Part 8

Näin ihmis-arvon, vapauden aiheet, Näin edistystä maille, kansoillen On valtiaamme luonut, kansain vaiheet Uutt' aikakautta kohti ohjaten. Mutt' itsessään on kansoiss' onnen ponsi, Jos sampo heill' on eikä tyhjä kansi.

Vaan vaikea ois laulun luetella Mit' ihmiskunnan sankar' tehnyt on, Sill' aikakirjain lehdet arvostella Vaan voipi töitä moisen urohon. Maa palkintoa niist' ei jaksa antaa, Sen rinnass' omassansa sankar' kantaa.

III.

Öin usein raaka, jylhä suo Maan yli ruttohuurut luo Ja ilman saastuttaa. Ja sielt' öin hiipii, väijyy hiljaa Myös hallan henki pellon viljaa Ja tahtoo tähkät kuolettaa.

Niin noussut keisar'valtion On sivistyksen peltohon Myös rutto myrkkyinen. Sen liitoss' on kaikk' ilkivallat, Kaikk' inhoittavat surmat, hallat-- Niin ihmiskuntaa häväisten.

Ja valtakunnan kunniaa, Sen kruunua, maan jaloimpaa Työt mustat vainoaa. Hänt', uuden aikakauden luojaa, Maan edistyksen, onnen suojaa Pimeys vaanii, ahdistaa.

Mut Korkein kaitsee omiaan. Niin tuhat juonta julmaa vaan On turhaks' rauennut. Ja valtias Hän vaaroissansa On kirkastunut, kunniansa On kansain suussa kaikunut.

Niinkauan kuin voi seistä maa, Ain' ihmiskunta kiroaa Työn julman, kavalan. Vaan järjestystä, oikeutta Ken suojaa, voittaa rakkautta Ja voittaa jälkimaailman.

IV.

Suomen, synnyinmaamme, kansa mist' on riemuissaan? Harras kiitosjuhlan henki huokuu halki maan. Tuntuu niinkuin kautta honkain pyhät tuulet puhaltais, Kansan elonkorju-juhlaan temppeleihin kokoais.

Neljänneksen vuosisadan saaliist' iloitaan, Kantain uhrikymmenykset alttarille maan. Riemu raikuu, kiitos kasvaa, ylttyy ylle pilvien: Luojallen ja Ruhtinaallen kantaa kansa kiitoksen:

Kansallisen hengen sato meill' on voittona. Sit' ei koi syö, ruoste, mato ei voi turmella. Ruhtinaamme sanan voima on sen kasvun suojellut, Kansan työ ja itsetunto hedelmän on kantanut.

Valistuksen juhlasoihtu koittaa kansallen, Torjuu mustat työt, kuin hallat, poistaa vääryyden. Kansa, niinkuin kallis aarre, kätköstänsä kohoaa; Siit' on riemu Ruhtinaalle, siitä Suomi kukoistaa.

Hänpä armas valtioomme uuden elon loi, Korvilleen kun kansan äänen jälleen nousta soi. Niin nyt Suomi, templin lailla, juuristansa rakentuu, Ruhtinaan ja kansan tahto siinä yhteen tajountuu.

Viel' oi' aarre vartioitta, templi turvatta, Kansa, niinkuin lapsi, ilman miehen aseitta. Silloin Valtiaamme tahto liittyi kansan tahtohon: Ruhtinaan ja maansa suojaks' Suomi nosti vartion.

Täysi-miehen vyölle vyötti miekan Ruhtinas, Löi kuin ritariksi kansan jalo Valtias. Miehen uskollisen rinta kiitoksest' on täyttynyt. Rakkautta Ruhtinaansa Suomen kansa kuohuu nyt.

Siksi palatsit ja mökit, kylät, kaupungit Juhlariemua on täynnä niinkuin temppelit: Kaikkialla kiitos kaikuu, kiitos harras Luojallen, Henki jalo voitossaan kun loistaa yli vehkeitten.

Mitkä myötä-, vasta-vaiheet kohtaa Suomenmaan, Kansa kiitollinen muistaa jalon Ruhtinaan: Suku suvun, lapsi lasten kuulla kertoo, siunaten Suurta ruhtinasta, joka täytti kansan toivehen.

