Part 3

Vihertää viljasarka Ja hyppii lammas arka Edellä paimenen, Ja vuohet vainiolla Vipeltää vallatonna, Kuin hurja poikanen.

Ja tuulten kanssa pillit Viheltää: pedot villit Kavahtaa kankailta;

Kaikk' ilkipeikot kuiluun Pujahtaa, kuullen huilun Sävelten sointua.

Hyvästi, murhe musta! Nyt rinnan tahrausta Kev'-aallot puhdistaa, Ja kukkain kanssa mieli Havahtuu: sydän, kieli, Kuin linnut, laulahtaa.

37.

TAMMEN VARJOSSA.

Mä kesä-iltan' uuvuin Unehen nurmikolle, Varjohon vahvan tammen, Keskellä tuoksukukkain:

Mun luoksen' astui impi Utuisin hienohelmoin Ja hapsin hajannaisin, Valosta välkkyväisin, Kuin säikehinä kullan. Kasvonsa loiste hehkui Kuin helle aamupäivän, Ja siniliekin lailla Myös säihkyi silmäsensä. Mun luoksen' astui impi Ja taittoi tammen lehvän Ja kukkakimpun taittoi, Tul' itse kolmanneksi.

Hän lehvin peitti pääni: Niin järki raukan sulki. Kukilla täytti rinnan: Niin sydämeni ryösti. Ja tuosta rohkeasti Syliini itse hiipi:-- Näin kerrassaan mun voitti. Ei, totta, neito viekas Näin valvoissan' ois tehnyt.

38.

Kukka rinnoillani on Kuva lemmen-ruususta; Lemmen-ruusun varjossa Säilyy kuva kultani, Mutta kullan rinnassa Säilyy oma kuvani.

39.

On jotkut tulleet näkyihin Ja silloin nähneet enkelin, Vaan selvälläpä päällä minä Sain suudellakin enkeliä.

40.

Kaikk' ihmein oudoksuu, kun Katri rohkenee Levätä aitassa, joss' aavet hoippuilee, Vaan lujastihan Katri uskoo sen, Ett' aaveheks ei muutu sulhanen.

41.

Kukka nukkui-- Neito valvoi vieläkin; Linnut nukkui,-- Neito lauloi vieläkin! Sulho nukkui,-- Nytpä nukkui neitokin!

42.

Etelä-Hämeestä löydetyn kansanlaulun mukaan.

Yleni vuori kaunis kaukana, Puu kaunis kasvoi vuoren kupeella, Puuss' ihanainen oksa viherti, Ja oksa kantoi pesän ihanan, Pesässä linnun munan korean, Munasta sievä lintu liverti, Linnussa kasvoi höyhen hienonen, Ja höyhenestä tehtiin tyynynen, Tyynylle kaunis neito nukahti. Niin nukahti, vaan siit' ei mainittais, Jos onnellisen unt' ei uinahtais.

43.

Niin muinen lauloin lemmestä, Kuin oudon kukan tuoksusta, Jon tuuli toi Ja huokua mun soi.

Nyt löysin lempiruusun, nyt Voin laulaa myös kuin lempinyt, Ken hunajaan Kastaapi huuliaan.

44.

ERHETYKSIÄ.

Me ihmislapset usein erhetymme (Vaikk' erhetyksiä en ylistä): Kas, äsken janossa mä vettä etsin, Mut vahingossa tartuin viinahan; Nyt neitonen toi mulle kukkakimpun, Mä erhetyin ja tartuin--neitohon.

45.

PAKENEVA LOHDUTUS.

Pisarainen, Loistavainen Lehden poimessa: Kuiskaellos hiljaa mulle, Mistä löydän vertaa sulle Kirkkaudessa.

Näin kun lausuin,--tuima tuuli Kukkaa häilytti, Hiljaa vavahti sen huuli,-- Helmi hälveni. Kukka rannan! Kelle annan Sinut muistoksi? Kell' on huulet samanlaiset, Kasvot, kuin sun, ihanaiset, Ken on kultani?

Laine läikkyi,--rannan sorti, Ryösti kukkasen, Niin mun mielenikin murti, Jätti murheesen.

Hellä rastas! Mieli raskas Multa virvoita! Lausu voinko toista kuulla Ääntä suloista, kuin sulla, Kuulla armasta!

