Chapter 11
VÄINÖ, tietäjä | ILMARI, seppo | KAUKO, Lemminpoika | TIERA | UNTAMO | KALERVO | Vapaita kansalaisia ILVO, Ilmarin emäntä | ANJA, Ilmarin sisar | ARMI, Kalervon emäntä | HIEPRA, Kalervon kotitytär | POTERO, Kalervon kotipoika | KULLERVO, Kalervon poika. | KOTRO | MUTRU | TUIRO | Ilmarin orjia KITKA | POURU | ILLI, piika | ONERVO, noita. HIPPO, vanha soittaja. MIERON TYTTÖ. Eräs airutmies. Joukkoa. Itkijänaisia.
Tapaus Suomessa heimosotien aikana.
ENSI NÄYTÖS.
Jylhä metsäinen kallioseutu. Taustalla vuorenkuve, jonka keskestä aukko viepi syvälle pajaluolaan, josta alasin, palkeet y.m. pajakojeita näkyy. Pajan eteen, melkein oven kohdalle asti, pistäytyy oikealta erillinen kallion kieleke. Kirkas aamupäivä.
VÄINÖ ja UNTAMO.
VÄINÖ. Näihin aikoihin lupasi Seppo Kullervon keralla Pajatöihin tänne tulla. -- Voimme vartoella kotvan.
UNTAMO. Levätä tekisi mieli. Raskas taakka on elämä.
VÄINÖ. Raskasko -- kevytkö -- paino Oman on tekosi tuote, Kuin tuo kalliokin tuossa Maan poven on paisuttama. Tuolla taas tasanko nosti Povestansa pulskan metsän, Notko heiniä herätti, Niemi kukkia kohotti -- Itse kantavat ne kaikki Minkä itse nostattivat. Niin sinäkin, Unto, kanna.
UNTAMO. Ylpeä oletkin, Väinö.
VÄINÖ. Sinähän perin tuhosit Kalervon väkevän heimon, Veljesi veren --
UNTAMO. Parempi Tuho, kuin ikuinen vaino.
VÄINÖ. Se vasta kamalin vaino, Jonka toi oma tekosi: Sisällesi julman tuskan. Senhän tunnet. Hartiasi Murhe on musertanut. Partasi ja pääsi hapset Vaiva varsin on valaissut. Silmäsi pelon tulessa Haamuja kuvastelevat.
UNTAMO. Tuot' elä muistuta minulle! Tuhotyön opetti luonto. Luonnonvoimatkin väkevät Toisiansa vainoavat: Vesi tulta on vihannut, Tuli metsiä tuhonnut. Eläin vainovi eläintä. -- Lepinkäinen pieni lintu, Koukkunokka -- senhän tunnet Hyönteiskurjan kun tapasi, Sen nykisti pyörryksihin, Sitten naulasi nokalla Tuon itikan kimpuroivan Kuivan oksapiikin päähän. Siinä se eleli, kärsi, Kunnes päivän paistamana Kyllin kypsyi -- lintu söi sen.
VÄINÖ. Luonnon tunnottoman töitä Otatko esikuviksi?
UNTAMO. Miks en tunnoton olisi? Kerrankin salolla multa Ukko iskulla salaman Pojan kaasi, polven jatkon. Oliko sydäntä sillä? Onko hallalla sydäntä, Viedessänsä vuoden viljan?
VÄINÖ. Sua surkuttelen, Unto. Raaka luonto on sinussa Liittolaisensa tavannut. Ottaisit opastajaksi Luonnon lauhkean, ihanan, Niin sulaisit lempeäksi, Raakavoimat vaimentaisit. Maan, vesien, ilman kielet Paljon kertovat suloista.