Niinkuin elonjuhlaa Suomi viettää riemuiten, Ruhtinaansa töitten muistoks' lyhteit' uhraten: Valistuksen, hyvän, pyhän voitoks' uhraa Suomenmaa. ALEKSANDER Toisen muisto niistä aina loiston saa.

KESÄKIRJE MAALTA.

Ma täällä maalla käyskelen "pääll' kukkaisten ja ruusuin", En maailman murheit' tunne ollenkaan, Mut tunnustan: jos yksinään vaikk' Eedenissä öisin Mun helposti nälkä tappais oitistaan.

En muuta tee kuin kukkien ja lintuin kieltä kuulen Ja vahvasti syön ja juon, kun annetaan: Vaan onneksi on isäntä niin ahkera ja reima, Mies pyyt, kalat, sorsat, kyyhkyt kantamaan.

Ja emäntä on herttainen, on hyvä niin ett' oikein, Hän paistit ja ruohotkin saa maistumaan, Hän lapsiparvess' askaroi, hän toimittaa ja hyörii, Kuin lempeä mettis-emo huoneissaan.

Tääll' ympärill' on hongikko, joss' oravia juoksee. Mä istun ja kuulen:--teiret kukertaa. Kas, tuolla kerttu ahkera kuin käenpoikaa ruokkii, Tuo joutilas minua noin muistuttaa!

Vaan mont' on puolta elämäss': yks' ensin ampuu linnun, Sen toinen syö, kun on kolmas paistanut. Niin vaatii järjestys--mun syönti osaksen' on tullut, Mut luonto on mun ja käen laittanut.

Siis asetun taas hongikkoon ja aattehia poimin, Ne tippuvat täällä oksilt' otsallen, Kuin aamukaste kukkihin, niin virvoitusta luoden Ja huojentaen maan raskaan heltehen.

Voi sentään kuin nyt kevyt on ja raitis metsän henki Ja tuo lemu, joka ilmass' aaltoilee! Ja isäntä ja emäntä on hyvä niin ett' oikein-- Vaan rintani yhtä yhä kaipailee.

21/7 1880.

HÄPEISSÄNI.

Hyi häpeää! Hänt' ensin jumaloin. Nyt tuomitako voin? Jo särkyi jumala, On ihmisheikkona Hän kaunis vieläkin, On kyllin kaunis vieläkin.

Hyi häpeää! Mä muilta vaadin vaan, Ja tuskin muistankaan, Ett' itse syntisin Maan lapsist' olenkin: Ma yö, hän kuutamo, Vaan Luojamme on aurinko.

17/8 1880.

JUMALAN VIKA.

On pikku porsahat niin ihmeen sievät, Ett' emäntää ne oikein viehättää, Niin puhtahat ja kaunihit! Ei uskois, Ett' aika sikoja niist' tulla voi. On kissanpojat leikkisät ja somat; Niist' usein koko peihe ihastuu. Ken uskoisi, kun suuriks' sukeuvat, Ett' ovat häijyt, salakavalat? Ja koiranpentu vast' on itse hyvyys, Aik'ihmisten ja lasten lellimä; Ja kuitenkin, kun hammas karkeneepi, Se kyllin haukkua ja purra voi. Niin moni ihminenkin lasna lammas On lauhkea, ett' oikein ihmettää. Sua lohdutan, kun olit lapsest' aikain Niin häijy, että oikein hävettää: Jos susi, koira, kissa taikka sika Sa nyt et lie--se Jumalan on vika.

17/8 1880.

PETTYNYT.

Jo kauan kaiveli aarretta Hän Paulan rinnasta, Ei uhrannut kukkoja, kanoja, Vaan lempilauluja.

Muut, valvoen keyri- ja juhannus-yöt, Jo löytää aartehen; Hän kaikki yöt valvoi ja päivän työt Jäi usein unheesen.

Hän silmänliekkiä vartioi, Tuot' aarnitultansa; Ei arvaakaan miten pettää voi Myös virvan valkea.

Ois luullut jo aartehen löytyneen Ja vaivat maksavan, Mut tyhjän löysi hän: ruostuneen Ja "heikon astian".

19/8 1880.

ANNI.

