niihin koskenut, yhden piirteet olivat aivan liikkumattomat, toisen värisivät tuskasta. Useimmille merkitsi tämä isku täydellistä köyhtymistä, suurinta kurjuutta, onnettomuutta, jonka suuruutta he eivät vielä kyenneet edes arvostelemaan; mutta jonka pelottavan painon he jo tunsivat. Mutta monelle se merkitsi kunnian menettämistä. He olivat ottaneet vieraita rahoja, toivoen voivansa maksaa ne takaisin, ja näkivät nyt, etteivät olleet menettäneet ainoastaan rahoja, vaan olivatpa vielä vaarassa tulla syytetyiksi varkaudesta. Sellaiset ihmiset olivat pelosta kangistuneita ja aivan maahan masentuneita. Kuolonkalpeina, tuijottavin silmin liikkuivat he yleisessä tungoksessa kuin olisivat olleet kuuroja, sokeita ja tunteettomia, tajuten ainoastaan sen ajatuksen, että olivat hukassa. Palazzo Faucitanon edustalla oli hallituksen asettama valtion raha-arpajaisten pitäjä, joka kolme päivää sitten oli pannut liikkeelle monta tuhatta liraa. Ensin hän ei tahtonut uskoa onnettomuutta, ja sitten, kun hän oli siitä varma, alkoi hän vuorotellen huutaa, itkeä ja nauraa, käyttäytyen kuin raivohullu, ja saattoi siten tällä äkkinäisellä hulluudellaan ihmisjoukon vielä suuremman kauhun valtaan, niin että polisien lopulta täytyi viedä hänet väkisin pois. Tuollaisia kauhistavan liikuttavia tapauksia ei sattunut vain yksinäisinä poikkeuksina, vaan niitä sattui tuhansia. Täällä huusi epätoivoinen vanhus: »Lapset, lapset, tappakaa minut, minähän olen ryöväri, murhamies!» Tuolla oli nuorukainen, jonka kasvot olivat valkeat kuin liitu ja joka mumisi itsekseen: »Ei jää muuta neuvoksi kuin itsemurha, itsemurha», ja hän toisti koko ajan viimeistä sanaa, kuin olisi hänkin tullut hulluksi; toinen ukko, jolla oli punertavat silmät, joista vanhuuden viimeiset, harvinaiset kyyneleet olivat vuotaneet, änkötti ja sammalsi kuin olisi hermokohtaus vienyt häneltä puhelahjan. Mutta sydäntäsärkevää oli nähdä kuinka yksi ja toinen, joka ei vielä ollut mitään kuullut, tuli pahan aavistuksen ajamana joukkoon; joka puolelta yhtaikaa kiirehdittiin hänelle ilmoittamaan surullista uutista ulvomalla ja kirkuen, itkien ja kiroten, ja silloin kalpeni uutisen kuulija puolestaan, joskus alkoivat hänen silmäluomensa väristä, ikäänkuin hän ei olisi kestänyt päivän valoa, joskus alkoi hän horjua, kuin tuntisi hän pohjan luisuvan jalkainsa alta.