UNTAMO. Lausunko enempi vielä? Sinä kiittelet käkeä, Onnenlinnuksi ylistät. Mut sekin munansa laski Hennon kertun hautoella, Käki suuri pienen kertun. Kerttu hautoi ja hikoili: Poika puhkesi munasta, Suuripäinen, suurisuinen, Kertun lapsia isompi. -- Kerttu ummet ja pimeät Lensi, etsien evästä Sille nuorelle suvulle, Toi matoja, toukkasia, Ne kotiväelle kantoi. Mut ahnas käkösen poika Toukat söi, matoset ahmi. Nälistyivät kertun lapset, Visertivät, vaikeroivat. Käkipä kuritti niitä, Emokertun poissa ollen, Ulos syyteli pesästä -- Tuo sama jumalten lintu, Jonk' on suussa kaunis kaiku! Kuoli kerttujen viserrys, Mut käki yleni, kasvoi, Salot sen sanoja kertoi. -- Kertun ja käen tarina On elämä ihmistenkin. Sinäkö minua moitit, Ett' olen kaatanut Kalervon?
VÄINÖ. Kurja veljesten on vaino. Pelkuri vihollisensa Tuhoaa iki rujoksi, Mut ei sankari ylevä. -- Mitä, jos Kullervo olisi Sen käkösen karsas poika, Pesässäsi kasvatettu, Joka on sukusi surma?
UNTAMO. Sit' ei voi ikinä orja.
VÄINÖ. Kun sinä vapaana vaivuit Kätyriksi halvan koston, Sit' eikö osaisi orja, Joka koston on perinyt?
UNTAMO. Minunko tekoni halpa? Miksi rosvosi Kalervo Kalat verkoistani?
VÄINÖ. Miksi Kalastit Kalervon vettä Luvatta?
UNTAMO. Kalervo sitten Kaskimaitani anasti!
VÄINÖ. Sinäpä Kalervon laihot Karjallasi syötit.
UNTAMO. Syötin. Mut Kalervon kärtsät koirat Minun karjani repivät. Poikani meni avuksi, Niin hänet Kalervo pieksi. Se jo kiehutti vereni. Varustin väkeni kaiken Ankarin sota-asein. Yön läpi salassa hiivin, Poltin, ryöstin --
VÄINÖ. Kaikki tunnen. Muita ei suvusta jäänyt Kuin tuo poika.
UNTAMO. Niinpä luulin, Mut olen alkanut epäillä, Eikö lie elossa kosto. Pojan toin emonsa kanssa Vangiksi, sodasta säästin, Hyötyä hänestä toivoin, Kun lujalta työhön näytti, Kasvatin --
VÄINÖ. Vihalla syötit, Kovin kohtelit tylysti, Et omana lapsenasi. Orjaksi otit sukusi, Koston siemeniä kylvit.
UNTAMO. Pienestä pitäen poika Vihoja imi emosta. Sen osoitti kolmiöisnä, Kun kapalovyönsä katkoi, Liekun lehmuspuisen rikkoi, Nosti nyrkkiä rajusti. Se vihani vimmastutti. Äidin surmannut olisin, Mut väistyi, pakeni, pääsi. On etsitty, mut ei löytty. Vesi on väljä, metsät laajat. Kenties koskehen katosi.
VÄINÖ. Niinkö luulet?
UNTAMO. Tai pahinta: Pakeni sukunsa luokse, Jot' oli joku sodasta Hengissä paolle päässyt.
VÄINÖ. Hengissä paolle, lausut?
UNTAMO. Se huhu mun korvissani Kuin metsän humina soipi, Öin, päivin se silmihini Aavehaltijat ajavi. -- Vaikk' en siit' enempi tiedä.
VÄINÖ. Toki on Kullervo elossa, Hänet säästit.
UNTAMO. Surman sille Valmistin moninkin kerroin.
VÄINÖ. Mut ei kuollut kosto.
UNTAMO. Kerran Kuuntelin sivulta, kuinka Poika vannoi kostavansa Ison kohlut, maammon mahlat, Mun sukuni surmaavansa. Perintövihani silloin Remahti tulipaloksi, Kuin salolla kuiva murros Poudalla kipunan tullen Räiskinällä roihuavi. Orjajoukkoani käskin: Viskatkaa vetehen poika Syltä kymmentä syvälle! -- Poika ei vetehen kuole. Heittäkää tulehen herja! Tulestakin pääsi ruoja. Annoin hirtehen hinata. Illalla kun hirtettiin, Aamulla jo poika puikoin Piirsi tammehen kuvia: Siinä miehet, siinä miekat, Siinä keihäskin sivulla. Mielessäni silloin syntyi Aavistus, tukala tuska.