Tuo Toivolan pikku Anni, Tuo kahdeksan-vuotias, On vieraita nähdess' ensin Niin reipas ja haastelias.

Ei teeskele: aukomielin Hän tietonsa kertoilee Ja ääniä sydämensä Hän kielellä säestelee.

Mut vuosia vuodet seuraa, Niin Anni on muuttunut: Hän nyt yhä yksin laulaa, Vaan muille on vaiennut.

Nyt vuoret ja lahden laine Vaan tyttöä kuuntelee: Hän luontohon vielä luottaa, Mut ihmistä "epäilee.

On tyttö kuin rannan sorsa, Jok' ensin on pelvoton: Kun ampujan silmä säihkyy, Niin lintu on rauhaton.

22/9 1880.

UNO CYGNAEUS'EN TÄYTETTYÄ 70 VUOTTA

Lokakuun 12 p. 1880.

Kun kääntänyt ol' itse suuri Snellman Jo kansallisen hengen kesannosta; Kun Lönnrot uuden touon siemenjyvät Toi kansan muinaisuuden hinkalosta,

Ja Koskinen, kuin kevät-ouru, uursi Par'aikaa pellon valtakaivannoita: Loi Suomen muistot eri sarkahansa-- Maa vaati vielä paljon muokkaajoita.

Maa vaati kaiken kansan nostamista Tuost' ynseästä tainnos-unestansa; Sill' itse jumalainkin tahto raukee, Jos heidän hengestään ei syty kansa.

Siks' opin-auran kaikkialla käydä Pit' ihmissydämiä penkomassa, Ett' alttihiksi, kylvökelpoiseksi Maa kypsyis ajan hengen tuoksinassa.

Mies silloin kokemusten koulutieltä, Elämän aartehisto rinnassansa, Esille astui: armast' oli kaksi Vaan hällä: valistus ja Suomen kansa.

Ne vihkiä hän tahtoi toisihinsa Ja kutsui kaikki Suomen nuorukaiset Häävierahiksi; sulhaspojat niistä Hän valitsi ja etsi nuodenaiset.

Niin auraltaan ja rukin luota läksi Mon' itsepäinen, jäykkä nuorukainen, Ja jalon innon tunsi, niinkuin tuntee Se, jonka maata vaanii vainolainen.

Ken rakkaudellaan ja laitoksillaan Näist' innokkaista luonnontuottehista Tek' isänmaalle hengen auramiehet Ja kansan äidit Suomen neitosista?

Ken rinnan rikkahan ja köyhän lasta Yht'-arvoisina koulutielle johti, Ett' yhtä kirkas heille toivontähti Elämän aamutaivahalta hohti?

Ken halki syytösten ja soimausten Viel' innoll' aina johti joukkoansa Ja leijussansa kantaa vaihtumatta Nuo toivonsanat: "Valistus ja kansa"?

Ei kysytä. Työ seitsenkymmenisen On rakkauden uhri kansallensa, Ja tunne jalo, jonka povessansa Hän kantaa, seuraa häntä haudallensa.

Vaan kansallisen hengen kukkiessa Ja hedelmiä kantaessa kerran, Ken silloin kieltäis, ett' on ansioita Myös Uno Cygnaeolla suurten verran?

Kun mahtihenget silloin kansaa johtaa, Heit' tukee sankat joukot takanansa, Ja jumalainkin tahto vasta täyttyy, Kun heidän hengestänsä syttyy kansa.

PIETARI BRAHEN

juhlassa Viipurissa 31 p. Lokak. 1880.

Ei suomalainen syntyään, Mut meidän maata lempimään Hän oppi omanansa. Ja Suomen toivot, tarpehet Hän tutki, täytti puuttehet Kuin isä lapseltansa.

Ol' isä maalle tosiaan. Ja säästämättä vaivojaan Hän hoiti armastansa, Vaikk' ylhäisen ain' arvonsa Hän muisti--"kreivin aikana" Ei unhoittanut kansa.

Ja Suomen suloutta hän Niin mielin, kielin lempivän Kuin maamme lapsi, näytti. Ei ylistellen innoissaan Hän toivotuilla aarteillaan Jo silloin Suomen täytti.

Kuin ennushenki, Suomenmaan Hän kuningasten kunniaan Jo aikanansa nosti. Ja minkä toivoi, tahtoi, sen Hän valtavasti puuhaten Töin, toimin meille osti.