Täydellisen epätoivon kuvan sai naisista. Joka paikkaan, mihin pankkeja oli perustettu, kaduille ja kujille, ovien edustalle, pimeisiin käytäviin ja synkkiin eteisiin nähtiin kaikensäätyisten naisten kokoontuvan kaikkialta: siinä oli kansannaisia, joilla olivat sekä puku että hiukset epäjärjestyksessä, kamarineitejä, jotka olivat sitoneet valkoiset esiliinat nurin eteensä, maalaisnaisia, joiden viitat riippuivat vinossa, panttilainaajia, naisia, jotka tahtoivat käydä vallasnaisista, ja todellisia vallasnaisia, joista näki, että he olivat ottaneet ensimäisen käsiinsä sattuneen hatun, ja joitten harsojen takaa näkyi sama kalpeus, samat tuskan ja vihan vääristämät kasvot kuin kansannaisillakin. Oli sydäntäsärkevää nähdä vapisevia käsiä, toivottomia katseita, sinisenpunaisia huulia, jotka turhaan kokivat pidättää nyyhkytyksiä. Heikommat eivät voineet hillitä itseänsä, vaan itkivät keskellä katua tai kulmauksissa, joko sanattomasta tuskasta, niin että suuret kyyneleet vierivät heidän poskilleen, tai kuumin uhmakyynelin ja voimattomasta lapsellisesta turvattomuudesta. Ja tämä loppumaton itku, joka herkesi tässä, jatkuakseen heti tuolla jälleen, nuo epätoivoiset naisten kyyneleet, naisten, jotka vaikersivat joka kadulla, kaikissa portaissa ja kaikilla ovilla koko omaisuutensa, kaikkien säästöjensä ja rauenneitten toiveittensa kadottamista, tämä naisellinen nyyhkytys, jota ei kukaan voinut vastustaa, täytti tämän onnettoman aamun loppumattomalla surulla. Mutta näytelmä muuttui, kun polisipäälliköt poliseineen ja santarmeineen olivat lopettaneet kotitarkastuksensa, takavarikkoon ottamisen ja sinettien panemisen ja tulivat portaita alas, tuoden konttorikirjoja, vangittujen pankkiirien, pankkivirkailijoitten ja niiden harvojen keräilijäin seurassa, jotka vielä olivat olleet kyllin varomattomia tai häpeämättömiä edelleen pysyäkseen ihmisten nähtävillä. Katsellessaan tätä synkkää jonoa, joka näytti surusaatolta, ymmärsi odottava kansanjoukko liiankin hyvin, että kaikki oli lopussa, kaikki menetetty, etteivät he koskaan enää saisi rahojansa. Oikeudenpalvelijat, jotka kulettivat mukanaan rikollisia, otettiin vastaan kovaäänisesti meluten, ja siinä naisten itkuun sekaantui sadatuksia, valituksia, ulvomista ja rajuja kirouksia, vieläpä äitiensä sylissä istuvat pienokaisetkin korottivat epätoivoista, odottavaa ääntänsä. Raivoisimmat hyökkäsivät santarmeja vastaan, jotta voisivat riistää heiltä vangitut, tappaaksensa, lyödäksensä, ruhjoaksensa heidät. Muutamien pankkien edustalla, kuten esim. via Tribunalilla ja via Forialla olevain, huomasivat polisit, että oli tarpeellista esiintyä virkavöissä ja puhua raivoavalle joukolle, jotta voisi pelastaa syylliset; Mercanti ja Santa Maria La Nova katujen varsilla olevain pankkien edustalle täytyi tilata poliseja ja sotamiehiä estämään kansaa panemasta tuomiotansa toimeen pankinhoitajia kohtaan. Oli mahdotonta välttää yhteentörmäyksiä ja hajoittaa kansanjoukko, oli mahdotonta saada ihmisiä ymmärtämään, että oli turhaa enää mitään odottaa. Ei! Sellainen isku vei miehiltä, naisilta ja nuorukaisilta voiman pysyä kotona rauhallisina; se ajoi heitä vastustamattomasti ulos, ja epämääräisesti etsien viimeistä toivon kipinää juoksivat kaikki pankeille, näkemään katuja, muureja, seiniä, joitten sisältä heidän rahansa olivat hävinneet.

Klubeihin, luostareihin, toimistoihin, kouluihin ja padiglioneihin [Padiglioni, näin sanotaan Italiassa suurenpuoleisia rakennuksia, joita sotilasviranomaiset alhaiseen hintaan vuokraavat valtiolta, vuokratakseen niistä jälleen vielä halvemmalla asuntoja naimisissa oleville aliupseereille, sotavanhuksille j.n.e.] levisi tieto kello kahden aikaan. Oppitunnit täytyi keskeyttää, niinkuin kaikki muutkin työt; ei kukaan enää ajatellut lukemista tai kirjoittamista, vaan ainoastaan sitä, miten pikimmin pääsisi pankillensa itse kuulemaan ja näkemään. Joka ei saanut siihen lupaa, meni omin luvin, käyttäen hyväkseen yleistä epäjärjestystä, kun kaikki järjestys, kaikki itsensähillitseminen oli mennyttä ja kaikkia vallitsi vain yksi ainoa ajatus. Kellon käydessä kolmatta lisääntyi ihmisjoukko jälleen, kun kaikki ne saapuivat, jotka olivat saaneet ilmoituksen myöhemmin. Siinä tulivat luostarisisaret, opettajat, professorit, virkamiehet, työmiehet, upseerienlesket ja maistraatin virkailijat, jotka saapuivat suoraan raatihuoneelta... uusi, äkkinäisen tuskan valtaama parvi.

