Part 7

Vaan päivä väistyi pilvehen, Syys saapui taasen sumuinen---- Vait synkistyi nyt kansa; Ja Mari hämmästyksissään Syvästi heltyi itkemään-- Hän itki sulhoansa.

"El' itke!" Kalle aprikoi, "Näin nuorna syys ei tulla voi, Sen kevätlempi voittaa. Sun nähtyän' en kuolla saa, Sinussa lemmin maailmaa, Sun kauttas taivas koittaa!"

Taas uljasta kaks' orhia Otusta kiskoi vaahtoisna-- Reen tallat tulta tuiski! Kelmeenä sairas verinen Taas istui karhun kupeellen Ja armastaan vaan muisti.

Vaan Mari toivon, epäilyn Välillä horjuu--lemmityn Hän suree onnetuutta: Syys kadehtiiko nuoruuden Keväältä ruusuin, liljojen Suloa, tuoksuisuutta?

KOLMAS JAKSO.

PYHÄN AATTO.

On ilta, Herran päivän aatto Ja kirkon kellot kumisee: Näin päivän töistä väsyneille Ne juhlalevon julkaisee.

Vakaana, tyynnä, hartahana Käy kansa töiltään kotihin. Ken täyttänyt on tehtävänsä, Sill' ain' on rauha suloisin.

Pois arkitomut iltasilla Saa päivämies nyt puhdistaa. Kirkkailla juhlavaattehilla Hän Herran päivää odottaa.

Yö vihdoin, hiljainen kuin hauta, Syliinsä sulkee nukkuneen. Hän nukkuu, kunnes aamun koitto Herättää Herran huoneeseen.

UNETON.

Unessa muut on autuaassa, Ken yksin valvoo, rukoilee? Ken juhlan valko-vaattehissa Taivasta kohti huokailee?

Hän onko tunnon tuskissansa Ja etsii sielun lepoa? Tai rauhan-enkel', Luojaltansa Jok' anoo maalle armoa?

On ihminen, on luonnon lapsi, Keväimen tytär nuhteeton; Ylkänsä pelkää luopuvaksi-- Siit' on hän valpas, rauhaton.

Ei unta saa, hän hiipii yöhön, Hän etsii kullan kotoa: "Oi, jospa aamun koittehessa Ylkääni voisin kohdata!"

Ei kuu, ei tähdet taivahalta Valaise tietä tyttösen, Epäilys häitä toivon peitti, Kuin taivahan yö pilvinen.

Ei pettäjää hän yljässänsä, Mut valoansa etsii vaan; Hän etsii kevätlempeänsä Ja toivon aamuruskoaan.

VALONSÄTEITÄ YÖHÖN.

Tyyn' ilma on kuin hallayönä, Kuin taistelust' ois uupunut; Pimeys murhekapaloonsa On luonnon kaiken verhonnut.

Ja neito sulhon kartanolle Nyt hiipii valko-vaatteissaan; Hän lohdutusta, virvoitusta Tuo sairahalle rinnassaan.

Vaan vastahan mik' outo loiste Sielt' ikkunoista hohtelee? "Hän ehk' on terves--voiton vuoksi Nyt nuoret siellä riemuitsee!

Siell' lauletaan ja viulu soipi, Mä saavuin voittojuhlahan! Tääll' yöss' en viihdy harhaellen, Kosk' avata voin taivahan."

VALVOJAISET.

Siell' laajan pöydän ympärillä Nuor' istuu parvi paimenten, Ja korven saalis, karhun jalka, On olvikannun viereinen.

Vaan alla orren honkapuisen Ei riemunkannel kaiukaan, Ja reunall' ei nyt honkapöydän Juo nuoret riemumaljojaan.

Ei viulu-Aapran virret vieri Nyt lailla hyppysoitelman, Ja laulu nuorten metsämiesten On sävel surun haikean:

On parvest' uljain miehentoivo, On ylkä sorja sortunut. Hän, jonka luoti karhun löysi, On kylmäks' aivan kalvennut.

Siin' äiti istuu kyynelsilmin Pään luona poikavainajan, Ja isä, vailla lohdutusta, Myös sortuvans' sois hautahan.

"Miks' omiaan ei syksy riistä, Vaan kevätvesat katkaisee? Tääll' elänyt ken kyllin onpi, Hän hautahan jo joutanee."