Hän missä kulki, kukkaseen Maa puhkes hänen muistokseen, Niin tiukkui askeleensa. Vaan tiedon valolähtehen Tuon kukkienkin kukkasen Sai Aura rannallensa.

Kun kerran jätti meidän maan Sen rakkahana rinnassaan Tok' ijän kaiken kantoi; Ja Suomen kansa omakseen Myös hänen sulki sydämeen Ja isän nimen antoi.

On vieraskin meill' omainen, Kun Suomeamme palvellen Hän yhtyy henkehemme; Ja toivojamme aikanaan Ken valmis onpi valvomaan Hän on kuin omaisemme.

Ei Suomen mies hän syntyään, Mut meitä oppi lempimään Ja johti rientojamme; Siks ylistää ja rakastaa Ain' omanansa Suomenmaa Nyt _Pietar-Braheamme_.

JOULUKUUN 10 PÄIVÄNÄ 1880.

En sano kestä laulelen, Kun tuntee hänet jokainen: Niin köyhin, jok' on valveillaan Jo mökki-huonossansa, Kuin rikas, jolle onni maan On kallis ja sen kansa. Jo "Nuijasotaa" lukeissaan He miehen oppi tuntemaan.

Hän kansaan, kansa hänehen Jo silloin kiinsi sydämen. Siit' asti hyvin tajunneet He ovat toisiansa, On käsi kädess' seuranneet Ja tehneet voittojansa. Ja kansalla on historia Nyt toivon tiellä soihtuna.

Ja historiaan tää aimo mies Niin kansan hengen luoda ties, Ett' oman muinoiskuvansa Siell' löytää suomalainen, Ja toivo kasvaa voimassa, Jos on se horjuvainen. Sielt' innon uuden kansa saa Ja työhön, työhön kiiruhtaa.

Nyt monta muiston helmeä, Joit' ennen unho synkeä Tai harhatieto tunsi vaan, On noussut valohonsa; On tosi noussut kunniaan, Sai varjot tuomionsa. Ja uudet aatesäkeneet On kansan tielle singonneet.

Niin valaissut on historiaa. Ja nykyaikan' arvoisaa Mit' etsii, kaipaa Suomenmaa, Hän ensi mies on kohta,

Jok' onnen-airot ohjaltaa Ja Sampolaivaa johtaa: On Louhen vallan kauhistus, Vaan kansan ilo, ihastus.

Työ, sana häll' on aseinaan Ja kansan henki purjeissaan: Tuo henki, joka yltä maan Nyt huokuu kaikkialla, Tuo innostus, jok' aallollaan, Kuin koski, valtavalla Kaikk' esteet tieltä kumoaa, Maan onnenmurut kokoaa.

Viiskymment' on hän vuosiltaan, Vaan kansa toivois ainiaan Elävän moisen miehensä.-- Elääkin totta varmaan Hän aina kansan mielessä Kuin kuva oman armaan. Kuin aika nuortuu vanheten, Niin muisto miesten semmoisten.

Kun suomenkieli sointujaan Jo luopi kautta kaiken maan; Kun kaiku Suomen kanteleen Yli idän, lännen soipi, Ken silloin voittoseppeleen Myös häitä kieltää voipi? On Suomen kansan kilvessä Hän aina loistohelmenä.

ISÄLLEMME.

Oi, isä armas, Taivasten Herra! Henkesi luodut Uudistelee: Kun sulo lempes Maan yli huokuu, Kuoleman varjot Pois pakenee.

Maammekin silloin Yön, lumivallan Kahleista nousee Kukkimahan; Siunaus silloin Virtoina vuotaa, Päivänä paistaa Maailmahan.

Talviyön kahleet Kansakin katkoo, Henkensä voiman Herra kun suo: Saa valo voiton, Rakkaus vallan: Niin jalot urhot, Kuin kukat, luo.

Ihminen tääll' on Vaan tomu, tuhka, Tok' isä meit' ain Etsiskelee: Henkensä lahjoill' Luo elon uuden, Kuvansa meissä Kirkastelee.