VÄINÖ. Pelko, lausu. Näit orasta Katkerasta kylvöstäsi: Sotakiihkon ja aseita Sortajan sydäntä varten. Tuosta aavistit hedelmän Aikanansa koituvaksi.
UNTAMO. Sit' elä peloksi moiti. -- Itsekseen. Tosin yöt unettomina Sittemmin olen elänyt.
VÄINÖ. Orjille tekosi uskoit, Sydämmesi kun vapisi: Siks ei onnistunut työsi. Hyvä ettei onnistunut. -- Rohkeamp' olitkin ennen, Kun oli syyttömät kätesi. Nyt sinut masenti orja.
UNTAMO. Masenti? -- sitä en myönnä. Työn varalle orjan säästin, Rojutöille halvemmille. Varoitin: "Hyvästi toimi, Askartele aimo miesnä, Niin ma lahjoitan sinulle Solkivyön somatekoisen. Vaan jos rynnistät rumasti, Niin kolaus korvallesi!"
VÄINÖ. Ei ylevä mieli myösty Vasemmalle, oikealle, Ei pakon, ei palkan vuoksi; Sillä on sisässä käsky, Jota tarkoin tottelevi.
UNTAMO. Haastat kuin olisi orja Vertainen vapaitten miesten.
VÄINÖ. Ei väkevä luonto sorru Tylyn kohtalon käsissä: Se uhemmin uhkuavi, Karaistuu kamottavaksi, Kuin sepon pajassa säilä, Tulta, vettä tunnustellen. Ase, jonk' olet takonut, Voi sinusta hengen viedä.
UNTAMO. Sinäkö, Suvannon urho, Julistat Kalervon koston!
VÄINÖ. Väärät ja tylyt tekosi Ne sulle sytytti koston, Niissä on sotien synty.
UNTAMO. Eikö jo Kalervon poika Kylliksi tuhoja tehnyt Untamon suvun suruksi? Lapseni ihanan annoin Orjan katsoa katalan, Niin lapselta silmät puhkoi, Kätkyen tulella poltti. -- Eikö se sydäntä särryt? -- Tuumaelin, mietiskelin: -- Kirvehen pojalle annoin, Käskin kasken kaadantaan. Hän ihastui, irvisteli, Iloitsi ja ylvästeli, Näki kuutena kuvansa. Niin meni salolle -- kaatoi Metsän parsikon paraita, Mut ei kunnon kaskipuuta. Lopuksi kirosi maata, Ettei antaisi satoa. Tuumaelin, mietiskelin, Mihin tuon pojan panisin. Laitoin aitojen panohon: Siinäkin susi kumosi Korpikuuset seipäiksi, Kokkahongat aidaksiksi, Aidan aukottoman laittoi. Tuumaelin, mietiskelin. Jotakin yritin vielä: Tuon epäsikiön laitoin Ruista puimahan -- utala Ruumeniksi pui rukihit, Korret tuoksutti tomuiksi. Kysynpä sinulta, Väinö: Eikö jo surua tässä?
VÄINÖ. Niin pahasta päästäksesi, Kullervon sepolle annoit.
UNTAMO. Möin polusta: muutamista Rautakappalten ramuista. Sepon suopean opissa Tuon tuhopukarin toivoin Kadottavan kostokiihkon. Mut epäilin. Siksi tänne Sinut kutsuin kuulijaksi, Näkijäksi, neuvojaksi.
VÄINÖ. Paljonpa minulta vaadit. Jo tulevat tuolta! Tässä Syrjässä tähystäkäämme, Kuinka käy pojalle työssä, Onnistuuko. Työssä luonto Ilmaiseksen onko villi.
Väinö ja Untamo vetäytyvät kallion kielekkeen suojaan; jälkimmäinen edellisen taakse. ILMARI ja KULLERVO saapuvat paikalle, menevät pajaan.
UNTAMO. Jos tulisi tuima hetki, Niin sinä esille astu. Voisit vastata paremmin.
VÄINÖ. Nyt sepon sanoja kuule!