Rastas lauloi--mutta haukka Hänet karkoitti! Yksin siinä seisoin, raukka-- Kyynel vierähti.

46.

Tuskan kuumuus liekillään Murhemaljan kuohuttaa, Mutta kyynelhelmillään Kuohut liekin sammuttaa: Murhemalja vailentuu, Tuskanliekit laimentuu.

47.

KEVYTMIELI.

Mik' oisi parhain elon malli?-- Tuo kevytsydän kimmopalli. Mitenkä parhain kuolla ois?-- Lennähtää tuulispäässä pois.

48.

En tiedä miksi laulaa lintunen Ja miksi jyräjääpi ukkonen, Vaan itse tiedän siksi laulavani, Kun sävelehet soivat rinnassani.

49.

Kun sulhoist' impiseura haastelee, Yks siinä naurahtaa, yks hymyilee Ja toinen raskahasti huoahtaa, Salassa kolmas itkuun tillahtaa.

Ken arvaa, miksi näin he kujeilee?-- Ken naurahtaa, sen toivo vahva on, Ken huoahtaa, sen toiveet horjuilee, Ken itkevi, se raukk' on toivoton.

50.

_Äiti_. Rakas tyttöin, kuulepas! Kun sä kitket kukkasarkaa, Ellös kitke kukkias.

_Tytär_. Kas, kuink' äiti näiss' on arka, Vaan ei sääli ruusuja Sydämeni pellolla.

51.

Kukahti käkö kolme ennustusta Kes'-yön sydännä talon tanhuvilla: Kukahti emännälle kuolinvuotta, Ja leskivuotta lauloi isännälle, Vaan tyttärelle kuiskui sulhovuotta, Niin, sulhovuotta sekä naimavuotta.

Tuost' aamusella miel'-aloja syntyi: Emäntä itki lähdön katkeruutta, Isäntä armastansa sureksivi, Vaan tytärtäpä lohduttavi sulho.

52.

Tyttö kaunis ja korea, Hienohelmainen, sorea Tuli tanssihin ilolla, Toivorintana remahti; Etsi sulhonsa suloa, Kaihomielin kultoansa, Etsi silmin, kuuli korvin, Kuni lintua lehosta.

Vaan ei kuullunna käköä, Nähnyt ei hunajahuulta, Kuuli vierahan vikinän, Sävellykset oudon linnun: Murhe mielensä pimenti, Huolia herätti harmi. Tyttö kaunis ja korea, Hienohelmainen, sorea Läksi seurasta surulla, Kaihoten keraltä joukon.

53.

PAIMEN LÄHTEELLE.

Niin on paimenen elämä, Kuin on lähtehen lirinä Läikkyväisen lehdikossa: Kuuset sulle kunniaksi, Rannan kukkaset ratoksi Rengastavat reunojasi, Hongat huolias puhuvi, Koko metsä murheitasi; Lehtolintujen lirinä Tunnot syämesi sanovi; Kuun kuvat ja päivän paiston Kalvosi kimaltelevi; Tähdet tuikkavan tulensa Yö-sydännä sylkyttävi Pintasi pimentehelle. Lemmeksi sinulle luonto, Ihmisist' ilo vähempi:

Jos ken juo heleän helmen Silmäsi sirottamasta, Kasvonsa ken kaunistavi Pohjasi pusertamasta, Niin jo matkalleen menevi, Sun uralle unhoittavi. Niin on lähtehen lirinä, Kuin on paimenen elämä: Lemmeksi sinulle luonto, Ihmisist' ilo vähempi.

54.

Tuost' iloitsevi nuorin tyttö, Kun kohta puhkee ruusunsa, Vaan tuost' on riemu vanhimmalla, Kun nyt jo kukkii ruusunsa. Tuost' iloitsevi nuorin tyttö, Kun toivoo naimavuottansa, Vaan tuost' on riemu vanhimmalla, Kun nyt jo löysi sulhonsa.

55.

MURRETTU SEPPELI.

Tyttö tanssi nurmikolla, Päässä kukkaseppeli; Poikajoukko vainiolla Vallatonna hyppeli.

Tyttö istui nurmikolle, Nauraen ja ilkkuen; Poikajoukko ruusustolle Riensi luokse tyttösen.

Poikajoukko liehakoi:-- Tyttö seppeleensä soi: Vaan sen ruusu murtui rikki:-- Tyttö vaikerti ja itki: "Voi, mun seppeleeni, voi!"