Aut', Isä, meit' ain Altisna Sulle, Oikeudessas Vaeltamaan: Niin sulo Suomi, Kansasi kallis, Sun ilos on ja Kaunistus maan!

1881

LEPPÄRUKKI.

Miks sinusta ei, leppä lauhkea, Miks sinusta ei huoli laulaja? Jos tietäis sorvarin hän laittaneen Sun varrestasi rukin rullineen, Sill' iltakaudet tytön kehränneen, Jos tietäis sen!

Ja kelle kiersi paitarihmoja Ja mihin lointa, mihin kudetta, Ja kuka täytti tytön sydämen, Kun tullon täytti rihma hienoinen, Ja ken sai omakseen sen tyttösen, Jos tietäis sen!

Jos tietäis laulaja, kuin lapsiaan Se tyttö, emännäksi tultuaan, Tuon leppärukin ääress' opetti Ja kuinka heitä neuvoi, nuhteli Ja usein yötkin istui, kehräsi, Jos tietäis sen!

Ja kuinka vaimo, miehen kuoltua, Jäi lasten hoivaks', itse turvatta, Vaan luotti Luojahan ja rukkiseen Ja mökki-huonoss' asui lapsineen, Joi leivän särpimeksi kyyneleen, Jos tietäis sen!

Kun lapset lintusina lentohon Jo pääsi, väsyksissä äiti on. Vaan lapsilleen viel' antoi aartehet Hän, sydämensä neuvot, ohjehet: Työn arvon, Luojan armoantimet, Ne neuvoi hän.

Ja sitten nukkui. Mutta laulaja Sai kuulla leppärukin vaiheista, Ett' äidiltänsä tytär peri sen, Sen peri hän ja puhtaan sydämen: Ne aartehet ken voitti poikanen, On onni sen.

Jo tunnet, laulu, lepän vaiheita, Se halpa on, sai paljon kokea: Jos muistojen ja toivon kyynelet, Kaikk' ilon, sulon, surun tuntehet Tuon leppärukin luota poiminet: Saat helmivyön.

VÄINÄMÖISEN PALAUS.

ALKUSANAT.

Yli-Ukon luota ilman impi Muinen alas laskeusi, luoden Olot uudet, uuden aikakauden; Maata, maailmata muodosteli, Tyhjän täytti, autioon loi elon, Synnyttäen vihdoin viisahimman Kalevalan kansan luopaneron, Suuren suku-isän Väinämöisen, Kansallisen hengen kanta-urhon.

Lailla immen aattehetkin maahan, Luojan lapset, laskeuvat, syttäin Sydämissä lemmen liehaukset, Oudon innostuksen ihmisissä; Synnyttäen suuret mahtimiehet, Olot muuttaen ja muovaellen, Kasvatellen kelvollista uutta Olevaisen vanhan olkapäille Kansakunnan onnen oksapuuksi.

Lailla immen laskeusi maahan, Suomen kansan sydänmaahan, kerran Aate, oppi taivahasta tullut, Kaikkivallan neuvokammiosta. Vaikeasti täällä mielet voitti, Vaan kun voitti, otti omiksensa Ikuisesti, niinkuin impi yljän Uskollisen rinnoillensa riistää, Kuolemassakaan ei luopuakseen.

Vaan se impi, tullessansa tänne Suomen rannan sulostuttajaksi, Oppahan sai oudon matkallansa, Jalon, vaikka meille muukalaisen, Tuomisien tuojan kyllä kalliin: Järjestyksen, oikeuden miehen. Mutta vierashenkinen sen valta Työlästytti vanhan Väinämöisen, Kansallisen hengen kanta-urhon.

Tuota surren, tuskaellen tuota, Immen oudon suojass' istujalle, Vierahalle, mielin murretuisin Väinämöinen valtikkansa jätti; Jätti kansallensa kanteleensa, Lapsiensa lohdutteeksi laulut, Uuden aikakauden ihmetellä, Ett'ei sorru suruihinsa Suomi, Kaihotessa valtaa Väinämöisen.

Läksi vanha, jätti valvattinsa Vierahalle valvateltavaksi, Ihastelijaksi uuden immen, Läksi vanha Yli-Ukon luokse, Kaikkivallan neuvokammiohon Oppimahan uutta aikakautta Syvimmästä syitten lähtehestä, Tullaksensa viittä viisahammin, Kuutta kuuluisammin kansallensa.