Näin kaikuu virret kaipausta Ja viulun kielet surua. Niin ilmestyypi valko-impi Sisällen yöstä mustasta.

Hän kirkastui--vaan haamun lailla Kasvonsa kohta vaaleni: Kuin kuolon enkel', armahansa Hän vuotehen luo lankesi.

Nyt kynttilätkin kirkkahammin Valaisi kuolinvuotehen Ja sävelvirrat suruisammin Soluivat kautta sydänten.

Yön kaiken voimakkaasti kaikui Näin murhevirret ahkeraan, Vaan ylkänsä luo impi vaipui-- Ja siit' ei noussut milloinkaan.

Syysluonto armotonko voitti Näin ihmis-elon kevähän? Kun kukka puhkes, päivä koitti-- Jo hallayö vei hedelmän.

Vaan varro! Herran päivän tullen Saat kuulla kelloin kaikuvan, Saat kuulla täältä kutsutullen Ikuisen kevään koittavan.

VUODET 1878-1881.

MAAN JA TAIVAAN TÄHDET.

Talvi-illalla Kulki kaupunkiin Matkamies. Maassa kirkkahan Lyhtytähdistön Näki mies. Vaan ne myöhempään Synkkään pimeään Sammuivat.

Maa kun musteni, Siitä synkistyi Matkamies. Lyhtytähdet maan Vihdoin sammuvan Nyt hän ties.-- Vaan ei taivahan Tähtein sammuvan Nähnyt mies.

Pain. 6/2 1878.

TYTÖT LINTUJA.

Tottakin, hitto jos vie, Tyttöset lintuja lie, Lentäviä, Koska ei saavuta Matti, Heit' ikänä. Taas Simo sen tytön otti, Lintunen tuo hänet vei Taivahan seitsemännen Kynnyksellen. Nyt ilojaan Simo laulaa Matti kun nurmella maan Murheisna vaan Kastavi kaulaa.

Pain. 13/2 1878.

ELOHON MAAN.

Himojen liekki Lekahti maassa, Poroksi poltti Maan asujat. Jumalan kosto Taivaalla syttyi, Lakaisi maasta Turmelijat.

Siunaus lailla Taivahan kasteen Virtaili taasen Elohon maan. Paisteella armon Luojamme nosti Henkensä maassa Hallitsemaan.

Elämän henki Kukoista maassa, Kohoita luonto Korkeuteen! Himojen liekki Tomuhun paina, Säilytä luotus Ikuisuuteen.

Pain. 9/3 1878.

MUUTOS.

Kukka kukalt' ennen aina lemmin, leikitsin, Mutta sataa lempiessä yhden unhoitin; Vaan nyt yhtä armastellen ainoata Unhoitan mä joka päivä sata.

Pain. 8/6 l878.

KIRKKOMATKA.

Kun halki seljan aaltoisen Mies souti kirkkohon, Jäi venhe kirkkorannallen, Hän itse templiss' on. Hän siellä kuulee, ett' on maan Elämä kirkkomatka vaan Ja hauta kirkkoranta.

Elämän venhe matkalla Kun särkyy, sill' on tarjona Satama: haudan santa. Hän, henki, kirkkomatkallaan On valmistettu, nostetaan Pois sovun maihin sointuisiin, Ikuisen rauhan temppeliin.

29/8 1878.

VIIPURIN VAPAAEHTOISEN PALOSAMMUTUSKUNNAN MARSSI.

Säveleen näille sanoille on sepittänyt R. Kajanus.

Niinkuin rientää uljas urho vasten vainojaa Innoll' aina isänmaansa puoltohon, Niinpä pojat, rauhanmiehet, leiju nostakaa, Kosk' on noussut luonnonvoimat raivohon! Yksin mielin lannistamme luonnonvoimat vimmastaan, Rauhantöitten palveljaks' se kahlitaan. Päivä taikka yö, Lepo taikka työ, Valmis ollos vasten tulta taistelemaan!

Ahkeruus ja työ ja toimi rikkautta luo, Kartanot ja kaupungit se nostattaa, Kansakunnan karttua se mahtavaksi suo, Rauhantöitä, rauhanpojat, suojelkaa! Vapaina työ, voima, henki uhriks' yhteiskunnallen Antakaamme lailla jaloin isien! Päivä taikka yö, Lepo taikka työ, Valmis ollos vasten tulta taistelemaan!