ILMARI. Hiiltä ahjohon aseta! Kullervo nostaa ahjoon hiiliä. Liiaksi! -- vähennä hieman! -- Hieman! -- hieman! -- Vähentää itse. -- Ei enempi. Niin. Nyt iskekäämme tulta. Sytyttää tuluksilla hiilet. Lietso hieman! -- Hiljoin, hiljoin! -- Väisty, niin panen alulle! Painelee paletta hiljoin, että tuli ahjossa liekehtii. Rauta ahjohon aseta! -- Aatran kynnen siitä laitan. -- Näin sävysti, malttavasti. Käytöllistä jos haluat Hyötyä elämästäsi, Niin sanoista kuin teoista Liioitukset pois karista. Kukon sulka, hyypän harja On koruja, ei etuja. Sotaratsu, juhlajuhta Eivät aatralle sovellu, Eikä mies huvin eläjä Työn vakavan täyttäjäksi.
KULLERVO. Sotaratsu kun olisin, Polkisin pohattavallat Alle halpojen helyjen!
ILMARI. Ota, painelehan tuosta. Nokea tässä, ei helyjä. Runo on seppä kultakopra, Muut on miehet multakoprat, Muut sepät sysikäsiä, Mutta hyödyksi enemmän. -- Maltin työtä! Ei rajusti! -- Opi, Kullervo, minusta, Olen seppiä sukuisin! Mun isoni -- Ilmarinen Kuin minä -- takeli taivon Luonnon suuressa pajassa. -- Niin on kerrottu hänestä. -- Min' olen takonut sammon, Onnen jauhajan jaloimman.
KULLERVO. Niist' en jauhoista murua Viel' ole maistanut ikinä.
ILMARI. Jokainen takoa voipi Yhteisonnesta omansa.
KULLERVO. Orja onnensa takoisi!
ILMARI. Sinust' on tuleva seppo, Mies etevä näillä mailla: Kun parasta luonnostasi Kaivelet kuvattavaksi, Kun halulla halpautta Eroittelet itsestäsi Kuonaksi katoavaksi. Luonto on sepon tekijä, Mut ei synny valmihina, Ei inehmo eikä rauta: Työ ainetta huolittavi, Työ pojasta luopi urhon, Järjestetty rauhan työ.
KULLERVO (kiihkoisesti). Urhon, lausuit, seppo! Päästä Irti mun iso sisuni, Vapauta vankka tarmo, Niin minussa näätkin miehen Kalervoista kaunihimman! Sukeaapa tästä suurta, Kun luonnon kuvata annat.
ILMARI. Sulan malmin muotistansa Päästänkö pajan paloksi? Tuon tulenko ahjostansa Irti laskisin salolle, Hurjalle hävitystyölle? -- Sin' olet kesytön orja, Orjan leima on sinussa, Untamon kotona pantu. Vapaudessa vaaran toisit.
KULLERVO (tuskallisesti). Minussa on orjan leima, Untamon kirojen uurto! Uhkamielisesti. Mut minussa myös elävi Kalervon kamala tahto, Sortajata syyttäväinen. Eikö tallattu minussa Sydämmen jokaista tulta, Jota luontoni palona Pyhästi totella tahdoin? Eikö riistetty minulta Emoni -- koko sukuni? Siksi kuohun ja kiroan. Sorto loi pyhän pahaksi, Pahankin pyhitti sorto Sisimmässä sielussani. Nyt minussa lemmen hehku Vihana lekottelevi. Nyt jalotekojen tahto Kostona kohahtelevi. -- Kun tuo liekkini sisäinen Pakon alta paukahtavi, Silloin se rajupalona Satakin urosta syöpi, Kuin Ukon tulinen kalpa, Pilvien pakosta päässyt, Hillitönnä huimehtien Honkia hajoittelee.