Kerran, kuuluessa kaipauksen Suomen lasten suusta, sydämestä; Kerran, kaikuvi kun vanha kannel, Kalevalan kannel, kaikkialla, Laulut Väinämön kun vierehtivi Suomen lasten suusta, sydämestä-- Silloin saapunut on Väinämöinen, Silloin valloittanut valtikkansa Kansallisen hengen kanta-urho.

ENSIMÄINEN RUNO.

Astui impi taivahasta tänne: Valon impi, rakkauden aate Rinnassa, tuo autuaisen tunnon Tulikerä, josta Suomen lasten Sydämihin, ennen synkeöihin, Paistoi päivä, loisti lemmen hehku, Sytytteli lemmen liehaukset, Oudon innostuksen ihmisissä, Luoden järjestyksen uppo uuden, Olot muuttaen ja muovaellen, Uuden taivahan loi, maanki uuden-- Sotkan munist' ei, kuin ilman impi Muinen loi, mutt' uusist' aatoksista-- Suomen kansan mielehen ne muutti.

Näin kun Suomen kansan kaikkialla Valon impi, rakkauden aate, Valtasi ja suli Suomettaren, Suomen kansan hengettären, kanssa Yhdeks' sieluksi ja sydämeksi, Silloin aika, suurten synty-aika: Hedelmänä kypsynehen lemmen Syntyi suuret immen ihmelapset, Uuden aikakauden toukomiehet,-- Syntyneet ei ansiotta sentään, Mitään suurt' ei synny vaivan vailla, Ilman neron sormi-nimetöntä:-- Kantoi äiti, aikakauden henki, Itse kykenivät kynsillensä, Itse sormillensa suoriuivat Aikakaudellensa johtajiksi, Viittojiksi Kalevalan kansan.-- Niinpä suurten luotujensa kautta Edellensä Luoja maata luopi, Olot muuttaen ja muovaellen.

Hedelmänä kypsynehen lemmen Syntyi urhot, aikanansa kuulut, Kaunisteeksi kansakunnallensa, Vielä suuret Suomen historiassa Rakkautensa tähden tähän maahan, Tähden intonsa ja toimiensa Kohoitteeksi kansan lemmittynsä. Hedelmänä kypsynehen lemmen Syntyi silloin _Maunut_, mainioimmat Suomen kansan katoliset miehet, Aikanansa isät Suomen kansan, Väinämöisen lasten lohduttajat, Valon pilkoittajat pimeähän, Yksin yöhön tuohuksien tuojat. Moiset syntyi suuret toukomiehet, Jotka uuden viljelyksen maalle, Suomen kansan sydänmaalle, kylvi Aattehia uuden aikakauden, Kylvivät kuin Luojan kahmaloitse Siunausta tuottavaisen touon, Niinkuin muinen Väinämöinen vanha, Maalle puuttomalle noustuansa, Kautta palveljansa Pellervoisen, Siihen kasvun kaikellaisen kylvi, Vaikka vastuksen toi Luojan tammi.

Tammen lailla tänne kylvettihin Uhrausten, vaivain halmehelle, Opin kirkollinen yksinvalta; Toivottihin kauan kasvavaksi Suomen kansan onnen oksapuuna. Kasvoi iloks' ensi aikojansa, Nuorna ollen kukki kunnioiksi, Kunnes ylentihe ylpeäksi, Suoriaikse suureks' yli suurten, Kuun ja päivän otti oksihinsa: Tiedon maallisen ja taivahisen Kätki valtikkansa vahvikkeeksi, Levitteeksi oman lehvistönsä, Että ikävissä istuskellen, Kaiutellen surukanneltansa Kaipasi jo kansa Väinämöisen Syvempien syitten lausujata, Valon päästäjätä paistamahan, Jakajata tammijättiläisen, Opin kirkollisen yksivallan, Kansakunnan onneks' yhteiseksi.