Leijumme, sun ympärilläs into liekitsee, Into nuori, valmis vaarat voittamaan. Vaikka myrskytuulet murhatulta auttelee, Meill' on käsky: avuks' lähimmäisen vaan! Usko uljas, tahto tuima, altis itseuhraus, Niist' on vaarass' apu, voitto, lohdutus. Työ ja taisto vaan Meille Suomenmaan Luonnonvoimat aarteita saa antelemaan.

15/11 1878.

KÄYNTINI IMMEN HAUDALLA.

On ilta, kesä-ilta, Jo päiv' on mailleen mennyt, On tyyni rauha vaan. Keveä kukkain tuoksu Metsässä viimehtii.

Maa vaikk' on täynnä rauhaa, Mun sielussan' on myrsky, Katumus katkera. Mä haudall' immen hurskaan Käyn ahdistuksessa.

Tuo impi kerran kutsui Mun "toivoks' synnyinmaani"-- Niin kallihiksi mun! Mä hurja unhoitinko Tuon toivon siunatun?

Tomuinen sielu parka Nyt täynn' on ahdistusta Ja huokaa tuskissaan, Ett' turhuus alttarilleen Mun viettel' uhraamaan.

Oi, maani, kallis maani, Oi, milloin velkas vaadit Ja täytän toivosi? Oi, hauta, kallis hauta, Suo tulla luoksesi!

Partaalla virran pauhun Rauhainen hautakumpu On immen hurskahan. Katuen synninlapsi Ma sinne uskallan.

Oi, ruusut, valkoruusut, On haudall' immen armaan Teill' onni kukoistaa. Häpeestä tuskin tohdin Ma teihin katsahtaa.

Eteenne maahan vaivun, Hartaasti voimaa uutta Taivaalta rukoilen: Pyhitä, Luojan henki, Tomua ihmisen!

Ja helmet, kuumat helmet Mun silmistäni tulvi Armaalle haudallen. Kuin immen sielun, silloin Näin iltatähtyen.

Nyt lohdutus ja rauha, Nyt toivonvirrat vuoti Taas sieluhuni mun. Sain uutta voiman tulta Haudalta kaivatun.

Jos virta, elonvirta Mun vasta uhkaa niellä, Mutaansa upottaa: Kun muistan immen hurskaan, Uus' henki virkoaa.

1878.

RUNO,

lausuttu Suomalaisen lyseon perustamiskokouksessa, Viipurissa, Tammikuun 15 p. 1879.

Ei vaan leiväst' elä ihmissuku: Sana Luojan, aate, hengenmahti Maailman loi, muodostaa ja johtaa. Ja kun aate, rakkauden luoma, Ihmisrinnan nytkin valtaa, valmis Hän sentähden uhraamaan on leivän, Hengellensä voitoks' elääksensä.

Moinen aate, kansallinen aate, Kansan itsetunto on, jok' ohjaa Kansakunnan omast' itsestänsä, Omist' oloista ja keskuksista Etsimään ja kasvattamaan suurta, Korkeaa ja arvon-ansioista, Omituista, uutta ihmiskunnan Ihailuksi, elinrakenteeksi, Palvellen näin kukin kulmallansa Ihmiskunnan suurta tornintyötä, Taivahasen ylttyväistä kerran: Sivistystä suuren ihmissuvun.

Moinen aate, kansallinen aate, Suomen kansan elimihin uhkui, Kuohutellen luonnon lähtehestä, Kansan hengest', ennen nukkuneesta, Vilppahan ja valvovaisen virran, Virran vastuksia murtavaisen, Laajenevan, taajenevan tulvan-- Kansalliset riennot, oudot ennen, Hartauden, innon uppo uuden, Itse-uhrauksen ihmevoiman, Opin-innon, valon valloituksen-- Kunnes aaltoaapi kaikkialla, Kaikkialla kansan henkivalta, Kansan henki kansaa vartioipi.

Moinen aate, kansallinen aate, Läpi Suomen etelän ja pohjan, Kautta Suomen sydämen nyt käypi, Nostatellen, luoden loitsimalla Kansallisen hengen oppitarhat, Joissa ajan tulevaisen toivot, Kansan lapset, kansan rakkauden Päivänpaistehessa versostuvat, Siunauksesta rakkauden töiden.