ILMARI. No, no, poika, viihdy, viihdy, Kiihko ohjaton asetu! Toivon luontosi paremman Voittavan himosi vallan. Asetu levolliseksi Ja paletta paina hiljoin, Tyynesti, ei kaikin tarmoin. Ahjossa on aatran kynsi, Jonka Väinämö tilasi, Ei ole miekka hurmemieli. Ei rajusti, ei rajusti! Hurjako oletkin, orja? Heitä! heitä! -- Maasta nosta Väkipalja! Käy käsiksi! Nostaa tulisen raudan ahjosta alasimelle. Nyt takele taitavasti! Maltin työ on rauhan työtä. -- Vetelemme vuorotellen. Takovat; sen kestäessä Kullervo kiihtyvästi iskettelee yhä hurjemmin. Ei rajusti, ei rajusti! Järjetön oletkin, orja. Heitä, heitä! -- ei enempi! Väisty tuosta tuonnemmaksi! Nyt on rauta rappiolla, Alasin alas sujunut, Koko työ pahoin pilattu. Mikä turmelikin miehen?
Kullervo syrjässä tuijottaa nolona.
KULLERVO. Miestä myöten työ aseta. Kullervon ei kunto mahdu Sepon seinien sisälle.
ILMARI. Takoa osasit ennen Puukkojakin, miekkojakin: Kun olit opissa ollut Pajassani puolen vuotta, Niin jo suuren säilän laitoit. -- Tuot' ei oltu ennen kuultu. -- Siihen kirjasit kuvia: Sotajoukon jousinensa, Urhon orhinsa selässä. Miksi nyt et aatran kynttä, Maan kamaran kaivajata, Voinut taidolla takoa?
KULLERVO. Mieleni on miekan teillä, Vaan ei aatrojen ajossa. Pellot ei isoni pellot, Ahot ei omat ahoni. Mutta miekka on omani, Syntynyt sydämmestäni, Kuin vihainen polttiainen Katkerasta maaperästä. Myöntäisit minulle miekan, Niin sillä tekisin suurta: Kyntäisin verisen pellon Kalervon kadottajalle. Siit' iloita Unto voisi Tuonen tyttöjen keralla.
UNTAMO (Väinölle syrjässä). Entinen sisu pahalla Hurja vimmattu vihassa.
VÄINÖ. Sopiva sotijaloksi, Vaan ei rauhan raatajaksi. -- Näyttäytyy Untamon kera pajan edustalla. Terve, seppo veljyeni!
ILMARI (katellen). Terve, urhot, tultuanne! Tässä tarvitsen apua: Tuossa mies on mieltä vailla Eikä viisastu opista.
KULLERVO. Tuolla Untamo takana! Vapise epatto siellä! Oman työsi tässä näätkin Kuin parren putoamassa Rakentajan ruhjonnaksi. Loitolla pysykin kurja Vainomiestä vartomassa. -- Tahtoisin tapiohongan Pitkän, jolla piirustaisin Tuonne taivahan laelle, Ukon ylhäisen etehen Maallisen olon matalan, Orjuutemme, kurjuutemme: Sitä kun näkisi Ukko, Kummastuisi, kauhistuisi, Avuksi alas tulisi, Miekalla tuliterällä Veljen tappajan tapaisi, Jyrinällä jyskyvällä Lopettaisi veljen sorron, Orjan päästäisi vapaaksi.
ILMARI. Tuon pojan povesta kuulet, Untamo, Kalervon äänen.
UNTAMO. Katalampi kaksin kerroin! -- On sinulla rautaraksit: Kahlehilla kallioon Kytke tuo Manalan hurtta!
ILMARI. Ei sovi se luonnolleni. Sortaisinko sorrettua. Väinö, neuvotko paremmin, Mille töille tuon panisin?
VÄINÖ. Poika jos vapaa olisi, Kaunihisti kasvatettu, Töille urhojen sopisi: Kutsuisin Kalevan heimot Joukossa sotajalalle Vasten Pohjolan väkeä, Kullervo kera tulisi, Paras parvessa olisi. Niin yhdessä, yksin mielin, Sanan voimalla jalolla Suomen sammon voittaisimme, Maan ihanan onnen tuojan. Jos rajusti raaka voima Vastahamme rynnistäisi Susinensa, karhuinensa, Haukkoinensa, halloinensa, Verisin, vihaisin mielin Eikä sammuisi sanasta -- Silloin tuo Kalervon poika, Kevät-ouruna, Ukon myrskynä Pimeän, vihaisen vallan Kuuksi, päiväksi kumoisi.