Maalta meren takaiselta silloin Aate saapui, aikakauden ilme, Parannuksen, puhdistuksen aate: Ensin halveksittu, pienen pieni, Yhden toisen sydämessä sykki; Kirveskin sen ensin pienen pieni, Sanankirves, Luojan tapparainen, Yhden toisen sydämehen iski. Vaan jo aate, vaan jo sanan valta Suureks sukesi ja mahtavaksi Sydämessä urhon suomalaisen, Urhon, joka kansan kanteleesta, Sitä oppien ja kuulustellen, Heltyi hehkumahan rakkautta Kalevalan kansahan ja maahan. Kansallisehen kun rakkauteen Liittyi häness' aikakauden aate, Suureks' sukesi ja voimakkaaksi, Tenhoisaksi sanan tapparalla Kaatamahan tammijättiläisen, Opin kirkollisen yksivallan.

Suvehenpa kaatui taikatammi: Valistuksen koittavahan kesään Runsahinta loi se rikkautta. Itähän sen tyvi työnnältihe: Valon puolell' ain' on onnen tyvi. Osan-ottajillensa se onnen Kaikenlaisen kartutti kuin aina Luojan lahjat taiten tasottuina. Vihdoin päivän päästi kaikkialle Kautta pilvienki pilkkimähän. Aavistuksiansa kaukaisia Lohdutuksen rastas raksutteli. Suomen kansan toivon kevätkäki Elpyi kukkumahan kunnahilla.

Moinen uuden aikakauden urho, Väinämöisen lapsi laatuansa, Oli _Mikkel Agrikola_ meillä, Suomen kansan suuri kasvattaja. Synkeyttä suojelevan metsän, Katoliset kirkkolaitoksemme, Kaskeksi hän kaasi viljavalle Rakkauden sanan siemenelle, Jonka Luojan kahmaloitse kylvi-- Luojan käsi johti ihmiskättä-- Siunausta tuottavaksi touoks' Uuden polvikunnan kasvatella, Niinkuin muinen Väinämöinen vanha Kalevalan vainioille kylvi, Kasken kaatun poltettua, ohran Koivahaisen yhden ympärille.

Moisen koivun Suomen kunnahalle Agrikola kaatamatta jätti: Kirkon, kihlakunnan kukkaseksi, Josta toivon-käki kukkuaapi, Voiman-henki kokkolinnun lailla Innon-liekin iskee ihmisihin. Niin on koivahainen kunnahalla Suomen kansan onnen oksapuuna, Kaunisteena kaiken viljelyksen.

Kaikkivallan neuvokammiosta-- Sydänkammiosta Suomen kansan-- Katsahtavi silloin Väinämöinen, Kansallisen hengen kanta-urho, Edistystä uuden viljelyksen: Rukoellen kasvun runsautta, Toivottavi ajan ehtiväksi Asettua vanhan valtahansa.

Nouse kansa, niinhän virkki vanha, Heräjä jo hengen horroksista, Niinkuin nukka kevätnurmen alta, Päivän helliväisen paistehessa! Hyösty sydämissä hengen-touko, Tohisevan toukopellon lailla, Toivon kevätkäen kukkuessa Kirkonpuusta kultaa kunnahille, Tehden Suomen rannat rakkahiksi, Mettä mairemmiksi manteremme, Kasvattaen kansan uskollisen, Vastasäillä, vaivojenki tullen Kestäväksi, kaikkivoittavaksi, Voittavaksi vihdoin valtikkansa!

TOINEN RUNO.

Usein maassa kateuden mahti Astuu suurten aattehien tielle, Tarkoitusten suurten sullojaksi, Niinkuin muinen tielle Lemminkäisen Satasilmä, tuhatkieli käärme-- Vaikk'ei moista säiky miehen mieli.

Kansallisen voiman kasvannolle Ylpeästi vastahangan veti, Joukahaisen lailla, pohjan luonto: Uljas, uhkea kuin nuorukainen, Karsasmieli, paljon pauhaavainen, Tieltä työntymätön, itsepäinen.

Mutta moisen luonnon mahdillansa Syyti suohon--valtahansa vaati-- Suomen kansa, kunnes kallihimman Aartehensa vannoi antavansa Saita vanki--vaikka pettäväiset Pohjanmaill' on luonnon lupaukset:

Usein kevät morsianna loistaa, Vaan ei kesä häitä heilimöitse, Luonnolt' ottaa morsiushelmet halla; Syksy sulhollen ei armast' anna: Kättä koskee kylmä saalis--suistuu Sekin sulotonna mannun maihin, Luonnon uhriks ihmis-onnen aihe; Niinkuin Väinämöiselt' armas Aino Alle aallon unhovallan vaipui, Jätti äitikullan itkusuulle, Surupäälle sulhon kaihomielen.