Moinen aate, kansallinen aate Myös loi innon Suomen itämaille, Hartauden, toimen tänne tuotti, Kansan kutsui avuks itsellensä, Oman toivehensa täyttäjäksi: Päästämähän kansan kasvavaisen Tiedon-tarhaan oman kielen kautta.

Kansallisen omantunnon ääni Kajahtaa nyt kautta Itä-Suomen, Rajojenkin tuolla puolen tuntuu: Nouse, kansa, valvo vanha suku, Kauan kaihoksissa unteloinut Alla vitsan vierahan ja vallan! Tunne lippus, uhris ilmi kanna, Hengenvalta, kaiken vapauden Alku-ehto, itsellesi hanki, Maallisella uhrill' osta kallein, Maassa kallein, suurin taivahassa, Jälkipolven perintö ja aarre: Hengenvalta, vapauden mahti. Nouse, kansa, valvo vanha suku, Itä-Suomi, Karjalainen kanta! Muistojesi hiilloksesta lietso Toivojesi toinnutteeksi tulta:

Täältähän, kas täältä Suomen suku Mainehensa maailmalle nosti, Täällä kuulun kunniamme lähde: Kansallisen hengen ikihelmet, Laulut suuret Kalevalan kansan Täällä syntyi kansan sydämestä, Sydäntenpä sytteheksi lähti.-- Nytkös, koittaessa ajan uuden, Piilloksissa tääll' ois luonnon-lähde, Kansan henki, nukkuis hangen alla Virtomatta maata vihannaksi, Kansallisen viljelyksen maata? Koteloonko särkyis hengenhelmet, Ilmestymätt' iloks' ihmisille, Maalle kuuluksi ja kunniaksi? Nouse, kansa, valvo vanha suku, Itä-Suomi, Karjalainen kanta! Lahjat suli' on muita muhkeammat, Henki herkempi ja herttaisempi, Muistot mainioimmat maailmassa, Kalevalan kaukahiset muistot. Kunpa nouset, nouse notkeasti Oman toivehesi täyttäjäksi: Laittaos pääkaupunkisi kuulu Kansallisen koulun kaupungiksi, Oppitarhaks' omankieliseksi, Josta opin korkeamman tähkät-- Niinkuin muinen valkeuden oppi Karjalan pääkaupungista kulki, Valtavasti laajeni ja voitti-- Puhkeaa ja singahtaapi kauas Suuren Suomen, kaunon Karjalamme

Iloks', ihmeheks' ja ihanteeksi; Jossa lapset täältä sekä tuolta, Itä-Suomen suuren ilman alta Versostuvat maansa mainioiksi, Haltijoiksi Kalevalan hengen, Laulajoiksi sekä loitsijoiksi, Loitsijoiksi uuden aikakauden, Sankar'-ajan kunniasta kuulun. Itä-Suomi, Karjalainen kanta, Laittaos pääkaupunkisi kuulu Kansallisen koulun kaupungiksi!

Näenhän jo isät Itä-Suomen, Kasvattajat kansallisen toivon, Näen silmät toivon säihkehessä: Rinnass' innon kansallisen hehku Kertyvät he avuks' asiansa.-- Pyhittää jo kansallinen aate, Rakkauden aate, Suomen kansan.

TURHAKO ELÄMÄ?

Turhapa tääll' elo ihmisen on, Hyörintä houkkoin: Erhettymään, katumaan tekojaan Syntyvät tänne; Erhetyksistään kärsimähän tuhat tuskaa Katkerata; Syntyvät vaan kokemaan--ylen harvoin ja myöhään Viisastumaan.

Leikinkö vuoks', ivan tähdenkö vaan Ihminen luotiin, Jos elämää tämän täytteheks' ei Luotuna hälle? Ihminen en, niin tietäen, olla ma tahtois, Hukkuva pois. Ei! elämää, elämää iki henkeni kaipaa, Uutt' elämää!

23/4 1879.

SIELLÄ JA TÄÄLLÄ.

Jo taasen pääsin kotoisehen luontoon Pois kaupungista rauhattomasta, Taas ihmiskeskustahan hyvänsuontoon Pois tomupilvest' onnettomasta. Siell' ihmistelme ja pauhu vaan, Tääll' onni, rauha on työssä maan.