KULLERVO (jonka innostus Väinön kuvatessa on kasvanut). Kalpa, kalpa, kalpa mulle!
VÄINÖ. Mut ei orjasta apua Vapauden vainiolla.
KULLERVO (erikseen, tuskallisesti). Orjan leima on minussa!
UNTAMO. Ukko varjele asetta Tuon kamalan kantamasta! Kahlehet hänelle, seppo!
ILMARI. En sotia suosi, Väinö.
VÄINÖ. Vaikk' olet miekkojen takoja.
ILMARI. Äsken toin emännän tuolta Sariolan sammon luota, Nytkö alkaisin sotia, Vasten vaimoni sukua? Varjele vakainen luoja Maailma veren janosta! Rauhan mies oletkin, veikko, Rauhan neuvoja levitä: Vain kesytyskeino neuvo Tuon pojan parantajaksi.
VÄINÖ. Neuvo on sinussa, veikko, Luonnossasi. Keinon tunnet Siis paraiten: lempeyttä Luonnolle rajulle käytä. Sade lämmin, päivä hellä Pehmittää kivenkin voivat. Jos itse kovalta tunnut, Anna valta vaimollesi. Naisen on sana sulempi. Hän ehkä paremmin voipi Orjan tunnolle osata.
ILMARI. Vaimolleni -- siin' ajatus, Jota tuumia tulisi! Orren alle astukaamme, Niin näistä jutella voimme. Kullervon jätämme tänne. -- Kotva miekkoja korista, Niitä kun enin ylistät.
Lähtevät. Untamo vilkaisee pelokkaasti taakseen.
KULLERVO (yksin). Taaksensa katala katsoi! Jospa tuosta tuiman raudan Syöksisin sydämmehesi! Nuo mitä tahtovat minusta? Aikovatko pehmitellä Tyynyksi teräsmurua, Tehdä villaksi kiveä. Oman hautomansa haukan Äkkikeinoilla kyhätä Pääskyseksikö pyhäksi? Siihen heillä ei sydäntä. Kylm' on köyhälle pohatta. Miekka mulle on sukua. Tempaa pajan seinältä miekan. Terve, oi teräs, ihana! Sinusta toverin toivon Oivallisen, uskollisen. Muut minulle yrmikööt, Sin' olet urhon tuima turva Pulmassa pahimmassakin. -- Mutta miekkakin on vieras! Sepon säilä, työ omani! Mitä on omaista mulla? Hikihelmet, kyynelkaste, Ison veitsi -- ne omia. Jätänkö nämä isännät, Kalevalan valtamiehet? Teräskultani korea, Tule kanssani kululle! Lähdenpä omille teille, Karkuteille -- -- -- ANJA tulee hyräellen. Sepon sisko tuolta käypi, Anja tyttönen ihana! Hänet ryöstäisinkö? -- sitten Salolle keralla saalis! Muut minulta kaikki ryösti, Minä muilta kaikki ryöstän. -- Terve, Anja!
ANJA. Terve, terve!
KULLERVO. Mistä matka?
ANJA (valittaen). Pyykin luota. Pesut rannalle levitin, Niin rävähti rinnastani Emolta peritty solki, Isoni oma tekemä -- Palin pois putosi siitä. Missä seppo veljyeni?
KULLERVO. Etkö solkea minulle Uskaltaisi --?
ANJA. Rikkoisitpa Sen piloille -- sit' en soisi. Pyhä on rakasten muisto.
KULLERVO. Niin, pyhä rakasten muisto. -- En riko, somaksi laitan, Solen kiillotan, silitän. Sinäkin minua aina Kohtelet kuin vertojasi, Et kuin ylpeä kälysi: Halveksien, ynseästi. -- Hän ei aavista minussa Muuta kuin matalan orjan! -- Monesti sinua säälin, Pyykit kun peset hänelle, Ruokit, hoitelet eläimet, Illoin valvot viimeiseksi, Kehrävartta keikutellen, Taas ensiksi aamuin nouset, Et sulosanoja kuule, Aina tok' iloisna laulat.
ANJA. Miks' en voisikin iloita? Nuor' olen, verevä, raitis Kuin kevät, kuin aamukaste. Minkä teenkin, teen vapaasti, Kun rakastan veljeäni, Aimo miestä -- eikö totta?