Usein itkusuulla Suomen luonto Suri kadonnutta kalleuttaan, Vuoden toivottua tähkäpäätä; Usein kaihomielin Suomen kansa Olkisella, hernevartisella Hevosella--nälkävuotten varsa-- Läksi etsingolle onnen linnun Miehen vierahansa varpehilta, Immen luojan, uuden ystävänsä, Niinkuin Väinämöinen morsianta Päätyi etsimähän Pohjolasta, Mutta Joukahaisen jousen tiestä Myrkkynuoli matkan vaivaloitsi, Urhon kurjillen vei kohtaloillen.

Myrkkynuolet: rutto, sodan surma Suomen kansan tielle työnteliiksen, Alta ampui nälkävuotten varsan, Kovihin löi kansan kohtaloihin, Monen vaahtomyrskyn vaivaella, Että ainoasti Luojan kokko-- Sisällinen suuri hengenvoima-- Kirkonpuusta aina kiitollisna, Pelastuksen pengerelle kantoi Kansan, vaivojansa vaikeroivan: Luonnon kuolettavan vainovallan Valvovainen henkivalta voitti, Niinkuin voipunehen Väinämöisen Kokko kantoi Pohjan pengerelle, Pohjan vahakansan valvatella, Kuljetella urhon kotihinsa.

Vaan ei vieras auta ilmaiseksi: Päänsä päästimeksi Väinämöinen Uhras Ilmarisen Louhen luokse Sammon, onnen tuojan, takojaksi, Pohjan kansan vallan vahvikkeeksi.

Ansioilla eikä armon tullen Asemansa osti Suomen kansa: Työn ja vaivan, kunnon kansallisen Antoi oppi-ahjon laitannaksi, Taonnaksi tiedon taika-Sammon, Valtakansan hengen vahvikkeeksi, Hengen kanneltamme karsovaisen. Monta miestä, Sammon sankaria, Ilmarisen lasta laatuansa, Antoi Suomi vahakansallensa Sammon, onnen tuojan, takojaksi. Asemamme maksoi mainetöillään Kuulut _Fleming'it_ ja jalot _Horn'it_, Monet muutkin heidän vertaisensa.-- Usein ehkä loiston lumokuusi Heitä johti mainematkallansa, Niinkuin pettynyttä Ilmarista Valhe-kuuhut vietti Louhen luokse; Usein ehkä onnen aamutähti Heille hiilui toivon taivahalta, Niinkuin Kalevalan sankareille Pohjan impi kultaniitten luota.-- Heidän työnsä, vaivojensa voitto Valtakansallen loi vahviketta, Mutta meille vahvuus valtakansan Henkivallan muutti muukalaisen, Kansan hengen katvehesen jätti Soittamahan surukanneltansa, Äänin vienoin, kielin sorretuisin.

Niinkuin Väinämöinen, Pohjan neittä Mielistellen, kotimatkallansa Kärsi kovan onnen kohtaloita, Vuodatellen voimaa miehuutensa, Hurmemettä, sydämensä simaa Koti-onnen linnun ostimeksi-- Niinpä nouti Väinämöisen kansa Kaikki valtakansan vaatimukset, Ostimeksi Suomen koti-onnen, Ehdon valloin edistyäksensä Kansallista kutsumusta kohti: Rauhan ruuhet, sotasoimet siksi Veisti valtakansan suosioksi, Suomalaisen kunnon kuulutteeksi. Mutta vierahilla veikkatöillä Voimat ehtyi, kansan elinvoimat, Kunnes vihdoin rauhan kotiukko, Kooten sankarimme suojahansa, Parantavat syntysanat muisti.

Niinhän monta kertaa Suomen urhot Valtakansan vainotöiltä kulki Kotihinsa ehtynehin rinnoin, Onnen vailla onnen etsingolta, Parantuakseen, kuin Väinämöinen Venheveiston hurmehaavoistansa, Kansallisen taidon taikomalla.