56.

VIIMEINEN TOIVO.

Kevät kului kesää toivoen. Kesä rankka myrskyn raatama. Tule syyskin, keltahiuksinen, Haudalleni hapses hajoita, Käske kukkas saattovierahaksi, Nurmi haudalleni nukkujaksi, Iltarusko haudan siunatkoon, Tuulen viima virren veisatkoon, Talvi tulkoon, hautapeittoni, Senpä all' on viime toivoni!

57.

Mik' on kuulla kaunihin?-- Korpin laulu ja vareksen.

Mik' on nähdä ihanin?-- Suden silmät ja ilveksen. Tuntea mik' armahin?-- Surman sormet ja suukkonen.

58.

TYYTYMÄTTÖMÄT.

_Pisara_: Miksi mä kurja Pisarana? Miksi ei suotu Virtana vierrä Viitojen halki Järvehen mun?

_Virta_: Miksi mä halpa Virtana vain? Miksi en järven Lainehin loiski, Kuohuen kauas Merehen käy?

_Järvi_: Miksi mä mieto Järvenä näin? Enkö mä aalloin Vyöryvin voisi Merenä maita Valtaella?

_Meri_: Miksi mä hurja Rantoja lyön? Miksi en taivon Pilvenä päily, Taikkapa loista-- Helmenä vaan?

59.

Maa yksi, joss' on kukkia, On mulle herttaisin; Kukista yksi nurmella On muista armahin; Yks impi neitoparvessa Muist' onpi rakkahin.

60.

PAIMENEN SURMA.

Pelvotonna paimen leikki Rannalla, joss' aallot vyöryi; Lainehille lastun heitti, Venheesen hän itse vieryi-- Aalloistapa äänsi tuuli: "Paimen, ellös eksy harhaan, Käänny Tapiolan tarhaan!"-- Leikiksi sen paimen luuli. Ärjy-aallot mylleröivät, Kuohutellen vetten karjaa, Suuret pienempänsä söivät. Vaan kun hirmun vaahtoharjan Herkkuihin nyt syttyi mieli, Kurkkuns' ahnehen se aukas, Suuretkin, kuin pienet, haukkas,-- Paimenenkin silloin nieli.

61.

Akka raiska käyssäleuka väijyi Kadehtien kiharoita immen. Kevät-yösen kuutamossa hiipi Harvahammas immen vuotehelle; Siinäpä hän säkkäräiset ryösti, Iloissahan tuosta ilkkuellen.

Aamullapa auringon valossa Peilihin nyt silmäs impi rukka, Hämmästynnä lausuin kyynelissä: "Unissani kultan' ylisteli Ihmetellen pääni kiharoita, Liehuivat kuin tuulen lainehissa, Päivyen keväisen kullatessa: Iloitsinpa tuosta ujostellen.-- Vaan nyt ikän' itken ilkityötä, Kujertelen kurja kiharoita, Hävetenpä katson kultahani, Uskallan hänt' tuskin toivoella." Kevähän ja kesän suri neito Häpeällä kultasäkkäräänsä: Kesäiset kun rusoitteli ruusut, Poskuetpa vaalenivat immen; Lakastui kun syksyn kukkasarja, Sammuneena vaipui neidon silmä.

62.

Et suosioa voittavan Sä näy vaimos rakkahan;-- Mik' ihme, jos en vois mä siis Mieliksi laulaa maailman, Jok' on kuin tuhatpäinen hiis?

63.

LYHYT KESÄ.

On lyhyt kesä Pohjolassa, on, Sit' usein täytyy, usein surkutella: Töin tuskin lintu ehtii lentohon, Töin tuskin kevätlaulut lauleskella, Niin myrsky jo sen lannistaa, ja hän On nähty kuolevan tai nääntyvän.

64.

YÖN KUU JA TÄHDET.

Yön kuu ja tähdet miksi noin Hääjoukon lailla loistavat? Mä mietin.--Arvata jo voin: Unissaan henget hurskahat Taivaassa käyvät vieraisilla, Siit' ilo syttyy taivahilla: Yön kuu ja tähdet loistavat.

LAULUNI.

Mun lauluin halvat kaikumaan On alttarilta isänmaan. Ehk' oiskin parhain jäädä pois, Kun tehdä vois Sen poika-innoltaan.