Sot'-asehissa siell' liehuu kansa Ja soittaa vaan sotatorviansa; Tääl' luonnon helmahan sointuisaan Vaan paimen laskevi laulujaan. Ja runon hengetär täällä kohtaa-- Maantyttö kaino hän syntyjään-- Hän kukkalaaksojen kautta johtaa, Lumoten maailman ihmeillään.

Pääkaupungin tomupilven tanner Voi sota-urhoja miellyttää, Vaan rauhan töille on maalla manner Ja salo lauluja synnyttää.

25/7 1879.

LUOMISEN KEVÄT.

Ensi kevätpäivä loisti Yli kaiken luomistyön; Valon Herra varjot poisti, Tunnettu ei valtaa yön.

Herran kirkkautta kohti Kaikki luodut nosti pään, Lemmen voimaa luonto hohti, Mielt' ei karsast' yhtäkään.

Toisen onni toista nosti, Riemun syyn soi runsahan, Lempi lemmen töitä kosti Halki kevätmaailman.

Kukat--ennen varsissansa Aattehina piilivät,-- Loistivat nyt, tuoksullansa Maailmata täyttivät.

Leijonakin kukkaseensa Mieltyi--naarasleijonaan; Uroskyyhky kultasensa Lauloi--kukkaseksi vaan.

Luonnon morsiamet täytti Aamukaste keväinen.-- Miehen sydämessä näytti Aatehelmet piillehen.

Yksin, varsi kukkaa vailla, Kaipion hän tunsi vaan; Onnen keskelt' orvon lailla Viel' ei löydä onneaan.

Luonnon Herra, luotu maata Eedeniksi hoitamaan, Itse riemuita ei saata,-- Varsi kaipaa kukkastaan.

Silloin luonnon hekkumasta Vuoti tunne suloisin, Ylin aate taivahasta-- Mies ne nautti sydämin.

Kaunihinta nähden, vaipuu Sankar' ihme-unelmiin. Näkee unta--vihdoin toipuu-- Kukkansa luo Eedeniin.

Tunne suloisin ja ylin Aate, uni kaunihin Miehen sydämen ja sylin Täytti--nainen luotihin.

Ihminen, jot' onnen hukka Peljätti, nyt nousta voi. Luomiskevään viime kukka Vasta täyden kesän toi.

12/8 1879.

PURO.

Puronen niityn liepehellä On pieni virraks', ojaks' suuri, Sen oppineetkin hylkää juuri, Ei tiedä kirjat nimitellä.

Ei tehdas eikä mylly pyöri Sen juoksussa, niin vienoisessa; Sen matalassa lainehessa Ei höyrylaivain liike hyöri.

Se suurt' ei voi, ei tiedä, toivo, Vaan kukkanientä, vainiota Se virvoittaa--sen tyyni sota On vapaa rauhantyö, ei raivo.

Tien vastukset silt' usein sulkee Ja nöyrtyen se väistyy, kaivaa, Niin kokee monta matkavaivaa, Vaan valtavirtahan tok' kulkee.

Niin virta paisuu mahtavaksi Ja laivat, tehdastyöt se käyttää Se voiman, rikkauden näyttää Purojen pienten nostamaksi.

19/8 1879.

SYYSLAULU VUONNA 1879.

Viipurin lyseon avajaisissa 2 päivänä syyskuuta.

Miehen into ilmoitaksen Töissä, ei vaan sanoissaan. Niin soi ääni sydämissä Kautta suuren Suomenmaan, Kevätkylvöjään kun kansa Lapsensa tuo niittämään Hellin mielin, riemurinnoin, Valmis Luojaa kiittämään.

Rakkaudella toivon touko Kevätsäällä kylvettiin Seitsemähän peltosarkaan: Suomen kansan kaupunkiin. Vilj' on valmis--hengenvilja Maisest' ainekylvöstä. Syy on lasten, poikain, naisten, Rientää, koota, niitellä.

Kevät-touon syksysato Kylvetähän uudelleen Nuoren kansan hengen peltoon, Lasten sydän-uumeneen. Vasta versoo siellä siemen Uuden ajan tähkäpään, Jonk' on jyvä kaiken kansan, Ei vaan harvan, itsekkään.