KULLERVO. Niin veljesi. Mut kälysi Sulle on tyly emäntä. Hän on polvea pohatan, Sinä työjalon sukua. Hän on käskijä sinulle, Sinä tottelet kuin orja.
ANJA. Miksi tuota muistuttelet? Työ on tervetten elämä.
KULLERVO. Annahan minulle solki, Niin sen laitan!
ANJA. Mut osaatko?
KULLERVO. Sulle kyllä.
ANJA. Arvasinkin -- Olethan takonut miekan!
KULLERVO. Tuossa se suloinen säilä. Tätä tahdotko ihailla? Tällä tahtoisin sinua Pulapäivin puolustella.
ANJA. Terä kirjattu somaksi -- -- Miksi noin rajusti riehut, Sit' ilmassa välkytellen?
KULLERVO. Täm' on ukkosen tulena Kalervon pojan kädessä.
ANJA. Niin pelottavalta näytät! Sinuss' on kamala kumma: Toisin kotvin kuohahtelet, Puhkut kuin vihainen Vuoksi, Jok' on koskeksi kohonnut Jylhän korven keskustassa, Kallioitten ahdingossa, Ilman auringon valoa -- Miks' ei mielesi valoisna Loiskahtele, riemahtele?
KULLERVO. Tuotako kysyt minulta! -- Päivänä pojalle paista, Niin minut ilolle nostat. Minäp' en sinuna täällä Viihtyisi, en vaikka hiisi. -- Kuulehan, minull' on keino! Eikö mielesi tekisi Haltijaks' oman talosi?
ANJA. Omanko taloni, lausut?
KULLERVO. Käy keralla, lähtekäämme, Niin sulle käsillä näillä Valloitan komean konnun Tapion sini salossa, Rannalla kalaisen järven.
ANJA. Kerallas'! -- salossa konnun! Mulle valloittaisit? -- niinkö? Kullervo, oletko houru?
KULLERVO. Tällä miekalla jalolla Minä Untamon kukistan, Maat, mannut omistan itse.
ANJA. Suurt' on Untamo sukua, Omaisesi, heimoasi, Urhoja Kalevan kansan -- Hävittäisitkö hänetkin? Säästä maa veriteoista.
KULLERVO. Kaikki vierast' on minulle. Miss' ovat minun etuni, Oikeuteni, osani? Se omani, minkä ryöstän. En omista itseäni, Jollen ryöstäy vapaaksi Painosta pohattavallan. -- Sinä jos olet omani, Lapit valloitan sinulle, Pohjat ja Kalevalatkin. Mut alanpa kostotyöllä: Ensin Untamon kukistan. Sinut vien emännäkseni, Rinnallani -- tässä miekka!
ANJA. Oi mitä uneksit, orja. Ei sinua seppo päästä.
KULLERVO. Tuon minulle muistutatko? Niin, -- minuss' on orjan leima. Sitäkö sinäkin kammot, Orjan kättä ja sydäntä? Tyttö, kammotko minua? -- Kauhistut! -- olenko julma? Tule, Anja, niin syleilen! Tule kotkan kumppaliksi. Ei sinulta saalis puutu, Sulle tuon veriset voitot. Tule!
ANJA. Sin' olet kamala! En veritekoja suosi.
KULLERVO. Näytän, ett' olen uroita, Vertainen vapaitten miesten. -- Annathan kätesi! --
ANJA. Enkä! Ilmarin sisarko sulle! Orjalle osattomalle! ILLI tulee. Ei ikinä! -- Tuolla Illi!
KULLERVO. Urkitko, kateinen Illi?
ILLI. Häiritsenkö? -- pois menenkin. -- Muuten vain sanoa aioin, Ett' on siellä Kauko urho, Anja neittä hän kyseli.
ANJA (levottomasti). Minua! -- kyseli Kauko?
ILLI. Riennän -- ilmoitan hänelle.
Lähtee ilkeästi taakseen silmäten. KULLERVO tarttuu Anjaan.
ANJA (huutaen). Jää avuksi, Illi, Illi!