Puhunko tuulta turhanpäin? Tai voinko peikot peljättäin, Kuin paimen-torvi toitottaa, Niin raikuttaa Ratoksi maamme ystäväin?

Se liikaa ois!--Mä laulan vaan Kuin paimen kulkein polkujaan Hyräillen hyppii mielissään, Vaikk' yksikään Ei lainais hälle korviaan.

SILMÄYKSIÄ.

Se silmäys, jonk' ensin sulta sain Ol' liekki maasta jumalain, Kuin aarnitulten liekki lehkuva, Niin luoksehen se lumos sielua.

Ja silmäykses toinen polttavan Löi rintahani vasaman, Kuin noidannuolen sinipilvistä,-- Se pois on polttaa puoli sydäntä.

Vaan silmäykses kolmas loisti kuin Salama-pilvet suutasuin Kun sähkön säkeniä vaihtavat:-- Maa, taivas silloin suuta antoivat.

KULLAN LUONA.

Vaikk' on ilta noin Synkkä, valotoin Nips, naps, Luona kultani Haihtuu huoleni Yks, kaks.

Vaikk' on ulkona Myrsky raivoisa, Nips, naps,

Luona kultani Sointuu syämeni Yks, kaks.

Vaikka taistelun Kuulen juurikun Nips, naps, Vaivun herttaisiin Lemmen unelmiin Yks, kaks.

Vaikka maailman Tiedän murtuvan Nips, naps, Kaksi lempivää Taivas yhdistää Yks, kaks.

SOINTU JA LEMPI.

Ja neitonen soittaa; Ja sulho laulaa vieressään, Hyväillen neittä silmillään: Kuin soitto liittyy lauluhun, Niin sielu sulaa sieluhun Ja syntyy sointuisuus.

Ja neitonen soittaa; Sulhonsa laulaa, kiertäen Kahleensa immen kaulallen:

Kuin soinnut äsken tauonneet Niin taivahasen kohonneet On sielut lempiväin.

YKSIN.

Kun yksin laulelen, Näin aina aattelen: Ah jos kultani Yhtyis kanssani Laulamaan!

Kun huulein kosketan Taas maljan laitahan, Soisin silloinkin Huulet huulihin Yhtyvän.

Ja illan tultua En muuta toivota, Kuin: jos nukkuvan Immen helmahan Nukkuisin.

ÄITI JA MORSIAN.

Yö myrskyilevä merellä Upotti poikasen, Niin turvan ryösti äidiltä, Tytöltä sulhasen.

Tuost' äiti raukka itkien Odotti iltoaan: Hän toivoi hautaturpehen Levoksi murheistaan!

Mut tyttöp' ei vaan viihtynyt Hautaansa toivomaan: Luo kultansa hän riensi nyt-- Merehen kuohuvaan.

RAKKAHAT LAAKSOSSA.

Nyt tarinan Kaiman kalliolta Surulla kertoilen katkeran; Sen koski kallion alangolta On kuiskunut kansan korvahan.

Kuleksi neitonen notkelmissa: Se vattu-marjoja poimien, Kutoili seppelen kukkasista: Sill' aikoi kruunata kultasen.

Vipelsi kallion hartehille Se neito--kuunteli kuohuja, Jotk' iloiten vuoren; alkamille Valoivat hopean hohtoa.

Alhaalla aaltojen kaltehella Hyräili lauluja poikanen; Sen soinnut hajoili taivahalle, Kuin iltasen ruske kultainen.

Tään neito, katsoen kalliolta, Het' omaks äkkäsi kullakseen: Kuin kotkan siivet ois hartiolla, Hän viepi sulholle seppeleen.

Hän juoks, ei muistanut turmioita, Hän luokse armahan riensi vaan. Ja alas kiiveten kallioita, Hän--loukahti surmaan kamalaan.

Ja sulho, silmäten äyrähällä, Näk' oman armahans' turmion: "Mik arvo onpi nyt elämällä?-- Sen tuiki sammunut valo on."

Hyvästit otti hän maailmalta Ja painoi seppelen päähänsä: Näin syöksihe kuohuin partahalta, Syvyyteen päättäen päivänsä.

Oili' usein kuullahan aina vielä Sen kosken huolella huokaavan, Ja jylhän kallion murhemieliä Suloista neitoa kaipaavan.