Mutta ne, jotka vielä kolmen, neljän aikaan tulivat, vihasta ja surusta vapisten, tapasivat vain hiljaisen, alakuloisen, liiasta puheesta, huudosta ja itkusta uupuneen, joukon, joka aivan väsyneenä turhaan odottamiseen ei kuitenkaan voinut lähteä lohduttomiin koteihinsa, vaan jäi seisomaan kauhusta jäykkänä ja ikäänkuin typertyneenä. Ja kun vastatulleille uudistuivat aamulliset kohtaukset, pudistelivat muut vaan päitänsä hiljaisina, sillä he olivat voimattomia enää olemaan edes epätoivoisia, ja jokainen arveli, että hänen onnettomuutensa oli vielä paljon suurempi kuin kaikkien muitten. Lyhyesti, uudet tulokkaat tapasivat tuskaan ja kurjuuteen vaipuneen joukon, joka kokonaisuudessaan teki heikkomielisen vaikutuksen. Mutta vähitellen alkoi taas niittenkin synkän hiljaisessa joukossa, jotka seitsemän tuntia olivat imeneet onnettomuuttansa sieluihinsa ja saaneet ne siitä täyteen, uusi levottomuus, hyljättyjen kauppojen, koulujen ja toimistojen, lyhyesti, kaikkien tavallisen elämän olinpaikkojen pysyessä tyhjinä.

Pian alkoi Salernosta, Casertasta, Foggiasta ja Campobassosta perätysten tulevilla junilla saapua maalaisia, jotka suuresta pankkien vararikosta olivat eniten kärsineet. Sieltä tuli ihmisiä, joiden kasvot olivat kamalasti vääristyneitä; toiset olivat laihoja ja tuhkanharmaita, toiset niin punaisia ja pöhöttyneitä ja heidän silmänsä niin verestäviä, kuin olisivat he olleet kuolemaisillaan halvaukseen. Oli kummallista katsella, kuinka he, sanaakaan puhumatta, katselivat ympärilleen arasti ja epäluuloisesti.

Napolilaiset olivat aina herättäneet heidän epäluuloaan ja itse Napoli näytti heistä hehkuvalta sulatusuunilta, jossa kaikki raha suli ja muodostui kylmäksi tuhkaksi. Nyt oli perikato heidät saavuttanut, he olivat hukassa. Kuka heitä olikin käskenyt jättämään kotikylänsä ja ottamaan rahansa arkkujen uskollisesta turvasta Napoliin vietäviksi? Nyt olivat napolilaiset nielleet koko Jumalan siunauksen ja ainiaaksi! Maalaisparat eivät tahtoneet uskoa, että yksikään napolilainen oli liraakaan menettänyt; kaikki huuto ja itku, kaikki toivottomat kasvot heidän ympärillään merkitsivät heistä vain niiden suurta teeskentelemistä, jotka olivat kuluttaneet heidän rahansa ja jotka ehkä vielä epätoivoisesti itkiessään ja parkuessaankin pitivät osaa niistä taskuissaan. Synkkinä ja umpimielisinä nähtiin maalaisten seisovan, huulet olivat tiukasti yhteen puristetut ja silmät vilkuivat epäluuloisina, ja kumarassa he kulkivat, kuin olisi isku heidät murtanut. Ne, jotka joutuivat pankeille asti ja löysivät ovet lukittuina ja sineteillä suljettuina, käänsivät niille selkänsä halveksivasti hymyillen. Monet ajoivat vaunuilla kuin mielipuolet polisipäällikön luota kaupungin viranomaisten luo ja näitten luota kauppaoikeuden presidentin luo, odottaakseen tuntikausia etuhuoneessa, joka oli täynnä yhtä toivottomia ihmisiä kuin hekin ja saadakseen lopulta ymmärrettävästi kylmäkiskoisen vastaanoton jälkeen purkaa suuttumustaan katkeroiksi sanoiksi Napolista ja napolilaisista. Kärsivällisesti kuunneltiin puhujaa ja sitten ilmoitettiin hänelle, että tällä hetkellä ei voinut mitään tehdä, täytyi odottaa tietoja taksoittajilta ja luottamusmiehiltä. Ja pikkukaupunkilaiset olivat uskovinaan näitä totuudenmukaisia ilmoituksia; mutta oikeastaan he eivät uskoneet sanaakaan ja menivät hampaitaan kiristellen ja tunnossaan varmoina, että tämä oli paha yritys saada heitä, petetyitä, perikatoon joutuneita, lähtemään kotiin.