KULLERVO. Itse valloitan osani. Vetää Anjan syliinsä. Tänne!
ANJA (huutaa). Joutukaa avuksi!
KULLERVO. Ylvästellen halveksitko, Niin sinut väkisin ryöstän. Näin kotka omansa otti Heilutellen, keikutellen. Nyt olet sylikanani. Kannanko sun kuusen alle, Kukistan pyhäisen piian? -- Reutoelet -- ei avita.
VÄINÖ, ILMARI, KAUKO, UNTAMO, ILVO ja TUIRO tulevat.
KAUKO (vetää miekkansa rynnäten Kullervoa kohti.) Seis orja! -- vapaaksi tyttö! Sisähäsi miekan syöksen.
Väinö ja Ilmari pidättävät hänet.
UNTAMO. Tapa, Kauko, se kirottu!
KULLERVO (Anjan päästäen). Pääsetkin -- mene!
ANJA. Koruni Tänne, hirviö!
KULLERVO. Seh, tuossa!
ANJA (solkea katsoen). Voi emoni, voi isoni! Tuo peto koruni rikkoi, Perinnön pyhän muserti.
ILVO (Anjalle). Sit' elä, natoni, itke. Tätä turman työtä muistan!
KAUKO. Sen hänelle vielä kostan.
ANJA. Elä muistele, kälyni, Elä hälle, Kauko, kosta.
KULLERVO. Tässä käyttekö käsiksi? Tällä miesten päitä pirston, Kuin koruja kultaisia. Tässä kalpa!
KAUKO (tarttuu miekkaan). Taatto auta! Tuon elukan ylpeyttä En voi kärsiä enempi -- Tänne pääsi!
VÄINÖ (välittäen). Talttukaatte! Kullervolle. Hillitse raju sisusi. Sulle Ilmarin talossa Paremp' on tulossa aika.
KULLERVO. Teiltä orja ei odota Kohtalonsa korjausta. Osoittaen kalpaa. Tällä kohtani kohennan!
ILVO. Tuon rivon sanoja kuule!
UNTAMO. Orja armoin ei parane, Vaan pikemmin hirmuin, surmin.
VÄINÖ. Suohon hirmu! Lempeyttä!
ANJA. Lempeytt' osoita, seppo!
KAUKO. Anja, käy keralla, haastan Sulle mielihauteheni.
Syrjäytyy Anjan keralla.
ILMARI. Kiihko hillitön ei punni Sanojansa kultavaaoin, Tuumin ei mito tekoja. Hurjan hetken unhotamme. Kullervolle. Parannusta varron. Vasta Et pajani töihin pääse. Täst'edes emännän mieltä Kuule, tottele ja nouda Hänen käskyjänsä.
KULLERVO. Tuonko?
ILVO. Tämän tässä. Uusi päivä Uutta työtä tuo sinulle. Multa uuden käskyn kuulet,
KULLERVO (erikseen). Minut vaimon vallan alle Kaukana vapaus silloin!
Syrjäytyy pajan sisään.
VÄINÖ (Ilvolle). Jos nyt, Ilvo, oivaltanet Oikein valtasi tajuta, Käsität sukusi voiman: Sydämmen siveän lämmön, Tahdon kestävän keralla -- Niin väkevän luonnon vimman Voit hyvinkin taltutella Tuon villin pojan povessa: -- Kehnon kasvatuksen kuotta Puhdista hänestä, riisu Pois perityn raihnan räähkä! Sen jos voit, niin hän on terve, On ylevä sankarluonne. -- Niin perustat vaimon vallan, Lempeän ja rauhallisen, Urosten ohella uuden Vallan, hellän ja vapaan, Ettei orjan kahle paina Eikä ontuen edisty Täst'edes Kalevan kansa, Vaan vakailla askelilla, Kun nainen osansa tuopi Työn yhteisen vainiolle. Siksi vallitse varoen, Tuo poika kesytä! Muista: Työväessä voimakkaassa On Kalevan kantajoukko.
ILMARI (puristaen Väinön kättä). Ylistän sinua, veikko, Neuvosta hyvän sydämmen, Vaikk' epäilen keinoasi. -- Tuo kun orja ei olisi.