Vaan kevätpäivyen lämpimillä On nähty rakkahat laaksossa: Siell' laulavat riemu-sydämillä Nuoruuden ihanat muistonsa.

TYTÖN MUISTIKIRJAAN.

Runoilijat ne vertaavat Sun silmiäsi, neitonen, Sinehen taivahan; Ja poskillesi laulavat He sulanneeksi pilvien Punervan purppuran; Ja, imarrellen, huulias Vertaavat pilven reunuksiin, Joist' annat vuotaa hunajas Janoovain sulhoin sydämiin: Ah, neito, ällös vuodata Siis sielustasi sappea!

VIINA JA RAKKAUS.

Maan päällä kaks on voimakasta, Jotk' onneen ihmislapset muuttaa: Yks ydinmehu kuolon maasta, Jok' ajaks hengen riemastuttaa, Ja huolet pyörryksihin nukkuvat: Maan asukkaat sen _viinaks_ kutsuvat. Vaan toinen taivaan viinapuusta On ydinneste, vuodatettu Sammuttamahan kaipausta, Kun paratiis' on kadotettu; Maass' autuaita sillä juotetaan Ja _rakkaudeksi_ se kutsutaan.-- Ken "maast' on tullut", nauttii viinoja, Ken taivaan tahtoo, etsii rakkautta.

PERINTÖMALJA.

On sata kosinnut jo Rusillaa, Mont' tarjottu on kihlaa kalleimpaa, Vaan rukkasill' on tulleet palkituiksi Ja kotiansa sulhot neuvotuiksi: Sill' isävainajansa tahtoa Kuink' unhottaiskaan kaunis Rusilla.

Näin isä: "Mun jo pääni kallistuu, Sun, rakas Rusillani, kohouu; Sä perinnöksi jäät ja perijäksi, Sua sulhosarjat etsii ystäväksi,-- Vaan kihloiksi heilt' ano pikari, Jonk' isäs sotavuonna hukkasi!

Se, Rusillani, vaadi sulholta, Ett' töissänsä hän näyttää urholta Ja maljan vuorenhaltialta tuopi, Sen tehtyään vast' onnen viinaa juopi. Tuoli' onkalossa vuoren takamaan Se malja löytyväksi kerrotaan."

Näin isä lausui, päänsä kallisti, Vaan tyttärensä ensin siunasi: Ja tytär vannoi lemmen-hunajansa, Ken maljan tuopi, sille antavansa; Ja sulhoja tää saalis lennätti Nyt maljaa etsimään, mink' enätti.

On sata kosinnut jo Rusillaa, Ei kenkään voita vuorenhaltiaa, Viel' ykskään heist' ei niellä uskaltanut Sit' ihmejuomaa, jonk' on ehdoks pannut Se vuoren-ukko, antaaksensa sen Rusillan maljan sekä sydämen.

Jo neidon ruusut luullaan kuihtuvan, Eik' ikänään sen lemmen koittavan,-- Vaan silloinpa, juur silloin ryöpähyttää Kalpaavo kartanolle, välkähyttää Soturi miekkaansa ja vaahtosuun Oriinsa kytkee oksaan tammipuun.

Niin reipas ei, eik' uljas, voimakas Muut sulhoist' olleet, kuin tää sotilas: Pukunsa pulska silmät häikäsytti, Katseensa valloitti ja peljästytti: Sill' urhouden kanssa lempeys On maassa voimallisin väkevyys.

Luo impyen nyt urho lähestyy; Povestaan kultapikar ilmestyy, Kivillä kalleimmilla koristeltu Ja ympäriinsä kauniiks kirjaeltu: Sen Rusillalle nöyrästi hän tuo Ja säkenöivät silmäykset luo.

"Teit', armas neito, kauan rakastin Jo salassa; nyt julki uskalsin, Kun sallimus teit' antanut ei muille Ja onni vastakynttä valituille Osoitti urhoillen, jotk' ensisti, Kosissa käyden, teitä rakasti!

Kun haltioit' ei nähdä päivällä, Mä yössä ratsastin kuin pilvessä, Ja aattelin: kun taistelussa kuolla Urholle kunniaksi lie, niin tuolla, Jos voittoa en löydä, kuoleman Suloisen löydän eestä Rusillan.