Äidin, isän veri hehkuu, Kuumenee, kun armaitaan Tuovat kansan lemmen luomaan Tiedon satusaarelmaan. Rakkaus, rukous ja toivo Kuohuu kansan silmihin; Uskot: syys jo kevähäksi Vaihtuu vallan väkisin.

Kevät onkin: Kansallinen Aate luopi maailmaa; Kansa, kuullen ääntä aatteen, Tottelee vaan Jumalaa. Hehku, intoellos, kansa! Mutta muista ainiaan: Miehen into ilmoitaksen Töissä, ei vaan sanoissaan.

NUORI VIERAS.

"Tuo nuori vieras pöydässä Ei syö", niin moittii emäntä. Eihän syö, no tietää sen-- Vastapäätä tyttären.

On poissa tytär pöydästä. "Ei vieras syö", niin emäntä. Eihän syö, no tietää sen-- Ikävissä, kaivaten.

Taas emännäll' on vieraita Niin paljon--häät on talossa! Jo syö vieras entinen-- Vierell' istuu tyttären.

KORKEIN.

Halki laajan Metsälaakson Lensi perho. "Onhan ihme", Kuiski kukka, "Lennät noin!"

Halki ilman, Tuulten teitse Kiiti kotka. "Luojan luokse", Huokui honka, "Nouset noin!"

Niinkuin taivaan Tanssitanner Leijui pilvi. "Ilman ääret", Voihkui vuori, "Täytät noin!"

Yllä tähtein Tanssiseuran Paistoi päivä. "Suurin, korkein!" Huokas kuu, "kun Nouset noin!"

Asui maassa, Voitti taivaan Ihmishenki. "Yli luotuin", Haastoi Koitar, "Nouset noin!"

Maan ja taivaan Kautta huokuu, Henkii Luoja. "Suurin, korkein!" Kaikki luodut Tunnustaa.

22/9 1879.

NUORI LUISTAJA.

On kirkas, liukas luistinjää. On nuorten raitis riemu tää! Jää kannattaa. Siis luikukaa! Mies uljain ensin ennättää!

Jää läikkyy, väikkyy, ruskailee, Jää vongahtaa ja tuskailee, Kun pelvotta Sen kannella Nuor', uljas parvi kilpailee.

Kaks innon poikaa kiitämään Nyt lähtee saareen siintävään: Yks jälkeen jää, Yks ennättää-- "Kas, taivas välkkyy alta jään!"

Jää viekas virtapaikalla On tyynenkirkas, loistoisa. Ken aavistaa, Ett' ennustaa Sen taivasloiste kuoloa?

Vaan nuoren posket ruskoittaa Ja silmät riemuin hehkuaa. Ken aavistaa Voi kuolemaa, Kun rinta toivost' aaltoaa?

Ja nuorukaisen silmissä On saari kaunis, siintävä. Jää ruskailee, Jää tuskailee-- Vaan virran jää on pettävä ...

Jää petti taivasloistollaan. On rannall' itku, parku vaan. Oi, lohtukaa! Ei surra saa! Jään all' on taivas loistossaan.

12/11 1879.

TULTA LAINAAMAAN.

"Äsken tulit--nyt jo pois? Paremp' ettet tullut ois! Tulit tänne niinkuin vaan Tulta lainaamaan."

"Oikein arvasit! Sen tein: Pyhää tulta luotas vein. Auta, armas, aina vaan Liekki leimumaan!"

1879.

LAUPEUDEN ENKELI.

Nälkävuonna hallasuolla torpan väki sairastui. Lopuss' oli pettuleipä, taudin tuskat tuimentui. Kylä kaukana. Nyt mistä hoiva, huojennus? Luojallenpa yksin kuului köyhän rukous.

Silloin orpo mierontyttö saapui suolle torppahan; Hänestä tek' itselleen nyt Herra pyhän palveljan. Lähtehestä toi hän vettä, leipää laukussaan, Sieluillen hän lohdutusta lauloi rinnastaan.

Lieventyi nyt taudin tuskat, mieli virkos sairasten, Henki huokas sanattoman kiitoksensa Luojallen. Orpo kiitti onneansa, lohduttaa kun saa, Iloks' olla ihmisille, heitä rakastaa.