Vihdoinkin alkoi ilta hämärtää, ja joukko hajosi hitaasti, salaperäisinä varjoina, jotka hävisivät vastahakoisesti, koska eniten pelkäsivät kotiin tulemisen hetkeä, yhteistä surua ja omantunnon tuskia. Napoli oli tänä ensimäisenä onnettomuutta seuranneena yönä kuin sukupuuttoon kuollut. Kahvilat olivat autioita, San Carlon teatteri ja Talvipuutarha olivat suljettuja, sillä ei kukaan ajatellutkaan huvittelemista; ainoastaan kaupungin hienoimmilla kaduilla harhaili myöhään yöhön yksinäisiä olentoja, jotka kuolettavan tuskan lamauttamina eivät voineet palata perheensä helmaan. Pienet, aseman vieressä olevat ravintolat tulivat täyteen tällaisia kurjia, katumuksen ja omantunnon tuskain kiusaamia. Ja missä perheen pää tai poika, veli tai äiti oli palannut, kuului yön hetkinä loppumaton itku ja huokaileminen; vieläpä pienet viattomat lapsetkin, jotka aina tahtoivat nauraa, alkoivat katkerasti itkeä, kun huomasivat vanhempain itkevän, vaikka eivät ensinkään ymmärtäneet, mistä oli kysymys, ja heitä oli mahdoton saada rauhoittumaan.

Lyhyesti sanoen, kaupungin kaikista taloista, köyhistä ja rikkaista, läheltä ja kaukaa kuului toivottomuutta ja valituksia; ei kukaan voinut nukkua eikä kukaan lepoa ajatellutkaan. Kaikkia oli onnettomuus kohdannut, täältä puuttui isä, tuolta poika, veli, joka oli vangittu ja viety San Francescon kauheaan vankilaan, San Francescoon, napolilaisten kamalimpaan paikkaan. Ja missä ei itketty, siellä taisteltiin pankkivararikosta ja rahojen menettämisestä; isä nousi poikaa vastaan, mies vaimoansa, sisar veljeänsä, ja vahingosta syytti kukin toistaan katkerin nuhtein, verisin loukkauksin... Lukemattomien luonteitten huonous paljastui ja nousi pinnalle, joka taholta kuului turhaan tukahutettuja huutoja, kirkumisia ja kirouksia. Kurjain rahain vuoksi ilmaantui näinä sekasorron surullisina hetkinä häpeämättöminä ja raakoina mitä inhoittavimpia tunteita ja pyrintöjä. Veren pyhät siteet sotkeutuivat, liitot, jotka olivat näyttäneet rikkumattomilta, saivat iskun, joka lopetti ne iäksi. Monessa paikassa riensivät yövahdit puoleksi tukahutettuja avunhuutoja kuullessaan paikalle ja löysivät paljastettuja puukkoja ja välkkyviä revolvereita, mutta eivät hekään voineet joka paikassa estää veren vuodatusta. Niin kului pitkä talviyö äänekkäissä epätoivon ilmauksissa tai voittamattoman tuskan tuottamassa synkässä hiljaisuudessa. Seuraavana aamuna kerrottiin neljästä itsemurhasta, monesta rosvouksesta ja viidestä tai kuudesta haavoituksesta. Suuri joukko ihmisiä oli matkustanut iltajunilla pois; he olivat jättäneet kotinsa, perheensä, kotiseutunsa, paetakseen häpeää ja koko omaisuutensa menettämistä. Nyt alettiin jo kuiskailla eri pankkivararikkojen suuruudesta, ja oli kummallista nähdä, kuinka summat tunti tunnilta kohosivat yhä satumaisemmiksi. Kymmenestä, kahdestatoista, viidestätoista miljonasta puhuttiin, kunnes vihdoin oikeat summat tulivat tunnetuiksi: Ruffo-Scillassa kaksikymmentä miljonaa, Costan pankissa kymmenen, neljä ja puoli miljonaa muutamissa pienemmissä pankeissa, ja koko vararikon suuruus nousi siis ainakin kolmeenkymmeneenneljään ja puoleen miljonaan!

* * * * *