Näin, valmis kuolohon kuin voittohon, Mä ratsastin ja löysin onkalon, Niin jylhän kuin on kerrottukin noissa Saduissa haltioiden asunnoista; Vaan vasta kylmenin ja kuumenin, Kun vuoren-ukon itse äkkäsin.

Voi hirmua, kun muistan muotoaan, En ihmislapsiin vertaa suuruuttaan: Hän pienest' äkkipikaa suurentui ja Kädessään häälyi vankka rautanuija, Silmänsä synkät, suunsa ammollaan, Partansa harmaa, hiukset narrillaan!

Tepastain kuorskui valko ratsuni, Vaahdossaan vapis, maata tallusti: Ukolla vaippa pilven-harmajainen Peljätti niinkuin sota pauhaavainen, Ja tuskin orhi ehti talttua, Kun vuorest' alkoi tulta suitsua.

'Saap' impi maljan, urho impyen, Ken surmajuoman nielee tulisen!' Näin huutaen hän myrkkyviinaa laski Sen maljan täyteen, josta juomaan käski. Ens-hetkeksi tuost' aivan ällistyin, Mut, keinon keksittyä, selvennyin.

Tein päätöksen--työ seuraa päätöstä:-- Otinpa maljan ukon kädestä, Tuon maljan, joka silloin tulta hohti,-- Jost' ilkein myrkky ärsyttää mua tohti, Sen myrkyn paiskasin, kuin salaman, Silmille julman vuorenhaltian.

Pois ratsastin, kuin tuulten siivillä, Maa järkyili, soi parku jäljessä: Mua murhatakseen ukko haperoiten Ja koston-vimmass' etsi vaikeroiten: Mut päiväkullan juuri noustua, Mä kiitin Herraa tuolla kirkossa.

Mä kiitin Herraa, Hän kun kaunisti Mun voitolla ja neidon lahjoitti Noin jalon--ah vaan anteeksi tok' suokaa Tää rohkeuteni ja kaksi tuokaa Viel' urhotyötä!--ne kun täyttäisin, Ehk' ansainneeni teidät näyttäisin."

Täst' ihastuu nyt impi sankariin, Punaisen viinan kaataa pikariin, Sen hymyhuulin sulholleen hän näyttää: "Nyt toisen urhotyösi voinet täyttää, Ja kolmannen teet, kun tään kultaisen Kädestäin painat sormees sormuksen!"

Näin tarina.--Vaan loppu lausutaan: "Sokeentui vuoren-ukko viinastaan, Ja tuskissaan hän tulivuoreen syöksyi, Niin henkensä ja valtansakin ryöstyi: Mut tuli tukehtui ja vallita Nyt ihmislapset voivat vuoria."

KUNINGATAR.

Kuningas armast' itselleen Yhä etsii ympäri maata, Ei mielly yksin ylhäiseen, Jalon impyen tahtoo saada.

Hovissa silmin ahnahin Kyll' immet hänehen tähtää, Vaan tytöt kreivin, paronin Kaikk' katkerin mielin nähdään.

Kuningas vaatteiss' sotilaan Alhaisten parvehen astuu, Näin lausuu: "Mökkiin matalaan Sydän kaunihin, suurin mahtuu."

Hän neittä kolme kuulee--kas!-- Salavihkaa haastelemassa: "Ken lie se neito, kuningas Jonk' käypä on kosimassa?"

Yks jatkaa: "Tulkoon naimahan Hän mun, jok' kutoa taidan Yhdestä kuidust' aivinan Joka miehelleen soman paidan."

Vaan toinen näin: "Jos mun hän nais, Jyväst' ohran laatisin oltta, Jok' urhot intoon kuohuttais, Sotaliekkinä vois näin polttaa."

Näin kolmas: "Tää mua hauskuttaa, Lupa leikkihin, vaikk' ei toivoon, Jos leikki toiveet ilmoittaa, Ne haudatkoon tosi kaivoon.

Jos kuningas tänlaisen nais, Niin poikapa syntyis multa: Kuut kulmilta sen kumottais, Kasvoilta auringon kulta."

Kuningas tämän kuultua Nyt liekkihin leimaht' aivan: "Ei toista kanna maailma, Jok' etsiä maksais vaivan!"

Hoviinpa neito saatetaan, Kuin kruunuhun timantiksi, Pääs puolisoksi kuninkaan, Kuin päivytär paisteheksi.