Viikot vieri, leipä loppui--tauti yltyi uudelleen; Houreihinsa torpan väki taasen vaipui vuoteelleen. Ken nyt virvoitusta tuopi? Orpo valvontaan, Nälkähän on nääntyneenä eikä jaksakaan.

Tuoni tuopi rauhoitusta--vanhemmat ja lapset vei. Taudin tuskaa, vaikerrusta äsken kuului--nytpä ei. Orvon kyynel loistaa vainen, kuuluu huokaus: Onni loppui häitä: olla muiden lohdutus.

"Vanhemmistani jäin ensin, nyt mun jätti maailma. Kelle voin nyt onneks' olla, lohdutusta tarjota? Kylässä--ken sinne jaksais!--ihmisiä ois,-- Tarpeheton lienen maassa, joudan täältä pois."

Näin kun toivoi mieron orpo, silmät kohti taivasta, Ilmestyi het' outo, vieras matkustaja ulkoa: "Rukoukses kaikk' on kuultu, tahtos toimitan, Riemun rakkauden töistä sulle valmistan.

Kun sä kaipaat puhtahinta palvelusta Jumalan, Kuolemata maistamatta autuaaks' sun koroitan: Laupeuden enkel' olla saat sä ainiaan, Tuskain lohdutusta kantaa asuville maan.

Missä sairas on ja missä sota, vainot ahdistaa, Siellä laupeuden enkel' lohdutusta tarjoaa. Täynnä Luojan rakkautta maljas olkohon, Onnesi on, lohdutusta kun saa onneton."

PIKKU EELI.

Usein ihmisiä maan Enkeleihin verrataan-- Turhaan tosiaan! Vaan jos pikku Ellillen Luoja antais siipyen, Muut' ei puuttuiskaan.

Rafaelin, Murillon Enkeleitten viaton Katse hällä on. Mutta Ellin tyyneys, Armas ihmelempeys-- Muille mahdoton!

Nyt jo jaksaa uskoa Enkeleitten varjella Voivan pahasta. Miss' on puhdas kauneus, Siell' ei synnin-ajatus Mieltä valloita.

MYLLYPURO.

Ei rikas--köyhä myllär' vaan Tuoli' asuu mökki-huonossaan Purosen pienen partahalla. Puroa talvi kahlehtii Ja myllär'-ukko huolehtii, Ja metsä huokuu korkealla.

On mylly luoman laskussa Niin jäykkä, jäinen, kankea, Ei tullia sen työ nyt anna. Purosen ääni alta jään Ei kuulu tuuless' ensinkään-- Ei heikon ääni kauas kanna.

Kun metsä huokuu, humisee, Mies rannall' usein käyskelee Ja korvansa hän alas painaa: Niin silloin soitto heloisa Purosen pienen rinnasta Suo hälle toivon, lohdun lainaa.

Mies lastensa luo kiiruhtaa, Ja vaimo heille valmistaa Nyt suurusviljan viimeisensä. Kun viel' on tuulta, tuiskua, Niin sekoittaa hän pettua.-- Jos joutuis kevät lämpöinensä!

Niin metsän tuuli lämpiää Ja rannan lumet heltiää, Puronen tulvillaan jo pauhaa. On mylly valmis pyörimään Ja myllär'-ukko mielissään, Kun mylly tullin tuo ja jauhaa.

On rannan louhten lomihin Jo noussut lemmenkukkakin, Jot' armastelee luoman laine. Kuin ranta ruokkii kukkiaan, Niin myllär'-äiti lapsiaan Ja molemmill' on riemun-aine.

Viel' itse myllär'-ukko on, Purosen lailla, kolkkohon Nyt vyötty talvikuorehensa. Vaan, läsnä kuullen, sydän sen On rinnass' armas: keväimen Se toivoo, tahtoo lapsillensa.

5/1 1880.

UKONSYÖTTI.

On vuorell' uljas temppeli, Sen torni nousee rohkeasti, Kuin tahtois taivahille asti, Maan arkihuolet hylkisi.

Jos ukkonen, jos myrsky-yö Lyö sydämihin honkapuitten, Voi rikkoa se rinnat muitten, Sen liekki temppeliin ei lyö.

On ihmisrakkauden työ Siell' ukonsyötti--lemmenvalta Voi vihan lientää taivahalta, Vaikk' oiskin maassa synnin yö.