Kuohahti sota surmaava, Sota karsas, rikkoja rauhan: Kuningas miekkaan.--Armaansa Hänt' itkein kaipasi kauan.

Minister' ohjat rauhaisat Sai hovissa hallitakseen, Sai käskyt kovin ankarat Kuningatart' totellakseen.

Unhottain käskyt, himonsa Hän iski irstahin mielin Armaasen uljaan herransa, Vietellen viekkahin kielin.

Pois kuningatar inhoten Luotansa työntävi häijyn, Vaan kostoa tää vannoen Näin miettii: henkeäs väijyn!

Mut ennustettu syntyiki:-- Kuninkaall' ihana poika: Kulmansa kuita kuvasti, Kasvonsa auringon koita.

Ja hovi riemulaululla Nyt liekkihin leimaht' aivan: "Ei toista kanna maailma, Jok' etsiä maksais vaivan!"

Ilonsa tahtoo ilmoittaa Nyt puoliso armaallensa; Siis tiedon kalliin kirjoittaa Hän synnystä poikasensa.

Voi tuskaa, voi kun kirveltää! Kun minister' viestin ryöstää: Hän valhekirjeen lähettää, Totuuden jalkoihin syöstää.

Näin kirjoittaa: "Nyt puolisos, Kuin konnan, synnytti lapsen; Mun työn' on täyttää tuomios, Sun tahtos teen, sitä käsken."

Kuningas tät' ei uskonut, Vakuutta hän vaati tarkkaa: Minister', keinon huomannut, Heti väärät vannojat palkkaa.

Nää vannovat, ett' ilkiön Laill' armas on elänynnä, Niin synnyttänyt sikiön, Jost' on kovin hämmästynnä.

Voi tuskaa, voi kun tuomitaan Päiviltään puoliso surmaan; Syyt' ei hän tiedä, vaivassaan, Ei ymmärrä kehen turvaa!--

Suur' tynnyr', kolme vannetta Sen laitain ympäri kiertyy: Sinn' äiti syöstään, lapsensa,-- Sen kanssa merehen viertyy.

Voi tuskaa, voi ja itkua Hovissa ja kaupungissa, Voi äitiä ja lastansa Laineiss' ylen kuohuvissa.

* * * * *

Vaan kokko ilmass' uikselee-- Se laskihe tynnyrille, Se vanteen siitä katkaisee-- Taas lentävä taivahalle.

Kun toinen kokko kiljahtaa, Niin äitipä rukoilevi: Taas vanne poikki paukahtaa Ja ranta jo lähenevi.

Viel' yltyy äidin rukous, Ja kolmas kokko jo viiltää Halk' ilmojen: kuin laukaus, Pois kolmannen vanteen siirtää.

* * * * *

Kuninkaalt' onnen ryöstänyt Ylen surkee kohtalo ompi, Miesjoukot henkens heittänyt, Taikk' on vihamiehen vanki.

Pien' ympärillään joukkonen Hän piileksii pakoteillä, Rannalla meren vaahtoisen Sotalaivat turvan' on heillä.

Ei tiedä tuskaa armaansa Kuningas, vaan mure miellä Kadonneeks uskoo toivonsa-- Mut koittaapas valo vielä:

Yht'äkkiä rannall' ilmestyy Kuu valvas, aurinko kirkas: Kaikk' ihmetellen ällistyy,-- Kuningas toivohon virkas.

Hän rantaan astuu innolla, Hän löytävi puolisonsa; Sen syliss' armaan poikansa, Kuuvalon ja aurinkonsa.

Ken kertoa voi riemua Kuninkaan, kuin sotilaitten: Kun hurraa kaikui kilvalla Läp' ilmain, merien, maitten.

Kaikk' urhokkaina ryntäävät Nyt lyömähän vihollista, Ja voitolla sen pyörtävät Meren aaltoihin aluksista.

Taas voitto uuden riemun toi Ja hurraa-huutoja kuullaan, Ylistys taivahille soi, Maan, meren sortuvan luullaan.

Ja voittoretkin juhlaisin Kuningas maillehen kulkee, Kerallaan armas rakkahin Syliinsä poikasen sulkee.

Ja riemulaulut raikuvat Hovissa ja kaupungissa: "Kiitoksen saakoon taivahat, Taas onni on maakunnissa!"

Vaan minister' saa surmansa Ja kansakin kuninkaansa, Saa kuningatar loistonsa, Jalo poikanen kunniansa.

POJARI.

Tässä kuvatun tapauksen kertoo kansa toteutuneen Kiteellä Alakarjalassa. Salmi, jonka yli Pojari pakeni, nimitetään Syrjänsalmeksi.

"Kosta, kosta korkea Luoja, Kosta Pojarin ilkeät työt! Morsiuskammarista hän ryösti Nuorikon, ainoan tyttäreni. Mieheni tyttöä takaisin tahtoi, Pojari surmas miehenikin. Kyösti nyt itkee, Jumalan suoma, Armastaan yli kaivaten yöt. Kosta, kosta, korkea Luoja, Kosta Pojarin ilkeät työt!

Jumalan kiitos! tyttöni kuoli, Järven aaltoihin hyppäsi hän. Paremp' on toki järvehen kuolla, Kuin himo-uhrina Pojarillen.-- Hauta, jo vie tää kauhtunut korsi, Vahvankin sekä vehreän veit! Auta jo leskeä miehensä luokse, Äitiä johdata tyttären luo!-- Kosta ensin, korkea Luoja, Kosta Pojarin ilkeät työt!

Tuossa on hauta, mieheni vuode: Siihenpä vuotaa kyyneleni. Tuolla on taivas, tyttöni tarha: Sinne nyt äidin huokaus käy. Kyynelet näin sanan Tuonehen saattaa: Kohta jo lähtee puoliso pois. Huokaus, kuin tulikypenet, nousee, Siittäen koston salamata. Välkytä miekkaas, taivahan Herra, Salamas iske Pojarihin!"--

Äiti näin haudan partahall' itkee. Kyöstipä kalman kalpeana Huolet kätkevi vain povehensa, Lohduttaapi hän leskeä näin: "Odota aikaas, itkevä äiti, Noussut ihana päivä jo on! Noussut on tämä Juhanin päivä, Jolloin kultainen morsiuspuu Kruunasi kaunihin tyttäres otsaa,-- Taivahan kosto nyt Pojarin lyö

Morsiot kullan hetalehissa Kulkevat temppelin kumuhun taas. Tok' ei heitä nyt Pojari ryöstä, Vaikka hän, kuin susi, väijyelee. Niin todentotta kuin päivä nyt Herran Noussut on kunnaita kultailemaan, Niinp' on koittanut Pojarin kosto, Koston kellot kohta jo soi: Hällepä kauhistusta ne vonkuu, Meille ne lohdun hetkeä lyö."--

Juuripa kellot kirkkohon kutsui, Kirkkohon kannusti Pojarikin: Seljäss' orhin karjuvan kulki Keskell' uljast' temppeliä. Korskast' iski hän kekälesilmäns Ympäri kirkon morsiomiin: Morsiot vapisi, vaan vihan vimma Sulhojen rintoja karsi ja söi. Saarna kun kaikui, Pojarin orhi Sanoja kuunteli--Pojari ei.

Ylpeäll' orhill' ylpeä herra Hopeasatulall' istuvi vaan, Kultapa suitsist' orihin hohtaa. Kiireest' ain' alas kannuksihin Herra on kullan ompelehissa.-- Kasvot, kuin sydän, synkkä on yö! Silmät hehkuvat kuin tulikuulat, Valmihit saalist' ampuamaan: Niinp' on Pojari, huikeahattu, Kuin peto keskell' lampahia.

Kyynelin kuumin rukous nöyrä Kansan rinnast' uhkuelee. Saarnan tulisen pappi jo päätti, Kuultokseen kajos äkkiä hän: "On kuninkaalta näin kuuluva käsky: Oikeuden jos ryöstävi ken Teilt', alamaiset--kostohon käykää Nimessä Herran ja kuninkahan: Näin omin kourin oikeus tuokaa, On majesteetin tahto nyt näin."

Kuin tulivirran kuohuva koski, Kansa nyt, raivoon yltyen, nous. Temppeli, kuin ois liekkiä täynnä, Hehkui koston palavasta. Kalman hiki nyt Pojarin kastoi, Kannustaissahan orhia pois. Koston kiukkua takana kiehui, Herran huoneest' aaltoellen. Tuonn' yli salmen Pojari uittaa, Kansa, kuin verkkona, vastahan käy.