7/1 1880.

PÖLLÖN VIISAUS.

Tarhapöllöllen kun kerrottiin, Että hänen sukulaisensa, Uljas kotka, läsnä taivasta Asustaapi hongan latvassa-- Riemust' innostui hän pyörryksiin.

Virkosi. Nyt jahtihaukan luo, Vanhan hoviherran, kiiruhti, Häntä pyysi, oikein rukoili: Haasta, serkku, että herrasi Mulle armon edessänsä suo!

Loistaessa tähtituohusten Valta-istuimen luo saavuttiin. Kotka mieltyi pöllön palaviin Silmiin, vaikka hullunkurisiin, Ennushenkeä niist' arvaten.

Pöllö lintuin valtiossa niin Nostettiin profeetan kunniaan. Öisin onnistui hän virassaan: Pelkoa ja vapistusta vaan Levitti hän lintuin sydämiin.

Yöllä uskottiin, kun peljättiin. Aamu totta virkki valollaan: Avosilmin neuvoi liikkumaan, Valoa ja taivast' uskomaan. Pöllön viisautta naurettiin.

Häpeissänsä pöllö sittemmin Pimeässä vaan nyt vaikuttaa.-- Päiväst' ennustaa hän kuolemaa.-- Vaan nyt käki, rastas, leivo saa Lauluin täyttää lintuin temppelin.

7/1 1880.

KEISARIN, SUOMEN SUURIRUHTINAAN ALEKSANDER TOISEN

viidenkolmatta hallitusvuoden riemujuhlana

Maaliskuun 2 p. 1880.

I.

Kansa, viel' on muistossas Nuori, uljas Ruhtinas, Mieli täynnä jaloja Aatteita ja toivoja. Sydän nuori aaltoeli Rakkautta tulvillaan: Kansain toivot Häness' eli, Kansain onni kalleinnaan.

Vaikk'ei silloin valtikkaa Kantanut, loi suloisaa Lohtua jo kärsiviin. Valoi kansain elimiin, Aamuruskon lailla, uutta Elonvoimaa, tenhoa; Suojaeli vapautta, Hellitteli kahleita.

Itse jalo kevät, Hän Kantoi kansain kevähän: Tallensi sen povessaan Suuriss' aatteiss', aikeissaan. Paljon suurta nuorukainen Kantanut lie rinnassaan, Mies kun jalotöillä maineen Kiitosta sai kaikumaan.

II.

Kun toivottu nous valta-istuimelle Ja tarttui kansakuntain valtikkaan, Kohosi miljonien sydämelle Rukous, nousten uumenista maan, Ja toivonriemu aavistuksen lailla Sit' ennusti, mit' oli oltu vailla..

Ja niinkuin kevätpäivä noustuansa Maan kaiken täyttää siunauksellaan Ja salot, salmet laskee kahleistansa Ja kukkaseppeleillä kiehtoo maan, Niin valtiaankin rakkaus, mahti kansat Pimeestä päästi, laukoi orjain ansat.

Nyt miljonat, jotk' ennen iestä kantoi, Vapaina nosti päänsä painuneen. Ja vapaus se ihmis-arvon antoi Kuin kevät elonmerkin kukkaseen. Ja kansakunnan ydin voitti uutta Nyt sisällistä voimaa, mahtavuutta.

Nuo uudet voimat viisas valta sääsi Työn, toimen, aatteen palveluksehen: Tiet korpeen kasvoi, höyrynvoima pääsi Maat halki;--sydämihin kansojen Myös tiedontiet ja opinsuonet johti, Vei maat ja kansat edistystä kohti.

Työt jalot, suuret rajoja ei tunne, Vaikk' oman maan ja kansan kehdokseen Ne kaipaa--muuten rientävät ne kunne Vaan tosi tarve etsii avukseen. Sen tunsi Ruhtinaamme kansoinensa, Kun Balkan-niemi kutsui avuksensa.

Nyt kansa vieras läpi vaiheittensa Ain' ylistellen muistaa Valtiaan, Jok' ihmiskunnan voitoks uhriensa Kautt' osti orjuudesta Balkan-maan. Niin kansa, ennen poljettu, nyt siellä On kansallisen edistyksen tiellä.